Forlorn Riverissä valkeni muudan kesäpäivä, kaunis, tyyni, kuuma ja
kultainen päivä valkoisine, liikkumattomine ja suurine Nimettömien
vuorten yläpuolella leijailevine pilvineen ja kirkkaine, purppuraisine,
erämaan taivaanrannalle ulottuvine ilmakerroksineen.
Rouva Belding palasi sinä päivänä kotiin löytääkseen tyttärensä
onnellisena ja menneisyyden haudattuna ikuisiksi ajoiksi pariin
yksinäiseen hautaan. Hänen silmistään katosivat ahdistavat varjot. Gale
luuli, ettei hän milloinkaan voi unhottaa hänen syleilynsä suloa,
ihmeellisyyttä ja kiihkoa, kun hän sanoi häntä pojakseen ja siunasi
hänet.
Pieni ryppyinen pappi, joka vihki Galen ja Nellin, suoriutui
juhlallisuudesta samoin kuin hän luki rukouksiaan, mielenkiinnotta ja
ymmärryksettä, ja meni matkoihinsa viemättä kumminkaan onnellisuutta
mukanaan.
"Varmasti olin sairas mies", sanoi Ladd, "ja melkein kuoleman kielissä,
mutta nyt luullakseni paranen. Ehkä voin vielä ratsastaakin jonakin
päivänä. Nell, sinun on pidettävä siitä huolta. Suutelen sinua ja
toivon osaksesi kaiken ilon, mitä on maailmassa. Ja, Dick, kuten yaqui
sanoo, hän on varmasti 'Kullannäyttäjä'."
Hän puhui Galen rakkaudesta -- puhui siitä sellaisen paimenen syvin ja
toivovin tuntein, joka on aina ikävöinyt rakkautta saamatta sellaista
kumminkaan milloinkaan osakseen. Belding, joka nyt taasen oli
käytännöllinen ja innokkaampi kuin milloinkaan ennen suunnitellessaan
uusia kaivoksia ja puhuessaan verioikeuksista, ylisti Galen suurta
onnea ja sanoi hänen löytämäänsä kultaa -- erämaan kullaksi.
"Ah niin, 'erämaan kultaa' se onkin!" huudahti Dickin isä lämpimästi
ylpein katsein. Ehkä hän oli iloinen sentähden että Dick oli löytänyt
tuon rikkaan suonen, mutta varmasti oli hän onnellinen sentähden että
Dick oli saanut rakastamansa tytön omakseen. Dickistä tuntui kumminkin
siltä kuin isä olisi tarkoittanut jotakin kokonaan muuta kuin rakkautta
ja onnea vihjatessaan erämaan kullasta.
* * * * *
Mutta ei tämäkään kaunis ja onnellinen päivä ollut kumminkaan sen
täydellisempi kuin elämä ja rakkauskaan.
Yaqui tuli sanomaan Dickille jäähyväiset. Dick hämmästyi, tuli
pahoilleen ja unhotti hetken huumauksessa intiaanin luonteen. Mutta
yaquia ei voitu taivuttaa muuttamaan päätöstään.
Belding koetti tukkia hänelle lahjoja niin paljon kuin suinkin, mutta
intiaani otti vain laukullisen ruokaa, huopapeitteen, pyssyn, veitsen,
vesiastian eikä mitään muuta. Koko talonväki seurasi häntä aitauksille
ja kentille, joissa olevista hevosista Belding pyysi häntä valitsemaan
haluamansa, vaikka se olisikin ollut tuo jumaloitu Blanco diablo. Galen
sydän nousi kurkkuun pelosta, että intiaani valitsee Blanco solin, ja
hän vihasi itseään itsekkäisyytensä vuoksi, jota hän ei voinut auttaa.
Hän olisi kumminkin ollut valmis luopumaan Solista sanomatta sanaakaan.
Yaqui vihelsi hevoset luokseen viimeisen kerran. Pitikö hän niistä?
Sitä olisi ollut vaikea sanoa. Hän ei katsahtanutkaan tuliseen ja
ylpeään Diabloon eikä Blanco soliin, vaikka tämä kohottikin jalon
päänsä ja hirnui kimakasti tavalliseen tapaansa. Intiaani ei valinnut
ainoatakaan Beldingin valkoisista, vaan otti laumasta erään laihan ja
voimakkaan ponyn, heitti huopapeitteensä sen selkään ja kiinnitti
tavaransa.
Sitten hän kääntyi ystäviensä puoleen pysyen yhä tuona samana
tunteettomana, tutkimattomana ja vaiteliaana intiaanina, jollainen hän
aina oli ollut. Tämä eroaminen ei merkinnyt hänelle mitään. Hän oli
viipynyt maksaakseen velkansa ja nyt oli hän lähdössä kotiinsa.
Hän puristi miesten käsiä, katsahti nopeasti Nelliin ja kiinnitti
vihdoin omituiset silmänsä Mercedeksen kauniisiin ja liikutettuihin
kasvoihin. Tuo hetki syöpyi varmasti unhottumattomasti espanjalaisen
tytön mieleen. Hänen oli kiittäminen intiaania elämästään,
rakkaudestaan ja onnestaan. Mercedes ojensi hänelle ilmehikkäät hennot
kätensä, mutta yaqui ei koskenut niihin. Kääntyen pois hyppäsi hän
ponynsa selkään ja läksi ratsastamaan virralle päin.
"Hän on menossa kotiinsa", sanoi Belding.
"Niin, _kotiin_!" kuiskasi Ladd, ja Dick tiesi paimenen ajatusten
viipyvän menneissä unhoittumattomissa ajoissa. Kotiin kaktuksien ja
laavan yli juhlallisten, yksitoikkoisten päivien ja hiljaisten,
yksitoikkoisten öiden vaihdellessa, kotiin tuonne autioon ja
punautuiseen erämaahan.
"Thorne, Mercedes ja Nell, kiivetkäämme tuonne kukkulalle katsomaan,
kunnes hän katoo näkyvistämme", sanoi Dick.
He kiipesivät sinne toisten palatessa kotiin. Kun he saapuivat kukkulan
laelle, oli yaqui jo joen toisella rannalla.
"Kai hän kääntyy vielä katsomaan ja viittaamaan hyvästiksi", sanoi
Nell.
"Kultaseni, hän on intiaani", vastasi Gale.
Ollessaan kukkulalla näkivät he yaquin ratsastavan mesquite-pensaikon
läpi joen törmälle ja sitten kaktuksien sekaan. Hänen hevosensa
kuvastui selvästi tuota viheriää ja valkoista taustaa vasten ja hän
itsekin oli pitkän aikaa selvästi näkyvissä. Punainen aurinko paistoi
kullanväriseltä taivaalta. Vihdoin ratsasti yaqui eräälle harjanteelle
ja näkyi selvästi erämaan taivaan kullanväristä taustaa vasten
muodostaen villin, yksinäisen ja kauniin kuvan. Sitten hän katosi.
Gale tunsi äkkiä suureksi hämmästyksekseen olevansa iloinen. Yaqui oli
palannut omille mailleen -- suurille lakeuksille, autiuteen ja
yksinäisyyteen -- teille, joita hän lapsuudessaan oli kulkenut ja
joilla nyt hänen kansansa haamut ja hänen jumalansa liikkuivat. Gale
totesi, että hän yaquissa oli oppinut tuntemaan erämaan luonteen, ja
tunsi, että tuo luonne oli vaatinut hänestäkin omakseen kaiken villin
ja alkuperäisen.
Kyyneleet kimaltelivat Mercedeksen kauniissa, tummissa silmissä, mutta
Thorne suuteli ne pois -- suuteli hehkun niihin takaisin ja punan
poskille.
Tämä teko palautti Galenkin entisen mielentilan, nykyisyyden huumaavan
ilon, ja hän katsoi Nellin suloisiin kasvoihin. Erämaa levisi tuolla,
tuo ihmeellinen, kehittävä, jalostava, kaunis ja kauhistuttava erämaa,
joka ei kumminkaan ollut hänelle sama kuin intiaanille. Nellin
värisevän palaavan hymyn valossa haihtui sen omituinen, syvä ja
puristava varjo kokonaan ja menetti otteensa ikuisiksi ajoiksi. Dick
kumartui niin lähelle vaimoaan kuin suinkin kuiskaten:
"Lluvia d'oro -- Kullannäyttäjä."