-- Joju, miksi sen teit?
-- Minä olin suuttunut -- oi niin suuttunut Markiin. Ja sitten muistin
äidin kerran sanoneen: Ellei Hassel laillisesti tunnusta Markia
pojakseen, saa Noora kaiken omaisuuden.
-- Hävititkö sen?
-- Minä revin sen kahtia ja heitin palat siihen aukkoon, joka
oli seinälaudoituksessa ikkunasta vasemmalla. Muistathan, Fredin
kirjoituspöydän ääressä. Elä ole niin totinen, Noora, minun on ollut
niin vaikea olla. Juuri siksi olen sairastanut. Minä en ole ennen
uskaltanut puhua, mutta eilen oli Henrik luonani ja hän sanoi, että
miehen tulee olla rohkea. Minä aioin kyllä ensin heti kertoa siitä
sinulle. Mutta sitten Fred kuoli, ja kaikki oli niin surullista ja
juhlallista. Ja minä pelkäsin. Oi, kuinka pelkäsin!
Hänen poskensa hehkuivat. Noora antoi rauhoittavaa lääkettä hänelle.
-- Nyt sinun tulee nukkua. Elä ajattele mitään. Kaikki selviää.
-- Noora, pojan ääni painui kuiskaukseksi. Kerrotko tästä Markille?
Nooran kasvot jäykkenivät.
-- Lähden huomenna Kaunialaan. Mark saa luonnollisesti myöskin tiedon
asiasta. Ja nyt hyvää yötä.
Rouva Örnfelt oli suunniltaan saatuaan tiedon Jojun tunnustuksesta.
Oli käsittämätöntä, että hänen ja Wilhelmin poika oli saattanut tehdä
jotain sellaista. Hän ei voinut sitä uskoa.
-- Kenties hän vain hourii? lohduttautui hän itsekään sanojaan
uskomatta.
-- Siitä saamme selon, kun Hagemannit ovat löytäneet paperin. Kirjoitin
heille jo yöllä. He asuvat nyt silloisessa huoneistossamme.
Tyyra oli valahtanut kalpeaksi.
-- Siitä syystä hän siis pelkäsi Markia. Mikä häpeä! Mikä häpeä!
-- Ellei paperia löydy ja ellei sitä ole laillisesti todistettu, et ole
velvoitettu ottamaan huomioon Jojun tunnustusta, Noora, lausui Alma
Örnfelt epävarmasti.
Noora loi kylmän katseen äitiinsä. -- Jos Fred todella on paperin
kirjoittanut, velvoittaa se minua toimimaan hänen tahtonsa mukaan.
Parin viikon kuluttua ajoi Noora Kaunialaan. Hän ja Ulrik olivat
päättäneet salata asian vielä toistaiseksi, kunnes paperi löytyisi.
Se oli saapunut aamulla. Hagemannit olivat löytäneet sen Jojun
nimittämästä paikasta ja nyt se oli kahtena palasena Nooran taskussa.
-- Tahdotko itse ilmoittaa siitä Markille? kysyi Ulrik.
Hetkisen epäröi Noora. Pitikö hänen tyhjentää kalkki pohjaan? Pitikö
nöyrtyä pojan edessä, jota kohtaan hän tunsi vastenmielisyyttä nyt
kuten ennenkin.
Mutta velvollisuudentunne voitti.
-- Kyllä, vastasi hän matalalla äänellä.
Mark kutsuttiin sisään. Hän kuuli Nooran selityksen, äänetönnä,
hämmentyneenä. Vasta luettuaan paperin, jossa isä tunnusti "rakkaan
poikani Markin laillisen oikeuden periä yhdessä vaimoni Eleonooran o.s.
Örnfelt ja tyttäreni Margareetan kanssa kaiken omaisuuteni", hän elpyi.
-- Isä siis uskoi minut pojakseen! hän huudahti. Minä en ole vain
löytölapsi.
Hän vaikeni äkkiä. Oliko hän loukannut Nooraa?
-- Joju halusi tavata sinua, sanoi Noora ja lisäsi hilliten
mielenliikutuksensa. -- Elä ole hänelle kova, Mark, hän on hyvin heikko.
Mark nauroi ääneen. -- Oi, minä olen niin onnellinen! Kuinka voisin
olla kenellekään paha? -- -- --
Mark oli käynyt Jojua tervehtimässä. Kohtaus oli vailla kaikkea
hentomielisyyttä. Joju oli kysynyt:
-- Oletko minulle suutuksissasi?
Ja Mark oli vastannut:
-- Kaikkea vielä!
Sitten hän oli pelannut lautapeliä Jojun kanssa ja kertonut juttuja
Ulrikin hevosista ja koirista. Ja Joju, joka kauheasti oli pelännyt
Markin tapaamista, rauhoittui vähitellen. Mark oli sentään rehti poika,
kun noin vähällä kuittasi asian. Miten tyhmä hän oli ollut! Kantanut
salaisuuttaan niin kauan, kärsinyt ja kitunut vain siksi, ettei hänellä
ollut rohkeutta tunnustaa pahaa tekoaan.
Ulla ja Lotti kurkistivat ovesta.
-- Aiotko tulla terveeksi nyt, Joju? kysyi Lotti.
-- Aion, sanoi Joju.
Ulla katseli häntä pää kallellaan ja ajatteli ääneen.
-- Merkillistä, miten ihminen saattaa olla tyhmä.
-- Niin, sanoi Joju, tyhmä ja paha.
-- Henrik on täällä, sanoi Martta kynnyksellä. Saako hän tulla sisään?
Joju ojensi kätensä Henrikille.
-- Tätäkö tarkoitit?
Henrik nyökäytti päätään äänetönnä. Hän näytti niin lujalta, niin
voimakkaalta sairaan rinnalla.
Joju katseli häntä ihaillen. -- Ei, hän ei tahtonut enää kadehtia
ketään. Jonatan setä oli sanonut, että Jumalalla oli suunnitelma
hänenkin suhteensa. Hänestäkin saattoi tulla mies, vaikka ei niin
voimakasta kuin Henrikistä.
Ulla ja Mark kiipesivät jyrkkää rinnettä ylös Keinumäen harjalle. --
Tällaisena onnellisena päivänä, kun sydän on niin täysi, että tahtoisi
ääneen riemuita, täytyy nähdä vuoria ja notkoja ja taivasta oikein
laajalle, selitti Ulla. Eikö sinustakin?
Mark oli samaa mieltä.
-- Viulu olisi pitänyt olla matkassa.
He seisoivat harjalla. Metsän takana oli toisia harjuja, korkeita,
vakavia, tummapukuisia. Mutta harjujen välissä kierteli sininen joki ja
sen reunamat olivat vihannat ja iloiset.
Ja kaukana häämöitti vanha, valkoinen kivikirkko.
-- Mark, sanoi Ulla, tämä on maailma.
Mark ojensi käsivartensa.
-- Minä rakastan sitä. Ja kerran minä sen valloitan. Viulullani.
Mäen alla kiilsivät Pikkupappilan ikkunat ilta-auringon hohteessa.
Siellä sisällä lepäsi Joju sairasvuoteellaan. Ullan sydäntä ahdisti
suuressa onnessa.
Hän kumartui nopeasti ja alkoi poimia kukkia nurmelta.
-- Tule, Mark. Viedään Jojullekin iloa.
He käyskelivät rinnakkain kukkien keskellä ja poimivat ääneti heleitä,
punaisia ketoneilikoita, joita maa oli täynnä.