Näyttämö:
Vierashuone leskirouva Pappisen maatilalla. Perällä ja vasemmalla ovi.
Oikealla ikkuna, jonka edessä on pöytä tuolineen. Vasemmalla etualalla
sohva, pöytä, tuoleja ja perällä naisten kirjoituspöytä peilineen.
Rva Pappinen (surupuvussa, istuu sohvalla katsellen hartaasti
valokuvaa) ja Luukkas.
LUUKKAS. Tuo ei ole oikein, hyvä rouva... Te vaan saatatte itsenne
turmioon. Sisäkkö ja kyökkipiika lähtivät marjoja poimimaan. Kaikki,
joilla henki on, iloitsevat olemassa olostaan, vieläpä kissakin
ymmärtäen mikä on hauskaa, hiipii pihalla lintuja vaanien, Mutta
te istutte vaan päiväkaudet kamarissanne aivan kuin luostarissa
ajattelematta ensinkään huvituksia. Niin, todellakin! Kun tarkemmin
muistelen, niin on siitä jo kokonainen vuosi kulunut, kun rouva
viimeksi kävi kylässä.
PAPPINEN. Enkä minä milloinkaan enää mene... Ja miksen? Siksi, että
elämäni on jo loppuun kulunut. Miesvainajani makaa haudassa ja minä
olen myöskin hautautunut neljän seinän sisään. Me olemme molemmat
kuolleet!
LUUKKAS. Siinä se nyt on! Tuota ei todellakaan kannattaisi kuunnella.
Niin, miesvainajanne makaa haudassa, mutta se oli Jumalan tahto,
levätköön hän rauhassa. . Koska rouva nyt on surrut häntä aikansa,
niin siinä kyllin, sillä liika on aina liikaa. Eihän koko ikäänsä voi
itkeä ja käydä surupuvussa. Kuoli minunkin akkani kerran. Minä surin,
itkin kuukauden päivät ja siinä kylliksi. Sitä pitempiin ruikutuksiin
ei akkani olisi maksanut vaivaa. (Huokaa) Te olette unohtanut kaikki
naapurinne, hyvä rouva. Ette mene minnekään, ettekä ota vieraita
vastaan. Pyydän anteeksi, kun sanon, että me elämme kuin hämähäkit
näkemättä armaan päivän kirkasta valoa. Minun kestipukunikin ovat
hiiret syöneet aivan rikki. Ja toista olisi, jollei löytyisi kunnon
ihmisiä, vaan kun koko seutu on täynnä herttaista herrasväkeä. Nykyään
majailee Nuottalahdella rykmentti, jonka upserit ovat niin koreita,
että silmää häikäsec. Ja leirissä on joka perjantai-ilta tanssiaiset
ja joka päivä soittaa sotilassoittokunta. Oi, rouva-kulta! Niin nuori
ja kaunis, maitoinen ja vertevä kun vielä olette, tulisi vain nauttia
elämästä... Kauneutta ei ole koko ijäksi suotu! Kun vuosikymmen on
vielä vierähtänyt, niin tekee jo mielenne kuoputella riikinkanasena
upseri-herroja lumotaksenne, vaan silloin se on jo oleva myöhäistä.
PAPPINEN (Päättävästi). Minä pyydän vielä kerran, ettet milloinkaan
enää puhuisi tästä! Sinä tiedät, että mieheni kuoltua minun elämäni
menetti kaiken arvonsa. Sinusta näyttää kuin minä vielä eläisin, mutta
se ainoastaan näyttää siltä. Minä olen tehnyt pyhän lupauksen, etten
enää eläessäni jätä tätä surupukuani enkä kamariani. Kuuletko nyt?
Nähköön hänen varjonsa kuinka minä häntä rakastan. Niin, minä tiedän,
ettei se ole sinulle mikään salaisuus, kuinka hän usein menetteli
väärin minua kohtaan, oli julma, vieläpä uskotonkin, mutta minä olen
uskollinen aina hautaan asti ja näytän hänelle kuinka osaan rakastaa.
Tuolla puolen hautaa on hän näkevä minut samanlaisena kuin olin hänen
kuolemaansa...
LUUKKAS. Mutta miksi te oikeastaan noin puhutte? Jospa nytkin menisitte
puutarhaan kävelemään tai käskisitte valjastaa Topin tai Jättiläisen ja
ajaisitte naapureille vieraihin.
PAPPINEN. Ah! (Itkee).
LUUKKAS. Rouva hyvä! Mitä nyt? Herran tähden!
PAPPINEN. Hän piti Topista niin tavattomasti! Aina hän ajoi sillä
vieraihin mennessä. Kuinka hän ajoi kauniisti! Kuinka hänen olentonsa
oli suloinen, kun hän pingotti ohjaksia! Muistatko? "Topi". "Topi"!
Käske tänään Topille antaa enemmän kauroja kuin tavallisesti.
LUUKKAS. Kyllä, kyllä!
(Kova soitto).
PAPPINEN (Vavahtaen). Kuka se on? Sano, etten ota ketään vastaan!
LUUKKAS. Ymmärrän. (Menee perälle).