Belding puristi Laddin, Lashin, Thornen ja Mercedeksen, kunkin
vuorollaan, lujasti syliinsä. Sitten hän riensi Blanco diablon luo.
Kerrankin oli tuo suuri hevonen ystävällinen, tyyni ja iloinen. Se
muisti isännistä hellimmän ja ojensi tälle lämpimän märän turpansa.
Dick Gale oli kumartunut Nelliin päin, joka oli melkein piilossa hänen
sylissään. Belding tarttui heihin molempiin. Hän oli kuin iloinen
poika. Hän näki Ben Chasen ja tämän pojan hiipivän tiehensä puiden
varjossa, mutta hän ei välittänyt siitä enää hituistakaan.
"Dick, Dick!" huudahti hän. "Siinähän sinä olet! Sano, mitä ajattelet
nykyisestä Forlorn Riveristä?"
Gale tarttui Beldingin käteen kourin, joka oli niin karkea ja kova kuin
viila ja yhtä voimakaskin, mutta hän ei sanonut sanaakaan. Belding ei
luullut milloinkaan voivansa unhottaa Galen silmien ilmettä.
Silloin ilmestyi paikalle kolme muutakin henkilöä. Elsie Gale juoksi
nopeasti ja herra Gale auttoi vaimoaan, joka näytti olevan
pyörtymäisillään.
"Belding, keitä maailmassa nuo ovat?" huusi Dick käheästi.
"_Quién sabe_, poikaseni", vastasi Belding nyt hieman vapisevin äänin.
"Nell, tulehan tänne. Suo hänelle tilaisuus tervehtiä --"
Hän kiersi käsivartensa Nellin ympärille ja kuiskasi tämän korvaan:
"Tästä tulee jotakin suurenmoista!"
Elsie Galen kasvot olivat kalpeat ja liikutetut, ilmaisten ääretöntä
iloa.
"Voi, veli! Äiti ja isä näkivät sinut, mutta eivät tunteneet
sinua ollenkaan! Mutta minä tunsin sinut, kun hyppäsit nopeasti
luonteenomaisella tavallasi hevosen selästä. Mutta nyt en tunne sinua
enää ollenkaan. Sinä villi mies! Sinä jättiläinen! Sinä komea
raakalainen!... Isä ja äiti, kiiruhtakaa! Dick on saapunut! Katsokaa,
millainen hän on! Ah, Jumalalle olkoon kiitos!"
Belding kääntyi pois vieden Nellin mukanaan. Seuraavassa sekunnissa
olivat hän ja Mercedes painautuneet toistensa syliin. Sitten
tervehtivät kaikki toisiaan iloisesti.
Yaqui nojautui muudatta puuta vasten katsoen, miten noita kauan
kadoksissa olleita toivotettiin tervetulleiksi kotiin. Kukaan ei
näyttänyt muistavan häntä, kunnes Belding muistaen hevosten tarpeet
tarttui Blanco diablon suitsiin ja käski yaquin tuoda muut. He
taluttivat valkoiset tallipihalle, vapauttivat ne tomuisista satuloista
ja kuormista ja ajoivat ne laitumelle apilaskentille, joiden ruoho oli
nyt metrin pituista. Diablo sai takaisin entisen luontonsa, Blanco sol
kohotti päänsä ja hirnui tyytyväisesti ja Blanca mujer käveli
edestakaisin. Äkkiä ne kumminkin rupesivat tyynesti syömään. Kuinka
hyvältä Beldingistä tuntuikaan katsella noita valkoisia eläimiä
viheriää taustaa vasten! Hänen silmänsä loistivat, sillä tuota näkyä ei
hän ollut luullut milloinkaan enää saavansa katsella. Hän viipyi siellä
kauan aikaa, vaikka hänellä olikin kiire miestensä luo.
Vihdoin hän kääntyi katselemasta Blanco diabloa ja palasi taloon.
Saavuttuaan sinne huomasi hän kumminkin, ettei hänen olisikaan
tarvinnut kiiruhtaa. Jim ja Ladd olivat heittäytyneet vuoteilleen,
joissa he eivät olleet levänneet niin moneen kuukauteen. Heidän unensa
näytti niin raskaalta ja rauhalliselta kuin kuolema. Belding katseli
heitä uteliaasti. He olivat riisuneet ainoastaan saappaansa ja
lakkinsa. Heidän vaatteensa olivat aivan riekaleina. Jimissä ei
näyttänyt olevan jäljellä juuri muuta kuin luu ja nahka, mutta hän oli
voimakkaan ja kovan näköinen kuin rauta. Mutta Laddin näkö kauhistutti
Beldingiä. Paimen näytti vanhalta, kuumuuden näännyttämältä,
riutuneelta ja nälkiintyneeltä mieheltä. Mutta hänen laihtuneissa,
voimakkaissa ja voitonvarmoissa kasvoissaan, vaikka kidutukset olivat
uurtaneetkin niihin syviä vakoja, oli kumminkin jotakin hienoa ja
jaloa, jotakin Beldinginkin mielestä kaunista.
Thorne ja Mercedes olivat kadonneet. Rouva Galen huoneesta kuuluvasta
matalasta murinasta päättäen oli Dick vielä omaistensa luona.
Epäilemättä menisi hänkin pian levolle nukkuakseen. Belding meni
puutarhan poikki Nellin ovelle ja katsoi sisään. Tyttö istui ikkunan
ääressä. Onnen kajastus ei ollut vielä hävinnyt hänen kasvoiltaan,
mutta hän näytti mykistyneeltä ja tummissa silmissä oli pelokas ilme.
Belding halusi puhua ja kaipasi toveria, joka olisi halunnut kuunnella
häntä, mutta huomattuaan Nellin silmien ilmeen, vaikeni hän kumminkin.
Hän oli unhottanut. Nell luki hänen ajatuksensa kasvoista, kalpeni ja
taivutti päänsä. Belding meni huoneeseen ja seisahtui tytön viereen
puristaen tämän käden omaansa. Hän koetti ponnistaa ajatuksiaan
toivottomasti löytääkseen sopivat sanat, mutta huomasikin sitten, ettei
hän voinut puhua mitään ratkaisevaa.
"Nell, Dick on nyt täällä terveenä ja turvallisesti", sanoi hän
hitaasti. "Se on pääasia. Toivon, että olisit voinut nähdä hänen
silmänsä, kun hän puristi sinut äsken syliinsä. Dickin tulo estää
tietysti matkasi itään ja muuttaa muutenkin kaikki suunnitelmat.
Viimeiset ajat eivät ole olleet hauskoja, mutta nyt muuttuu jälleen
kaikki. Dick on yhtä uskollinen kuin joku yaqui. Hän karkoittaa
varmasti tuon Chase-roiston, älä käsitä minua väärin. Äitikin tulee kai
pian kotiin. Hän selvittää kyllä tämän salaperäisyyden. Ja, Nell,
vaikka se tulisikin ihmisten tiedoksi, tiedän Dick Galen suhtautuvan
siihen samoin kuin minäkin. Rohkaise siis mielesi, tyttöseni."
Belding poistui puistosta ja käveli miettiväisesti aitauksille päin.
Hän tunsi ikävöivänsä ja tarvitsevansa vaimoaan. Jos hän olisi ollut
kotona, ei hän milloinkaan olisi joutunut niin lähelle pakkoa tappaa
pari miestä, eikä Nellinkään luonto olisi kuunaan niin murtunut. Mikä
hänen vaimonsa elämän surullisimman tapauksen totuus mahtoikaan olla,
ei se kumminkaan muuttaisi hänen ajatustaan hänestä ollenkaan. Hänen
mieltään pahoittivat vain vaimon ja tyttären kärsimät ja vieläkin
jatkuvat tuskat. Hänen oli jotenkin korjattava tämä asia.
Hän löysi yaquin eräästä tallin nurkasta nukkumasta niin raskaasti kuin
paimenetkin. Katsoessaan häneen tunsi Belding omituista värisyttävää
kiihkoa saada kuulla, mitä oli tapahtunut tuon pimeän illan jälkeen,
jolloin yaqui oli lähtenyt opastamaan pakolaisia erämaahan. Hän
tukahdutti kumminkin halunsa alkaen toimittaa askareita, jotka hän oli
jo aikoja sitten lyönyt laimin. Äkkiä keskeytti hänet kumminkin herra
Gale, joka lähestyi häntä ollen suunniltaan ilosta ja innosta. Hän
kysyi Beldingiltä sadoista asioista, sallimatta kumminkaan tämän
vastata yhteenkään kysymykseen, vaikka tämä olisi voinutkin. Vihdoin
kuitenkin, kun herra Gale keskeytti hengittääkseen, voi Beldingkin
saada sanansa kuuluville: "Kuulkaahan, herra Gale, tiedätte tästä
asiasta aivan yhtä paljon kuin minäkin. Dick on palannut, kuten kaikki
muutkin. He ovat kaikki kokeneet kovaa, nähneet nälkää, kärsineet
kuumuudesta, repeytyneet melkein kappaleiksi ja kuihtuneet niin, etten
sellaista ole ennen milloinkaan erämaan matkustajissakaan huomannut,
mutta he elävät ja ovat terveitä. Meidän on vain odotettava. Lyön
vaikka vetoa, etten voi nukkua enkä syödä, ennenkuin kuulen heidän
tarinansa. Mutta nyt on heidän ensin levättävä ja syötävä."
Belding huomasi enentyvin iloin, että lukuunottamatta herra Galen iloa,
kiihkoa, levottomuutta ja kärsimättömyyttä oli hänessä vielä jotakin
muutakin, jota Belding luuli ylpeydeksi. Se huvitti häntä. Kiinnittäen
ajatuksensa menneisyyteen muisti hän muutamia seikkoja, joista Dick oli
maininnut puhuessaan isästään. Beldingin myötätunto oli aina ollut
pojan puolella, mutta hän oli oppinut tuntemaan tuon vanhan miehen
ystävälliseksi ja viisaaksi ja ajattelemaan, ettei ehkä yliopisto eikä
liike-elämä olleet voineetkaan saada esille Dick Galen parhaita puolia.
Länsi oli sen kumminkin tehnyt, kuten se niin usein ennenkin oli
opettanut monen hurjan nuorukaisen tietämään huutia, ja Belding päätti
huvitella hieman herra Galen kustannuksella. Hän aloitti senvuoksi
sellaiseen tapaan, että Dickin isä näytti sekä jäykistyvän että
menettävän kokonaan puhelahjansa.
"Älkääkä käsittäkö minua väärin", lopetti Belding, "kun kehoitan teitä
pysymään kaukana silloin kun Ladd kertoo meille tämän erämaan matkan
vaiheet, ellette halua tukkaanne valkoiseksi ja nousemaan pystyyn
siten, että se jääkin siihen asentoon."
* * * * *
Seuraavan päivän aamupäivän puolivälissä ontuivat paimenet keittiöstä
kuistiin.
"Olen sairas mies, sanon sen teille", selitti Ladd, "ja minua on
lihoitettava. Lientä! Pihviä! Sellaiset ruoat eivät vaikuta minuun
senkään vertaa kuin tuuli. Haluan saada ainakin tynnyrillisen leipiä ja
voita, suuren maljallisen perunamuhennosta kasviksien ja kastikkeen
kera ja sitten suuren omenapiirakan. Saatte antaa minulle syötäväksi
kaikkea muuta, mutta ei lihaa. En varmastikaan syö enää milloinkaan
elämässäni lihaa ja lampaanlihan kappaleen näkeminenkin voi viedä
minulta hengen... Jim, olit ennen hyvin halukas puolustamaan
mielipiteitäni."
"Laddy, olen varmasti puolellasi molempine pyssyineni", vastasi Jim
surullisesti. "Nälkäinenkö? Tuolta keittiöstä leviävä aamiaisen tuoksu
toi niin paljon vettä suuhuni, että olin rykiä itseni jo kuoliaaksi.
Meitä kohdellaan mielestäni hirveän töykeästi."
"Mutta minä olen sairas mies", vastusteli Ladd, "ja minä kaadun heti,
ellei minulle anneta ruokaa. Nell, sinähän pidit minusta ennen."
"Voi, Laddy, pidänhän minä vieläkin."
"En voi uskoa sitä ollenkaan. Ei ainoakaan helläsydäminen tyttö voi
sallia ihmisen nääntyä nälkään silmäinsä edessä... Katso Dickiä. Lyön
vaikka vetoa, että hän on saanut jotakin syödäkseen, ehkä perunoita
kastikkeen kera, piirakoita ja --"
"Laddy, Dick ei ole saanut enempää kuin tekään, tuskin niinkään
paljon."
"Silloin kai hän on saanut paljon suukkosia, sillä muuten olisi hän
heti kapinoinut tällaista ruokajärjestystä vastaan."
"Ehkä hän onkin", vastasi Nell punastuen, "ja jos luulette sen
palauttavan teidätkin järkeenne, suostun -- haluan --"
"Vaikka pidänkin sinusta niin äärettömästi, ovat mielestäni nyt
kumminkin leipä ja voi suukkosia paremmat."
"Ah, Laddy, kylläpä te osaatte puhua!" sanoi Nell nauraen. "Olen
pahoillani, mutta en voi rikkoa isän määräyksiä."
"Laddy", keskeytti Belding, "sinun on totuttava syömään vähitellen. Nyt
sen kuulit. Jos sinun olisi ruokittava jotakin nälkiintynyttä
kerjäläistä, olisit vielä ankarampi kuin minä."
"Mutta minä olen sairas, olen kuolemaisillani", murisi Ladd.
"Et ole sairastanut milloinkaan elämässäsi, ja koska eivät nuo useat
luotien reiät, jotka näen sinussa, ole voineet tappaa sinua, et
luultavasti kuolekaan ikinä."
"Saanko sitten tupakoida?" kysyi Ladd nopeasti. "Jumalani, miten siitä
ennen pidinkään, mutta varmasti olen sen nyt unhottanut. Nell, jos
haluat päästä takaisin paikoillesi enkelikokoelmaani, on sinun
etsittävä minulle piippu ja tupakkaa heti."
"Lieneekö tuota minunkaan piippuani enää olemassakaan", sanoi Jim
miettiväisesti. "Vannon, että se riippui tyhjänä suupielestäni noin
seitsemän vuotta sitten, eikö niin, Laddy? Pitkä aika! Voin vieläkin
nähdä punaisen laavan, punaisen udun ja punaisen lähestyvän hämärän.
Siellä oli kuumaa ja yksinäistä. Sitten tuo tuuli ja tuo alituinen
kauhistava hiljaisuus! Näen yaquin tuijottavan länteen, Laddyn
siirtelevän nappuloitaan ja Mercedeksen kuihtuvan vähitellen pois,
lukuunottamatta silmiä. Tuo kaikki on vielä silmissäni, enkä pääse
siitä --"
"Lopeta jo tuollaiset puheet", keskeytti Belding ankarasti, "ja kerro
meille, mihin yaqui teidät vei, mitä Rojakselle tapahtui ja miksi
viivyitte niin kauan poissa."
"Luullakseni voi Laddy kertoa sen paremmin, mutta kun hän pääsee
Rojaksen kuolemaan, kerron teille, mitä näin, ja samoin kai tekevät
Dick ja Thornekin. Laddy ei nähnyt Rojaksen loppua. Herra varjelkoon,
se oli --"
"Vaikka olenkin sairas mies, osaan kumminkin jutella", keskeytti Ladd,
"enkä varmasti halua kenenkään liioittelevan kertomusta, semminkään
Jimin."
Hän täytti Nellin tuoman piipun, sytytti sen ja puhalteli hurmautuneena
muutamia savuja, ennenkuin hän istuutui penkille aloittaakseen pitkän
kertomuksensa. Nell katsoi pyytävästi Dickiin, joka aikoi poistua.
Mercedes meni ja Thorne seurasi häntä. Herra Gale toi tuoleja ja
tukahduttaen kiihkonsa huusi vaimonsa ja tyttärensä sinne. Belding
kumartui eteenpäin innostuen yhä enemmän nähdessään Dickin
vastahakoisuuden, Mercedeksen kauniiden silmien surullisen ilmeen ja
Laddin kasvojen omituisen synkkyyden.
Paimen puhui pari tuntia, puhui kunnes hänen äänensä aleni käheäksi
kuiskaukseksi. Kun hän lopetti kertomuksensa, syntyi painostava
vaitiolo. Sitten nousi Elsie Gale ja laskien kätensä Dickin olkapäälle
näytti hän kirkkain silmin, jotka olivat lämpimät kuin auringonpaiste,
mitä nainen ajatteli heistä ja yaquista. Nell painautui Dickiin itkien
hiljaa. Rouva Gale oli järkytetty, ja herra Gale saattoi hänet
huoneeseensa hyvin kalpeana ja vaitiollen.
"Intiaani, intiaani!" huusi Belding kaikuvin äänin. "Enkö minä jo
sanonut teille, että intiaani on Jumalan lähettämä! Muistelkaa, mitä
sanoin yaquista ja julmasta azteekkilaisesta tavasta. Vai leikkasi hän
Rojaksen irti tuosta kauheasta laavapenkereestä jalka jalalta, tuuma
tuumalta, hitaasti ja peloittavasti. Kiittäkäämme Jumalaa, ettei
Rojaksen tarvinnut riippua pitkää aikaa _choyain_ piikeistä. Laddy, ei
mikään juttu Camino del Diablosta voi vetää vertoja kertomuksellesi.
Pako ja taistelu kysyivät jo miehiä, mutta oleskeleminen siellä kuuman
kesän yli ja palaaminen takaisin ovat kerrassaan ihmeitä. Ainoastaan
yaqui voi saada sen aikaan. Vain yaqui!"
"Varmasti! Noiden päivien kuluessa rupesi Charlie Ladd kunnioittamaan
intiaania. Mutta, Belding, kun puhumme palaamisestamme, emme saa
unhottaa hevosiakaan. Ilman vanhaa jaloa Solia ja Diabloa, jota en
vihaa enää, ja noita muita valkoisia emme milloinkaan olisi päässeet
tänne. Yaqui ja hevoset, siinä kertomukseni ydin."
* * * * *
Varhain seuraavan päivän iltana tapasi Belding Dickin vesitynnyrin
luota.
"Belding, tämä on jokivettä ja sitäpaitsi mutaista", sanoi Dick.
"Jumala tietää, etten ole vaativainen, mutta olen uneksinut vanhasta
kylmästä lähteestämme ja haluan juoda siitä."
"Se ei voi tapahtua enää milloinkaan, poikaseni. Lähde on tuhoutunut,
kadonnut, ja sen pohja on nyt aivan kuiva."
"Kuivako?" Gale suoristautui hitaasti. "Mutta nythän on satanut ja joki
tulvii. Lähteenhän pitäisi olla aivan täynnä. Mitä on tapahtunut? Miksi
se on kuiva?"
"Dick, koska olet niin innostunut asiaan, voin sinulle kertoakin, että
nitroglyseriinin kova räjähdys tukki lähteeni."
"Nitroglyseriininkö?" toisti Dick näyttäen äkkiä huomaavan jotakin.
"Ajatukseni ovat olleet kiinnitetyt kotiin, Nelliin ja omaisiini, mutta
kumminkin olen ollut huomaavinani, että täällä, sinussa ja Nellissä on
jotakin vierasta... Belding, kasteluoja tuolla on kuiva. Ruusut ovat
kuihtuneet. Tuo mitätön ruohon vehreys on sateitten aiheuttama. Mitä on
tapahtunut? Maatila näyttää laiminlyödyltä. Kun katselen ympärilleni,
huomaan muutoksen."
"Huomaat tietenkin", sanoi Belding katkerasti. "Kuuntele, niin kerron."
Lyhyesti, mutta kumminkin seikkaperäisesti kertoi Belding Chasen
hommista.
Gale hämmästyi vain aluksi. "Vetemmekö ja palstammeko anastetut,
suunnitelmammeko varastetut? Kuulehan, Belding, tuo tuntuu sadulta.
Onko Forlorn River niin edistynyt, että täällä on kauppoja, rautatie,
pankki ja muuta tuollaista?"
Äkkiä hän tulistui ja rupesi epäilemään. "Nuo Chaset, ovatko he
suorittaneet tuon kaiken?"
"Ovat; se on suoraa rosvoamista, pahempaa kuin meksikolaisten
kuhnailu", vastasi Belding tuimasti.
"Sanoit lain olevan heidän puolellaan?"
"Varmasti! Ben Chasella on niihin niin luja ote kuin Diablolla
myötämäessä. Dick, meidät on ryöstetty, syrjäytetty, lyöty ja
masennettu, emmekä voi tehdä mitään."
"Ah, olen niin pahoillani, Belding, erittäinkin Laddyn vuoksi", sanoi
Gale lämpimästi. "Hän on raajarikko eikä hän voi milloinkaan enää
ruveta paimeneksi. Hän on toivonut voivansa asettua otaksumalleen
tilalle asumaan, ruveta viljelemään ruohoa ja kasvattamaan hevosia ja
elämään herroiksi. Mutta nythän se on mahdotonta. Hän kai ei tiedä
tästä mitään vielä, sillä hän sanoi minulle juuri äsken, että hän
haluaa mennä katselemaan maitaan. Kuka hänelle sen nyt kertoo? Kun hän
saa tietää tuon, niin mihin hän sitten ryhtyy?"
"Poikani, tämä asia on vaivannut minua kovasti", vastasi Belding
katsoen terävästi nuorukaiseen. "Arvailin, miltä se sinusta tuntuu."
"Minustako? Menen puhuttelemaan noita Chaseja. Kuulehan, Belding,
luullakseni on minun parasta ryhtyä toimeen. Jos Laddy ehtii ennen,
vuotaa varmasti verta. Hän ei ole vielä aivan entisellään. Joskus
unissaan puhuu hän vielä, miten yaqui tappoi Rojaksen. Jos asia
annetaan hänen haltuunsa, tappaa hän nuo miehet, mutta jos minä --"
"Puhut järkevästi. Dick. En ole kumminkaan aivan varma sinustakaan,
sillä et ole vielä kuullut kaikkea. Poikaseni, sinun on ajateltava
Nelliä ja äitiäsi."
Gale katsoi häneen pitkään ja tutkivasti.
"No kuuntele sitten", aloitti Belding. Syvin, katkonaisin ja värisevin
äänin kertoi hän sitten Galelle, miten Radford Chase oli ahdistellut
Nelliä, miten Ben Chase oli karkoittanut Nellin äidin -- koko tuon
surullisen jutun.
"Vai ovat he olleet sellaisessa ahdingossa! Pieni tyttöraukka!" mumisi
Gale pysähdellen. "Tunsin, että jotakin oli hullusti, sillä Nell ei
ollut luonnollinen eikä entisenlainen. Kun pyysin häntä menemään
naimisiin kanssani niin pian kuin suinkin isän ollessa vielä täällä, ei
hän voinut sanoa mitään, vaan ainoastaan itkeä."
"Nellillä on ollut vaikeat ajat", sanoi Belding vaatimattomasti. "Mutta
nyt kun sinä olet tullut takaisin, muuttuu hänenkin olonsa paremmaksi.
Dick, tunnen tytön. Hän kieltäytyy varmasti menemästä naimisiin
kanssasi, ja saat panna kaikki keinosi liikkeelle taivuttaaksesi hänet.
Luulen tuntevani sinutkin, sillä muuten en puhuisikaan."
"Belding, mitä sinä oikeastaan tarkoitat noilla vihjauksillasi?" kysyi
Gale tiukasti. "Uskallatko väittää, että jos tuo asia on totta, muuttaa
se mielipiteeni?"
"Älähän nyt, Dick, en tarkoita sellaista ollenkaan. Olen vain niin
kömpelö puheissani. Ja minua on kovasti ahdistettu."
"Herran nimessä, et kai uskone Chasen puheita?" kysyi Gale tulisesti.
"Sillä se on vale, vannon sen. Tiedän sen varmasti. Menen heti
keskustelemaan Nellin kanssa. Tule mukaani, haluan sen, Belding. Voi,
miksi et kertonut tätä minulle heti!"
Belding tunsi rautaisen käden vetävän hänet ensin vierashuoneeseen ja
sitten puutarhan poikki Nellin ovelle, jonka kynnyksellä tyttö istui.
Nähdessään heidät huudahti hän heikosti, kumartui sitten hetkeksi,
mutta kohotti jälleen kalpeat tyynet kasvonsa tummenevin silmin.
"Kultaseni, tiedän nyt, miksi et enää käytä äitini sormusta", sanoi
Gale vakavasti ja hiljaa.
"Dick, en ole enää sen arvoinen", vastasi Nell ojentaen vapisevan
kätensä ja näyttäen sormusta, joka lepäsi irtonaisena siinä.
Nopeasti kuin salama tarttui Dick siihen ja painoi sormuksen takaisin
nimettömään sormeen.
"Nell, katso minuun. Se on sinun kihlasormuksesi. En usko ollenkaan
tuota juttua, joka kiusaa sinua. Tiedän sen valeeksi. Olen aivan varma,
että äitisi todistaa sen. Hän on luultavasti kärsinyt kerran -- ehkä
siihen sisältyy surullinen erehdyskin, mutta tuo sinun pelkäämäsi asia
ei ole totta. Kuuntele minua kumminkin, rakkaani, vaikka se olisikin
totta, en välitä siitä hituistakaan. Annan sinulle kunniasanani, etten
sitä milloinkaan enää ajattelekaan. Rakastan sinua vain enemmän
senvuoksi, että olet saanut kärsiä. Haluan kiihkeämmin kuin milloinkaan
ennen saada sinut vaimokseni lempiäkseni sinua niin, että unohdat tämän
--"
Nell nousi nopeasti ja niin intohimoisesti kuin hän olisi ollut
järkytetty sydänjuuriaan myöten ja suuteli Dickiä.
"Ah, Dick, olet niin äärettömän hyvä! Et voi milloinkaan ymmärtää, mitä
nuo sanasi juuri nyt merkitsevät minulle. Ne ovat pelastaneet minut,
luullakseni."
"Silloin kai, kultaseni, on kaikki jälleen hyvin?" kysyi Dick
kiihkeästi. "Aiot pitää sanasi ja mennä kanssani naimisiin?"
Valoisa kajastus hävisi Nellin kasvoista ja siniset silmät olivat nyt
melkein mustat. Hän taivutti päänsä pudistaen sitä.
"Nell!" huudahti Gale hengittäen nopeasti.
"Älä kiusaa minua, Dick. En voi mennä kanssasi naimisiin."
"Miksi et?"
"Kyllä kai sen tiedät. On totta, että --"
"Valetta se on!" keskeytti Dick kiihkeästi. "Mutta vaikka se olisikin
totta, niin miksi et minusta huoli? Meidän välillämmehän on rakkaus
päävaikutin, rakkaus, eikä mikään muu. Etkö rakastakaan minua enää?"
He olivat unhottaneet Beldingin, joka peräytyi varjoon.
"Rakastan sinua sydämestäni ja sielustani. Haluaisin kuolla
puolestasi", kuiskasi Nell ristien kätensä. "Mutta en halua häväistä
sinua."
"Kultaseni, olet ajatellut tätä asiaa niin paljon, ettet ole enää
terve. Liioittelet hirveästi. Sanon sinulle, että jos menet kanssani
naimisiin, ei minusta ainoastaan tule maailman iloisin, vaan myöskin
onnellisin mies."
"Dick, et ajattele nyt ollenkaan omaisiasi. Hyväksyisivätkö hekin minut
sinun vaimoksesi?"
"Varmasti", vastasi Dick epäröimättä.
"Ei, ei mitenkään!"
"Olet aivan hassu, Nell. Olen iloinen, että kiinnitit huomioni tähän.
Sain näin tilaisuuden koettaa jotakin. Menen heti puhelemaan heidän
kanssaan. Palaan tänne vähemmässä kuin --"
"Dick, et suinkaan aio kertoa äidillesi?" huudahti Nell kostein silmin.
"Ethän, sillä en voi sitä kestää. Hän on niin ylpeä, ja, Dick, rakastan
häntä. Älä kerro hänelle, ole nyt niin ystävällinen! Hän matkustaa
piakkoin. Toivon, ettei hän saa sitä milloinkaan tietää. Haluan, että
hän ajattelee minusta aina hyvää. Dick, rukoilen sinua. Pelko, että hän
saa sen tietää, on ollut suurin huoleni. Älä mene!"
"Nell, olen pahoillani, sillä en halua mitenkään pahoittaa mieltäsi.
Mutta olet aivan väärässä. Taistelen onnesi puolesta, joka on minun
elämäni... Odota tässä, rakkaani. Tulen heti takaisin."
Gale juoksi puutarhan poikki ja katosi. Nell vaipui kynnykselle
istumaan, ja kun hän luki kysymyksen Beldingin silmistä, pudisti hän
surullisesti päätään. He odottivat vaitiollen ja aika tuntui melko
pitkältä, ennenkuin Gale palasi. Belding ihastui nähdessään hänet.
Hänessä oli nyt enemmän poikamaista kuin Belding milloinkaan ennen oli
huomannut. Dick lähestyi nopeasti, punaisena, kuumissaan, innokkaasti,
suorana ja melkein hymyillen.
"Kerroin sen heille. Vannoin sen valheeksi, mutta käskin heitä
määräämään kantansa niinkuin se olisi totta. Elsien taivuttamiseksi ei
minun tarvinnut tuhlata minuuttiakaan. Hän rakastaa sinua, Nell, ja
isäni on kiintynyt sinuun äärettömästi. Sain hänetkin puolelleni
parissa minuutissa, mutta äidin kanssa tuhlautui melko paljon aikaa.
Hän halusi tietää asian perinpohjin. Hän on ylpeä, niin, mutta sinun
olisi pitänyt olla katsomassa, miten hän suhtautui tähän asiaan. Hän
itki säälistä, muistamatta minua pitkään aikaan. Hän rakastaa sinua
myöskin, Nell, kuten kaikki muutkin. Miten hauskaa onkaan kertoa
sinulle tämä! Luullakseni äiti ymmärtää, millainen osa sinulla on --
miten sen nyt sanoisinkaan -- Dick Galen uudestasyntymisessä. Eikö se
kuulostakin hienolta? Kultaseni, äiti ei ainoastaan suostu, vaan
haluaa, että tulet vaimokseni niin pian kuin suinkin. Kuulitko, mitä
sanoin? Hän talutti minut muutamaan nurkkaan ja koska hän on äitini,
puristi hän minut sinne kuin ruuvipihteihin. Hän pani minut lupaamaan,
että asumme idässä toisen puolen vuodesta. Se tahtoo sanoa: Chicagossa,
Cape Mayssa ja New Yorkissa. Katsohan, en ole enää mikään hylätty
poika. Nell, kultaseni, silloin opit tietämään, kuka Dick Gale
oikeastaan on. Mutta haluan kumminkin pysyä uudisasukkaana, jollaiseksi
autoit minua kehittymään, ratsastaa Blanco solilla ja katsella hieman
erämaata. Älä ajattele noita suuria kaupunkeja niin paljon, että rupeat
niitä pelkäämään, sillä me molemmat rakastamme kumminkin aukeita
kenttiä enemmän. Sano nyt, Nell, että olet unhottanut nämä ikävyydet.
Tiedän kaiken muuttuvan hyväksi. Lupaa, että menet pian naimisiin
kanssani... No mutta, kultaseni, miksi itket?... Nell!"
"Sydämeni murtuu", nyyhkytti Nell, "sillä en voi tulla vaimoksesi."
Poikamainen iloisuus katosi Galen kasvoista. Belding näki tässä ankaran
todellisuuden tekevän tyhjäksi hänen unelmansa.
"Tuo pirullinen Radford Chase julistaa varmasti salaisuuteni koko
maailmalle", huohotti Nell. "Hän vannoi, että jos tulet takaisin ja
menet kanssani naimisiin, seuraa hän meitä avaraan maailmaan
kertoakseen sen kaikille."
Belding huomasi Galen muuttuvan kuoleman kalpeaksi ja jäykistyvän kuin
naulattu paikoilleen.
"Chase uhkasi sinua siis?" kysyi Dick, ja hänen äänensä luonnoton
tyyneys peloitti Beldingiä.
"Uhkasiko? Hän ahdisti minua kuin painajainen", vastasi Nell voimatta
hillitä itseään. "Ensin arvailin, miten hän menetteli kiusatessaan
äidin melkein sairaaksi, mutta äiti ei ruvennut kertomaan minulle.
Hänen matkustamisensa jälkeen alkoi Chase kumminkin vihjailla, ja
vihani häntä kohtaan vain kiihtyi. Mutta kun hän kertoi minulle,
pelästyin ja häpesin, antautumatta kumminkaan. Kun hän oli selvä, oli
hän hyvin huomaavainen, mutta kun hän oli nousuhumalassa, käyttäytyi
hän kuin piru. Hän nauroi niin minulle ja ylpeydelleni. En uskaltanut
ajaa häntä poiskaan. Jonkun ajan kuluttua huomasi hän, että äitisi
rakastaa minua ja minä häntä. Silloin alkoi hän uhata minua sanoen,
että jollen suostu, ilmoittaa hän asian äidillesikin. Se lannisti minut
ja oli minut melkein tappaa. En yksinkertaisesti voinut sietää
ajatustakaan, että rouva Gale saisi sen tietää. En kumminkaan voinut
mennä hänen kanssaan naimisiin. Siten hän jatkoi päivät pitkät ja kun
hän oli juovuksissa, ei hän kysynytkään minulta, haluanko tulla hänen
vaimokseen. Olin jo joutumaisillani aivan toivottomaksi ja
tulemaisillani hulluksi, kun sinä palasit."
Hän lopetti kuiskaten ja katsoi toivovasti ja surullisesti Galeen.
Belding oli kuin tulinen pätsi sisältä, mutta tyyni muuten. Hän katseli
Galea luullen arvaavansa, millaiseksi nuorukaisen käytös hetken
kuluttua muuttuu. Dick puristi Nellin syliinsä laskematta häntä
vapaaksi pitkään aikaan.
"Rakas Nell, olen varma, että pahin aika on jo ollut ja mennyt", sanoi
hän lämpimästi. "En aio luopua sinusta. Nyt on sinun mentävä lepäämään
ja rauhoittumaan. Älä ole pahoillasi enää, sillä tämä asia ei ole niin
kauhea kuin luulottelet. Luota minuun, sillä minä voin kyllä tukkia
herra Radford Chasen suun."
Kun hän laski tytön vapaaksi, katsoi tämä nopeasti häneen ja kohotti
sitten rukoilevasti kätensä.
"Dick, et suinkaan aio ahdistaa häntä, mennä häntä hakemaan?"
Gale nauroi niin että Belding säpsähti.
"Dick, rukoilen sinua, älä aiheuta ikävyyksiä. Chaset ovat olleet jo
tarpeeksi pahoja meille. He ovat rikkaita ja vaikutusvaltaisia. Dick,
lupaa, ettet pahenna enää asioita. Lupaa, ettet mene hakemaan häntä."
"Pyydätkö tuota minulta?" kysyi Dick tiukasti.
"Pyydän, ah, pyydän!"
"Mutta sinähän ymmärrät sen olevan hyödytöntä. Millaiseksi mieheksi
minua oikeastaan luuletkaan?"
"Pelkään vain niin äärettömästi. Ah, Dick, hän ampuu sinua selkään!"
"Ei, Nell, hänenlaisensa mies ei kykene edes sellaiseen tekoon."
"Aiot siis mennä?" huudahti Nell hurjasti.
Gale hymyili niin, että Beldingiä värisytti.
"Dick, enkö voi taivuttaa sinua?"
"Et!"
Silloin ilmeni nainen Nellissä vaistomaisesta pelosta huolimatta.
Tummin silmin ja kalpein kasvoin ojensi hän raollaan olevat vapisevat
huulensa ja suuteli Dickiä.
Gale poistui puutarhasta ja Belding seurasi hänen kintereillään. He
menivät arkihuoneen läpi. Kuistilla sen edustalla istuivat paimenet,
herra Gale ja Thorne. Dick meni kumminkin huoneeseensa sanomatta
sanaakaan.
"Nyt on varmasti jotakin tekeillä", sanoi Ladd vakavasti ja
suoristautui tuolissaan rypistäen silmiään.
Belding sanoi muutamia sanoja, ja muistaen päätöksensä vaikuttaa
ratkaisevasti herra Galeen ei hän siekaillut, vaan sanoi sanansa julmin
tyydytyksin.
"Olisi parasta hillitä tuota poikaa", lopetti hän katsoen herra Galeen.
"Hän aiheuttaa varmasti jonkun onnettomuuden, sillä hän on hirveästi
vihoissaan."
"Hillitäkö häntä? No varmasti", vastasi herra Gale nousten
hermostuneesti ja nopeasti.
Dick sattui juuri silloin tulemaan huoneestaan. Belding katsoi häneen
terävästi, mutta ei voinut huomata hänessä muuta muutosta kuin että hän
oli pannut hatun päähänsä ja vetänyt paksut sormikkaat käsiinsä.
"Richard, minne olet menossa?" kysyi hänen isänsä.
"Menen puhuttelemaan erästä miestä."
"Et menekään! Tahdon, että pysyt kotona. Kiellän sinua menemästä",
sanoi herra Gale laskien kätensä poikansa olalle.
Dick työnsi isänsä syrjään hiljaa ja kunnioittavasti, mutta kumminkin
tiukasti. Vanhus hämmästyi.
"Isä, olen säilyttänyt pahan tapani olla tottelematta sinua joskus.
Olen pahoillani, mutta pyydän: älä sekaudu hommiini nyt äläkä
seuraa minua. Voi nimittäin sattua, että saat katsella jotakin
vastenmielistä."
"Mutta, poikani, mihin aiot ryhtyä?"
"Menen antamaan selkään eräälle koiralle."
Herra Gale siirsi katseensa toivottomasti tuosta omituisesta ja
tyynestä pojasta levottomaan Beldingiin. Dick jatkoi matkaansa
portaille.
"Odota!" Laddin ääni olisi voinut pysähdyttää minkä miehen hyvänsä.
"Dick, oliko aikomuksesi lähteä minutta?"
"Oli, mutta en joutanut sitä ajattelemaan juuri nyt, Laddy."
"Siltä näyttää. Odota kumminkin hetkinen, Dick. Olen kyllä sairas mies,
mutta luullakseni ei täällä kumminkaan ryhdytä mihinkään minutta."
Hän nilkutti kuistin poikki huoneeseensa. Jim Lash kopisti porot
piipustaan ja hyräillen omaa tanssisäveltään seurasi Laddia. Hetken
kuluttua ilmestyivät paimenet takaisin kummallakin pistooli kupeellaan.
Beldingin julma jännitys kasvoi, kun hän tarkasteli herra Galea. Kun
vanhus näki paimenet ja pistoolit, kalpeni hän ja alkoi vapista.
"Meidän on parasta pysytellä syrjässä", kuiskasi Belding. "Dick menee
antamaan selkään tuolle kaksijalkaiselle koiralle, ja kun pojat
kiinnittävät pistoolin kupeelleen, muuttuu heidän luontonsa kokonaan."
"En halua jäädä tänne", sanoi herra Gale rohkeasti. "Tahdon tulla
mukaan katsomaan. Belding, tiedän sen nyt. Richard menee puhuttelemaan
noita Chaseja, noita rosvoja, jotka ovat köyhdyttäneet teidät."
"No niin, en rupea takaamaan, kykenevätkö Chaset ollenkaan
vastustamaan", vastasi Belding kuivasti. "Mutta ehkä siellä on
pistooleilla varustettuja meksikolaisia."
Belding läksi tavoittamaan Dickiä ja herra Gale tallusteli jäljessä
Thornen kanssa.
"Mistä meidän on etsittävä noita Chaseja?" kysyi Dick Beldingiltä.
"He ovat rakennuttaneet jonkinlaisen kasvihuoneiston tuonne ravintolan
viereen. Tähän aikaan on Radford siellä varmasti, mutta vanhuksesta en
voi sanoa mitään varmaa. Tuossa tien toisella puolella on kumminkin
hänen konttorinsa."
He sivuuttivat useita taloja, kääntyivät erään nurkkauksen ympäri
valtakadulle ja pysähtyivät muutaman matalan tiilirakennuksen
edustalle. Useita satuloituja hevosia oli kiinnitetty seinässä oleviin
renkaihin, ja meksikolaisia vetelehti suuren oven edustalla.
"Ben Chase näkyy istuvan tuolla nurkassa", sanoi Belding Dickille. "Kai
näet tuon valkohapsisen pitkän miehen, jonka hatussa on nahkanauha? Hän
on huomannut meidät jo ja näyttää aavistavan jotakin. Hänellä näyttää
olevan miehiä mukanaan, mutta heidät me kyllä saamme taipumaan. Olemme
tulleet hakemaan tuota nuorta pukkia, ja varmasti on hänkin täällä."
He menivät sisään. Huone oli suuri eikä sieltä puuttunut muuta kuin
tarjoilupöytä, jotta se olisi ollut todellinen kapakka. Sen keskellä
oli pari huojuvaa biljardia. Chase oli nähtävästi rakennuttanut tämän
talon yhtä paljon työmiehiensä kuin insinööriensä ja apulaistensa
huviksi, koska joukossa oli sekä meksikolaisia että amerikkalaisia.
Muutaman ikkunan ääressä olevan suuren pöydän ympärillä rähisi
tupakoivia, korttiapelaavia ja juopottevia miehiä.
"Näytä tuo Radford Chase minulle", sanoi Gale.
"Tuolla, tuo suuri punakka mies. Hänen silmänsä ovat hieman
pullistuneet. Katso, hän on pudottanut korttinsa eikä hänen naamansa
enää punoita."
Dick meni huoneen poikki.
Belding tarttui herra Galea käsivarteen ja kuiskasi käheästi:
"Seuratkaa nyt tarkasti kaikkea. Tästä tulee jotakin suurenmoista.
Katsokaa Dickiä ja Laddya. Kun kuulette pistoolin pamahtavan,
kyyristykää taakseni."
Belding hymyili julmasti ja tyytyväisesti huomatessaan herra Galen
kalpenevan.
Dick pysähtyi pöydän viereen. Hänen raskas saappaansa vilahti ja pöytä
halkesi rysähtäen lennättäen lasit, kortit ja lakit menemään. Kun ne
putoilivat lattialle ja hämmästyneet pelaajat alkoivat siirtyä sivulle,
karjaisi Gale: "Nimeni on Gale! Haluan tavata herra Radford Chasea!"
Eräs pitkä, hartiakas mies nousi melko rohkeasti ja horjahdellen
katsoen Galeen.
"Olen Radford Chase", sanoi hän. Hänen äänensä ilmaisi kumminkin hänen
rohkeutensa laadun.
Siihen ei tuhlautunut monta minuuttia. Pöydät ja tuolit olivat hujan
hajan kumollaan nurkissa, toinen biljardi oli siirtynyt paikoiltaan ja
eräs lamppu oli mennyt sirpaleiksi ja öljy valui lattialle. Ladd
nojautui ovenpieleen savuava pistooli kädessään. Muudan meksikolainen
vaikeroi seinän vieressä heilutellen haavoittunutta kättään.
Kaukaisimmassa nurkassa voivotteli eräs toinen toveriensa tukema
haavoitettu meksikolainen. Nuo molemmat olivat yrittäneet ampua Galea
ja Ladd oli merkinnyt heidät.
Huoneen keskellä makasi Radford Chase liikkumatonna, revittynä ja
verissään. Hän ei ollut kumminkaan vaikeasti loukkautunut, vaan
ainoastaan avuton, kovasti selkäänsäsaanut raukka, joka tiesi tilansa
ja tunsi, miten häneen katseltiin. Hän nyyhkytti, vaikeroi ja ulisi,
mutta ei kukaan tullut auttamaan häntä jaloilleen.
Ben Chase nojautui huoneen takaoveen ollen kerrankin vailla kaikkea
vaikutusvaltaa, luottamusta ja rohkeutta. Gale asettui häntä
vastapäätä, ja nyt olivat hänen kasvonsa aivan toisennäköiset kuin
hänen tullessaan paikalle. Vaikka hiki tippuikin hänen otsastaan,
olivat hänen kasvonsa kumminkin kalmankalpeat. Hänen silmänsä näyttivät
leimuavan ja lepattavan kuin tummanpunaiset liekit. Hänen laiha
leukansa työntyi eteenpäin ja vapisi kiukusta, kun hän pudisti suurta
nyrkkiään Chasen nenän edessä.
"Harmaat hiuksenne suojelevat teitä nyt, mutta älkää tulko milloinkaan
enää tielleni. Ja sitten kun tuo poikanne virkoaa, sanokaa hänelle,
että joka kerta, kun hänet tapaan, lisään hieman siihen, mitä hän äsken
sai!"