Varhain aamulla käveli Gale yksinään hakien yksinäisyyttä voidakseen
rauhassa miettiä tilannetta. Hänen oli hyvin vaikea eksyttää yaquia, ja
juuri kun hän oli heittäytynyt ruohikkoon muutamassa eristetyssä
suojaisessa kulmauksessa, ilmestyi sinne intiaanikin hiljaa kuin varjo
ja yhtä salaperäisenä kuin ennenkin.
"_Malo_", sanoi tämä kaikuvasti.
"Kyllä, yaqui, asiat ovat huonosti, hyvin huonosti", vastasi Gale.
Intiaanillekin oli kerrottu Beldingin ja paimenien kärsimistä
vahingoista.
"Tulkaa mukaani!" sanoi yaqui viitaten merkitsevästi Nimettömien
vuorien sireeninvärisiin huippuihin päin.
Hän näytti samanlaiselta kuin ennenkin, mutta kun Gale katsoi häneen
tarkasti hetkisen, tunsi hän intiaanin omituisen voiman vaikutuksen.
"Miksi haluaa veljeni minua kanssaan Nimettömille vuorille?" kysyi
Gale.
"_Lluvia d'oro_", vastasi yaqui tehden liikkeitä, joita Galen oli hyvin
vaikea tulkita.
"Kullannäyttäjä", käänsi Gale. Yaqui oli antanut Nellille tuollaisen
nimen. Mitä hän mahtoikaan tarkoittaa käyttäessään sitä tässä
yhteydessä? Tahtoiko hän liikkeillään kiinnittää hänen huomionsa tuosta
harvinaisesta ja kauniista puusta putoaviin kellan värisiin kukkiin vai
kultasateeseenko? Galen haluttomuus katosi äkkiä, kun hänen mieleensä
juolahti muudan asia. Yaqui tarkoitti varmasti kultaa. Kultaa! Hän
luuli voivansa korvata valkoisen veljensä menetetyn omaisuuden, veljen,
joka oli pelastanut hänen henkensä Papago Wellin luona. Galea huumasi,
kun hän katsoi tutkivasti intiaanin ihmeellisiin silmiin. Eikö yaqui
milloinkaan oppinut käsittämään, että hänen velkansa oli jo aikoja
sitten maksettu?
"Tulkaa mukaani", toisti intiaani viitaten vuorille hänelle ominaisin
merkitsevin liikkein.
"Kyllä, yaqui."
Gale riensi huoneeseensa, vaihtoi jalkoihinsa piikkikengät, täytti
vesipullonsa ja palasi nopeasti aitaukseen. Yaqui odotti häntä.
Intiaanilla oli vyyhdelle kääritty suopunki olallaan ja lyhyt tukeva
keppi kädessään. Sanomatta sanaakaan läksi hän kävelemään kujalle päin
ja kääntyi sitten joen suuntaan, vuorille. Heidän poistumistaan talosta
ei huomannut kukaan.
Mikä ennen oli ollut vain kapea mesquite-pensaitten reunustama polku,
oli nyt leveä, kovaksi tallattu tie. Sen vieressä oli syvä ja leveä
kasteluoja täynnä mutaista vettä. Gale oli kyllä ollut utelias
näkemään, mitä Chaset olivat saaneet aikaan, mutta hänen tuntemansa
katkeruus, jota hän ei ollut voinut tukahduttaa, oli estänyt häntä
lähtemästä katsomaan. Hän ei hämmästynyt ollenkaan huomatessaan, että
insinöörit, jotka olivat rakentaneet ojat ja padon, olivat noudattaneet
joka suhteessa hänen suunnitelmiaan. Padotusta solasta oli tullut
suurenmoinen säiliö eikä Gale voinut katsella tuota pitkää, kapeaa
järveä tuntematta iloa. Tuo meksikolaisten pelkäämä _ano seco_ voi
kyllä tulla jälleen ja tuleekin, mutta ei milloinkaan Forlorn Riverin
asukkaille. Tuo kiviseinäinen ja -pohjainen säiliö ei vuotaisi
milloinkaan, ja nytkin oli siinä jo niin paljon vettä, että sillä
parina vuonna voitiin kastella koko Altar Valley sateista huolimatta.
Yaqui käveli nopeasti järven rantaa sen ylimmäiseen päähän, missä virta
syöksyi säiliöön tukkimattomasta solasta. Gale ei ollut milloinkaan
kiivennyt tämän etemmäksi näille rosoisille alemmille kukkuloille, ja
Belding oli sanonut hänelle, ettei kukaan valkoinen mies ollut
milloinkaan kiivennyt Nimettömille vuorille lännestä päin.
Mutta valkoinen mies ei ollutkaan mikään intiaani. Edellinen voi kyllä
valloittaa laitumet, laaksot ja vuoret, ja ehkä erämaankin, mutta hänen
teoissaan ei ole milloinkaan mitään salaperäistä. Mutta tuskin oli Gale
katsahtanutkaan tuohon korkeaan, harmaaseen ja uhkaavaan kiviseinään,
ennenkuin hänen mielenkiintonsa omituiseen intiaaniin jälleen heräsi.
Se muistutti häntä heidän välillään olevasta siteestä, joka oli melkein
yhtä luja kuin veriheimolaisuus. Sitten oli hän hyvin innokas ja
utelias näkemään, miten intiaani aikoi voittaa nuo näöltään
luoksepääsemättömät kivipenkereet.
Yaqui poistui solasta kiiveten erään rapautuneen rinteen laelle ja
läksi sitten sitä pitkin kulkemaan noiden korkeiden jyrkänteitten
suuntaan. Hän katseli sinne näyttäen valitsevan sopivaa
kiipeämispaikkaa, kunnes hän löysi sellaisen. Se oli kumminkin
vuorenseinämässä viimeinen, joka Galen mielestä soveltui sellaiseen
tarkoitukseen. Seinämä kohosi hänen edessään, nojautui ulospäin,
pimitti valon ja piilotti mahtavan vuoriston kokonaan näkyvistä.
Lukemattomat halkeamat, urat ja syvennykset lisäsivät vielä tuon
pullistuvan, mustan kallioseinän rosoisuutta.
Yaqui sitoi suopungin toisen pään tuohon paksuun, tukevaan ja lyhyeen
keppiin, selvitteli nuoran mutkat huolellisesti, pyöritti sitten keppiä
pyörittämistään ja heitti sen melkein ensimmäisen noin kolmenkymmenen
jalan korkeudella olevan penkereen yli, mutta keppi luiskahti irti.
Yaqui koetti uudestaan ja nyt tarttui se muutamaan halkeamaan. Intiaani
veti kovasti, mutta keppi ei irtautunut. Sitten tarttui hän suopunkiin
ja kiipesi jyrkkää seinää ylös suopunkia pitkin, muutellen vuorotellen
käsiään. Saavuttuaan penkereelle viittasi hän Galea seuraamaan, ja
Galesta tuntui tällainen kiipeäminen sekä nopealta että helpolta.
Intiaani veti suopungin luokseen ja heitti kepin toiseen halkeamaan.
Hän kiipesi sitten toiselle penkereelle ja Gale seurasi häntä. Kolmas
ponnistus vei heidät eräälle rosoisemmalle, noin sata jalkaa rinnettä
korkeammalla olevalle penkereelle. Yaqui suuntasi kulkunsa vasemmalle
kääntyen erääseen pimeään kuiluun. Gale pysytteli aivan hänen
kintereillään. He saapuivat kumminkin pian valoisampaan paikkaan, mutta
niin ahtaaseen, että näköala oli hyvin rajoitettu. Suuria haljenneita
kallionlohkareita oli joka suunnalla.
Täällä alkoi kiipeileminen muuttua vaivalloiseksi. Kun oli kysymyksessä
vuorilta laskeutuminen, voi Gale jättää intiaanin jälkeensä, mutta näin
huipuille kiivetessä sai hän ponnistaa kaiken tarmonsa pysyäkseen
intiaanin kintereillä. Tässä eivät tulleet kysymykseen voimat eikä
nopeus, joita Galella oli ehkä enemmän kuin useammalla muulla miehellä,
vaan keuhkojen kestävyys, ja yaqui oli viettänyt elämänsä kiipeilemällä
erämaan huipuille. Kiipeäminen oli sitäpaitsi äärettömän hidasta,
vaikeaa ja vaarallista. Gale oli monta kertaa matkan kestäessä
kuulevinaan putoavan veden kumeaa kohinaa. Ääni tuntui kuuluvan joskus
hänen ala- ja joskus yläpuoleltaan, joskus taasen oikealta ja joskus
vasemmalta. Kun hän luuli voivansa varmasti määrätä suunnan, mistä se
kuului, lakkasi se äkkiä kohisemasta, kunnes hän oli päässyt jonkun
matkaa. Vähitellen unhotti hän sen kokonaan kiipeämisen aiheuttamien
vaikeuksien vuoksi. Hänen polvistaan ja käsistään läksi nahka, hiki
vuoti hänestä virtanaan ja hänen päätään huimasi. Hänen sydämensä
jyskytti niin että se vaivasi, ja joskus pimenivät hänen silmänsä. Kun
hän vihdoin saapui tämän korkean vuoren laelle, jossa yaqui odotti
häntä, tapahtui se juuri ajoissa.
Hän heittäytyi selälleen lepäämään hetkeksi välittämättä muusta kuin
sinisestä taivaasta. Sitten hän nousi istualleen ja hämmästyi
huomatessaan, ettei hän tuon pitkän kiipeämisen jälkeen ollut sen
korkeammalla kuin vain noin tuhat jalkaa laakson yläpuolella.
Päättäen hänen ponnistustensa kovuudesta olisi hän vaikka vannonut
kiivenneensä ainakin penikulman. Kylä lepäsi tuolla alhaalla uusine
tiilirakennuksineen, telttoineen ja majoineen, jotka muodostivat jyrkän
vastakohdan vanhoille taloille. Hän näki viheriät apilapellot ja
Beldingin valkoiset hevoset, jotka näyttivät melko pieniltä ja
liikkumattomilta. Häntä huvitti kuvitelmansa, että hän voi erottaa
Blanco solin muista. Sitten kiintyi hänen katseensa jokeen.
Nyt hän vihdoinkin käsitti, miksi sitä sanottiin Forlorn Riveriksi.
Nytkin, tähän vuoden aikaan, kun se oli täynnä vettä, oli se hyvin
hylätyn näköinen. Se oli tuomittu häviämään tuonne erämaahan, tuomittu
sellaiseen kohtaloon, ettei se milloinkaan saanut sekoittaa vettänsä
meren aaltoihin. Se virtasi laakson pohjassa muuttuen leveämmäksi ja
matalammaksi ja väriltäänkin yhä harmaammaksi, kunnes se lopulta katosi
surullisella matkallaan Sonoytaa kohti. Tuo autio, kimalteleva ja
auringon polttama erämaa tiesi sen olemassaolon ainoastaan näin tulvan
aikana ja lipoi nytkin jo kuivunein kielin ja kyllästymättömin mielin
sen hyödyttömästi virtaavaa vettä haihduttaakseen sen ilmaan.
Yaqui laski kätensä Galen polvelle. Käsi oli kuparinvärinen, arpinen,
voimakas ja aina kaunopuhelias tarkoituksissaan. Intiaani kuunteli.
Hänen kumarruksissa oleva päänsä, laajentuneet silmänsä, jäykkä
asentonsa ja tuo kovasti puristava käsi muistuttivat elävästi Galea
noista kauheista, pitkistä, laavan keskellä vietetyistä öistä.
"Mitä kuuntelet, yaqui?" kysyi Gale. Hän naurahti omalle
mielentilalleen, mutta hänen äänensä ei rikkonut hiljaisuutta eikä
lumousta. Hän ei halunnut kumminkaan puhua enää, vaan taipui
vastustelematta yaquin kummalliseen vaikutusvaltaan. Hän koetti
kuunnella, mutta ei erottanut muuta kuin kotkan huudon. Usein hän
arvaili, kuuliko intiaani jotakin äänetöntäkin, sillä yaquia ei voinut
kukaan ymmärtää.
Mitä intiaani oli kuunnellut tahi halunnut kuulla, ei Gale saanut
selville, vaikka yaqui näyttikin pian tyytyväiseltä. Murahtaen jotakin,
joka ei luultavasti merkinnyt mitään, nousi hän seisoalleen poiketen
syrjään harjulta. Gale seurasi häntä nopeasti, sillä hän oli jo
levännyt kyllikseen ja halusi innokkaasti jatkaa matkaa. Hän huomasi,
että heidän kiipeämänsä jyrkänne oli vain uhkaavan, mustan, ylempänä
olevan ylätasangon ensimmäinen porrasaskelma.
Äkkiä kuuli hän putoavan veden kumeata kohinaa. Se tuntui nyt
vapautuneen ontoista värisemisistä. Yaqui kiipesi muutamalle harjulle
ja pysähtyi. Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi Gale erään
pohjattoman kuilun reunalla, johon vesi syöksyi vaahdoten. Hänen
hämmästynyt katseensa kulki tuota nopeaa ja kapeaa virtaa pitkin
takaisin päin kiintyen lopulta erääseen mustaan, pyöreään ja kiehuvaan
lammikkoon. Lähde oli suuri ja poreileva, ylempänä olevalta autiolta
ylätasangolta tulevan maanalaisen joen muodostama aukko.
Yaqui oli vienyt Galen Forlorn Riverin lähteille.
Galen monenlaiset ajatukset eivät olleet nopeammat kuin hänen
tuntemansa lumouksen väreet. Hän aikoi paaluttaa palstan täältä ja oli
varma, ettei häntä siitä milloinkaan voitaisi häätää. Penkereihin
kaivetut ojat ja jyrkkiin seiniin poratut aukot kuljettaisivat vettä
laaksoon. Ben Chase oli rakennuttanut suuren säiliön, josta ei olisi
mitään hyötyä, jos Gale vain haluaisi muuttaa Forlorn Riverin
luonnollisen suunnan. Tuon salaperäisen erämaan joen alkulähde kuului
nyt hänelle.
Yaquin kummallinen käyttäytyminen tukahdutti kumminkin hänen
innostuksensa ja tyynnytti hänen kiihtyvät tunteensa. Intiaani näytti
ihmettelevän, epäröivän ja muuttuvan vastahakoiseksi. Hänen omituiset
silmänsä tarkastelivat tuota kiehuvaa lähdettä niinkuin ne eivät olisi
uskoneet näkemäänsä todeksi. Gale ymmärsi heti, ettei yaqui ennen
milloinkaan ollut nähnytkään Forlorn Riverin lähteitä. Jos hän
jolloinkin oli kiivennyt tälle ylätasangolle, oli hän nähtävästi käynyt
jossakin sen toisessa kohdassa, sillä tuo lähde oli selvästi hänelle
outo. Hän tarkasteli huippuja, vuoren alempia jyrkänteitä ja
läheisyydessä olevia maamerkkejä virkistääkseen muistiaan, mutta hän
näytti epäröivältä eikä ollut varma, oliko hän oikeassa paikassa.
Sitten hän meni tuon tummaa, kiehuvaa vettä täynnä olevan lammikon sivu
ja alkoi kiivetä erästä, muutamalle esiinpistävälle kalliolle johtavaa
matalaa rinnettä, mutta silloin pysähdytti taas toinen oudostuttava
ilmiö intiaanin. Hänen edessään oli rapautunut ja hajonnut kiviraunio,
mutta kumminkin vielä senmuotoinen, että se voitiin todeta ihmisten
rakentamaksi. Yaqui kiersi sitä kiertämistään, ja hänen uteliaisuutensa
todisti hänen vieläkin epäröivän. Tuntui aivan siltä kuin hän olisi
löytänyt jotakin hämmästyttävää. Galekin ihmetteli tuon kiviraunion
tarkoitusta. Oliko tässä joskus maailmassa ollut jonkun kullanetsijän
paaluttama palsta?
"Huh!" murahti intiaani, ja vaikka tämä hänen huudahduksensa ei
ilmaissutkaan tyydytystä, lopetti se varmasti hänen epäröimisensä. Hän
viittasi keltaisen kivikielekkeen alla olevaan kallioseinään. Siinä oli
himmeitä ihmisten tekemiä käden kuvia, jotka oli piirretty sormet
hajalleen. Gale oli usein nähnyt tuollaisia piirustuksia erämaan
kuilujen seinissä. Nähtävästi huomasi yaqui niistä, että hän oli
saapunut etsimälleen paikalle.
Nyt muuttuivat intiaanin liikkeet nopeiksi, mikä kiinnitti senkinvuoksi
huomiota, että yaqui kiiruhti harvoin. Gale seurasi jännitettynä hänen
hommiaan. Intiaani haki jotakin kielekkeen alla olevasta hiekasta, ja
kun hän oli löytänyt kahmalollisen pieniä, mustia kiviä, ojensi hän ne
Galelle. Niiden paino hämmästytti Galea niin, että hän rupesi
vapisemaan. Nyt otti intiaani rapautuneen kallionkielekkeen käteensä ja
heitti sen vuorenseinään. Se halkesi. Hän tarttui palasiin ja näytti
kirkkaita pintoja Galelle. Niissä oli keltaisia juovia, himmeitä
pisteitä ja vihertäviä viivoja. Se oli kultaa.
Galen jalat rupesivat äkkiä vapisemaan niin että hänen oli pakko
istuutua. Hän koetti koota kaikki nuo kivipalaset syliinsä. Kun hän
kaivoi veitsellään mustia lohkareita, tuntuivat hänen sormensa hyvin
kömpelöiltä. Hän löysi kultaa. Sitten hän tuijotti rinteelle ja
laaksoon, jossa joki kiemurteli kadotakseen lopulta erämaahan. Mutta
hän ei nähnyt mitään, sillä tämä todellisuus oli niin suloinen,
ihmeellinen ja siunaava kuin toteutunut uni. Yaqui oli opastanut hänet
kultapenkereelle. Gale oli tutkinut kivennäisiä sen verran, että hän
näki heti tämän suonen suuren kultapitoisuuden. Ilo, jota hän tunsi,
mykistytti hänet kokonaan. Hänen ajatuksensa kohdistuivat tuohon jaloon
ja omituiseen intiaaniin, joka ei milloinkaan luullut voivansa maksaa
velkaansa. Gale muisteli Beldingin nykyistä varattomuutta, Nelliä, joka
oli itkenyt lähteen tuhoutumista, Laddya, joka ei voinut enää
milloinkaan ratsastaa, Jim Lashia, joka oli vannonut pysyvänsä aina
ystävänsä luona, Thornea ja Mercedestä, kaikkia noita ihmisiä, jotka
olivat olleet hyviä hänelle, mutta jotka nyt olivat köyhiä. Nyt he
kaikki tulisivat kumminkin rikkaiksi, sillä heistä tulisi hänen
liiketovereitaan. Hän oli löytänyt Forlorn Riverin lähteet ja nyt oli
hänellä vettä tarpeeksi. Yaqui oli rikastuttanut hänet kullalla. Gale
halusi syöksyä rinnettä alas laaksoon kertomaan tätä ihmeellistä
uutista.
Äkkiä hänen silmänsä selkenivät ja hän näki tuon kiviraunion. Hänen
verensä tuntui ensin jäätyvän, mutta rupesi sitten polttamaan hänen
suoniaan. Tuo merkkihän oli jonkun kullanetsijän kyhäämä. Mutta se oli
vanha, hyvin vanha. Penkereellä ei oltu ikinä työskennelty. Rinne oli
aivan tuntematon. Muuta merkkiä ei ollut, mutta tuostakin voitiin
huomata, että joku kullanetsijä oli joskus maailmassa ollut täällä.
Mutta mihin oli hän joutunut? Gale arvaili sitä kasvavin toivein,
tyyntyen, mutta kumminkin levottomasti.
Yaquilta pääsi tuo matala, omituinen, harvinainen ja tahdoton
huudahdus, joka jollakin tavoin aina merkitsi kuolemaa. Galea
värisytti.
Intiaani tutki kielekkeen alla olevaa hiekkaa ja tomua. Hän heitti
syrjään jonkun esineen, joka kilahti kiveä vasten. Se oli vyön solki.
Sitten löysi hän vanhan, rypistyneen ja lahonneen saappaan ja muutamia
muitakin esineitä ja lopetti kaivamisensa.
Tässä oli noiden kullanetsijäin hauta! Gale oli nähnyt sellaisia
useamman kuin yhden. Ladd oli kertonut hänelle monta tarinaa
tuollaisista surullisista löydöistä. Kohtalo on joskus hyvin julma ja
kova.
Sitten kurottautui teräväsilmäinen intiaani saadakseen eräältä pieneltä
kielekkeeltä muutaman pienen esineen. Hän ei ollut lainkaan utelias,
vaan antoi sen heti Galelle.
Kuinka omituiselta Galesta tuntuikaan, kun hän piti kädessään tuota
pitkulaista laatikkoa! Tuntuiko tässä ainoastaan yaquin vaikutus vai
oliko tämän haudan vieressä joku muu nimetön ja näkymätön olento läsnä?
Gale ei voinut sanoa sitä varmasti, mutta hän tunsi entisen erämaan
tunnelman palaavan. Hän tunsi jotakin olevan tulossa. Mikään sattuma,
mikään onni, mikään velvollisuuttaan täyttävä intiaani ei riittänyt
täydellisesti selittämään tätä tapahtumaa. Gale tiesi pitävänsä
kädessään jotakin kalliimpaa kuin kulta.
Laatikko oli tinattu ja senvuoksi melkein ruostumaton. Gale koetti
avata kiinnitarttunutta kantta. Hänen sieraimiinsa tunkeutui
jonkinlaista ummehtunutta tuoksua. Laatikossa oli pieni käärö, joka oli
kiedottu lahonneeseen öljyvaatekappaleeseen. Hän otti sen käteensä ja
kun hän irroitti vaatteen sen ympäriltä, jäi hänen kouraansa taitettu
paperi.
Aika oli jo ruvennut sitä kellastuttamaan, mutta hän erotti siinä
kumminkin jonkunlaista himmeätä kirjoitusta. Töherrystä oli vaikea
lukea, sillä se oli kirjoitettu verellä. Hän ojensi sen lähemmäksi
valoa ja sai hitaasti selville sen sisällyksen.
"_Me Robert Burton ja Jonas Warren annamme toisen puolen tästä
kultakaivoksesta sen löytäjälle ja toisen puolen Nell Burtonille,
tyttärelleni ja tyttärentyttärelleni_."
Gale käsitteli lempeästi paperia suurin silmin, sykkivin sydämin ja
kuvaamattomin ilon tuntein, kunnes hän sai sen auki.
Se oli parikymmentä vuotta vanha papintodistus, joka vahvisti Robert
Burtonin ja Nellie Warrenin avioliiton.