Aika kului ja Forlorn Riverin asukasluku kasvoi nopeasti. Belding, joka
kerran oli ollut tuon seudun vaikutusvaltaisimpia miehiä, tunsi nyt
joutuneensa aivan mitättömään asemaan. Vaikka hän olisi halunnutkin, ei
hänellä olisi ollut mitään sanomista postinhoitajan, sheriffin ja
muutamien muiden virkailijoiden valitsemisessa. Chaset jakoivat
työvoimansa, ollen milloin Forlorn Riverissä, milloin meksikolaisessa
kultakaivoksessaan, joka oli luovutettu heille takaisin. Näiden
molempien paikkojen välissä olevan erämaan poikki kuljettiin autoilla.
Kuukauden kuluttua olivat nuo moottorivaunut melkein yhtä tavalliset
Forlorn Riverissä kuin ne olivat olleet ennen vallankumousta Casitassa.
Beldingkään ei ollut enää niin ahkera kuin ennen. Menetettyään
kunnianhimonsa oli hänellä yhä vähemmän tehtävää. Hänen vihansa noita
anastajia kohtaan kasvoi, kun hän vihdoinkin alkoi käsittää, ettei hän
voinut kilpailla sellaisten miesten kanssa. Chaset olivat
tienraivaajia, miehiä, joilla oli suuria harrastuksia ja paljon
vaikutusvaltaa lounaassa. Kuta enemmän he tekivät Forlorn Riverin
hyväksi, sitä vähemmän tuntui hänellä olevan oikeutta vihaansa heitä
kohtaan. Hänen oli myönnettävä, että se oli henkilökohtaista. Hän, Gale
ja vartijat eivät olisi milloinkaan voineet kehittää laakson
mahdollisuuksia niinkuin nuo miehet.
Päivät pitkät sai hän nyt kuunnella noita korvia jysähdyttäviä
räjähdyksiä ja kuiluun vyöryvien kallionlohkareiden jyrinää. Chasen
miehet räjäyttivät dynamiitilla kapean kanjonin seinämiä. He rakensivat
parhaillaan patoa juuri niinkuin Gale oli sen suunnitellut. Kun tuo
räjähdytteleminen loppui, tunsi Belding helpotusta. Hän ei halunnut,
että häntä alituisesti muistutettiin omasta ja Galen kärsimästä
vahingosta. Hän alkoi vähitellen mukautua oloihin, mutta hän ei voinut
olla olematta pahoillaan Galen vuoksi.
Sitäpaitsi oli Beldingillä muitakin suruja ja huolia. Huhtikuu alkoi
eikä vartijoista kuulunut vieläkään mitään. Casitasta saapui
epämääräisiä huhuja Sonoran erämaassa kuljeskelevista rosvojoukoista,
huhuja, joiden totuutta ei voitu varmistaa, ennenkuin Beldingin
meksikolaiset vartijat palaisivat kotiin. Kun he tulivat, ilmoitti
toinen, Gonzales-niminen järkevä ja rehellinen sekarotuinen, että hän
oli tavannut kullanetsijöitä kosteikossa. He olivat juuri saapuneet
Yumasta Camino del Diabloa pitkin kärsittyään hirveästi kuumuutta ja
janoa, mutta he eivät olleet nähneet jälkeäkään yaquin johtamasta
matkueesta.
"Tämä varmistaa otaksumiseni", selitti Belding. "Yaqui ei mennyt
ollenkaan Sonoytaan. Hän kiersi sen ympäri Piruntielle ja vartijat,
Mercedes, Thorne ja hevoset ovat -- pelkään heidän eksyneen erämaahan.
Camino del Diablon vanha tarina on vain toistunut jälleen."
Hänen oli kerrottava se Nellille, mutta tehtyään sen tunsi hän itsensä
heikoksi.
Rouva Belding kuunteli hänen puhettaan ja vaikeni pitkäksi ajaksi
puristaessaan nyyhkyttävää Nelliä rintaansa vasten. Sitten hän rupesi
vastustamaan miehensä ilmoituksia tyynin voimin, joka oli niin
ominaista hänen väitteilleen.
"Kuuntelehan nyt", päätteli Belding. "Rojas saapui ennen heitä Papago
Welliin tahi Tankeille."
"Kun olet lerpalla huulin, Tom, et ajattele juuri ollenkaan", jatkoi
rouva Belding. "Tiedät hyvin, että ellei ole tapahtunut jotakin
ihmettä, ei Rojas eikä kukaan muukaan ole voinut sivuuttaa noita
valkoisia hevosia. Mihin sinun vanha itsepintainen luottamuksesi on
hävinnyt? Yaqui ratsasti Diablolla ja Dick Solilla, ja entä sitten nuo
muut hevoset. Niitä ei ole voitu sivuuttaa eikä ottaa kiinni. Ihmeitten
ajat ovat olleet ja menneet."
"Aivan niin, äiti, tuntuu hauskalta kuunnella puhettasi", sanoi
Belding. Hän ilahdutti aina miestään ja nyt kaipasi tämä rohkaisua. "En
ole ollut oikein entiselläni näinä päivinä. Kerro meille ajatuksesi.
Sanot aina aavistavasi asiain oikean laidan, vaikka et sitä tiedäkään."
"En voi lisätä juuri mitään siihen, mitä sanoit tuona iltana, kun he
läksivät matkalle. Käskit Laddyn luottaa yaquiin, jonka sanoit Jumalan
lähettäneen tänne. Otaksuit hänen ehkä opastavan pakolaiset johonkin
tuntemattomaan Sonoran laaksoon ja houkuttelevan Rojaksen satimeen.
Sanoit yaquin voivan löytää ruohoa ja vettä sieltäkin, mistä ei kukaan
meksikolainen eikä amerikkalainen osaisi sellaista etsiäkään."
"Mutta ajattelehan nyt, äiti, mitä sanot. Siitähän on kulunut jo
seitsemän viikkoa. Ajattele, seitsemän viikkoa! Ja korkeintaan luulin
heidän viipyvän matkallaan kuusi. Seitsemän viikkoa erämaassa!"
"Miten yaquit elävät?"
Belding ei vastannut, mutta toivo palasi hänen sydämeensä. Hän luotti
vaimoonsa, vaikka hän ei ollenkaan voinut ymmärtää vaimossaan tuota,
jota hän luuli joksikin salaperäiseksi voimaksi.
"Vuosia sitten etsiessäni isääni opin tietämään paljon asioita tästä
maasta", sanoi rouva Belding. "Et voi milloinkaan sanoa, kuinka kauan
ihminen voi elää erämaassa. Karuimmissa, peloittavimmissa ja
luoksepääsemättömimmissäkin paikoissa on usein piilossa olevia
kosteikkoja. Myöhemmällä iälläni rupesi isäni kullanetsijäksi. Tuo
tuntui minusta omituiselta, sillä hän ei ennen välittänyt ollenkaan
rahasta eikä kullasta. Sain selville, että hän usein oleskeli erämaassa
viikkoja, jopa kuukausiakin yhtämittaa. Sitten koitti aika, jolloin hän
ei enää palannut. Se tapahtui jo aikoja ennenkuin saavuin lounaiselle
rajalle ja kuulin hänestä. En sittenkään menettänyt vielä toivoani
pitkään aikaan, vaan odotin häntä palaavaksi. Tiedän nyt, joku
ilmoittaa minulle, tuntuu todellakin kuin se olisi hänen henkensä, että
hän eksyi sinne ja kuoli. Mutta minulla ei ole sellaista tunnetta
yaquista eikä pakolaisista. Yaqui on jättänyt Rojaksen tahi houkutellut
hänet johonkin ansaan. Ehkä se vei aikaa ja pakotti heidät matkustamaan
kauas Sonoraan. Intiaani on liian viisas lähteäkseen nyt takaisin, kun
kaikki lähteet ovat kuivuneet. Hän on taivuttanut vartijatkin
odottamaan. Minusta tuntuu kuin tietäisin tämän varmasti. Rakas Nell,
ole nyt urhoollinen ja kärsivällinen. Dick Gale tulee kyllä takaisin
luoksesi."
"Voi, äiti!" huusi Nell. "En voi lakata toivomasta niin kauan kuin olet
luonani."
Tämä keskustelu voimakkaan äidin kanssa aiheutti muutoksen sekä
Nellissä että Beldingissä. Nell, joka ei ollut tehnyt juuri muuta kuin
surrut, vahtinut länttä ja ratsastellut hurjasti, vaipui nyt
kärsivälliseen odotukseen, joka oli surullista, mutta vakavaa. Hän
auttoi äitiään enemmän kuin milloinkaan ennen, lohdutti Beldingiä ja
alkoi osoittaa suurta mielenkiintoa kasvavaa kylää kohtaan. Belding,
joka oli ollut murtua vihan aiheuttamaan jännitykseen, virkistyi niin,
että hän ulkonaisesti oli jälleen oma itsensä. Hän tiesi kumminkin
itse, että hän teeskenteli, ja totesi, että hänen hitaasti liekehtivä
kiukkunsa Chaseja kohtaan oli muuttumaisillaan vihaksi.
Belding päätteli itsekseen, että jos Ben Chase ja hänen poikansa
Radford olisivat hankkineet itselleen mainetta jotenkin muuten kuin
ryhtymällä suuriin yrityksiin, olisi hän voinut kärsiä heitä. Mutta isä
oli ahne, perso, kova ja maltillinen, ja poika lisäsi näihin
ominaisuuksiin voimakkaan halun hallita muita, himon väkijuomiin ja
kortteihin. Nämä miehet edistivät kyllä laakson tulevaisuutta, ja monet
köyhät meksikolaiset ja amerikkalaiset hyötyivät myöskin heidän
suunnitelmistaan huolimatta siitä, että nämä Chaset työskentelivät
selvästi vain omaksi edukseen.
Belding riistäytyi irti tuosta lamauttavasta lumouksesta ja päätti
aloittaa muutamia melko suuria töitä saadakseen ne tehdyiksi ennen
kuumia kuukausia. Hän käväisi kumminkin ensin Sonoytan kosteikossa. Hän
totesi tyytyväisin mielin, että olot rajalla olivat suotuisat, ja sai
varmasti selville, ettei pakolaisista ollut kuulunut hiiren
hiiskaustakaan. Saadakseen kaikki matkat pois mielestään, vei hän vielä
Casitaan lauman noita valkoisia jalorotuisia ja lähetti ne Texasiin
karjanomistajille ja hevostenjalostajille. Sitten, kun hän kerran oli
rautatien läheisyydessä, matkusti hän Tucsoniin. Siellä sai hän kuulla
paljon mielenkiintoista Chaseista. Niillä oli konttori kaupungissa ja
vaikutusvaltaisia ystäviä Capitolissa. He olivat kuulemma lännen
nopeasti kasvavan liikemiesjoukon merkityksellisimpiä miehiä. He
omistivat Southern Pacific Railroad'in osakkeita, ja lähimmässä
tulevaisuudessa aiottiin kuulemma rakentaa haararata San Felipestä
Forlorn Riveriin. Nämä Chasein suunnitelmain erikoiskohdat olivat
merkityksettömät, kun niitä verrattiin Beldingin omiin suunnitelmiin.
Hänen luotettavaisuuttaan oli koetettu viekkaasti vähentää. Oli
levitetty huhuja, ettei hän olekaan täysin pätevä valvomaan
siirtolaisuutta rajalla Yhdysvaltain hyödyksi. Belding otaksui tämän
olevan vain alkua. Chaset koettivat nähtävästi karkoittaa hänet Forlorn
Riveristä, mutta ehkä edistääkseen parhaiten omia suunnitelmiaan
toimivat he varovaisesti. Belding palasi raivoissaan kotiaan. Mutta hän
malttoi mielensä. Ensimmäisen kerran elämässään pelkäsi hän nyt
itseään. Hänen oli ajateltava vaimoaan ja Nelliä ja lännen vanha laki
oli jo kumottu ikuisiksi ajoiksi.
"Isä, näiden kaivoksien ympärillä väijyy eräs toinen Rojas", huomautti
Nell, kun tervehdys ja tavalliset kysymykset ja vastaukset oli
vaihdettu.
Nellin nauru tukahdutti Beldingin huudahduksen. Tyttö näytti vakavan
leikilliseltä.
"Herra Radford Chase!"
"No mutta, Nell, mitä hittoa --" raivosi Belding.
"Hsh, isä, älä kiroile", keskeytti Nell. "Aioin vain kiusoitella
sinua."
"Vai niin. Mutta, tyttöseni, tuo nimi muuttaa silmissäni kaikki
punaiseksi. Jos aiot kiusoitella minua, keksi joku toinen keino.
Ymmärrätkö?"
"Kyllä, isä."
"Nell, kerro se kumminkin hänelle, niin silloinhan se on tehty", sanoi
rouva Belding tyynesti.
"Lupasit minulle kerran, isä, ettet lähde ammuskelemaan tuonne kylälle,
etkö luvannutkin?"
"Kyllä, muistan sen nyt", vastasi Belding vastaamatta kumminkaan
tyttärensä hymyyn.
"Uudistatko lupauksesi", kysyi Nell kevyesti veitikkamaisin silmin,
jotka eivät kumminkaan enää olleet niin leikilliset ja kujeilunhaluiset
kuin ennen. Tytön huulet vapisivat eivätkä posket olleet enää niin
pyöreät.
"Uudistan", vastasi Belding, ja hän tiesi, miten hänen äänensä oli
hieman paksu.
"Ellet olisi niin sokea, hyvä isä, olisit jo aikoja sitten huomannut,
miten herra Radford Chase on ahdistellut minua. Alussa tuntui se vain
kiusalliselta enkä senvuoksi halunnut lisätä huoliasi, mutta näiden
parin viikon kuluessa, kun olet ollut matkoilla, on se ollut enemmän
kuin kiusallista. Aina siitä hetkestä alkaen, jolloin huitaisin häntä
piiskallani, on hän koettanut kaikin mahdollisin keinoin tavata minua.
Hän on ollut minua vastassa minne ikinä vain olen mennytkin. Hän on
kirjoitellut minulle niin paljon kirjeitä, etten ole jaksanut lähettää
niitä kaikkia takaisinkaan.
"Kun poistuit kotoa matkoillesi, en luule hänen tulleen
rohkeammaksikaan, mutta hänellä oli kumminkin paremmat tilaisuudet,
sillä en voinut olla huoneessanikaan aina. Minun oli pakko toimittaa
äidin asioita, käydä sairaiden luona, opettaa pyhäkoulussa ja sitten
oli minulla lukemattomia muitakin hommia. Herra Chase väijyi minua joka
kerta, kun poistuin kotoa. Jos hän vielä työskentelee, niin en tiedä
milloin, ellei sillä aikaa kuin nukun. Hän seurasi minua, kunnes
huomasin, että minun oli viisainta sallia hänen kävellä rinnallani ja
puhua itsensä pyörryksiin. Hän sanoo rakastavansa minua ja tahtoo mennä
kanssani naimisiin. Kerroin hänelle rakastavani toista ja meneväni pian
naimisiin. Hän sanoi, ettei se merkitse mitään, jolloin sanoin häntä
tyhmeliiniksi.
"Kun hän seuraavan kerran tapasi minut, sanoi hän haluavansa selittää.
Hän sanoi jokaisen tämän rajaseudun asukkaan jo tietävän, että mies,
jota rakastan, oli eksynyt ja kuollut erämaahan. Tulin hyvin
pahoilleni, sillä ehkä hän on oikeassa. Usein tuntuu tuo otaksuminen
peloittavasti totuudenmukaiselta. Sen jälkeen olen pysynyt kotosalla,
ettei hän saisi sanoa minulle tuollaisia ikäviä asioita enää.
"Mutta, isä, sellainen mitätön asia, että olen pysynyt äidin luona ja
huoneessani, ei ole voinut pidättää herra Chasea. Ellei hän ole aivan
pähkähullu, on hän ainakin parantumaton tyhmeliini. Koetan olla
armelias, koska tuo mies vannoo rakastavansa minua, ja ehkä hän sen
tekeekin, mutta hän tekee minut levottomaksi. En voi nukkua ja pelkään
oleskella huoneessani yksinäni öisin. Olen silloin aina paennut äidin
luo. Hän väijyy aina jossakin. Rohkeako? Mitä vielä, herra Chase on
jotakin vallan toista. Hänellä ei ole hituistakaan säädyllisyyden
tunnetta. Hän lahjoo palvelijamme ja tulee puutarhaamme. Ajattele nyt,
millainen konna hän on. Hän tekee mitä naurettavimpia anteeksipyyntöjä
ja ikävystyttää äidin kuoliaaksi. Tunnen olevani kuin koiran koloon
ajama pieni kaniini. En uskalla edes kurkistaa ulos."
Jotenkin tuntui Beldingistä tämä asia niin hullulta, että hän nauroi.
Hän ei ollut nauranut niin pitkään aikaan, että se tuntui hänestä
hyvältä. Vasta kun hän huomasi Nellin hämmästyksen ja tuskan, lakkasi
hän kiertäen käsivartensa tytön ympärille.
"Älä ole milläsikään, kultaseni. Olen sellainen vanha karhu.
Kertomuksesi huvitti minua luullakseni. Toivon, ettei herra Radford
Chasella ole ollut hauskaa... Nell, tuo vanha juttu on siis uudistunut
jälleen. Miehet rakastuvat sinuun sievän näkösi vuoksi. Millaisen
hinnan sellaiset naiset kuin sinä ja Mercedes saavatkaan maksaa
kauneudestaan! Parempi olisi olla niin ruma kuin joku likainen aita."
"Mielelläni isä, jos vain Dick sitten vielä rakastaa minua."
"Älä luulekaan, voit lyödä vaikka vetoa siitä, kuten Laddy sanoo...
Ensimmäisen kerran, kun tapaan tuon paikkakuntamme Romeon
hiiviskelemässä täällä ympäristössä, annan --"
"Isä, sinähän lupasit."
"Kirottua, Nell, lupasin vain olla ampumatta, muuta en. Karkoitan vain
tuon miehen täältä hellästi, kuulitko, hyvin hellästi. Lopusta pitäköön
sitten Dick Gale huolta."
"Ei, isä!" huudahti Nell painautuen häneen vetoavasti, peloissaan ja
vielä jotenkin muutenkin.
"Älä käsitä minua väärin, Nell. Sinulla on tunnetut omat keinosi aina,
peität pumpulilla äitisi silmät ja kierrät pikkusormesi ympärille.
Mutta et voi sovittaa kumpaakaan menetelmää Dick Galeen. Olet niin
helläsydäminen, ettet välitä tuon Chase-roiston tarkoituksista. Mutta
kun Dick palaa kotiin, voit olla varma siitä, että Chasein asunnosta
muodostuu pieni helvetti vähäksi ajaksi. Kyllä Dick ottaa selvän
kaikesta, ja haluan olla silloin katsomassa, kun hän käsittelee herra
Radfordia samoin kuin Rojasta."
Belding piti sitten tarkasti silmällä nuorta Chasea, mutta kuulikin
muutamia päiviä myöhemmin, että sekä isä että poika olivat lähteneet
usein uudistuvalle matkalleen Casa Grandesiin, jonka läheisyydessä
heidän kultakaivoksensa sijaitsivat.
Huhtikuu kului nopeasti ja toukokuu alkoi. Eräänä aamuna oli Beldingin
pakko keskeyttää työnsä puutarhassa kuullessaan auton säksytystä ja
äänekkään "Halloo!" Hän meni etupihalle ja näki siellä erään auton,
jonka hän luuli ennenkin nähneensä Casitassa. Sen ohjaajakin oli tutun
näköinen, mutta muut harmaihin nuttuihin ja peitteihin pukeutuneet
kolme henkilöä olivat hänelle aivan outoja. Hän oli jo saapunut tielle
ja huomasi silloin, että autossa istui pari naista ja muudan mies.
Matkustajat irroittivat juuri tomuisia harsoja kasvoiltaan. Belding
näki vanhan, kellertäväihoisen ja melko raihnaisen miehen, jota hän ei
ollut ennen milloinkaan nähnyt, kauniin tummasilmäisen naisen, jonka
hiukset näyttivät harmailta harson läpi, ja solakan nuoren tytön, jonka
kasvot panivat Beldingin heti ajattelemaan Dick Galea.
"Oletteko Tom Belding, siirtolaisten tarkastaja?" kysyi autossa oleva
herra kohteliaasti.
"Olen, ja nyt tiedän, keitä te olette", vastasi Belding sydämellisesti
iloissaan ojentaessaan suuren kätensä. "Olette Dick Galen isä. Olen
äärettömästi iloinen saadessani tutustua teihin."
"Kiitoksia. Niin, olen Dickin isä ja tässä, herra Belding, on Dickin
äiti ja hänen sisarensa Elsie."
Loistaen ilosta tervehti Belding naisia, jotka eivät yrittäneetkään
peittää liikutustaan.
"Herra Belding, olen tullut tänne länteen hakemaan kadonnutta
poikaani", sanoi herra Gale. "Hänen sisarensa kirjeihin ei ole
vastattu. Emme ole kuulleet hänestä mitään moneen kuukauteen. Onko hän
vielä täällä luonanne?"
"No niin, tuota, olen todellakin hyvin pahoillani", aloitti Belding
hitaasti. "Dick on matkoilla juuri nyt toimittamassa erästä tärkeää
tehtävää. Odotan hänen palaamistaan joka päivä... Ettekö halua tulla
huoneeseen? Olette tomuiset, kuumissanne ja väsyneet. Tulkaa sisään ja
sallikaa äidin ja Nellin laittaa olonne mukavaksi. Tietysti on teidän
oltava luonamme ainakin vähän aikaa. Meillä on kyllä riittävästi tilaa.
Teidän on odotettava Dickin paluuta. Ehkä hän tulee piankin, sillä hän
on viipynyt matkallaan jo melko kauan... Sallikaa minun pitää huolta
matkatavaroista, herra Gale... Tulkaa nyt mukaani... Olen kovin iloinen
saadessani tutustua teihin kaikkiin."
Iloisesti, kiihkeästi ja onnellisena jatkoi Belding puhettaan
ohjatessaan Galet vierashuoneeseen ja esitellessään heidät
sydämellisesti hämmästyneille rouva Beldingille ja Nellille. Hänen
vaimonsa ja tyttärensä huumautuivat kokonaan muutamiksi hetkiksi.
Belding ei muistanut ainoatakaan tilaisuutta, jolloin muutamien
vieraiden tulo olisi näin järkyttänyt heitä. Mutta tietysti olikin tämä
tapaus erikoinen. Hän oli hieman kiihtynyt itsekin, ja huomattuaan sen
hämmästyi hän suuresti. Kun vieraat oli saatettu huoneihinsa, sai rouva
Belding takaisin hetkeksi menetetyn mielenmalttinsa, mutta Nell tuli
juosten takaisin villimpänä kuin hirvi ja niin kiihkoissaan ettei
sellaista ennen oltu nähty.
"Ah, Dickin äiti ja sisar!" kuiskasi hän.
Belding huomasi, ettei Nell onnellisessa huumauksessaan muistanutkaan
mainita isää.
"Hänen äitinsä!" jatkoi Nell. "Voi, tiesin sen, olen aina sen tiennyt!
Dickin omaiset ovat ylpeitä ja rikkaita, he ovat, suoraan sanoen,
jotakin. Luulin pyörtyväni, kun rouva Gale katsoi minuun. Hän näytti
kyllä hieman uteliaalta, mutta hän oli niin jäykkä ja ylpeä. Hän
arvaili varmasti, kuka olen. Dick ei ole milloinkaan kirjoittanut
hänelle olevansa kihloissa kanssani. Minulla on Dickin sormus, joka on
kuulemma kuulunut hänen äidilleen ennen. En tahdo enkä voikaan ottaa
sitä sormestani. Olen niin peloissani... Mutta hänen sisarensa on
rakastettava ja suloinen, ja ylpeä myöskin. Ruumistani poltti, kun hän
katsoi minuun. Halusin niin mielelläni suudella häntä. Dick oli aivan
hänen näköisensä silloin, kun hän tuli luoksemme. Mutta nyt on Dick
muuttunut niin, etteivät hänen omaisensa häntä tunnekaan...
Ajatelkaahan nyt, että he ovat tulleet! Minua harmittaa, että näytin
pelästyneeltä, vaikka en milloinkaan maailmassa ole halunnut näyttää
niin suloiselta kun nyt."
Nell juoksi hengästyneenä tiehensä laittamaan itseään sellaiseen
kuntoon kuin tilanne hänen mielestään vaati. Kun rouva poistui
huoneesta, huomasi Belding, että hänen kasvonsa olivat surulliset,
omituiset ja levottomat. Belding jäi saliin ajattelemaan vaimonsa ja
tyttärensä omituista kiihtymystä, jota hän ei ymmärtänyt. Naiset ovat
niin tunteellisia olentoja. Belding ymmärsi kyllä, että Dickin omaisten
tulosta voitiin iloita, mutta mitään levottomuutta herättävää ei hän
ainakaan vielä siinä huomannut.
Galet palasivat pian vierashuoneeseen ollen aivan erinäköiset nyt, kun
he olivat riisuneet yltään pitkät harmaat kaavut ja hunnut. Belding
näki merkityksellisyyttä ja komeutta. Herra Gale näytti vakavalta,
huolien painamalta ja ystävälliseltä mieheltä, jonka sekä sielu että
ruumis olivat sairaat. Belding oli huomaavinaan hänessä samanlaista
voimaa kuin Ben Chasessakin, mutta töykeys ja kovuus puuttuivat. Hän
totesi, että herra Gale oli vaikutusvaltainen mies. Rouva Gale
säikähdytti melkein Beldingiä, mutta hän ei osannut sanoa, miten. Tyttö
muistutti joka suhteessa Dickistä.
Beldingin mielestä puhuivatkin he aivan samoin kuin Dick. He kertoivat
ratsastuksestaan Ash Forkista rajalle, rumasta ja hävitetystä Casitasta
ja matkalla kärsimästään kuumuudesta, tomusta ja kaktuksista. Nell
palasi pian huoneeseen, ollen nyt tyyni ja suloinen valkoisessa
puvussaan, jonka rintaan hän oli kiinnittänyt punaisen ruusun. Belding
ei ollut milloinkaan ollut niin ylpeä hänestä. Hän huomasi tytön
haluavan esiytyä edukseen Dickin omaisten silmissä ja alkoi hieman
käsittää, miten vaikealta tämä koe tytöstä mahtoikaan tuntua. Belding
kuvitteli, että kuta pikemmin Galet saivat tietää Dickin aikomuksesta
mennä naimisiin Nellin kanssa, sitä parempi oli se kaikille ja
erittäinkin Nellille. Keskustelun kuluessa koetti hän etsiä tilaisuutta
ilmoittaakseen tämän merkityksellisen uutisen, mutta hänen oli niin
ahkerasti vastattava kysymyksiin, jotka koskivat hänen virkaansa
rajalla, ja selitettävä, millainen paikka Forlorn River oli, miksi
sinne oli pystytetty niin paljon telttoja ja muita samanlaisia asioita,
ettei hän voinut.
"Tämä on mielenkiintoista, hyvin mielenkiintoista", sanoi herra Gale.
"Jossakin toisessa tilaisuudessa on teidän kerrottava minulle kaikki
tietonne lännestä, sillä tämä kaikki on aivan uutta minulle. Olen
hämmästynyt ja ihastunut, herra Belding, en voi muuta sanoa... Mutta
kaikista enimmän haluan kumminkin kuulla jotakin pojastani. Terveyteni
on murtunut. Olen surrut itseni sairaaksi hänen vuokseen. En halua
salata teiltä, että riitelimme. Nauroin hänen uhkauksilleen ja hän
matkusti pois. Olen sen jälkeen huomannut, etten tuntenutkaan
Richardia. Olin väärässä ärsyttäessäni häntä. Kului vuosi, ennenkuin
kuulimme hänestä, ja nyt on kulunut kuusi kuukautta jälleen meidän
saamatta sanaakaan häneltä. Suoraan sanoen, herra Belding, lauhduin
vihdoin ja nyt olen tullut häntä hakemaan. Olen vain pahoillani, etten
lähtenyt heti. Poikani joutuu vaikutusvaltaiseen asemaan jonakin
päivänä, ehkä jo hyvinkin pian. En olisi sallinut hänen oleskella
täällä villissä maassa niin pitkää aikaa, ellen olisi toivonut hänen
vihdoinkin tulevan järkiinsä, jota olen suuresti epäillyt. Nyt pelkään
hänen --"
Herra Gale keskeytti ja kohotettu valkoinen käsi tutisi hieman.
Belding ei ollut niin tietämätön miesten välisistä asioista, ettei hän
olisi ymmärtänyt isän ja pojan nykyistä suhdetta toisiinsa.
"Niin, herra Gale, useinkin joutuvat idästä tulleet nuorukaiset täällä
huonoon asemaan", sanoi hän lyhyesti.
"Olen kuullut sen", vastas herra Gale varjon levitessä hänen
kuihtuneille kasvoilleen.
"Kun heidän rahansa loppuvat, rupeavat he paimeniksi ja alkavat juoda."
"Aivan niin", vastasi herra Gale nyökäyttäen väsyneesti päätään.
"Sitten he alkavat pelata ja menettävät paikkansa", jatkoi Belding.
Herra Gale katsoi häneen surullisin silmin.
"Nyt ei heillä ole muuta neuvoa kun kerjätä ja kuljeskella paikasta
paikkaan, ja loppu on tavallisesti huono." Belding levitti käsivartensa
ja kun toinen sattui puristautumaan Nellin ympärille, puristi tyttö
sitä lujasti. "Niin, sellainen on heidän tavallinen kohtalonsa",
lopetti hän iloisesti.
Nähdessään herra Galen toivottomuuden tunsi Belding jonkunlaista iloa
ja rouva Galen huomautus: "Johan minä sinulle sanoin", ei liikuttanut
häntä ollenkaan, mutta Dickin sisaren suurien tummien silmien katsetta
ei hän voinut sietää.
Hän rykäisi tavanmukaisen kirouksensa asemesta ja sanoa tokaisi
kiihkeästi: "Mutta _Dick Gale_ ei joutunut milloinkaan huonoille
jäljille! Kuunnelkaa, niin kerron!"
Ennätettyään juuri aloittaa kertomuksensa Dick Galen vaiheista huomasi
hän, ettei hänellä milloinkaan ennen elämässään ollut ollut niin
tarkkaavaisia ja jännittyneitä kuulijoita. He näyttivät heti pelästyvän
ja kertomuksen loppuun asti istuivat he sitten kalpeina, hiljaa ja
sanattomina hämmästyksestä. Dick Galen seikkailu Casitassa, Mercedeksen
pelastaminen ja hänen myöhemmät vaiheensa rajavartijana eivät
varmastikaan menettäneet mitään värikkäisyydestään, rohkeudestaan eikä
jaloista erikoispiirteistään Beldingin kertoessa niistä. Hän ei
salannut muuta kuin nykyiset epäilyksensä Dickin turvallisuudesta.
Noista kolmesta tyyntyi Dickin sisar ensimmäiseksi.
"Voi, isä", huudahti hän säteilevin silmin, "sydämeni sisimmässä olen
aina uskonut Dickiä mieheksi."
Herra Gale nousi horjuen tuolistaan. Hänen raihnaisuutensa ilmeni nyt
tuskallisesti.
"Herra Belding, tarkoitatteko, että poikani Richard Gale on tehnyt tuon
kaiken?" kysyi hän epäillen.
"Varmasti!" vastasi Belding sydämellisesti.
"Martha, kuulitko?" Herra Gale kääntyi kysyäkseen vaimoltaan, mutta
tämä ei voinut vastata. Luonnollinen väri ei ollut vielä palannut
rouvan kasvoihin.
"Hänkö taisteli tuota roistoa ja hänen miehiään vastaan yksinään ja
voitti heidät?" kysyi herra Gale tiukasti ja kovasti.
"Dick lakaisi koko lattian tuolla roistojoukolla."
"Ja pelasti erään espanjalaisen tytön, poistui erämaahan paljain käsin,
ruoatta ja aseitta? Tekikö Richard Gale kaiken tuon, hän, jonka kädet
olivat ennen aina toimettomat?"
Belding nyökäytti hymyillen päätään.
"Hän on siis vartija nyt -- ratsastaa, taistelee, nukkuu hiekalla ja
valmistaa oman ruokansa?"
"Aivan niin."
"Hoitaako hän hevosensakin omin käsin?" Tämä kysymys tuntui ilmaisevan
herra Galen totuudennälän huipun. Hän oli kohottanut päänsä hieman
pystympään ja hänen silmänsä olivat kirkkaammat.
Hevosen mainitseminen kuumensi Beldingin veren.
"Miks'ei Dick Gale hoitaisi hevostaan? Kuulkaahan, maailmassa ei ole
monta ihmistä, joita rakastetaan niin paljon kuin Dick Gale rakastaa
hevostaan. Blanco sol on eläimen nimi, herra Gale. Se on sama kuin
valkoinen aurinko. Odottakaa, kunnes näette sen. Sellaisia ei ole
monta, se on valkoisin, suurin, vahvin, nopein ja komein hevonen täällä
lounaassa!"
"Vai rakastaa hän niin hevostaan. En tunne enää omaa poikaani... Herra
Belding, kerroitte Richardin työskentelevän teille. Voitteko ilmoittaa
hänen palkkansa suuruuden?"
"Hän saa neljäkymmentä dollaria, ylöspidon ja varusteet", vastasi
Belding ylpeästi.
"Neljäkymmentä dollaria", toisti isä. "Päivältäkö vai viikolta?"
"Tietysti kuukaudelta", sanoi Belding hieman nolostuen.
"Neljäkymmentä dollaria kuukaudelta nuorukaiselle, joka yliopistossa
ollessaan tuhlasi viisisataa samassa ajassa ja tultuaan sieltä pani
menemään tuhansia!"
Herra Gale nauroi nyt ensimmäisen kerran, ja se oli sellaisen miehen
naurua, joka haluaa uskoa kuulemansa, mutta ei oikein tiedä, uskaltaako
hän.
"Mitä hän tekee noin paljolla rahalla, jonka hän on ansainnut vaaroissa
ja työssä hiellään ja verellään? Neljäkymmentä dollaria kuukaudessa!"
"Hän säästää sen", vastasi Belding.
Ilmeisesti tuntui tämä Dick Galen isästä mahdottomalta ja hän katsoi
vaimoonsa mykkänä hämmästyksestä. Dickin sisar taputti käsiään kuin
pieni tyttö.
Belding huomasi, että hetki oli edullinen.
"Varmasti säästää hän sen. Dick on kihloissa Nellin kanssa,
kasvattityttäreni Nell Burtonin kanssa."
"Ah, isä!" änkytti Nell ja nousi ollen niin kalpea kuin valkoinen puku
hänen yllään.
Tuntui omituiselta, että Dickin äiti ja sisarkin nousivat ja kääntyivät
Nelliin päin tummin, ylpein ja tutkivin katsein. Belding tunsi
epämääräisesti tehneensä jonkun virheen. Nellin kalvenneet,
kauhistuneet kasvot säikähdyttivät häntä. Mitä hän olikaan tehnyt!
Varmasti oli Dickin omaisten saatava kuulla hänen suhteensa Nelliin.
Syntyi vaitiolo, jonka kuluessa Belding hermostui.
Silloin Elsie Gale meni aivan Nellin viereen.
"Neiti Burton, oletteko todellakin Dickin morsian?"
Nellin vapisevat huulet muodostivat myöntävän vastauksen, mutta eivät
lausuneet sitä ääneen. Hän ojensi vain kätensä näyttäen sormusta, jonka
Dick oli antanut hänelle. Neiti Gale tunsi sen heti ja hänen
vastauksensa oli lämmin, suloinen ja miellyttävä.
"Olen todella äärettömästi iloinen", sanoi hän suudellen Nelliä.
"Neiti Burton, olemme saaneet kuulla Richardista ihmeellisiä asioita",
lisäsi herra Gale vakavin, vaikkakin vapisevin äänin. "Jos olette ollut
osallinen hänen mieheksi muodostamisessaan -- ja nyt alan sen jo
huomata ja uskoakin -- siunatkoon Jumala teitä!... Rakas tyttöseni, en
ole vielä sinua oikein katsellutkaan. Olet siis Richardin morsian!...
Äiti, emme ole löytäneet häntä vielä, mutta olemme luullakseni saaneet
selville hänen salaisuutensa. Luulimme poikamme kadonneen jäljettömiin.
Mutta tässä on hänen lemmittynsä."
Siilon vasta muuttui rouva Galen kasvojen ylpeä ja kopea ilme samalla
kertaa sekä tuskalliseksi että iloiseksi. Hän levitti käsivartensa.
Nell huudahti omituisesti ja riensi hänen syliinsä.
Belding huomasi äkkiä jotakin selittämätöntä näköähimmentävää
silmissään. Hän ei voinut nähdä selvästi eikä senvuoksi ollut ollenkaan
varma, olivatko hänen huoneeseen tulleen vaimonsa kasvot niin
surulliset ja kalpeat kuin hänestä näytti.