Mitä Gale oli luullut kauhistavaksi tilanteeksi, jos sitä verrataan
kaukana erämaasta olevaan mukavaan kotiin, muodostuikin nyt, kun hän
oli joutunut näiden korkeiden laavajyrkänteitten ja laajojen kuivien
tasankojen keskelle, seikaksi, johon hänen oli pakostakin mukauduttava.
Hän otaksui toistenkin ajattelevan samoin. Kodista ei puhuttu
sanaakaan, ja jokainen muisteli rakkaimpiaan hiljaa itsekseen.
Mercedeksen naisellisuudessa ei voitu huomata minkäänlaista muutosta,
ehkä senvuoksi, että kaikki, jota hän rakasti, oli hänellä mukanaan
erämaassa.
Gale mietti usein tätä mielten samanlaista muutosta. Hän oli
totuttaunut taistelemaan erämaan vaikutuksen halvauttavaa voimaa
vastaan ja vastustamaan kaikin mahdollisin ajatuksin jonkunlaista
salakavalaa alkeellista peräytymistä eräänlaiseen täydelliseen
tunnottomuuteen, käyttämään näköään ja kuuloaan kuin intiaani. Hän
tunsi tarvitsevansa tuon taidon nyt entistä paremmin, sillä hänen
iloisuutensa alkoi hävitä. Unhottaminen oli vielä vaikeampaa kuin
muisteleminen. Hän otaksui, että silloin kun ihmistä painoivat suuret
surut, intohimot ja vääryydet, oli erämaa sopiva paikka joko
muistelemiselle tahi unhottamiselle kunkin sinne vetäytyneen ihmisen
mielentilan mukaan, mutta jokainen terve, tavallinen ja järkevä
kuolevainen, joka rakasti aavikoiden kirkasta aurinkoa ja humisevaa
tuulta, sai olla hyvin varuillaan, ettei hän palannut samaan
luonnontilaan, joka vallitsi siellä ennen sivistystä.
Yhteisestä äänettömästä suostumuksesta tuli Laddista jälleen matkueen
johtaja. Hän voi ottaa vastuunalaisuuden itselleen silloinkin kun sitä
ei hänelle annettu. Epävarmuuden ja vaaran hetkinä turvautuivat Gale ja
Lash, vieläpä Beldingkin vaistomaisesti Laddiin, sillä hän oli heistä
voimakkain.
Ensimmäiseksi työkseen käski Ladd muiden koota kaiken jäljellä olevan
ruoan tervavaatteelle. Sitä ei ollut enää paljonkaan jäljellä. Paimen
seisoi kauan aikaa mietteissään katsellen sitä. Hän muisteli entisiä
kokemuksiaan, joita hän vuosien kuluessa oli hankkinut sekä laitumilla
että erämaassa ja punnitsi, mikä niistä olisi suurimmaksi hyödyksi
tässä tilanteessa. Laddin kasvojen vakavasta ilmeestä oli mahdoton
saada mitään selville, sillä hän näytti vielä aivan kuolleelta
mieheltä, mutta hänen hidas päänpudistamisensa ilmaisi Galelle paljon.
Mutta merkityksellisessä tavassa, jolla hän kosketti suola-astiaa, oli
kumminkin vielä hieman toivoa, ja hän sanoi: "Varmasti menettelimme
viisaasti ottaessamme näin paljon suolaa mukaamme."
Sitten hän kääntyi toveriensa puoleen:
"Tuo ruoka ei riitä kuudelle erämaahan vangitulle nälkäiselle
ihmiselle. Sen loppuminen ei minua kumminkaan huoleta, sillä yaqui voi
ampua lampaita rinteiltä. Toisin on veden laita. Se on meidän
tilanteemme alku, keskus ja loppu."
"Laddy, vannon, ettei tämä lähde milloinkaan kuivu", vastasi Jim.
"Kysy intiaanilta."
Kuultuaan kysymyksen toisti intiaani tuon puheensa meksikolaisten
pelätystä _ano secosta_. Kuivina vuosina haihtuu vesi tästäkin
lähteestä.
"Dick, koeta suopungilla, paljonko reiässä on vettä."
Gale ei voinut löytää pohjaa kolmenkymmenen jalan pituisella nuoralla.
Vesi oli niin kylmää, kirkasta ja makeaa kuin sitä olisi säilytetty
varjoisassa paikassa olevassa rautasäiliössä.
Ladd hämmästyi ja ilostui kuullessaan tämän ilmoituksen.
"Antakaahan olla. Viimeinen vuosi oli melko kuiva. Ehkä tämä vuosi ei
olekaan sellainen ja ehkä meidän hyvä onnemme jatkuu. Kysykää yaquilta,
luuleeko hän rupeavan satamaan."
Mercedes puhutteli intiaania.
"Hän sanoo, ettei kukaan ihminen tiedä varmasti, mutta hän luulee
kumminkin sateen tulevan."
"Kyllä sitten sataakin varmasti, siitä saatte lyödä vaikka vetoa",
lisäsi Ladd. "Kun nyt vain ruoho riittäisi hevosille, sillä niittä emme
pääse milloinkaan täältä. Dick, mene intiaanin kanssa tarkastamaan
laakso. Näin tänään, että hevoset olivat lihoneet -- lihoneet
erämaassa! Mutta ehkä ne ovat jo jyrsineet suuhunsa kaiken ruohon. Mene
katsomaan, Dick, ja tuo meille palatessasi hyviä uutisia."
Silloin kun Gale oli sattumalta kuljeskellut laaksossa, ei hän ollut
mennyt kauaksi. Yaqui oli sanonut, että siellä oli tarpeeksi ruohoa
hevosille eikä kukaan ollut tähän asti kiinnittänyt kysymykseen mitään
huomiota. Dick huomasi laakson laajenevan sitä mukaa kuta kauemmaksi he
tulivat. Melkein päässä, jossa se oli hyvin kapea, ilmoitti ruoho
kuivan joen uoman suunnan, mutta kauempana leveni tuo uoma. Oli melkein
varmaa, että sadeaikana vesi peitti koko laakson pohjan. Kuta
kauemmaksi Gale meni, sitä tiheämmiksi ja suuremmiksi muuttuivat
vääräoksaiset mesquite-pensaat ja _palo verdet_. Kaktukset ja muutkin
erämaan kasvit lisäytyivät suuresti. Harmaita ruohotilkkuja oli
kaikkialla. Dick alkoi jo ihmetellä, missä hevoset oikeastaan
olivatkaan. Vihdoin harvenivat metsä ja pensaikko muuttuen penikulman
laajuiseksi harmaaksi ruohoaavikoksi, joka ulottui kauas punaisiin
hiekkatöyryihin saakka. Valkoiset hevoset olivat tasangon toisessa
laidassa, ja silloin kun Gale huomasi ne, huomasivat Blanco diablo ja
Sol hänetkin nostaen päänsä, ja valkoisten harjain liehuessa tuulessa
hirnuivat kimakasti. Siellä oli todellakin ruohoa tarpeeksi suurellekin
hevoslaumalle. Laakso oli kuin olikin todellinen kosteikko.
Ladd ja toiset odottivat Galen kertomusta, johon he suhtautuivat
tyynesti, mutta kumminkin iloisin mielin, joka ei ollut vähemmän
huomattava senvuoksi, että se oli hillittyä. Gale, joka oli pitänyt
tarkasti silmällä hetken vaikutusta muihin, huomasi miten hän itse ja
muutkin kääntyivät seurueen naisen puoleen iloisin silmin.
"Herra Laddy, te luulette -- te uskotte, että me --" hän rupesi
änkyttämään ja sitten hänen äänensä murtui. Hänessä elävä nainen heltyi
nyt todellisen toivon ja nyt mahdollisen näiden erämaan muurien takana
koittavan onnen kirkastaessa hänen mieltään.
"Mercedes, kukaan valkoinen mies ei voi sanoa, mitä täällä voi
tapahtua", sanoi Ladd vakavasti. "Mutta varmasti toivon nyt enemmän
kuin olen uskaltanut uneksiakaan. Olin melkein kuollut mies, mutta
intiaani pelasti henkeni. Katsoessani yaquiin hiipii mieleeni omituisia
ajatuksia, joita en ymmärrä. Kun katsotte häneen, näyttää hän teistä
vain likaiselta, synkältä ja kostonhimoiselta villiltä. Mutta Jumalani,
mikään ei voi olla suurempi erehdys! Ehkä yaqui eroaakin suuresti
muista intiaaneista, vaikka hän näöltään on niiden kaltainen. Ehkä me
valkoiset emme ollenkaan käsitä heitä. Belding oli kumminkin oikeassa,
sillä yaqui on Jumalan lähettämä. Puhuaksemme tulevaisuudesta haluan
tietää yhtä kiihkeästi kuin tekin, pääsemmekö joskus kotiin, mutta
koska en ole muuta kuin mikä olen, sanon vain: _Quién sabe?_ [= kuka
tietää?] Mutta jokin sanoo minulle, että yaqui tietää. Kysykää häneltä,
Mercedes. Pakottakaa hänet kertomaan, sillä meidän kaikkien olisi hyvä
saada se tietää. Voisimme kärsivällisemmin odottaa, jos meillä olisi
muutakin kuin luottamuksemme häneen. Hän on kyllä vaitelias intiaani,
mutta pakottakaa hänet puhumaan."
Mercedes huusi yaquin luokseen. Aina kun intiaani kuuli hänen käskynsä,
tuli hänen liikkeihinsä jotakin nopeutta, jota ei milloinkaan muulloin
voitu huomata hänen toimissaan. Mercedes laski kätensä yaquin
jäntevälle käsivarrelle ja alkoi puhua hänelle espanjan kielellä. Hänen
äänensä oli matala, kiihkeä ja värähtelevä, suloinen kuin hopeatiun
kilinä. Se lumosi Galenkin, vaikka hän ei ymmärtänytkään monta sanaa.
Mutta hän ei tarvinnut tulkkia tietääkseen, että tässä puhui nainen
ikävöidessään elämää, rakkautta ja kotia, jotka naissydämelle ovat
kalleinta kaikesta.
Gale epäili omia päätelmiään. Tuntui kuin yaqui olisi ymmärtänyt
Mercedeksen ikävän. Dickistä näytti kuin intiaanin järkkymätön
tyyneys, hänen tutkimattomuutensa ja hänen kasvojensa laavamainen
kovuus olisivat muuttuneet tietämykseksi, ystävällisyydeksi ja
tasapuolisuudeksi, vaikka hänen olennossaan ei näennäisesti voitu
huomatakaan mitään muutosta. Gale oli hetkisen näkevinään näyn, joka
kumminkin hälveni heti, hänen voimatta painaa mieleensä tuota kaunista
harhaanjohtavaa kuvaa.
"_Si!_" kuului intiaanin voimakas ja äänekäs vastaus.
Mercedes huokaisi syvään ja hänen kätensä tarttui Thornen käteen.
"Hän vastasi myöntävästi", kuiskasi hän. "Hän lupaa suojella meitä ja
opastaa meidät takaisin. Hän tietää sen mahdolliseksi."
Intiaani palasi töihinsä, ja äänettömyyden, joka oli vallannut tuon
pienen joukon, keskeytti vihdoin Ladd.
"Varmasti on asia niin. Meidän ei tarvitse tehdä nyt muuta kuin käyttää
järkeämme. Ystävät, olen tämän matkueen toimeenpaneva johtaja ja minua
on ehdottomasti toteltava. Saatte syödä vain silloin kun lupaan. Ehkä
ei terveytemme säilyttäminen muodostukaan vaikeaksi, sillä
nälkiintyneet kerjäläiset eivät useinkaan sairastu. Mutta kuumuus
lisäytyy, ja kuten tiedätte, voi se meidät tappaa ikävään. Jumalani,
suurin vaikeutemme on tuon ajan sivuuttaminen. Kunpa teillä vain olisi
halua pelata shakkia. Valmistan varmasti laudan ja nappulat, ja opetan
teidät pelaamaan. Thorne, sinä olet meistä onnellisin. Sinulla on
armaasi mukanasi ja tästä voi muodostua teidän kuherruskuukautenne.
Koeta nyt, millaisen kauniin majan voit rakentaa vaimollesi mitättömin
välinein ja pienin rakennustarpein. Dick, sinä saat myöskin kiittää
onneasi. Sinä pidät metsästyksestä ja noilta rinteiltä voit ampua
hienoimmat suursarvet, mitä milloinkaan on elänyt lännessä. Ota yaqui
mukaasi ja tartu .405:teen. Tarvitsemme lihaa ja hankkiessasi sitä saat
samalla urheilla. Tällaista tilaisuutta ei sinulla tule enää ikinä
olemaan. Toivoisin, että me kaikki voisimme lähteä, mutta
raajarikkoiset miehet eivät voi kiipeillä laavalla. Ja sitten voit
noilta korkeilta huipuilta katsella ympäröivää seutua, jonka vertaista
hedelmättömyydessä ei löydy luullakseni muualta kuin napojen läheltä.
Ja kun tulet vanhemmaksi, sinä ja Nell, ja teillä on jo pari reipasta
poikaa, niin ajattele, miten hauskalta sinusta tuntuukaan kertoa heille
tästä olostamme täällä laavan keskellä olevassa laaksossa ja
vuoristolampaiden metsästyksestäsi yaquin kanssa. Varmasti olen sen
keksinyt. Voit kuluttaa aikasi metsästellen ja ajatellen. Jos minulla
vain olisi sellainen morsian kuin Nell, en milloinkaan joutuisi
toivottomaksi. Sellainen on sinun tehtäväsi, Dick. Metsästele ja
muistele Nelliä ja kuvittele, miten vielä joskus kerrot reippaille
pojillesi tästä kaikesta ja tuntemastasi vanhasta paimenesta, Laddysta,
joka silloin on jo oleva kaukana rajan tuolla puolen. Kiiruhda nyt,
poikaseni. Koeta innostua, sillä varmasti on se tarpeen sekä itsesi
että meidänkin takia."
Gale kiipesi laavarinteelle uoman oikealle puolelle eräälle vanhalle
tielle, jonka yaqui ilmoitti papagojen tehneen ennenkuin hänen heimonsa
oli tullut sinne metsästelemään. Joskus kulki tie niin piikkisten,
särmäisten ja kuoppaisten laavakenttien poikki, että sitä olisi ollut
melkein mahdoton kulkea sittenkin, vaikka sillä ei olisi kasvanutkaan
noita hopeanvärisiä _choya_-kaktuksia. Paljaat kielekkeet, pengermät ja
harjanteet kimaltelivat auringonpaisteessa. Niiden huipuilta etsi
yaquin haukankatse kaukaa ja läheltä vuoristolampaita, ja Gale
tarkasteli kaukoputkellaan jyrkkiä rosoisille vuortenhuipuille päin
yleneviä laavarinteitä ja laaksoon päin viettäviä loppumattomia
kallioisia punaisia laavamäkiä. Laava säteili kuumuutta, ja sen
punainen väri yhdessä kiiltelevien _choyain_ kanssa muodosti maailman,
joka oli kuin savuavaa tulta.
Kun he saapuivat kauemmaksi rinteelle, pysähtyi yaqui ja ryömi eräällä
ulkonemalla olevien kivien taakse, josta oli laaja näköala erittäin
kummalliselle seudulle. Vuorten huiput olivat vasemmalla ja edessä, oli
kuiluja, harjanteita, kanjoneja ja uomia, joissa kaikissa kimalteli
_choya_-kaktuksia ja jonkunlaisia muita valkoisia pensaita, joiden
välistä näkyi muutamia viheriöitäkin kasveja. Tuo seutu oli vain
vulkaanisen rinteen eristetty ja autio paikka, mutta se oli kumminkin
penikulmien laajuinen. Yaqui kurkisti muutaman suuren laavalohkareen
takaa tuonne epätasaiseen erämaahan ja tarttui nopeasti Galen
käsivarteen viitaten samalla erään leveän kuilun toiselle reunalle.
Kaukoputkensa avulla näki Gale viisi lammasta. Ne olivat paljon
suurempia kuin hän oli odottanutkaan, tummanruskeita väriltään, ja
niiden joukossa oli pari käyräsarvista pässiäkin. Ne katsoivat
ulkonemalle päin. Muistaen mitä hän oli kuullut puhuttavan noiden
vuoristoeläimien ihmeellisestä näöstä, voi Gale ainoastaan todeta, että
eläimet olivat huomanneet heidät.
Sitten alkoivat yaquin liikkeet kiinnittää hänen huomiotaan. Intiaani
oli tuonut mukanaan punaisen huivin ja mesquite-pensaan oksan. Hän
sitoi huivin oksaan ja pisti sen muutaman kallion rakoon. Huivi heilui
tuulessa. Kun se oli tehty, pyysi intiaani Galea odottamaan.
Tämän tästä tarkasteli hän lampaita kaukoputkellaan. Kaikki viisi
seisoivat nyt niin liikkumattomina kuin kuvapatsaat katsellen kuilun
yli. Ne olivat enemmän kuin penikulman päässä tähystyspaikasta. Kun
Gale koetti katsoa niihin kaukoputketta, sulautuivat ne niin laavan
rosoiseen pintaan, ettei hän voinut niitä erottaa. Hän oli kumminkin
hyvin utelias. Näkivätkö lampaat tuon punaisen huivin? Se tuntui kyllä
uskomattomalta, mutta mikään muukaan ei voinut selittää niiden
patsasmaista valppautta. Lampaat pysyivät tuossa asennossa ehkä noin
viisitoista minuuttia. Sitten alkoi johtava oinas lähestyä ja muut
seurasivat. Se astui muutamia askelia, mutta pysähtyi sitten pitäen
kumminkin aina päätään pystyssä kuono kielekkeelle päin käännettynä.
"Katso sen vietäviä, nyt ne tulevat!" huudahti Gale. "Ne näkevät tuon
huivin ja ovat vainunneet meidät. Kylläpä ne ovat uteliaita! Tämä on
todellakin jotakin."
Intiaani ymmärsi nähtävästi hänen sanansa, koska hän murahti jotakin.
Gale ei tahtonut mitenkään voida malttaa mieltään, sillä lampaat
lähestyivät hyvin hitaasti. Johtajan eteneminen ja pysähtyminen
vuorottelivat säännöllisesti. Se toimi kuin kone. Gale seurasi sitä
katseellaan sen laskeutuessa vastakkaista rinnettä ja kiertäessä
reikiä, kuiluja ja harjanteita. Sitten siirsi Dick kaukoputkeaan
saadakseen selville toisten aseman. Ne olivat myöskin tulossa pysähtyen
ja edeten, aivan samoin kuin niiden johtajakin. Millaisia hyppääjiä ne
olivatkaan ja miten varmajalkaisia! Millaisia loikkauksia ne
tekivätkään! Oli oikein lumoavaa katsella niitä. Gale unhotti
pyssynsäkin kokonaan, ja yaqui laski raskaan kätensä hänen olalleen,
sillä heidän oli pysyteltävä hyvin piilossa ja hiljaa. Hän käsitti
nopeasti suunnitelman, että lampaat tulisivat suoraan yli tutkimaan
tuota kummallista tuulessa liehuvaa punaista huivia. Se tuntui
todellakin omituiselta, kun ajateltiin, että eläimet olivat maailman
villeimpiä.
Suuri oinas opasti muita samoin säännöllisin pysähdyksin, ja puolen
tunnin kuluttua oli se kulkenut tuon leveän kuilun pohjan poikki alkaen
nyt nousta rinnettä. Silloin ymmärsi Gale, että tuo houkutteleva huivi
oli lumonnut sen. Dickinkään ei enää tarvinnut käyttää kaukoputkeaan.
Seurasi lyhyt väliaika, jolloin muudan välissä oleva laavaharjanne
peitti lampaat näkyvistä. Sen jälkeen olivat nuo pari oinasta ja niiden
pienemmät toverit näkyvissä noin neljännestunnin, kadotakseen sitten
jälleen toisen harjanteen taakse. Gale vahti kärsivällisesti, sillä
varmaankin lähestyisivät ne vielä. Kului jännittävä hetki, ja sitten
yaquin käden innostava kosketus pani Galen vapisemaan kiihkosta.
Hän muutti asentoaan hyvin varovaisesti. Tuolla noin viidenkymmenen
jalan päässä olevalla laavakummulla seisoi lampaiden johtaja. Sen koko
hämmästytti Galea eikä hän aluksi kiinnittänyt huomiotaan muuhun kuin
sen sarviin. Mutta niiden suuruus ei kyennyt vangitsemaan hänen
katsettaan pitkäksi ajaksi ja hän rupesi tarkastelemaan eläintä
muutenkin. Se oli kaunis, jäntevä, solakka, voimakkaasti kehittynyt ja
sen asento oli suurenmoinen. Galen katsoessa lumottuna hyppäsi
toinenkin oinas keveästi kummulle ja pian saapuivat sinne muutkin
kolme.
Silloin voivat Galen silmät todellakin hekumoida tästä metsästäjälle
niin erinomaisesta näystä. Hänestä tuntui äkkiä siltä kuin hän olisi
odottanut näkevänsä noissa Kalliovuorten suursarvissa jotakin, jota
niissä ei ollutkaan. Ne olivat kyllä kauniit ja ihmeelliset, kuten hän
Laddin ylistyspuheista oli käsittänytkin, mutta nuo notkeat, solakat,
lyhytvillaiset ja miellyttävät eläimet eivät olleet kumminkaan
sellaisia kuin hän oli otaksunut näiden paljaiden peloittavien
laavavuorien voivan kehittää.
Komea johtaja tuli lähemmäksi ja sen pyöreät, esiintyöntyvät,
ambranväriset silmät, jotka Gale nyt selvästi näki, tuijottivat vain
tuohon kohtalokkaaseen punaiseen huiviin. Muut neljä seurasivat
koneellisesti sitä. Astuttuaan hitaasti muutamia askelia pysähtyi
johtaja jälleen.
Silloin kiinnitti yaqui Galen lampaihin kohdistuneen huomion pyssyyn ja
samalla heidän matkansa tarkoitukseen. Hänen tuntemansa huvi väheni
melkoisesti ja samalla selveni hänelle, miksi hän oli luullut noista
eläimistä jotakin puuttuvan. Ne eivät olleet ollenkaan villin näköisiä.
Tuo niin sanottu eläimistä villein näytti kesymmältä kuin tavallinen
lammas kotona maatilalla. Hän tunsi tekevänsä murhan, jos hän ampuisi
jonkun niistä, ja oli pahoillaan, että se kumminkin oli välttämätöntä.
Hän ei voinut kumminkaan tukahduttaa haluaan näyttäytyä niille
saadakseen selville, kuinka kesyjä ne todellakin olivat.
Kun hän tarttui pyssyynsä ja työnsi patruunan pesään, säikähtivät
lampaat heikkoa metallin kilinää niin, että ne hyppäsivät. Sitten nousi
Gale nopeasti seisoalleen.
Komea oinas ja sen toverit kumminkin vain katsoivat Galeen. Ne eivät
olleet milloinkaan ennen nähneet ihmistä eivätkä näyttäneet
aavistavankaan uhkaavaa vaaraa. Uteliaisuus, hämmästys ja ystävällisyys
olivat niiden tarkkaavaisen asennon huomattavimmat ominaisuudet.
Galesta näytti, että ne aikoivat tulla vieläkin lähemmäksi, mutta hän
ei ruvennut odottamaan, toteutuisiko hänen otaksumisensa, sillä nytkin
jo oli hänen ponnistettava tahtoaan voidakseen kohottaa raskaan
pyssynsä tähtäysasentoon.
Hänen ampumansa luoti kaatoi tuon suuren oinaan. Muut läksivät pakoon
kauhean nopeasti ja ketterästi. Gale tuhlasi jäljellä olevat neljä
patruunaa toisenkin oinaan tappamiseen, mutta kun hän sitten sai
pyssynsä jälleen latinkiin, olivat muut jo niin kaukana, ettei niitä
voitu enää ampua.
Yaquin keino oli varma, kuolettava ja voimia säästävä, mutta Gale ei
halunnut turvautua siihen enää milloinkaan. Hän halusi lähestyä
eläimiä väijymällä, vaikka se kysyikin äärettömiä ponnistuksia,
vuorillekiipeilijän silmiä ja keuhkoja ja, kuten Gale sanoi Laddille,
myöskin seitsemän penikulman saappaita. Sitten kuin lampaita oli
ahdisteltu ja ammuttu muutamia kertoja, oli niitä äärettömän vaikea
lähestyä. Gale tuli huomaamaan, ettei siinä ollenkaan liioiteltu, kun
niitä sanottiin maailman teräväsilmäisimmiksi eläimiksi. Jos hän koetti
hiipiä suoraan jotakin laumaa kohti ryömien särmäisen laavan yli,
huomasi vahtiva oinas hänet kumminkin ennenkuin hän pääsi
ampumamatkalle. Hän huomasi, että hänen onnistuakseen oli ensin
otettava kaukoputkellaan selville lampaiden asema, ryömittävä sitten
tuulen alle niistä ja lähestyttävä niitä jonkun rinteen tahi kummun
suojassa hiljaa kuin sisilisko, päästäkseen jonnekin edulliselle
paikalle. Mutta hän epäonnistui usein. Niiden väijymiseen sai hän
käyttää kaiken kestävyytensä, viekkautensa ja nopeutensa. Kun päivät
tulivat kuumemmiksi, metsästeli hän aikaisin aamulla tahi juuri
auringonlaskun edellä. Useamman kuin yhden yön nukkui hän jossakin
onkalossa suurien tähtien tuikkiessa taivaalta ja äärettömän tyhjyyden
ammottaessa hänen vierellään. Hän rupesi pitämään näistä retkistä,
sillä noilla hedelmättömillä ja kuumilla rinteillä sai hän päästää
hurjan luontonsa valloilleen. -- Uskollinen yaqui seurasi häntä joka
paikkaan kuin varjo.
Eräänä aamuna tervehti nouseva aurinko häntä juuri kun hän kiipesi
tulivuoren korkeimmalle huipulle. Hän näki itäänpäin jatkuvan erämaan
loistavan punertavanvalkoisena kuin alituisesti väriään muutteleva
hehkuva kekäle. Näin korkealla kävi kova tuuli, joka yhä vieläkin oli
kylmää. Läntiset laavarinteet olivat vielä hämärän peitossa, ja koko
tuo hiekan ja tasankojen maailma kaukana olevine vuorineen oli
kietoutunut etäisyyden salaperäiseen verhoon. Galeenkin oli yhtynyt
paljon tuota yksinäisyyden rakkautta, omistamisen tunnetta ja ilmavien
huippujen etsimishalua, joita huipuilla elävä suuri kotkakin
luultavasti rakasti. Kuten tuolla suurisiipisellä linnulla oli
hänelläkin nyt rajoittamaton näköala edessään. Kaikki salaisimmatkin
kolkat, joista tuulet puhalsivat, luuli hän näkevänsä.
Yaqui huomasi erään lammaslauman kaukana suurimman aukon
ympyränmuotoisen rosoisen laidan alla. He alkoivat hiipiä. Gale oli
opettanut yaquin huomaamaan, että nopeudellakin voitiin voittaa yhtä
paljon kuin kärsivällisellä viekkaudella. Pysytellen piilossa juoksi
Gale särmäisen laavan yli jättäen intiaanin kauas jälkeensä. Hänen
jalkansa olivat kuin magneetit, jotka vetivät puoleensa kestäviä
siltoja, ja hän riensi niiden yli niin nopeasti, ettei hän ennättänyt
pudota. Tuuli, huippujen ohut ilma, punainen laava ja rajaton,
ympäröivä sini näyttivät jotenkin lisäävän hänen hurjuuttaan. Sitten
lähestyi hän riistaa hiipien, liukuen, ryömien ja kontaten, kunnes
pitkä pyssy vakautui hänen käsissään liikkumattomaksi kuin kivi ja
kajahtava "pang" rikkoi hiljaisuuden. Kummallinen kaiku jylisi syvälle
aukkoon ja kiersi ympäriinsä kuin kumeasti ivaten pakonsa
toivottomuutta.
Gale huudahti riemusta vapauttaakseen mielensä jostakin purkautuvasta
ilosta ja kutsuakseen hitaamman yaquin luokseen. Hän piti noista
omituisista kaiuista. Ääni kiersi hurjasti syvemmälle ja syvemmälle
tulivuoren aukon särmäisiä ja penkereisiä laitoja pitkin. Tuntui kuin
nuo tuhatvuotiset seinämät olisivat olleet vihoissaan, kun niiden pyhää
rauhaa häirittiin. Gale tunsi olevansa ihminen, elävä olento ja
jollakin tavoin korkeampi kuin tämä villi, kuollut ja maasta esiin
syössyt rautamaailma, jonkunlainen tämän suuruuden ja äärettömyyden
hallitsija, koska hänellä oli sielu.
Hän odotti saaliinsa vieressä hengittäen syvään ja katsellen pitkin
rinteitä tottunein silmin.
Kun yaqui saapui, ryhtyivät he kaikkein kovimpaan työhön, nimittäin
kuljettamaan suuren lampaan parhaimmat palat laaksoon jyrkkiä, rosoisia
ja _choyain_ peittämiä laavarinteitä alas. Mutta siitäkin Gale piti.
Kuumuus ei tuntunut hänestä miltään, nuo miljoonat pienet kolot, joihin
jalka voi tarttua, eivät estäneet hänen kulkuaan, nuo veitsenterävät
harjanteet, syvät kuilut, tukahduttavat kanjonit ja nuo surkastuneet
sotkeutuneet mesquite-pensaat olivat vain vastuksia, joista kyllä
voitiin suoriutua suuremmitta vaikeuksitta. Ainoastaan _choyat_
pysähdyttivät Dick Galen.
Kun hänen raskas kuormansa vähensi hänen jalkojensa varmuutta joskus
niin, että hän törmäsi johonkin _choyaan_, tahi kun nuo omituiset,
kavalat, ilkeät ja melkein näkymättömät valkoiset piikit tarttuivat
häneen pistäen ja raadellen, niin silloin kysyttiin, oliko hänellä
voimaa ja kestävyyttä, sillä tuon kaktuksen pistokset kiduttivat
hirveästi. Samalla kun se myrkytti veren, niin samalla se myös pisteli,
sokaisi, poltti ja aiheutti äärettömiä tuskia. Kun piikit sattuivat
jalkaan, pakotti koko ruumista, ja jos hän kaaduttuaan nousi kädet
täynnä noita vähäisiä okaita, oli hän aivan avuton ja vapiseva raukka,
kunnes yaqui kiskoi ne pois.
Mutta tämä ainoa vaara, joka oli peloittavampi kuin jyrkänteitten
huumaavat korkeudet ja auringon aiheuttama sokeus kimaltelevilla
huipuilla, ei säikähdyttänyt Galea. Yaqui oli hänen opettajansa, ja
Galen silmäin edessä oli aina esimerkki, joka pani hänet ajattelemaan
valkoisen miehen kykenemättömyyttä. Väri, rotu, veri, kasvatus -- mitä
arvoa niillä olikaan täällä erämaassa. Dick Galen oli todellakin
opittava käyttämään käsiään.
Niin hän uurasti tuntikausia laskeutuessaan laavarinteiltä laaksoon,
johon hän saapui kuin kuormitettu jättiläinen, likomärkänä hiestä,
huohottaen, kirkkain silmin ja ahavoitunein kasvoin, resuisin vaattein
ja _choyain_ piikkejä täynnä olevin saappain.
Laiha Ladd nousi varjoiselta penkiltään ottaen piipun hymyilevästä
suustaan ja nyökäyttäen päätään Jimille. Sitten hän käänsi katseensa
jälleen Galeen.
Kuivan kesän polttava kuumuus lisäytyi vähitellen, eikä sitä muuten
kukaan valkoinen ihminen olisi voinut kestääkään Se muutti pakolaisten
elintavat tehden heistä osittain yöeläjiä. Yöt olivat niin raittiit
kuin keväällä ja niiden kuluessa olisi nukkuminen tuntunut suloiselta,
mutta silloin olisivat polttavat päivät muuttuneet sietämättömiksi.
Aurinko nousi kirkkaasti liekehtien. Sen ilmestyttyä näkyviin alkoi
erämaasta puhaltaa kuuma tukahduttava tuuli. Punainen utu, joka oli
samanlaista kuin aikaisempien auringonlaskujen aikana, näytti tulevan
tuulen mukana, joka sitten ulvoi laaksossa, humisi aukossa ja kiisi
lopulta raivokkaasti huippujen kimppuun.
Näiden kuumien tuulisien tuntien kuluessa nukkuivat erämaahan vangitut
laavarinteen suojaisimmissa onkaloissa, ja jos heidän oli jostakin
syystä pakko poistua niistä, eivät he voineet oleskella ulkona pitkää
aikaa. Hiekka poltti kenkien läpi ja jos paljas käsi sattui laavaan,
kohosi ihoon rakko.
Hieman ennen auringonlaskua meni yaqui sytyttämään nuotiota, ja pian
tulivat muutkin ulos kuumuuden uuvuttamina ja puoleksi sokeina kuivin
kurkuin ja milloinkaan tyydyttämättömin nälin. Vähäinen liikunto ja
raitistuva ilma virkistivät heidät pian, ja kun yö alkoi pimetä,
istuivat he mukavasti nuotion ympärillä.
Kuten Ladd oli sanonut, oli heidän suurin vaikeutensa saada aika
kulumaan. Yöt olivat sanomattoman pitkät, mutta ne oli kulutettava
työskennellen, leikkien ja haaveksien, mutta ei nukkuen. Tämä oli
Laddin mitä jyrkin määräys, vaikka hän ei ilmaissutkaan sen syytä.
Mutta paimen ajatteli nähtävästi, että nukkuminen päivän peloittavimman
kuumuuden kestäessä vähensi vaivoja ja jännitystä ja ehkäpä vielä
hulluksitulemisen vaaraakin.
Tämän pienen ryhmän askareet olivat tietysti monet ja monenlaiset. He
työskentelivät kuin heillä olisi ollut jotakin tärkeätäkin tehtävää
koettaen keksiä jonkun tekosyyn työlleen. He kertoivat ja toistivat
tarinoita, kunnes ne alkoivat väsyttää kaikkia. He lauloivat. Mercedes
opetti heille espanjan kieltä. He pelasivat kaikkia pelejä, jotka he
vain tunsivat. He keksivät uusia, jotka olivat niin yksinkertaiset,
että tuskin lapsetkaan olisivat niihin ihastuneet, mutta he syventyivät
niihin vakavasti. Lyhyesti sanoen, he taistelivat järjen ja tunteitten,
kaiken sivistyneisyyden ja ihmisellisyyden avulla tuota alituisesti
vaanivaa yksinäisyydentunnetta ja heidän ympäristönsä villiä autiutta
vastaan.
Mutta heidänkin keinonsa olivat rajoitetut. Ei voitu toivoakaan, että
he olisivat täydellisesti voittaneet tuon mahtavan luonnon ja tuon
kuoleman, autiuden ja riutumisen uhkaavan taivaanrannan. Heidän
kiihkonsa ja kiihkoinen työhalunsa lamautuivat vähitellen, kunnes
koitti aika, jolloin hiljaisuutta oli melkein mahdoton rikkoa.
Gale luuli olevansa ryhmän vilkkain ja ajattelevin jäsen, ja hän
tarkasteli erämaan vaikutusta muihin. Hän kuvitteli Laddin vanhenevan
heidän istuessaan leirinuotion ääressä. Kenties johtui se siitä, että
paimenen harmaa tukka oli muuttunut valkoiseksi. Mikä hänessä ennen
oli ollut kylmää, kovaa ja julmaa, oli omituisesti muuttunut
hyväluontoisuudeksi ja jatkuvaksi muistamattomuudeksi, joka muuttui
sitä merkityksellisemmäksi kuta useampia päiviä kului. Hän näytti
voivan istua tuntikausia shakkilautansa ääressä liikauttamatta
jäsentäänkään. Oli aivan sama nyt, oliko hänellä pelitoveria vai ei.
Hän oli aina iloinen, kun häntä puhuteltiin, ikäänkuin hänet olisi
kutsuttu takaisin jostakin muistojen autiosta seudusta. Jim Lash, tuo
tyynin, kylmin, välinpitämättömin ja iloisin lännen asukas, mitä Gale
milloinkaan oli tavannut, oli vähitellen menettänyt tuon iloisen
luonteensa, joka olisi ollut niin suureksi hyödyksi hänen tovereilleen.
Hän istui nyt aina ajatuksissaan tekemättä mitään. Jimillä ei ollut
omaisia eikä juuri muistojakaan, ja erämaa vaati häntä yhä enemmän
omakseen.
Thorne ja Mercedes olivat kumminkin ihmeelliset näytteet siitä, että
luonne, järki ja sydän voivat säilyä vapaina ikävyydestä ja uhmata
tämän peloittavan laavavankilan hirveätä autiutta, hiljaisuutta ja
tyhjyyttä. He olivat nuoria ja rakastivat toisiaan. He voivat olla
yhdessä ja tämä kosteikko oli heille melkein kuin paratiisi. Gale uskoi
auttavansa itseään tarkastelemalla heitä. Kuvittelu ei ollut
milloinkaan kyennyt näyttämään hänelle oikeata onnellisuutta. Thorne ja
Mercedes olivat unhottaneet muun maailman. Jos he olisivat oleskelleet
palaneessa, autiossa kuussa, olisivat he tuskin olleet jylhemmässä,
julmemmassa ja yksinäisemmässä paikassa kuin tässä punaisten vuorien
ympäröimässä laaksossa. Mutta sittenkin olisi siitä muodostunut
kauniimpi paratiisi kuin maailman ensimmäisestä ja viimeisestä.
Mercedes laihtui, kunnes hän oli entisen minänsä solakka varjo. Hänestä
tuli kova ja ruskea kuin paimenista ja yhtä vikkelä ja nopea kuin
pantterista. Hän näytti elävän vain vedellä ja ilmalla, ja ehkä
rakkaudella, sillä heidän niukkoihin ruokavaroihinsa, joista aina
parhaat palat koetettiin valita hänelle, ei hän juuri koskenutkaan. Hän
muistutti Galen mielestä noita villejä ruskeita eläimiä, jotka olivat
yhtä vapaat kuin laavarinteitä sivelevä tuuli. Mutta vaikka nämä suuret
muutokset otettaisiinkin huomioon, ei hänen kauneutensa kumminkaan
vähentynyt. Hänen silmänsä, jotka näyttivät vain suuremmilta hänen
laihtuneissa kasvoissaan, olivat kuin kimmeltävät lähteet. Hän oli
leirin elähdyttävä voima. Hänen hymynsä ja nopea puheensa, hänen
hiljainen naurunsa ja nopeat liikkeensä, hänen kujeilemisensa paimenten
kanssa, hänen tumma ja intohimoinen katseensa, jonka hän niin usein
kohdisti mieheensä, ja hänen kuiskauksensa hämärässä, kun he käsi
kädessä kulkivat nuotion valossa -- auttoivat Galea lujittamaan
höltyvän otteensa todellisuuteen ja vastustamaan omituisen
houkuttelevan elämän viettelyjä, elämän, jossa ihminen oli yksinään
kultaisessa autiudessa, jossa ei ollut mielenliikutuksia, ei suruja
eikä sairautta, vaan ainoastaan villin lepoa, unta, toimintaa ja
haaveilua.
Vaikka yaqui kulkikin hänen kintereillään kuin varjo, näytti Gale
kumminkin löytävän paikan, jossa hän sai kulkea yksinään hämärässä,
yöllä ja auringon noustessa. Kaukana laaksossa, punaisen hämärän
pimentyessä, kun hitaasti tyyntyvä tuuli haihdutti kuumuuden, kohotti
Blanco sol jalomuotoisen päänsä ja hirnui isännälleen. Gale moitti
itseään, että hän oli niin voinut unhottaa uskollisen hevosensa. Blanco
sol ei ollut ollenkaan muuttunut. Se rakasti isäntäänsä, vapaata
laidunta ja nopeaa juoksua ja oli tyytyväinen, kun se sai kyllikseen
juoda kylmää vettä. Gale ajatteli, etteivät aika ja paikka merkinneet
sille mitään, kunhan se vain sai nuo haluansa täytetyiksi. Hän kiersi
käsivartensa sen kaarevan kaulan ympärille ja painoi poskensa sen
valkoista harjaa vasten. Mutta vaikka hän olikin niin lähellä
hevostaan, unhotti hän sen. Mikä oli tuo musta, punaiselta vivahtava ja
koko taivaanrannan levyinen viitta, joka ryömi rinnettä ylös? Sen läpi
hehkui kuparinvärinen aurinko, vaaleni ja vihdoin katosi. Oliko se vain
hämärää, vai pimeyskö sieltä hiipi? Kun hän sitä ajatteli, tuntui
hänestä, että se oli yön ilmoittaja, yön, jonka pituutta ajatellessa
häntä värisytti.
Iltaisin oli hänelle tullut tavaksi kiivetä laavarinteelle niin kauaksi
kuin sileätä tietä riitti, ja siellä olevalla penkereellä hän käveli
edestakaisin katsellen tähtiä tahi istui liikkumatonna kuin kivi
tuijottaen länteen päin jatkuvan erämaan liikkuviin ja muuttuviin
varjoihin. Sieltä näki hän myös sametinsinisen taivaan kaarevan ja
pimeän holvin, josta miljoonat kylmät, kaukaiset ja tuikkivat tähdet
loistivat. Katsellessaan sitä ymmärsi hän hieman äärettömyyttä. Hän
tuijotti varjoihin, jotka, vaikka ne olivatkin mustat ja
läpinäkymättömät, käänsivät kumminkin hänen ajatuksensa
keskeytymättömään rauhaan.
Entä sitten hiljaisuus! Hän oli mykkä, hän pelkäsi, hän kumarsi päänsä
ja vapisi, ja hän ihmetteli erämaan hiljaisuutta, joka tuntui olevan
rikkomaton. Silloin kun tuulikin humisi, tuntui hiljaisuus senkin
voittavan. Mutta öisin tässä laavan, tuhkan ja kekäleiden maailmassa
odotti hän tämän luonnon peloittavimman ominaisuuden ilmaisevan hänelle
salaisuutensa. Hän tuntui olevan samalla kertaa sekä pieni poika että
suuri voimakas mies ja sitten jotakin hyvin vanhaa. Hän ei käsittänyt,
miksi hiljaisuuden piti olla sitä suurempi kuta autiompi paikka oli, ja
se kiusasi häntä kovasti. Toisin ajoin tuntui Galesta, että täällä oli
vain kuolemaa ja että siinä oli erämaan salaisuus, mutta toisin ajoin
oli hän taas kuulevinaan sen mahtavan sydämen sykinnän.
Lopulta hän oppi toteamaan, että erämaa oli opettaja. Hän ei voinut
sanoa, mitä kaikkea hän oli oppinut, mutta hän oli nyt kokonaan eri
mies. Kun hän huomasi sen, ei hän ajatellut erämaan hidasta varmasti
vaikuttavaa tehoa ihmisen alkuperäisiin vaistoihin, vaan mietti sitä,
miten erämaa, ainakin niin paljon kuin hän oli oppinut sitä tuntemaan,
muuttaa ehdottomasti ihmisen elämän sisäiset arvot, muuttaa hänen
vanhat totutut tapansa uusiksi ja uudistaa hänet kokonaan. Gale uskoi,
että vielä suuremmat kokemukset erämaasta menisivät yli ymmärryksen.
Erämaa ei kasvattanut sivistyneitä ihmisiä, ja tämä seikka toi Galen
mieleen omituisen ajatuksen: "Oliko sivistynyt ihminen sittenkin
pohjaltaan villi?"
Yaqui oli vastaus tähän kysymykseen. Kun Gale huomasi sen, muisti hän
aina nykyisen omituisen ajattelutapansa. Hänen mielensä oli niin tyhjä
vanhoista mietteistä kuin tämä erämaa sivistyneistä ihmisistä. Ihmisen
oli pakko tuntea villi niin hyvin kuin Gale tunsi yaquin, ennenkuin hän
voi sanoa mitään ratkaisevasti, vaietakseen sitten kokonaan jonkun
vaikutuksesta. Pitäessään silmällä yaquia oli Gale ensin huomannut
hänessä sitkeähenkisyyttä, tyyneyttä, kestävyyttä ja voimaa, noita
erämaan suomia ominaisuuksia, mutta mitä oli sanottava myöhemmästä
ajasta, jolloin intiaanista oli muodostunut suurenmoinen olento, jolla
oli omituiset kunnian, tasapuolisuuden ja rakkauden käsitteet. Gale
epäili päätelmiään ja moitti itseään epäilystensä vuoksi.
Tuolla pimeässä istui tuo vaitelias, puolueeton ja tutkimaton yaqui.
Hänen tummat kasvonsa ja silmänsä näkyivät selvästi tähtien valossa.
Hän oli aina Galen läheisyydessä, syrjässä kuin varjo, mutta kumminkin
lähettyvillä. Miksi? Gale oli aivan varma siitä, että intiaanilla oli
yhtä paljon sydäntä kuin järkeäkin. Yaqui oli heti alussa asettunut
Galen ja sattumain, työn ja vaarojen väliin. Hän oli valinnut tuon
velvollisuuden vapaaehtoisesti eikä Gale voinut muuttaa eikä estää
häntä. Hän ymmärsi intiaanin käsityksen velasta ja täytettävistä
velvollisuuksista. Mutta siihen sisältyi jotakin muutakin, joka
hämmästytti Galea. Yön tuntien kuluessa, ollessaan yksinään rinteellä,
tunsi Gale, samoin kuin hän tunsi erämaan valtasuonen voimakkaan
sykinnän, yaquissa olevan jotakin, joka veti häntä vastustamattomasti
intiaaniin. Joskus hän katsoi ympärilleen nähdäkseen missä intiaani oli
ja karkoittaakseen nuo omituiset painostavat epätodellisuuden
ajatukset, eikä hänen milloinkaan tarvinnut hakea turhaan.
Siten kuluivat nämä loppumattoman pitkät yöt, joiden kuluessa Gale
taisteli entisen mielentilansa saavuttamiseksi ja tuon äärettömän
taivaan ja laajojen varjojen pimeän eristävän pyörteen aiheuttamaa
lumousta vastaan, taisteli uskon, toivon ja rukouksiensa toteutumisen
puolesta ja tuota alituisesti palaavaa luuloa vastaan, että he olivat
vangitut erämaahan auttamattomasti, taisteli kovemmin kuin mitään muuta
vastaan tuota salakavalaa, terävää, tyyntä ja tunteetonta itseään
vastaan, joka koetti tunkeutua hänen ja hänen muistojensa väliin.
Mutta hän rupesi häviämään taistelussa, rupesi menettämään otteensa
olennaisiin esineihin ja voimansa kestää horjumatta erämaan
äärettömyyden ja hiljaisuuden raskaan ja säälimättömän painon alla.
Hän totesi sen toivottomasti, ja yön varjot näyttivät hänestä
pyöriviltä vihollisilta, jotka huusivat: "Olette hukassa, hukassa,
hukassa! Mitä odotatte? Sadettako? Olette vangitut erämaahan
auttamattomasti!" Niin tuntuivat varjot ivailevan häntä äänettömästi.
Hän sattui nyt olemaan yksinään jyrkänteellä. Yö oli jo pitkälle
kulunut. Kalpea kuu valaisi mustia tulivuorten huippuja ja tuuli alkoi
tyyntyä. Oliko hän yksinään? Ei, sillä yaquikin näkyi olevan siellä.
Äkkiä tunsi hän mielensä omituisesti tyyntyvän jonkun uuden tunteen
vaikutuksesta. Hänestä tuntui kuin joku ihminen olisi ollut aivan hänen
läheisyydessään. Kun hän kääntyi katsomaan luullen näkevänsä intiaanin,
niin sensijaan huomasikin hän keveän varjon, kalpean, melkein
valkoisen, seisovan siinä, ei lähellä eikä kaukanakaan. Se näytti
vähitellen kirkastuvan. Silloin hän näki naisen, joka oli suuresti
erään tytön näköinen, jonka hän muisti joskus tunteneensa. Tyttö oli
kalpea, hänen hiuksensa olivat kullanväriset ja huulensa suloiset, ja
hänen silmänsä tummenivat. Nell! Gale oli unhottanut hänet, mutta nyt
täyttivät muistot hänen mielensä kokonaan. Noissa suloisissa kasvoissa
oli surullinen ilme. Nell piti käsivarsiaan ojennettuina ja huusi
hänelle hiekan, kaktuksien ja laavan takaa. Nellillä oli ikävyyksiä ja
Gale oli unhottanut hänet.
Sinä yönä hän kiipesi korkeimmalle huipulle luiskahtamatta kertaakaan
rosoisella laavalla ja koskematta ollenkaan _choyain_ piikkeihin.
Muudan ääni oli kutsunut häntä. Hän näki Nellin silmät tähdistä,
sametinsiniseltä taivaalta ja ympäröivien varjojen pimeydestä. Tyttö oli
hänen rinnallaan, ja tuo muisto oli voimakas, suloinen, järkyttävä ja
kaunis. Sillä tuolla kaukana lännessä, jota laskeutuvan kuun valo
hienosti kultasi, näki hän pilven, joka muistutti Nellin kasvoja. Pilvi
erämaan taivaanrannalla! Hän katsoi siihen katsomistaan. Oliko sekin
harhanäky, kuten tämä toinenkin hänen rinnallaan? Ei, hän ei uneksinut.
Eräänä kuumana aurinkoisena aamuna ilmestyi yaqui leiriin oltuaan
poissa monta tuntia ja viittasi pitkällä ruskealla käsivarrellaan
länttä kohti. Synkkiä pilviä alkoi juuri näkyä vuorten huippujen takaa.
"_Sadetta!_" huusi hän, ja hänen kaikuva äänensä jyrisi laaksossa.
Ne, jotka kuulivat hänen sanansa, olivat kuin haaksirikkoutuneita
merimiehiä, jotka juuri ovat huomanneet purjeen taivaanrannalla.
* * * * *
Sanomatta sanaakaan ja ollen kiitollinen sisimpiä sydänjuuriaan myöten
seisoi Dick Gale käsi Blanco solin kaulalla ja katseli muuttuvaa
länttä, josta kohosi äärettömän suuria ja kummallisen värisiä pilviä
toinen toisensa yläpuolelle, kiitäen, tummeten, leviten ja liitäen
ylöspäin valkoista ja hehkuvaa aurinkoa kohti.
Kun ne saapuivat keskitaivaalle ja kätkivät tuon tulisen pallon
näkyvistä, muuttui maa tumman ja uhkaavan näköiseksi. Hiekan ja laavan
punainen väri muuttui teräksen harmaaksi. Suunnattomia varjoja hyökkäsi
erämaasta laaksoon hiljaisesti, omituisesti kohisten kuin loiskuvat
aallot. Hiljaisuus tuntui kumminkin vielä painostavalta. Erämaa odotti
omituista ja vihattua vierasta, myrskyä. Kun jo kaikki nuo
loppumattoman pitkät päivät, kuivat ja salaperäiset yöt olivat
tuntuneet Galesta epätodellisilta, niin mitä hän mahtoikaan ajatella
tästä hämmästyttävästä näytelmästä?
"Voi, tunsin sadepisaran putoavan kasvoilleni!" huudahti Mercedes, ja
kuiskaten jonkun pyhimyksen nimen suuteli hän miestään.
Valkotukkainen, laihtunut, vanhentunut ja kumara Ladd katsoi uhkaavia
pilviä ja sanoi lempeästi: "Meidän on varmasti haettava hevosemme
tänne, laitettava keveitä kuormia ja kuljettava öisin."
Silloin alkoi lännestä puhaltaa kova tuuli, taivas tummeni kokonaan,
peloittavat salamat välähtelivät ja kuului niin kovaa jyrinää kuin
maailmanloppu olisi alkanut. Erämaan myrsky raivosi, kaikki pimeni ja
muuttui sekavaksi kaaokseksi.