Belding seisoi yksinään Forlorn Riverin päärakennuksessa olevassa
huoneessaan. Siellä oli yhtä hiljaista kuin ulkonakin; keskikesän
painostava kuumuus painoi taloa kuin kuuma raskas huopapeite.
Hän otti patruunavyön pöydältään ja sitoi sen uumilleen hitain
liikkein. Joku tuttu, mukava ja innostava tunne näytti ilahduttavan
häntä, kun hän tunsi suuren pistoolin painon kupeellaan. Hän katsoi
oveen mennäkseen ulos, mutta epäröi ja alkoikin kävellä edestakaisin
huoneensa lattialla. Äkkiä hän pysähtyi pöydän luo ja päättäväisin
liikkein irroitti pistoolivyön laskien sen pöydälle.
Temppu ei tuntunut kumminkaan lopulliselta ja Belding tiesi sen. Hän
oli nähnyt rajaelämää Texasissa nuoruudessaan, hän oli ollut sheriffi
silloin kun lännen laki oli nopean ranteen määrättävissä ja hän oli
nähnyt monen miehen panevan pistoolinsa syrjään ikuisiksi ajoiksi.
Hänen oma tekonsa ei ollut lopullinen. Hän oli tehnyt tuon tempun usein
ennenkin liian myöhään ja näinä viime aikoina oli se ruvennut tuntumaan
yhä vaikeammalta, ikäänkuin hän olisi tullut hentomielisemmäksi. Oli
olemassa syitä, miksi pistooli tuntui Beldingistä synkän lumoavalta.
Chaset, nuo uuden voiman ahneet ja häikäilemättömät edustajat lännen
kehittämiseksi, olivat päättäneet köyhdyttää Beldingin, ja sikäli kuin
hänen varallisuutensa johtui Forlorn Riveristä, olivat he melkein
onnistuneetkin. Hän menetti edun edun jälkeen noiden rosvojen hyödyksi.
Hän valitti Tucsonin maaherralle paalutettujen maa-, kaivos- ja
vesialueiden anastamisesta, mutta hävisi jokaisen jutun. Sen jälkeen
menetti hän siirtolaisuuden valvojavirkansa, ja tämä seikka, joka hänen
mielestään oli sulaa vääryyttä, oli kova kolahdus. Hänen oli ollut
pakko mukautua toiseenkin yhtä suureen nöyryytykseen. Kävi nimittäin
selville, että hänen oli maksettava Chaseille vedestä, jolla hän
kasteli apilavainioitaan. Hänen maallaan olevassa kuivumattomassa
lähteessä riitti vettä talouteen ja hevosille, mutta ei muuhun.
Nämä seikat olivat kyllä vastuksellisia Beldingille mutta eivät millään
tavalla oikeuttaneet hänen suruaan, pahaa tuultaan ja kasvavaa
vihaansa. Hän uskoi, että Dick Gale ja nuo toiset, jotka yaqui oli
opastanut erämaahan, olivat joko tapetut tahi eksyneet. Pari kuukautta
sitten oli lauma satuloituja, mutta isännättömiä hevosia tullut Forlorn
Riveriin nälissään ja janoissaan. Ne olivat olleet osa Rojakselle
kuuluvasta laumasta. Niiden tulo lisäsi vain salaperäisyyttä ja
vahvisti otaksumaa, että sekä takaa-ajajat että -ajettavat olivat
kuolleet. Beldingin oli pakko tunnustaa, että hän suri itsensä
harmaaksi ajatellessaan vartijainsa kohtaloa.
Beldingin suru ei johtunut ollenkaan varallisuuden vähenemisestä. Hän
oli ollut rikas ja oli nyt köyhä, mutta tällainen onnen käänne ei
voinut tehdä häntä onnettomaksi. Jotakin synkempää, salaperäisempää ja
surullisempaa kuin Dick Galen ja tämän ystävien häviäminen oli tullut
hänen vaimonsa ja Nellin elämään. Hän oli huomannut tuon muutoksen heti
sen jälkeen kuin rouva Belding oli tuntenut vanhemman Chasen entiseksi
koulutoverikseen ja hylätyksi kosijakseen. Kului aina aikaa, ennenkuin
hidasajatuksinen Belding huomasi kotioloissaan jotakin tavallisuudesta
poikkeavaa, erittäinkin kun Dickin omaisten viipyminen siellä esti
rouva Beldingin ja Nellin paljastamasta todellisia tunteitaan. Belding
oli kumminkin vähitellen tullut huomaamaan, että heidän suruunsa oli
joku muu salaperäinen syy kuin Dickin katoaminen. Hän oli varma siitä,
kun hänen vaimonsa ilmaisi haluavansa käydä vanhassa kodissaan
Peoriassa. Rouva Belding ei ilmoittanut muuta syytä, mutta hän näytti
kumminkin miehelleen kirjeen, jonka hän oli saanut vanhoilta
ystäviltään. Tuossa kirjeessä oli uutisia, jotka joko olivat tahi eivät
olleet tosia, mutta kumminkin sellaisia, ajatteli Belding, että ne
kiinnittivät hänen vaimonsa mieltä. Muudan vanha kullanetsijä oli
palannut Peoriaan ja kertonut tavanneensa Robert Burtonin Sonoytan
kosteikossa noin viisitoista vuotta sitten, jolloin Burton oli lähtenyt
erämaahan milloinkaan enää palaamatta. Beldingille ei tämä ollut mitään
uutta, sillä hän oli kuullut kerrottavan siitä ennen naimisiin menoaan.
Hänen vaimonsa ensimmäisen miehen kuolemaa ei ollut kukaan epäillyt.
Oli melkein varmaa, että sekä Nellin isä että äidinisä olivat kuolleet
jossakin paikassa Sonoran erämaata.
Belding ei vastustanut vaimonsa halua käydä vanhassa kodissaan. Hän
ajatteli päinvastoin, että matka luultavasti virkistäisi paljonkin
häntä ja teki kaikkensa saadakseen Nellinkin lähtemään mukaan. Mutta
Nell ei halunnut.
Rouva Beldingin lähdön jälkeen huomasi Belding Nellin mielen niin
muuttuneen, että se hämmästytti ja huolestutti häntä. Hänestä oli äkkiä
tullut niin omituisesti onneton, ettei hän voinut salata sitä
Galeiltakaan, jotka, kuten Belding kuvitteli, erittäinkin tekivät
Nellin ylpeäksi. Tyttö ei ruvennut kertomaan hänelle mitään. Mutta
jonkun ajan kuluttua, kun hän oli ajatellut asiaa tarpeeksi, huomasi
hän tämän toisen ja surkuteltavan muutoksen alkaneen heti sen jälkeen
kuin hän oli tavannut Nellin Radford Chasen seurasta. Tämä väsymätön
kosija ei ollut hituistakaan muuttanut käytöstään. Tuossa miehessä oli
jotakin, joka vaikutti Beldingiin niin, että hän nähdessään Chasen puri
hampaitaan. Mutta Nell ei ollut ainoastaan kiihkeä, vaan myöskin
omituisesti innokas taivuttamaan Beldingiä, ettei tämä loukkaisi eikä
tekisi mitään pahaa nuorelle Chaselle. Tämä oli estänyt Beldingiä näin
kauan, mutta hän oli ajatellut ja vahtinut sitä enemmän. Hän ei ollut
milloinkaan ennenkään sekautunut naisten asioihin. He saivat tehdä,
kuten he halusivat, ja tavallisesti tyytyi hän siihen. Mutta häntä
alkoi hämmästyttää yhä enemmän, kun hän huomasi, että Nell selvästi
hyväksyi nuoren Chasen huomaavaisuudet. Lopulta näytti hän tämän
Beldingille suoraan. Belding ei voinut ymmärtää sitä, sillä hän oli
varma, että Nell todellisuudessa sydämestään halveksi Chasea. Viime
aikoina alkoi hän uskoa, vaikka hän ei sitä varmasti tiennytkään, että
Chaseilla oli Nelliin joku omituinen vaikutusvalta, jota he käyttivät
hyväkseen. Tämä kiihdytti Beldingin vihaa, jota hän oli tuntenut heti
alussa ja jota vastaan hän oli koettanut taistella kaikin voimin. Nyt
se synnytti hänen aivoissaan synkkiä ajatuksia.
Sivuutettiin juhannus, ja myrskyt alkoivat myöhään. Mutta kun ne
tulivat, olivat ne sitä kovemmat. Belding ei muistanut milloinkaan
nähneensä niin kovaa myrskyä, tuulta ja sadetta kuin ensimmäinen kesän
kuivuuden jälkeen.
Muutamissa päivissä muuttui koko Altar Valley kirkkaan viheriäksi
kentäksi, josta ei kohonnut tomupilviä. Forlorn River paisui yli
äyräittensä ja virtasi hitaasti ja raskaasti. Belding ei ollut
milloinkaan ennen katsellut tulvaa tuntematta iloa, mutta nyt, vaikka
hän olikin erämaan asukas, kiukutti häntä, kun hän ajatteli Chasein
suuren säiliön olevan täynnä vettä. Sen aitojen yli lorisevan veden
kohina ei ollut hänen mielestään hauskaa kuunneltavaa. Tapahtui
ensimmäisen kerran hänen elämässään, että putoavan veden lorina
harmitti häntä.
Belding huomasi, että hänen vainioittensa viereisille kentille oli
palkattu jälleen työmiehiä. Chaset olivat kaivauttaneet suuren
kasteluojan, joka ulottui aivan Beldingin maatilan viereen,
sivuuttaneet hänen maansa ja jatkaneet sitä sitten etemmäksi Altar
Valleyhin. He olivat käyttäneet kaiken vaikutusvaltansa saadakseen
yhdistää nuo ojat kaivamalla sellaisen myöskin hänen maahansa, mutta
Belding oli ollut taipumaton. Hän ei halunnut olla missään tekemisissä
heidän kanssaan. Senvuoksi hän hieman hämmästyi ja huolestui nähdessään
joukon meksikolaisia jälleen työskentelevän noissa ojissa.
Seuraavana aamuna heitti kauhistuttava jyrähdys Beldingin vuoteesta
melkein lattialle. Se halkaisi hänen talonsa tiiliseinät, särki
ikkunoita ja pudotti padat ja lautaset lattialle niin, että ne menivät
murusiksi. Belding luuli ensin, että Chasein suuri dynamiittivarasto
oli räjähtänyt ilmaan. Puettuaan nopeasti ylleen kiiruhti hän Nellin
huoneeseen rauhoittamaan tätä, ja käskettyään tytön pitää huolta
vieraista meni hän katsomaan, mitä oli tapahtunut.
Kylän asukkaat olivat hyvin peloissaan. Useat huonosti rakennetut
tiilitalot olivat luhistuneet melkein tomuksi. Suuri keltainen pilvi
leijaili joen yllä kuin sakea savu. Se näytti kohoavan Beldingin
palstan ylimmäisestä päästä aivan virran vierestä. Kun hän saapui
raja-aidalle, olivat savu ja tomu niin sakeat, ettei hän voinut
vapaasti hengittääkään eikä hän vähään aikaan kyennyt saamaan selville,
mitä oli tapahtunut. Äkkiä hän kumminkin huomasi suuren kuopan hiekassa
juuri siinä paikassa, jossa kasteluoja päättyi hänen maahansa. Syystä
tahi toisesta olivat meksikolaiset laukaisseet tavallista kovemman
panoksen siinä.
Belding mietti. Hän ei enää uskonut ollenkaan dynamiitin satunnaiseen
räjähtämiseen. Mutta miksi oli tuo panos ladattu ja laukaistu? Tuota
pehmeätä hiekkaa ei ollut vaikea lapioidakaan eikä maassa ollut kiven
sirpalettakaan. Katsoen siihen, kuinka kauaksi ojan kaivaminen oli jo
edistynyt, oli tuollainen räjähdys Beldingin mielestä enemmän
vahingoksi kuin hyödyksi.
Hän alkoi hitaasti ja vastahakoisesti kävellä erästä viheriää
syvännettä kohti, jossa muutamassa pajukossa oli tuo kuivumaton lähde,
jota hänen hevosensa rakastivat niin suuresti, puhumattakaan hänestä
itsestään. Hän oli todellakin peloissaan työntäessään kallellaan olevia
pajuja syrjään päästäkseen lähteelle johtavalle viileälle polulle.
Mutta sitten rupesi hän äkkiä epäilemään jotakin ja juoksi loput
matkasta.
Hän saapui sinne juuri ajoissa nähdäkseen viimeisen jäännöksen vedestä.
Se näytti vajoavan kuin lentohiekkaan. Lähteen muotokin oli muuttunut.
Läheisyydessä olevalla kentällä tapahtuneen hirveän räjähdyksen voima
oli tukkinut tahi muuttanut maanalaisen virran suunnan.
Beldingin milloinkaan kuivumaton lähde oli tuhoutunut. Se, joka oli
muuttanut tämän pienen maakappaleen viheriäksi, suloiseksi ja
tuoksuvaksi, oli kadonnut. Belding tunsi aluksi vain mielipahaa.
Vaaleat _ajo_-liljat eivät kukkisi enää pajukon varjossa ja pajut
itsekin kuoleutuisivat pian ja kuivuisivat. Hän muisteli, miten usein
hän kuumina kesäöinä oli tullut lähteelle juomaankin. Mutta nyt oli
siitäkin huvista luovuttava.
Äkkiä hän muisti Blanco diablon. Kuinka tuo suuri valkoinen
jalorotuinen oli rakastanutkin tätä lähdettä! Belding suoristautui ja
katseli kyyneleisin silmin länteenpäin jatkuvaa autiota erämaata.
Milloinkaan ei kulunut päivääkään, ettei hän muistellut jaloa
hevostaan, mutta tämä hetki erityisine muistoineen oli monta kertaa
merkityksellisempi ja senvuoksi myöskin tuskallisempi.
"Diablo ei tule tänne enää milloinkaan juomaan", mumisi hän.
Blanco diablon menetys, vaikka Belding oli sen surren myöntänytkin, ei
ollut ennen tuntunut hänestä min todelliselta kuin nyt.
Tomupilvien kiitäminen hänen ylitseen ja säiliöltä päin kuuluva veden
kohina käänsivät Beldingin ajatukset Chaseihin. Äkkiä tunsi hän
olevansa kylmän varmuuden lujassa puristuksessa. Panos oli varmasti
laukaistu sellaisin tarkoituksin, että hänen lähteensä tuhoutuisi. Mikä
pirullinen temppu! Ei kukaan lännen asukas, ei intiaani eikä
meksikolainenkaan, olisi voinut tehdä itseään syypääksi sellaiseen
julmuuteen, että hän olisi hävittänyt erämaasta kauniin, kirkkaan,
kylmän ja aina lorisevan lähteen.
Nyt tuntui siltä, kuin ei Beldingin surua, epäröimistä ja mietiskelyä
milloinkaan olisi ollutkaan. Kun hän käveli nopeasti takaisin taloon,
piti hän päätään, joka oli kauan aikaa ollut ajattelevaisesti ja
surullisesti kumarassa, ylpeästi pystyssä. Hän meni suoraan
huoneeseensa ja liikkein, jotka olivat nyt päättäväiset ja lopulliset,
kiinnitti hän pistoolin kupeelleen. Tarkastettuaan sen ryhtyi hän
toimeen. Hän rohkaisi luontonsa ja kulki vielä suorempana. Jonkunlainen
kauan kadoksissa ollut persoonallisuuden leima oli ilmestynyt
Beldingiin jälleen.
"Minun on ensin hieman tuumittava", sanoi hän itsekseen. "Voin pyytää
Carteria lähettämään jäljellä olevat hevoseni Wacoon veljelleni. Sitten
pakotan Nellin ottamaan kaikki käsillä olevat rahat ja matkustamaan
äitinsä luo. Galet ovat valmiit lähtemään vaikka tänään, jos vain
ilmaisen heille tahtoni. Sitäpaitsi voi Nell matkustaa heidän kanssaan
jonkun matkaa itään päin. Sellainen on sinun tehtäväsi, Tom Belding,
älä ymmärrä itseäsi väärin."
Mennessään ulos tapasi hän herra Galen portailla. Pitkäaikainen
oleskelu Forlorn Riverissä, huolimatta siitä, että sitä painoi
epäluulo, joka alkoi vähitellen muuttua surulliseksi varmuudeksi, oli
ollut suureksi hyödyksi Dickin isälle. Kuiva ilma, kuumuus ja lepo
olivat tehneet hänestä ellei nyt aivan tervettä miestä, niin ainakin
paljon vahvemman kuin hän oli ollut moniin vuosiin.
"Belding, mitä tuo hirmuinen jyrähdys oli?" kysyi hän. "Olimme
hyvin peloissamme, kunnes Nell tuli luoksemme. Luulimme sitä
maanjäristykseksi."
"Sanon teille, herra Gale, että meillä on täällä kyllä ollut muutamia
järistyksiä, mutta ei ainoatakaan niistä voida verratakaan tuohon
äskeiseen tärähdykseen."
Sitten selitti Belding, mikä räjähdyksen oli aiheuttanut ja miksi se
oli pantu toimeen niin lähellä hänen maitaan.
"Väkivaltaahan tuollainen on, kuvaamatonta väkivaltaa!" selitti herra
Gale kiihkeästi. "Tuollaista ei voitaisi mitenkään kärsiä idässä. Herra
Belding, minua hämmästyttää teidän tyyni suhtautumisenne näihin
konnantöihin."
"Katsokaa, minun oli pakko ottaa lukuun äiti ja Nellkin", aloitti
Belding anteeksipyytävästi. Hän taivutti päätään hieman ja piirsi
merkkejä hiekkaan kenkänsä kärjellä. "Herra Gale, olen temponut kuin
kala ongessa, kuten Laddy sanoo, mutta nyt aion hankkia hieman enemmän
liikkumistilaa tämän maatilan rajojen ulkopuolelta. Aion lähettää
Nellin itään äitinsä luokse. Sitten --. Kuulkaahan, herra Gale, ettekö
halua ottaa Nelliä mukaanne lähtiessänne kotiinne?"
"Olemme onnellisia, jos hän tulee koko matkan kanssamme ja suostuu
tulemaan vieraaksemme."
"No sehän on erinomaista. Lähdettekö piankin? Älkää luulko, että
haluan --" Belding keskeytti, sillä todellisuudessa halusi hän heidän
lähtevän niin pian kuin suinkin.
"Olisimme poistuneet jo aikoja sitten, mutta olemme viipyneet teidän
vuoksenne", sanoi herra Gale. "Olemme jo viikkoja sitten luopuneet
toivostamme, että Richard palaisi. Nyt olemme varmat, että hän on
kuollut, ja senvuoksi on kai meidän parasta lähteä heti. Halusitte
meitä jäämään, kunnes kuumuus lauhtuu ja sateet muodostavat
matkan helpommaksi. Nyt en huomaa enää mitään syytä viipymiseen.
Oleskelemiseni täällä on suuresti edistänyt tervehtymistäni. En tule
milloinkaan unhottamaan vieraanvaraisuuttanne. Tämä matka tänne länteen
olisi tehnyt minusta muuten uuden miehen, ellei Richard --"
"Varmasti. Ymmärrän surunne", sanoi Belding vakavasti. "Menkäämme
sisälle ja käskekäämme naisten laittaa kaikki valmiiksi."
Nell valmisteli ahkerasti palvelijoiden avulla aamiaista. Belding vei
hänet mukanaan vierashuoneeseen herra Galen mennessä etsimään vaimoaan
ja tytärtään.
"Tyttöseni, minulla on sinulle muutamia uutisia", aloitti Belding.
"Herra Gale matkustaa tänään perheensä kanssa. Aion lähettää sinut
heidän mukanaan jonkun matkaa kumminkin. He ovat kutsuneet sinut
luokseen. Luullakseni suostut siihen mielelläsi, sillä sehän auttaa
sinua unhottamaan. Mutta pääasiallisesti on sinun kumminkin
matkustettava itään mennäksesi äitisi luokse."
Nell tuijotti häneen kalpein kasvoin sanomatta sanaakaan.
"Katsohan, Nell, olen melkein joutunut häviöön täällä Forlorn
Kiverissä", jatkoi Belding. "Tuo tämänaamuinen räjähdys tuhosi
lähteeni. Siinä ei ole nyt ollenkaan vettä. Se oli viimeinen korsi,
josta voin pidellä kiinni. Aion senvuoksi luopua Forlorn Riveristä.
Tulen luoksenne hieman myöhemmin, siinä kaikki."
"Isä, olet kiinnittänyt pistoolin vyöllesi!" huudahti Nell äkkiä
viitaten vapisevin sormin. Tyttö juoksi hänen luokseen, mutta Belding
työnsi hänet pois ensimmäisen kerran elämässään. Hänen liikkeistään oli
kadonnut tuo vanha hidas ystävällisyys.
"Niin olenkin!" vastasi Belding tyynesti koettaen kädellään kupeellaan
heiluvaa tuppea. "Nell, olen niin hajamielinen näinä päivinä."
"Isä!" huudahti Nell.
"Sinun on toteltava", vastasi Belding sellaisin äänin, jota hän ei
milloinkaan ennen ollut käyttänyt puhutellessaan tytärtään. "Valmista
aamiainen nyt pian ja järjestä sitten tavarasi voidaksesi poistua
Forlorn Riveristä."
"Poistua Forlorn Riveristä!" kuiskasi Nell painaen ohuella valkoisella
kädellään rintaansa. Kuinka tyttö olikaan muuttunut! Belding katui
kovuuttaan, mutta ei sanonut sitä ääneen. Nell kuihtui täällä aivan
samoin kuin Mercedes oli kuihtunut ennen Thornen tuloa.
Nell meni länteen johtavan ikkunan ääreen ja katsoi erämaan poikki
kaukaa himmeästi siintäviä sinertäviä vuoria. Belding katsoi häneen ja
samoin Galet, mutta ei kukaan puhunut sanaakaan. Syntyi pitkä vaitiolo
ja Belding tunsi jotakin kohoavan kurkkuunsa. Nell nojasi ensin kätensä
ikkunanpuitteihin, mutta vähitellen se vaipui, kunnes hänen otsansa
nojasi puuhun ja tukahdutettu nyyhkytys purkautui hänen huuliltaan.
Elsie Gale meni hänen luokseen, puristi hänet syliinsä ja painoi tytön
kumartuneen pään olkaansa vasten.
"Meistä tulee niin hyvät ystävät, ettet uskokaan", sanoi hän.
"Luullakseni tekee se sinulle hyvää, että tulet luokseni kaupunkiin.
Ollessasi täällä et tee muuta kuin katselet päivät pitkät tuonne
autioon erämaan... Tule nyt, Nell."
Ulkoa portailta kuului raskaita askelia ja sitten koputettiin oveen
lujasti. Belding aukaisi sen. Chaset, isä ja poika, seisoivat kynnyksen
takana.
"Hyvää huomenta, Belding", sanoi vanhempi Chase. "Tuo hirmuinen
räjähdys ajoi meidät vuoteista aikaiseen ja tulimme katsomaan, mitä oli
tapahtunut. Se johtui huolimattomuudesta. Meksikolainen päällysmies oli
juovuksissa eilen ja hänen tyhmät miehensä erehtyivät. Olen pahoillani,
jos se säikähdytti teitä."
"Chase, tuo oli ensimmäinen teidän aiheuttamanne räjähdys, jota
mielelläni kuuntelin", vastasi Belding niin, että Chase hämmästyi.
"Vai niin. Olen iloinen, ettette ole siitä millännekään", jatkoi Chase
ollen selvästi hämillään. "Olin hieman huolissani -- olette aina ollut
niin pikavihainen, ettemme ole sopineet mistään. Kiiruhdin tänne, sillä
pelkäsin teidän luulevan räjähdyksen -- näettekö, Belding --"
"Ymmärrän sen, herra Ben Chase", keskeytti Belding lyhyesti ja
tiukasti, "että tuo räjähdys oli suurin erehdys, mitä milloinkaan
olette elämässänne tehnyt."
"Mitä tarkoitatte?" kysyi Chase vaativasti.
"Teidän on annettava minulle anteeksi, että viivytän vastausta, ellette
välttämättä halua saada sitä juuri nyt. Herra Gale on juuri lähdössä
perheineen ja tyttäreni matkustaa heidän mukanaan. Haluan, että
odotatte hieman."
"Matkustaako Nell?" huudahti Radford Chase, Hän oli Beldingin mielestä
kuin pettynyt pikkuvanha poika.
"Kyllä! Mutta teidän on nimitettävä häntä neiti Burtoniksi, nuori
mies."
"Herra Belding, haluan välttämättä neuvotella kanssanne juuri nyt",
sanoi vanhempi Chase keskeyttäen Beldingin omituisen lauseen. "On
olemassa seikkoja, muita merkityksellisempiä seikkoja, joista meidän on
juteltava. Niistä on nyt päätettävä. Saammeko tulla sisään, herra
Belding?"
"Ette!" vastasi Belding töykeästi. "Valitsen hyvin tarkasti, keitä
kutsun luokseni. Mutta suostun seuraamaan teitä."
Belding meni ulos ja sulki oven. "Tulkaa kauemmaksi talosta, etteivät
naiset kuule keskusteluamme."
Vanhempi Chase oli punainen raivosta, mutta hillitsi kumminkin
mielensä. Nuorempi oli synkän, vihaisen ja kärsimättömän näköinen. Hän
ei näyttänyt muistavankaan, että Beldingkin oli olemassa. Hän ei
ymmärtänyt tilannetta ollenkaan, kun sitä katseltiin Beldingin
kannalta. Ben Chase sai äänensä takaisin juuri silloin kun Belding
pysähtyi puiden varjoon niin kauaksi talosta, ettei puhe sinne
kuulunut.
"Herra, olette loukannut minua ja poikaani. Kuinka te uskallatte?
Haluan saada teidät ymmärtämään, että --"
"Lopettakaa ajoissa tuollaiset puheenne minulle, te -- --!" keskeytti
Belding. Hän oli aina ollut julkea ja nyt valitsi hän vähemmän kuin
milloinkaan ennen sanojaan. Chase pyörähti vikkelästi, tuijotti häneen
ja näytti jo menettävän malttinsa. Mutta Beldingin käytöksessä oli
nähtävästi jotakin joka vaikutti hyvin rauhoittavasti. "Jos puhutte
järkeä, haluan kuunnella", jatkoi Belding.
Belding oli nähtävästi utelias, vaikka hän ei uskonutkaan, että mitkään
Chasen esittämät väitteet ja vaikuttimet voisivat muuttaa hänen
nykyistä päätöstään, mutta hän luuli kuuntelemalla saavansa jotakin
valoa siihen, joka oli niin kauan hämmästyttänyt häntä. Mestarillinen
ponnistus, jolla Chase hillitsi nousevan vihansa, lisäsi sitäpaitsi
Beldingin luuloa, että tämä edistyksen tienraivaaja aikoi puhua
jostakin muustakin.
"Haluan tehdä viimeisen ponnistuksen lepyttääkseni teidät", aloitti
Chase mielistelevästi. Beldingistä tuntui omituiselta, että mies voi
heti ruveta puhumaan tyynesti ja vaivattomasti. "Teille on sattunut
täällä vahingoita ja luonnollisesti olette kiukuissanne. En moiti teitä
ollenkaan. Mutta te nähtävästi ette voi katsella näitä asioita minun
kannaltani. Liikeasiat ovat liikeasioita ja liikeasioissa voittaa aina
nokkelampi mies. Laki myönsi minulle omistusoikeuden noihin
maapalasiin, joista te riitelitte. Ja puhuaksemme kaivos- ja
vesioikeuksista, menetitte nekin jutut, koska ette voinut todistaa
olleenne viittä vuotta niiden omistajana. Viisi vuotta on lain vaatima
lyhin aika. Vaikka kymmenen miestä paaluttaisi Forlorn Riverin lähteet,
mutta jos ei heillä ole taloja eikä minkäänlaisia papereita
uudisasukasoikeuksiensa turvaamiseksi, voi kuka tahansa ruveta
riitelemään heidän kanssaan noista vesioikeuksista... Nyt haluan
kaivauttaa tuon pääojan joen suuntaan teidän maittenne läpi. Emmekö voi
tehdä jonkunlaista sopimusta? Suostun myönnytyksiin suomalla teille
suuremmat edut kuin itselleni. Suostun ottamaan teidät osakkaaksi
yhtiöön. Sitäpaitsi on minulla luullakseni sen verran vaikutusvaltaa,
että voin hankkia teille virkanne takaisin. Vähäinen myöntyväisyys
teidän puoleltanne korjaa teidän häviönne Forlorn Riverissä sellaisin
mahdollisuuksin, että voitte rikastuakin. Paikalla on suuri
tulevaisuus... Mielenkiintoni on muuttunut henkilökohtaiseksi. Radford
rakastaa kasvattitytärtänne ja haluaa mennä hänen kanssaan naimisiin.
Myönnän nyt, että jos olisin aavistanut tämän tilanteen, en olisi
ahdistanut teitä niin kovasti. Mutta voimmehan korjata asian.
Yhtykäämme ei ainoastaan liikeasioissa, vaan myöskin perheellisesti.
Jos poikani onnellisuus on tuon tytön vallassa, saatte olla varma
siitä, että teen kaikkeni saadakseni tytön hänelle. Korvaan varmasti
kaikki vahinkonne. Mitä vastaatte?"
"Ei! Ette voi ostaa rahoillanne suoraa tietä maani halki. Eikä Nell
huoli pojastanne. Nyt sen kuulitte."
"Mutta tehän voisitte taivuttaa hänet."
"Mutta minä en halua."
"Saanko tietää, miksette?" Chasen äänestä alkoi hävitä mielistelevä
kaiku ja hän puhuikin jo nopeammasti kuin äsken.
"Varmasti. En kiellä teitä kysymästä", vastasi Belding hitaasti ja
harkitusti. "En halua ryhtyä niin alhaiseen temppuun ja jos
haluaisinkin, pitäisi sen toki olla mies, jonka puolesta rukoilisin.
Tunnen meksikolaiset ja tunnen yaquit, ja mieluummin annan Nellin
jollekin heistä kuin pojallenne."
Radford Chase alkoi karjua raivoissaan kuin mieletön. Belding ei
kiinnittänyt kumminkaan huomiotaan häneen, koska hän ei ennenkään ollut
katsahtanutkaan mieheen. Vanhempi Chase näytti koettavan hillitä
mieltään. Hän hypisteli harmaan flanellipaitansa kaulusta avaten sen
niskasta.
"Poikani naimatarjous on suuri kunnia teille, herra, suurempi ehkä kuin
luulettekaan."
Belding ei vastannut. Hänen kiinteä katseensa ei kääntynyt hetkeksikään
joelle johtavalta pitkältä kujalta. Hän odotti vain kylmästi ollen
varma itsestään.
"Rouva Beldingin tyttärellä ei ole oikeutta Burton-nimeen", sanoa
paukautti Chase. "Tiedättekö sen?"
"En", vastasi Belding tyynesti.
"No nyt sen kuulitte", lisäsi Chase purevasti.
"Kai voitte myös todistaa väitteenne?" kysyi Belding tyynesti ja
kiihkotta. Hänestä tuntui nyt omituiselta, että tuo mies tunsi niin
vähän länttä ja lännen tapoja.
"Todistaako? Kyllä, luullakseni ainakin niin, että jokainen
ymmärtäväinen ihminen sen käsittää. Tulen Peoriasta, jossa synnyin ja
kävin koulua. Nell Warren oli muudan koulutovereistani. Rouvanne
alkuperäinen nimi on Warren. Hän oli kaunis ja iloinen tyttö. Kaikki
miehet rakastuivat häneen. Tunsin Bob Burtonin hyvin. Hän oli komea
mies, mutta häikäilemätön. Kukaan ei tiennyt varmaan, mutta kaikki
luulimme hänen aikovan mennä naimisiin Nellin kanssa. Hän matkusti
kumminkin Peoriasta, ja pian sen jälkeen paljastui Nellin salaisuus.
Hän synnytti tytön ja poistui paikkakunnalta. Kului sitten pari
kuukautta, ennenkuin Burton ilmestyi jälleen Peoriaan, mutta hän ei
viipynyt siellä pitkää aikaa. Sitten emme kuulleet vuosikausiin heistä
kummastakaan mitään. Lopuksi saimme tietää, että Nell oli Oklahomassa
ja Burton Denverissä. On tietysti mahdollista, että Bruton seurasi
Nelliä ja meni naimisiin hänen kanssaan, jolloin Nell Warrenin
Burton-nimen käyttäminen on oikeutettua. Mutta se ei ole kumminkaan
luultavaa. Kukaan meistä ei milloinkaan kuullut puhuttavan sellaisesta
eikä olisi sitäpaitsi uskonutkaan tuollaisia huhuja. Suhde oli
ennakolta tuomittu päättymään onnettomasti. Mutta, Belding, nyt kun
kerran siitä puhumme, haluan ilmoittaa, että Nell Warren oli maailman
suloisin, hienoin ja uskollisin tyttö. Kun hän matkusti lounaaseen ja
salasi menneisyytensä, oli se vain luonnollinen varovaisuustoimenpide
hänen puoleltaan. Siitä ei voida häntä ollenkaan moittia. Hän oli
silloin vielä aivan lapsi, noin seitsemän- tahi kahdeksantoistavuotias,
eikä... Hämmästyin niin, että tuntiessani vaimonne koulutoverikseni
kerroin asian Radfordille. Nyt huomaatte, miten vähän välitän tuosta
jutusta pyytäessäni kasvattitytärtänne pojalleni vaimoksi."
Belding kuunteli vaitiollen. Chasen värähtelevä ääni oli yhtä
todellinen kuin hänen sanojensa näennäinen vilpittömyyskin. Belding voi
hyvin kuunnellessaan erottaa valheen totuudesta. Paljastus ei
hämmästyttänyt häntä ollenkaan, mutta hän ei heltynyt, sillä hän
otaksui, että Chasen mielenliikutus johtui vanhan arpeutuneen haavan
aukenemisesta ja entisten sekä onnellisten että onnettomien aikojen
muistelemisesta. Ihmisluonto on niin kummallinen, että Chasenkin
sydämessä ehkä vielä voi piillä hellyyttä ja myötämielisyyttä. Belding
ei uskonut sitä, mutta hän soi kumminkin Chaselle sen edun, että hän
oli uskovinaan.
"Lupasitte siis vaimolleni kunnioittaa hänen salaisuuttaan ja olla
ilmaisematta sitä hänen miehelleen ja tyttärelleen, niinkö?" kysyi
Belding tiukasti ja hänen synkkä katseensa kääntyi pois kujalta.
"Mitä! Minä -- minä --" änkytti Chase.
"Ja pakotitte poikanne vannomaan, että hänestä tulee mies, joka kuolee
ennenkuin hän vihjaiseekaan tuosta asiasta Nellille?" jatkoi Belding
kovemmasti.
Ben Chase ei voinut vastata ja hänen kasvonsa kalpenivat. Hänen
poikansa nojautui raskaasti aitaan.
"Nyt huomaan, että olette ilmoittanut heti tämän salaisuuden vaimolleni
ja tyttärelleni. Onko asia niin?" jyrisi Belding.
Hän luki vastauksen noista harmaista kasvoista ja huulista, jotka pelko
mykistytti. Belding näki nyt kuin salaman valossa vaimonsa tuskan ja
hänen matkansa todellisen syyn, ymmärsi, mikä oli muuttanut Nellin, ja
kun hän tämän huomasi, tuntui kuin kaikki helvetin koirat olisivat
ruvenneet raivoamaan hänen rinnassaan. Tuskissaan lyödä huitaisi hän
katsomatta ja vaistomaisesti niin, että Ben Chase lensi aitauksen
nurkkaukseen. Sitten hän tarttui pitkällä kädellään Radford Chaseen ja
heitti hänet isän taakse.
"Ymmärrän nyt kaikki", jatkoi Belding käheästi. "Huomasitte naisen
heikkouden ja hänen rakkautensa tyttöön. Saitte selville tytön
taipuvaisuuden, hänen ylpeytensä ja pelkonsa tulla häväistyksi. Siten
pakotitte toista ja ahdistitte toista. Jumalani, miten raukkamaista!
Kertoa asia tytölle oli jo tarpeeksi kehnoa, mutta uhata häntä vielä
salaisuuden paljastamisella on niin kurja teko, etten löydä sille
nimeäkään."
Beldingin ääni paksuni ja hän keskeytti hengittäen syvään. Hän astui
taaksepäin muutamia askelia, ja tämä hänenlaisensa aseistetun miehen
uhkaava teko näytti, sen sijaan että se olisi lisännyt Chasen pelkoa,
vähentävän sitä. Jos Beldingin sydämessä olisi ollut säälin
hiventäkään, olisi se nyt ilmestynyt näkyviin.
"Ja nyt, herrat", lopetti Belding hiljaa ja vaikeasti, "kun olette
nähnyt, että hylkään ehdotuksenne, otaksun, ettette kaipaa ankarampaa
käskyä tukkiaksenne suunne?"
Vanhempi Chase näytti huomaavan tahi tuntevan Beldingissä jotakin, joka
lumosi hänet, ja hänen harmaat kasvonsa muuttuivat yhä harmaammiksi.
Hän kohotti vapisevan kätensä. Silloin kalmankalpea ja änkyttävä
Radford Chase huudahti: "Haluan puhua niin kauan kuin kasvoni mustuvat!
Ette voi estä minua!"
"Kasvosi mustuvat kyllä, mutta eivät puhumisesta!" karjaisi Belding.
Hänen suuri kouransa vilahti kupeelle ja kun hän kohotti sen jälleen,
välkkyi pistooli siinä. Mutta samalla kun tämä tapahtui, kuului
kauempaa kimeä ja läpitunkeva hirnuminen.
Hevosen hirnuminen! Se jäykistytti Beldingin ojennetun käsivarren.
Kului hetkinen hänen voimatta liikuttaa silmiäänkään. Tuo ääni oli niin
tuttu, että sen aiheuttama voimakas tunne lamautti Beldingin voimat
kokonaan. Sitten hän kuuli kavioiden nopean ja kumean kapseen ja
jälleen tuon saman kimakan hirnumisen.
"_Blanco diablo!_" huudahti hän käheästi.
Hän kääntyi ja näki suuren valkoisen hevosen tulevan täyttä laukkaa
pihalle. Hevonen oli villi, laihtunut ja peloittava, mutta kumminkin
tuo rakastettu ja kaivattu Blanco diablo. Sen selässä oli joku kuparin
värinen, pitkätukkainen intiaani. Useampia valkoisia hevosia laukkasi
pihalle, iskivät kavionsa maahan pysähtyessään ja hirnuivat ilosta
päästyään kotiin. Belding oli näkevinään solakan tytön, jonka kasvoista
hän ei erottanut muuta kuin suuret tummat silmät.
Puiden varjosta ilmestyi vihdoin Blanco solkin, joka oli niin loistavan
valkoinen ja kaunis kuin se ei olisi käynytkään erämaassa. Se liukui
pysähtyessään, hyppäsi sitten pystyyn ja kuopi jalallaan. Ratsastaja
pudottautui satulasta heittäen suitset maahan. Belding näki voimakkaan,
laihan ja rääsyisen miehen, jolla oli tummat ja kuihtuneet kasvot,
mutta leimuavat silmät.
Silloin ilmestyi Nell juosten rakennuksesta. Hänen kullanvärinen
tukkansa liehui tuulessa, käsivarret olivat ojennetut ja kasvot
loistivat ihmeellisesti.
"Dick, Dick! Voi Dick!" huusi hän, ja hänen äänensä sointu värisytti
Beldingin sydäntä.
Beldingin silmät alkoivat himmentyä eikä hän ollut ollenkaan varma,
näkikö hän selvästi. Kenen kasvot ne nyt taasen olivatkaan juuri tuossa
hänen edessään -- nuo pitkät, kapeat, ryppyiset ja laihtuneet kasvot,
jotka kertoivat järkyttävästi kestetyistä kidutuksista, melkeinpä
kuolemasta? Mutta silmät olivat terävät ja ystävälliset. Belding
ajatteli kuumeisesti, uneksiiko hän nähdessään tämän kaiken.
"Olen varmasti iloinen nähdessäni teidät kaikki jälleen", kuuli hän
hyvin tutun äänen sanovan hitaasti ja tyynesti.