Ensimmäinen kohtaus.
Venetia. Katu.
(Antonio, Salarino ja Solanio tulevat.)
ANTONIO.
En totta tiedä, mistä tämä synkkyys.
Mua vaivaa se: myös teitä, kuten kuulen.
Vaan kuinka löysin, käsitin ja sain sen,
Mit' ainett' on se ja mist' on sen synty,
Sit' en ma vielä tiedä.
Ja mun niin pöllöpääks tuo synkkyys saattaa,
Ett' itseni ma töin ja tuskin tunnen.
SALARINO.
Mielenne valtamerill' ajelehtii,
Miss' uhkein purjein kauppalaivanne,
Kuin meren rikkaat porvarit ja herrat,
Tai niinkuin juhlakulku vesillä,
Kopeillen katsoo pientä kauppapurtta,
Mi kunnioittain heitä kumartaa,
Kun siivin kudotuin he ohi kiitää.
SOLANIO.
Jos mulla vaarankaupall' ois niin paljon,
Niin suurin osa aatost' ulkomailla
Mun toiveitani seurais. Ruohoj' yhä
Repisin, tuulta tiedustellen; tokeet,
Satamat, sillat kartalt' etsisin,
Ja joka esine, mi laivoilleni
Vois vaaraa tuottaa, sais mun varmaan synkäks.
SALARINO.
Mun henkeni, kun keittoani jäähdän,
Minuhun kuumeen lietsois, astellessa,
Min tuhon myrsky merell' aikaan saapi.
Jos tiimalasin hiekkaa katseleisin,
Näkisin särkkiä ja lantait' oiti,
Ja rikkaan Antin, kansi sannass' aivan,
Pää kylkiluiden alla, haudallensa
Suut' antamassa. Kirkkohon jos saisin
Ja näkisin sen pyhät kiviholvit,
Het' enkö salaluotoj' aatteleis,
Jotk' uljaan laivan kylkehen vaan koskein,
Sen kaikki höysteet kylväis virtahan,
Ja laineen kuohut silkilläni peittäis,
Ja lyhyeen, nyt niin ja niin suur' arvo,
Ja huomenna ei mitään? Saattaisinko
Tuot' aatella ja aattelematt' olla,
Ett' tapaus moinen saattaisi mun synkäks?
Siis vait! Antonio, tiedän sen, on synkkä
Siit', että aattelee hän kauppojansa.
ANTONIO.
Vakuutan, en. Siit' onneani kiitän,
Ett' yhden paikan, yhden laivan turviss'
Ei ole tavarani; eikä riipu
Tän vuoden onnest' yksin kaikki varat:
Siis kauppani ei mua synkäks saata.
SALARINO.
Siis rakastunut?
ANTONIO.
Hyi!
SALARINO.
Ei sitäkään?
No, senvuoks sitten synkkä kai, ett' ette
Iloinen ole; paremp' oisi nauraa,
Hypellä, sanoa, ett' oletten te
Iloinen siit', ett' ette ole synkkä.
Kakspäisen Janon kautta! luonto luopi
Ihmeellisiä veitikoita joskus:
Ken silmill' yhä tirrittää ja nauraa
Kuin papukaija säkkipilliä,
Ja toisen taas niin muikea on muoto,
Ett' ei hän naurain hampaitaankaan näytä,
Vaikk' ilveen vannois naurettavaks Nestor.
(Bassanio, Lorenzo ja Gratiano tulevat.)
SOLANIO.
Bassanio tuoss' on, jalo lankonne,
Lorenzo ja Gratiano; hyvästi!
Parempaan seuraan jätämme nyt teidät.
SALARINO.
Olisin viipynyt, ett' oisin saanut
Teit' iloiseks, vaan paremp' ehti väliin.
ANTONIO.
Ma suurest' arvoanne kunnioitan.
Teit', arvaan, omat toimenne nyt kutsuu,
Ja tilaa käytätten, pois päästäksenne.
SALARINO.
Huomenta, hyvät herrat.
BASSANIO.
No, herrat hyvät, milloin saamme nauraa?
Nyt harvoin teitä näkee; se ei oikein.
SALARINO.
Kun aika myöntää, saatte meistä vieraat.
(Salarino ja Solanio lähtevät.)
LORENZO.
Nyt kun Antonion löysitten, Bassanio,
Me teidät jätämme; mut muistakaatte.
Miss' oli määrä puolis-aikaan olla.
BASSANIO.
Minuhun luottakaa.
GRATIANO.
Signor Antonio, synkkä teill' on muoto;
Panette mailmahan liian arvon:
Ken liiaks sitä murhehtii, sen hukkaa.
Mut ihmeest' oletten te muuttunut.
ANTONIO.
Mailmaa mulle mailm' on, Gratiano,
Näkymö, joss' on osa jokaisella,
Ja mun on synkkä.
GRATIANO.
Narrin osa mulle!
Iloiten, naurain sitten kurtut tulkoot,
Ja viinist' ennen maksa kuumaks käyköön
Kuin sydän kylmäks tuskan voihkinasta.
Miks miesi, joll' on veri lämmin, istuis
Kuin vaarin alabasterinen kuva?
Ja nukkuis valvoen, ja keltataudin
Harmista saisi? Antonio, kuules,
Sua rakastan, ja rakkaus nyt puhuu:
On ihmisiä, joiden kasvot aina,
Kuin kuljuvesi, limpipeittees' on,
Ja jotk' on itsepäisest' aina vaiti,
Aikeessa sitten saada arvoisan
Ja syvämietteisen ja viisaan nimen,
Kuin lausuisivat: "täss' on oraakkeli;
Kun minä avaan suuni, älä hiisku!"
Oi, Antonio, tunnen niitä, jotk' on
Vaan senvuoks viisaan maineessa, ett'eivät
Niin mitään puhu, sillä jos he puhuis,
Kirotuks varmaan joutuis kuulija,
Kun sanois veljellensä: sinä tyhmä.
Ma tästä puhun toiste enemmän;
Mut synkkämielen syötill' älkää käykö
Tuon narrin-nuoliaan, tuon kuoren pyyntöön.
Lorenzo, tule! -- Hyvästi siks aikaa.
Ma saarnan päätän jälkeen puolisen.
LORENZO.
Niin, jätämme siis puoliseksi teidät.
Ma lienen noita mykkä-viisaita,
Kun puhua Gratianolt' en saa koskaan.
GRATIANO.
Tee mulle seuraa kaksi vuotta vielä,
Niin oman kieles äänt' et enää tunne.
ANTONIO.
Hyvästi! Rupattaa kyll' osaan minä.
GRATIANO.
No, kiitos! sillä vait'olo ei kaunistakaan muuta
Kuin kuivaa lehmänkieltä sekä neitseellistä suuta.
(Gratiano ja Lorenzo lähtevät.)
ANTONIO.
Oliko tuo nyt jotakin?
BASSANIO.
Gratiano puhuu äärettömän paljon tyhjää, enemmän kuin kukaan koko
Venetiassa. Hänen järki-sanansa ovat niinkuin kaksi vehnän jyvästä
kahdessa ruumenkarpiossa: saat hakea koko päivän niitä löytääksesi,
ja kun ne löydät, eivät ne palkitse hakemisen vaivaa.
ANTONIO.
No niin; vaan ken se neiti, jonka luo
Salaisen pyhäretken tehdä vannoit?
Lupasit tänään kertoa sen mulle.
BASSANIO.
Te hyvin tiedätten, Antonio,
Kuink' olen paljon tullut häviölle,
Kun elänyt ma olen komeammin,
Kuin heikot varan' ajan pitkään sietäis.
En vaikeroi, ett' uhka-elo moinen
Nyt mult' on kielletty; vaan suurin huoli
On saada kelpo maksuun isot velat,
Joit' elämäni, liian tuhlaavainen,
Minulle tuotti. Teille suurimmassa
Niin rakkauden kuin rahan velass' olen;
Ja rakkauteenne luottaen, nyt teille
Ilm' annan kaikki hankkehet ja tuumat,
Kuink' aion veloistani suoriuta.
ANTONIO.
Bassanio, pyydän, ilmaiskaa ne mulle.
Ja jos ne, kuin te itse, kunnon kanssa
Ain' yhtä pitää, olkaa varma että
Varani, itseni ja minkä voin ma,
Kaikk' alttiiks panen teille tarvittaissa.
BASSANIO.
Kun koululasna kadotin ma nuolen,
Sen parin samall' ammuin vauhdilla
Ja samaa tietä, mutta varovammin,
Ett' toisen löytäisin; ja alttiiks pannen
Näin molemmat, molemmat usein löysin.
Tuon poikatyön vaan kerron senvuoks että
Se mikä seuraa, viatont' on aivan.
Sain teiltä paljon, ja, kuin poika hurja,
Menetin minkä sain; vaan ampua
Suvaitkaa toinen nuoli samaa tietä
Kuin ensimmäinen, ja ma luulen, että,
Kun suuntaa tarkkaan, kumpaisenkin löydän,
Takaisin ainakin tuon jälkiheiton,
Ja kiittäin ensimmäisen velkaa jään.
ANTONIO.
Mun tunnetten, ja tuhlaatten vaan aikaa,
Kun ystävyyttän' etsitten noin kiertäin;
Enemmän loukkaatten te mua varmaan
Epäilemällä alttiuttani,
Kuin varani jos kaikki tuhlaisitte.
Siis sanokaa, mun mitä tulee tehdä,
Jot' arvionne mukaan tehdä voin,
Ja valmis olen oiti; puhukaa siis.
BASSANIO.
Belmontissa on eräs rikas neiti,
Ja kaunis, jopa kauniimpi kuin kaunis:
Suur'-avuinen. Ma hänen silmistänsä
Sain hellät, äänettömät viestit taannoin.
Hän Portia nimelt' on, ei halvemp' yhtään
Kuin Caton tytär, Bruton Portia.
Hän myös on mailmass' avaralta tuttu,
Sill' ilman neljät tuulet sinne lietsoo
Kosijoit' uhkeita; nuo keltakutrit
Kuin kultatalja ohimoilla liehuu,
Ja Belmontin ne Kolchin rannaks muuttaa,
Ja kärkkääst' etsii häntä moni Jason.
Antonio, oi! jos varoj' oisi mulla
Kilpailla arvoss' yhden kanssa noista,
Niin sydämeni aavistuksen mukaan
Epäilemättä onnen saavuttaisin.
ANTONIO.
Varani kaikk' on merillä, sa tiedät,
Eik' ole rahaa mull', ei tavaroita,
Mill' irti kultaa saisin. Mene siis,
Venetiassa luottoani koita;
Ma ponnistan sit' äärettömiin asti
Sua saadakseni kauniin Portian luo.
Rahoja oiti tiedustamaan käy,
Samaten minä teen; ja varma on,
Ett'ei mun takuun' ole kelvoton.
(Lähtevät.)
Toinen kohtaus.
Belmont. Huone Portian talossa.
(Portia ja Nerissa tulevat.)
PORTIA.
Toden totta, Nerissa, minä pieni olento olen tähän suureen maailmaan
kyllästynyt.
NERISSA.
Voisi niin olla, neiti hyvä, jos teillä olisi yhtä runsain määrin
vastuksia kuin myötäkäymistä. Ja kuitenkin ovat, minun nähdäkseni, ne
yhtä sairaat, jotka yltäkylläisyyteensä pakahtuvat, kuin ne, jotka
puutteesen nääntyvät. Keskikohta ei siis ole halveksittava kohta.
Ylellisyys tuo pikemmin harmaat hiukset, mutta kohtuus pitemmän ijän.
PORTIA.
Hyvät mietteet ja oikein lausutut!
NERISSA.
Paremmat ne olis, jos niitä oikein noudatettaisiin.
PORTIA.
Jos olisi yhtä helppoa tehdä kuin tietää, mikä on tehtävä, niin
olisi kappelit kirkkoja ja köyhäin hökkelit ruhtinasten linnoja. Se
on hyvä pappi, joka seuraa omia neuvojansa. Saattaisin helpommin
kahdellekymmennelle opettaa, mikä on hyvää ja oikeata, kuin yhtenä
noista kahdestakymmenestä seurata omia opetuksiani. Aivut voi keksiä
lakeja verelle, mutta tulinen luonto hyppää kylmän säännön yli; nuoruus
ja hulluus se loikkaa kuin jänis ramman viisauden vipujen yli. Vaan tämä
viisasteleminen ei auta mua valikoimaan itselleni miestä. -- Voi mua!
valikoimaan! Valikoida en saa mieleistäni enkä hyljätä vastenmielistäni.
Näin on elävän tyttären tahdon sitonut kuolleen isän viimeinen tahto.
Eikö, Nerissa, ole hirveätä tuo, ett'en saata valita ketään enkä hyljätä
ketään?
NERISSA.
Teidän isänne oli aina kunnon mies, ja hurskailla on kuollessaan hyvät
mielenjohteet; siis arvanheitossa, jonka hän noiden kolmen, kulta-,
hopea- ja lyijylippaan suhteen keksi, ja jossa se, joka valikoi hänen
mielensä mukaan, valikoi teidät, ei varmaan yksikään muu valikoi
oikein, kuin se, joka oikein teitä rakastaa. Vaan eikö teillä ole
lämpimää tunnetta yhtäkään kohtaan noista ruhtinaallisista kosijoista,
jotka jo ovat saapuneet?
PORTIA.
Ole hyvä, luettele heidät; ja siinä järjestyksessä kuin sinä heitä
nimität, tahdon minä heitä kuvailla; ja kuvauksestani voit sitten
arvata tunteeni.
NERISSA.
Ensiksikin on täällä eräs neapelilainen prinssi.
PORTIA.
Niin, hän maar on oikea sälkö; sillä hän ei osaa muuta kuin sälkätä
hevosestaan; ja suurena lisänä muihin hyviin puoliinsa hän pitää sen,
että itse osaa sitä kengittää. Varon suuresti että hänen armollinen
äitinsä on ollut kisoissa hevossepän kanssa.
NERISSA.
Sitten on täällä palatsikreivi.
PORTIA.
Hän ei tee muuta kuin rypistelee otsaansa, ikäänkuin mielisi sanoa:
"jos ette huoli minusta, niin olkaa ilman." Hän voi kuunnella hauskoja
juttuja nauramatta. Pelkään että hän vanhana muuttuu itkeväksi
filosofiksi, kun hän jo nuorena on noin epäkohteliaan synkkä.
Mieluummin menen vaimoksi ruumiinkallolle, jolla on suussa luu, kuin
yhdellekään noista. Jumala minua varjelkoon heistä kummastakin!
NERISSA.
No, entä tuo ranskalainen herra, monsieur le Bon.
PORTIA.
Jumala hänet loi ja senvuoksi hän ihmisestä käyköön. Tiedän kyllä että
syntistä on muita pilkata; mutta hän! Niin, hänellä on hevonen parempi
kuin neapelilaisella, ja parempi paha tapa rypistellä otsaansa kuin
palatsikreivillä; hän on kaikkia eikä mitään. Jos rastas laulaa, niin
hän heti rupee kipakoimaan; hän miekkailee oman varjonsa kanssa. Jos
hänet ottaisin, ottaisin kaksikymmentä miestä. Jos hän minut hylkäisi,
antaisin sen hälle anteeksi, sillä vaikka hän rakastaisi minua
hulluuteen asti, en koskaan voisi siihen vastata.
NERISSA.
No, entä Faulconbridge, tuo nuori englantilainen parooni? mitä hänelle
sanotte?
PORTIA.
En mitään, sen tiedät; sillä hän ei ymmärrä minua, enkä minä häntä. Hän
ei osaa, ei latinaa, ei ranskaa, ei Italian kieltä, ja etten minä osaa
penninkään edestä Englannin kieltä, siitä voit vaikka panna kaksi
sormea kirjalle. Hän on hieno miehen haamu, mutta ah! ken saattaa
puhella mykän nuken kanssa? Kuinka kummalliseksi hän on puettu sitten!
Luulen että hän on ostanut takkinsa Italiasta, roimahousunsa Ranskasta,
lakkinsa Saksasta ja käytöksensä kaikkialta.
NERISSA.
Mitä ajattelette hänen naapuristaan, Skotlannin lordista?
PORTIA.
Että hänessä on kristillistä rakkautta naapuriinsa; sillä hän otti
lainaksi korvapuustin englantilaiselta, ja vannoi sen maksavansa
takaisin hänelle kyetessään. Luulen että ranskalainen takasi häntä
niinkuin omaa velkaa.
NERISSA.
Mitä pidätte tuosta nuoresta saksalaisesta, Saksenin herttuan
sisarenpojasta?
PORTIA.
Sangen inhoittava aamulla, kun hän on selvä, ja suuresti inhoittava
iltapäivällä, kun hän on päissään. Parhaillaan ollessaan on hän hiukan
huonompi ihmistä, ja pahimmallaan hiukan parempi eläintä. Vaikka
pahimmasta pahinkin tapahtuisi, toivon kuitenkin avullisesti pääseväni
hänestä.
NERISSA.
Jos hän tarjoutuisi valikoimaan ja valikoisi oikean lippaan, niin
kieltäyisitte täyttämästä isänne tahtoa, jos kieltäyisitte ottamasta
häntä.
PORTIA.
Siis, pahimpaa peläten, pyydän ettäs asetat suuren pikarillisen renskaa
väärälle lippaalle; sillä vaikka paholainen olisi siellä sisällä, ja
tämä kiusaus ulkopuolella, niin tiedän että hän tämän valitsisi. Teen
vaikka mitä, Nerissa, ennenkuin tahdon tulla vaimoksi sienelle.
NERISSA.
Ei tarvitse teidän, neiti hyvä, pelätä saavanne yhtäkään näistä
herroista. He ovat minulle ilmoittaneet päätöksensä todellakin lähteä
kotiin eikä enää vaivata teitä kosimisillansa, jos teitä ei voi voittaa
jollakin muulla tavalla kuin isänne määräyksen kautta lipasten suhteen.
PORTIA.
Vaikka eläisin niin vanhaksi kuin Sibylla, tahdon kuitenkin kuolla yhtä
puhtaana kuin Diana, jos minua ei voiteta sillä tavalla, kuin isäni
tahto määrää. Minua ilahuttaa että tuo kosijakunta on niin järjellinen,
sillä ei ole yhtäkään heistä, jonka lähtöä en hartaasti toivoisi, ja
rukoilen heille Jumalalta onnea matkalle.
NERISSA.
Muistatteko, neiti, isänne elin-ajoilta erästä venetialaista, oppinutta
ja soturia, joka kävi täällä Montferrat'in kreivin seurassa.
PORTIA.
Kyllä, kyllä, Bassanion; se muistaakseni oli hänen nimensä.
NERISSA.
Aivan niin, neiti. Kaikista miehistä, joita minun hupsut silmäni ovat
tähystelleet, on hän enimmin kauniin vaimon ansainnut.
PORTIA.
Muistan hänet hyvin, ja muistan hänen kannattavan kiitostasi.
(Palvelija tulee.) No, mitä nyt?
PALVELIJA.
Nuo neljä vierasta etsivät teitä, neiti, sanoaksensa teille
jäähyväiset, ja lentolähettiläs on tullut viidenneltä, Maroccon
prinssiltä, joka ilmoittaa, että prinssi, hänen herransa, on
täällä tänä iltana.
PORTIA.
Jos voisin sanoa viidettä yhtä mielelläni tervetulleeksi, kuin noille
neljälle sanon jäähyväiset, niin olisin iloinen hänen tulostansa. Jos
olisi hänellä pyhimyksen mieli ja paholaisen näky, niin totta
mieluummin tahtoisin synnintunnustusta tehdä kuin lemmentunnustusta
nähdä. Nerissa, tule. -- Edellä käy, poika. -- Kun oven yhden jälkeen
lukkoon saa, Niin uusi kosija jo kolkuttaa.
(Lähtevät.)
Kolmas kohtaus.
Venetia. Aukea paikka.
(Bassanio ja Shylook tulevat.)
SHYLOCK.
Kolmetuhatta dukaattia, -- hyvä!
BASSANIO.
Niin, herra, kolmeksi kuukaudeksi.
SHYLOCK.
Kolmeksi kuukaudeksi, -- hyvä!
BASSANIO.
Ja, niinkuin sanoin, Antonion takauksella.
SHYLOCK.
Antonion takauksella, -- hyvä!
BASSANIO.
Voitteko auttaa minua? Tahdotteko olla niin hyvä? Saanko tietää
vastauksenne?
SHYLOCK.
Kolmetuhatta dukaattia, kolmeksi kuukaudeksi, ja Antonion takauksella.
BASSANIO.
Niin, mitä sanotte siihen?
SHYLOCK.
Antonio on kelpo mies.
BASSANIO.
Oletteko kuullut viittaustakaan vastaiseen suuntaan?
SHYLOCK.
Hoo! En, en, en, en! -- Kun sanon, että hän on kelpo mies, tarkoitan
sillä, ymmärtäkää oikein minua, että hän on kelvollinen; kuitenkin ovat
hänen varansa epätietoista laatua. Hänellä on kolmimasto-laiva
Tripoliin matkalla, toinen Indiaan; lisäksi sain Rialtossa[1] kuulla,
että kolmas on Meksikoon menossa, neljäs Englantiin -- ja sitten
hänellä on muita yrityksiä hajallaan siellä täällä. Mutta laivat ovat
lautoja vaan, laivamiehet ihmisiä vaan; on maarottia ja merirottia,
merivarkaita ja maavarkaita, merirosvoja tarkoitan, ja sitten on vielä
pelko aalloista, tuulista ja kareista. Mutta tästä huolimatta on mies
kelvollinen. Kolmetuhatta dukaattia, -- luulen voivani hyväksyä hänen
takauksensa.
BASSANIO.
Varmuudella voitte.
SHYLOCK.
Tahdon saada varmuuden, voinko; ja saadakseni varmuuden, tahdon miettiä
asiaa. Saanko puhutella Antoniota?
BASSANIO.
Jos suvaitsette ruokailla kanssamme.
SHYLOCK.
Kyllä! Haistella sianlihaa; syödä sitä majaa, johon teidän
profeettanne, Nazarealainen, paholaisen manasi! Ostaa tahdon ja myydä,
käyskennellä ja työskennellä kanssanne, ja muuta sellaista; vaan syödä
kanssanne, juoda kanssanne, rukoilla kanssanne en tahdo. Mitä uutta
Rialtosta? -- Ken se tuossa tulee?
(Antonio tulee.)
BASSANIO.
Signor Antonio.
SHYLOCK (syrjään).
Kuin katse häll' on viekkaan publikaanin!
Ma vihaan hänt', ett' on hän kristitty,
Enemmän toki siit', ett' ilmaiseks hän
Sulasta tyhmyydestä lainoj' antaa,
Vähentäin sillä korkomäärän meiltä.
Hänt' iskeä jos voisin lonkkaan kerta,
Kylläisen koston äkä vanha saisi.
Hän vihaa pyhää kansaamme, ja haukkuu,
Isoissa kauppaseuroissakin, minut
Ja toimeni ja rehellisen voiton
Vääräksi voitoks. Kirous heimolleni,
Jos sen suon anteeks!
BASSANIO.
Kuulettenko, Shylock?
SHYLOCK.
Nykyiset varani par'aikaa lasken,
Ja miten nyt voin arviolta muistaa,
Niin kolmetuhat dukaattia täyteen --
En oiti antaa voi. -- No, mitä siitä?
Varakas juutalainen, Tubal, mulle
Ne hankkii. -- Vait! kuin moneks kuukaudeksi ¦
Ne lainaatte? -- (Antoniolle) Oh, signor, rauha teille!
Juur puhelimme teistä, jalo herra.
ANTONIO.
Shylock, vaikk'en ma koskaan lainatessan'
En ota enkä anna korkoa,
Tok' ystäväni kovan puutteen vuoksi
Nyt tavan rikon. -- Tietääkö hän määrän? --
SHYLOCK.
Kyll', kyllä, kolmetuhat dukaattia.
ANTONIO.
Ja kolmeks kuukaudeks.
SHYLOCK.
Sen unhotin ma:
Kolmeks kuukaudeks; -- niin, niinhän puhe.
No, teidän takuullanne! Mutta -- Kuulkaas,
Sanoitte, luulen ma, ett' ette koskaan
Korolla lainaa rahoja.
ANTONIO.
En koskaan.
SHYLOCK.
Laabanin lampaita kun Jaakob kaitsi,
Tuo Jaakob pyhäst' Abrahamistamme
(Sen viisas äiti oli aikaan saanut,)
Ol' kolmas valta-isä, -- oikein, kolmas, --
ANTONIO.
Miks häntä? Kiskoiko hän korkoa?
SHYLOCK.
Ei korkoa; ei mitä koroks suoraan
Sanotte: nähkääs mitä teki Jaakob.
Kun hän ja Laaban sopineet ol', että
Kaikk' kirjavat ja kailot karitsat
Sais Jaakob palkakseen, niin talven suussa
Kun lampaat kiimoillansa oinast' etsi
Ja villaisien vanhempien kesken
Kun siitostyö juur' oli parhaillaan,
Niin sauvoja tuo viisas paimen kuori,
Ja luonnontoimituksen kestäessä
Kiimaisten uuhten etehen ne pisti;
Kun tiinehtyivät nuo ja karitsoivat,
Tul' lampaat kirjavat, ja ne sai Jaakob.
Näin voitti hän ja tuli siunatuksi;
On voitto siunausta, paitse varkaan.
ANTONIO.
Siis palvel' Jaakob onnen kaupall' aivan,
Sen määräämisehen ei hällä valtaa,
Vaan taivaan käs' sen ohjas. Korollenko
On puolustusta tuo? Vai lampait' onko
Ja oinaita sun hopeas ja kultas?
SHYLOCK.
En tiedä; pian vaan ne sikiävät. --
Mut kuulkaa, signor.
ANTONIO.
Huomatkaa, Bassanio,
Hyväkseen piru raamatunkin kääntää.
Pyhyyteen perustuva häijy sielu
On niinkuin konna, hymy poskillansa,
Omena kaunis, sisuksestaan mätä.
Oi, kuink' on kaunis viekkauden kuori!
SHYLOCK.
Kolm'tuhat dukaattia! kaunis summa!
Ja entäs korko: -- kolme kahteentoista --
ANTONIO.
No, Shylock, saako jäädä teille velkaa?
SHYLOCK.
Signor Antonio, usein, monta kertaa
Olette haukkunut mua Rialtossa
Rahoistani ja koroistani. Kärsin
Sit' aina, nykäyttäin vaan olkapäitä,
Sukumme merkki kärsimys kun ompi.
Sanoitte pakanaks mua, verikoiraks,
Ja sukumekolleni syljitten,
Vaan senvuoks että omaani ma käytän.
No niin, nyt näytte tarvitsevan mua.
Niin, niin! Nyt tullaan luo ja sanotaan:
"Tuo rahaa, Shylock!" niin te sanotte,
Te, joka räkäsitte partani,
Ja potkitte mun niinkuin vieraan koiran
Ovesta maalle. Rahaa pyydätten te:
Mit' on mun vastaaminen? Vastaisinko:
"Rahaako koirall' on? Kuink' antaa lainaks
Voi kolmetuhat dukaattia tiisti?"
Pitääkö kumartaa mun, ja kuin orja,
Vähissä hengin, nöyrin kuiskutuksin
Sanoa näin:
"Niin, viime keskiviikkon', armas herra,
Syljitte minuun, potkitten mua taannoin,
Sanoitte koiraks taannoin; tämän summan
Nyt siitä suosiosta lainaan teille."
ANTONIO.
Ma samaks milt' en sano sua taas,
Taas sylje päälles, potkaise sua taasen.
Jos lainaat summan tuon, sit' ystävänä
Äl' anna; milloin ystäv' ystävältä
Mahosta metallista sadon vaatii?
Ei, ennen vihamiehelles se lainaa;
Jos häviää hän, tyynemmällä miellä
Voit sakkos ryöstää.
SHYLOCK.
Kas, kas, mikä melu!
Sovussa tahdon, ystävyydess' olla,
Häpeän unhottaa, min teiltä kärsin,
Teit' auttaa puutteesta, enk' äyriäkään
Koroksi ottaa, ettekä mua kuule.
Se armiast' on.
ANTONIO.
Armiasta ois se.
SHYLOCK.
Sit' armiaisuutta nyt osoitan.
Notaarin käymme luo, te velkakirjan
Minulle piirrätten; ja lystin vuoksi,
Jos määräpaikalla ja määrä-aikaan
Niin ja niin suurta summaa ette maksa,
Kuin suostumuksessa on määrätty,
Panemme sakoks vastaavaisen painon
Tuoretta lihaa, jonka leikata saan
Mist' osasta vaan tahdon ruumiistanne.
ANTONIO.
No, olkoon menneeks! siihen ehtoon suostun,
Ja armiaaksi kiitän juutalaista.
BASSANIO.
Moist' ehtoa mun tähten' älkää tehkö;
Edelleen puutetta ma ennen kärsin.
ANTONIO.
Oi, älä pelkää! Min' en tässä hukkaa.
Kuukauden kahden päästä -- kuukautt' ennen
Kuin maksupäivä on, -- sen velan arvon
Saan kolme kertaa kolmasti ma kokoon.
SHYLOCK.
Oi, isä Abraham! noita kristityitä!
Heit' oma kovuus toisten ajatusta
Epäilemähän vaatii. -- Sanokaapas,
Jos maksupäivän jättää hän, mik' etu
Tuon sakon velkomisesta on mulla?
Miehestä saatu naula miehen lihaa
Niin hyötyisää ja arvokast' ei ole
Kuin lampaan, härjän, vuohen liha. Nähkääs,
Tän ystävyyden teen vaan hälle mieliks:
Jos suostuu hän, hyv' on; jos ei, hyvästi!
Hyvyydestän' mua älkää solvatko.
ANTONIO.
Ma kirjoitan sen kirjan alle, Shylock.
SHYLOCK.
Notaarin luo siis oiti lähtekää.
Tuo hauska ehto selvitelkää hälle.
Dukaatit kokoon haalimaan käyn heti,
Ja silmään huonettani, joka halluss'
On löyhän, epätaatun roiston. Oiti
Ma tulen.
ANTONIO.
Riennä, hyvä juutalainen.
(Shylook lähtee.)
Tuo tulee kristityks; hän muuttaa mieltä.
BASSANIO.
En kärsi konnan suussa korukieltä.
ANTONIO.
Pois tule! täss' ei epäilyksen paikkaa:
Mun laivan' saapuu kuukautt' ennen aikaa.
(Lähtevät.)