Maaliskuun ensimmäisenä päivänä valloittivat liittolaisten
sotajoukot Casitan. Lyhyen kovan taistelun jälkeen hajoitettiin
vallankumouksellisten voimat pieniksi osastoiksi ja karkoitettiin itään
Nogalesiin päin pitkin valtakuntain välistä rajaa.
Onneksi Forlorn Riverille ei se kumminkaan enää milloinkaan palannut
entisiin uneliaihin oloihinsa. Beldingin ennustukset toteutuivat.
Kodinetsijäin epäsäännöllinen jono oli vain todellisen Altar Valleyhin
hyökkäävän joukon edelläkävijä. Meksikosta ja Casitasta paenneet
ihmiset levittivät tietoja, että vettä, puita, ruohoa ja maata oli
saatavissa Forlorn Riverissä, ja kuin taikavoimin kohosivat valkoiset
teltat ja tiilirakennukset kimaltelemaan auringonpaisteeseen.
Belding oli onnellisempi kuin pitkiin aikoihin. Hän uskoi, että Forlorn
Riverin pahat päivät ja vastenmielisyys suuriin yrityksiin kuuluivat
nyt menneisyyteen. Hän palkkasi pari luotettavaa meksikolaista
vartioimaan valtakuntain välistä rajaa ja alkoi itse rauhassa
suunnitella karjan jalostamista, laakson kastelemista ja kaivoksia.
Joka aamu toivoi hän saavansa joitakin tietoja Sonoytasta tahi Yamasta,
että yaqui oli opastanut pakolaiset turvallisesti erämaan poikki.
Belding oli herkkäuskoinen mies, taipuvainen enemmän toimimaan kuin
ajattelemaan. Kun elämä moninaisine vaiheineen ahdisti häntä, hapuili
hän jotenkin pois sen sokkeloista milloinkaan täydellisesti sitä
ymmärtämättä. Vaimoaan ei hän ollut ikinä käsittänyt. Nell oli paljasta
auringonpaistetta melkein aina, mutta kuten tuo auringon hallitsema
erämaa oli hänkin joskus omituisen oikullinen, itsepäinen, pikavihainen
ja hillitön. Beldingistä oli nyt mieluisempaa katsella vaimoaan, joka
oli nyt iloisempi ja onnellisempi kuin pitkiin aikoihin, kuin Nelliä,
joka haaveksivasti pyöritteli vasemman kätensä nimettömässä olevaa
sormusta ja katsoi vain katsomistaan länttä kohti. Sekä äiti että tytär
näyttivät nyt päivä päivältä yhä enemmän unhottavan menneet synkät ja
uhkaavat ajat. Belding oli sydämellinen ja myötätuntoinen, mutta
hiljainen. Jos hänen muistoissaan oli hiemankaan tunteellisuutta,
ilmeni se vain hänen puheissaan Blanco diablosta ja ikävässään saada
nähdä hevonen jälleen. Usein keskeytti Belding työnsä katsoessaan
erämaahan länttä kohti. Kun hän ajatteli vartijoitaan, Thornea ja
Mercedestä, ei hän varmaankaan ikinä unhottanut hevostaan. Hän arvaili,
juoksiko Diablo, kävelikö vai levähti ja löysikö yaqui ruohoa ja vettä.
Maaliskuussa, kun erämaan lyhyt talvi oli loppunut, alkoivat päivät
muuttua lämpimämmiksi. Keskipäivän tunnit olivat kuumat ja tuntuivat
ennustavan kesän valkoista kirkkautta ja pian alkavaa polttavaa ja
kuumaa tuulta. Pakolaisista ei kuultu sanaakaan. Mutta se ei tuottanut
Beldingille ollenkaan huolia, ja hänestä tuntui kuin olisivat
saamattomat uutiset olleet hyviä uutisia.
Forlorn Riverissä tapahtuneista monista muutoksista mainittakoon
postitoimiston avaaminen ja kapakan rakentaminen. Belding oli
toiminut uupumatta postitoimiston puolesta, mutta hänestä tuntui
vastenmieliseltä, että kylään sijoitettiin kapakkakin. Se oli kumminkin
vielä välttämätön paha, sillä meksikolaiset halusivat mescalia. Belding
oli tähän saakka saanut estetyksi tuon tulisen kaktusjuoman polttimon
rakentamisen heidän pieneen kyläänsä. Forlorn Riveriin saapui paljon
amerikkalaisiakin -- kaivostyömiehiä, paimenia, kullanetsijöitä,
lainsuojattomia ja muita epäilyttäviä henkilöitä, ja nämä miehet
muodostivat tietysti kapakasta, joka oli samalla ravintolakin, päämajan
itselleen. Belding, Carter ja muut vanhat asukkaat huomasivat pian,
että Forlorn River oli jo sheriffin tarpeessa.
Eräänä tämän kevätkuukauden alkupuolen aamuna, kun Belding oli matkalla
asuinrakennuksesta aitauksille, näki hän Nellin ratsastavan Blanco
Josélla kotiin päin niin nopeasti että hän hämmästyi. Tyttö ei
poikennut tieltäkään tullakseen pihaan portista, vaan pakotti Josén
hyppäämään neljä jalkaa korkean piikkilanka-aidan yli ja lasketti
sitten täyttä laukkaa tallin edustalle.
"Nell on vannaankin taasen pahalla tuulella", mumisi Belding. "Mutta
hänhän on ollutkin kilttinä monta päivää."
Kuten muutkin valkoiset hevoset, oli Blanco Josékin suuri ja raskas, ja
sen suuret kaviot panivat maan kumeasti tömisemään. Nell veti suitsista
ja hevonen liukui muutamia askelia pysähtyessään suureen tomupilveen.
Nell laskeutui keveästi satulasta.
Beldingin ei tarvinnut muuta kuin katsahtaa huomatakseen tytön olevan
raivoissaan.
"Nell, mitä nyt on tulossa?" kysyi Belding.
"En aio kertoa sitä sinulle", vastasi tyttö lähtien taluttamaan Joséta
aitausta kohti.
Belding seurasi häntä hitaasti. Nell meni aitaukseen, irroitti suitset
Josén päästä ja vei hevosen juomaan. Beldingkin saapui sinne vihdoin ja
rupesi aukomaan Josén satulavöitä puhumatta sanaakaan. Hän katsoi
kumminkin salaa Nelliin. Tytön kasvot olivat kalvenneet ja hän
hämmästyi huomatessaan Nellin silmissä kyyneliä. Tämä ei nyt
varmastikaan ollut noita tavallisia Nellin pahantuulen puuskia.
Irroittaessaan Josén satulan ja viedessään sen katokseen ajatteli
Belding hitaalla tavallaan. Kun hän tuli takaisin aitaukseen, nojautui
Nell porttiin ja itki. Belding kiersi voimakkaan käsivartensa hänen
ympärilleen ja odotti. Vaikka se ei usein ilmennytkään, olivat he
kumminkin kiintyneet toisiinsa lämpimästi.
"Isä, sinun ei pidä luulla minua enää lapseksi", sanoi Nell vihdoin.
"Minua on loukattu."
Kun Belding vain sai selville jonkun asian, ei hän sitten enää
vitkastellut.
"Tiedän jotakin tavatonta tapahtuneen. Luullakseni sinun on parasta
kertoa se minulle."
"Isä, minä kerron, jos vain lupaat minulle jotakin."
"Mitä sitten?"
"Ettet kerro sitä äidille, ettet vyötä pistoolia kupeellesi ja ettet
ilmoita sitä milloinkaan Dickille."
Belding ei puhunut mitään. Hän lupautui harvoin mihinkään epäröimättä.
"Nell, on täytynyt tapahtua jotakin vakavaa, koska pyydät minulta
kaikkea tuota."
"Ellet lupaa, en kerro sinulle milloinkaan, siinä kaikki", sanoi tyttö
tiukasti.
Belding mietti vielä hetkisen, sillä hän tunsi tytön.
"No niin, lupaan, etten kerro äidille", sanoi hän jonkun ajan kuluttua,
"ja nähdessäni nyt sinut turvassa täällä, en lähde ammuskelemaan
tuonne, mistä tulet. Mutta en voi luvata olla kertomatta sitä Dickille,
jos hänellä vain on oikeus saada se tietää."
"Isä, mitähän Dick tekisi, jos hän nyt olisi täällä ja kuulisi minulta,
että minua on hirveästi loukattu?"
"Luullakseni riippuisi se asianhaaroista. Mutta, kuten tiedät,
noudattaa Dick useimmiten tahtoasi. Et kumminkaan voisi hillitä häntä
enemmän kuin muutkaan, jos hänellä vain olisi syytä suuttua. Muista,
miten hän kohteli Rojasta... Nell, kerro minulle, mitä on tapahtunut."
Nell tukahdutti mielenliikutuksensa, kuivasi silmänsä ja työnsi
hiuksensa pois otsalta.
"Tässä eräänä päivänä, muistaakseni keskiviikkona", aloitti hän, "olin
tulossa kotiin, ja tuon kapakan edustalla oli suuri joukko miehiä,
jotka melusivat. En halunnut poiketa syrjään enkä näyttää
pelästyneeltä, mutta minun oli tehtävä kumpikin. Siellä oli paljon
nuoria miehiä, ja elleivät he olleet juovuksissa, olivat he kumminkin
hyvin raakoja. En ole nähnyt heitä milloinkaan ennen, mutta luullakseni
ovat he noita kaivosmiehiä, jotka vallankumoukselliset karkoittivat
Sonorasta. Rouva Carter kertoi sen minulle. Nuo nuoret miehet olivat
kumminkin amerikkalaisia. He hajautuivat käytävälle ja hymyilivät
minulle, ja minun oli pakko poiketa syrjään. Eräs heistä, luultavasti
raain, seurasi minua. Hän oli suuri, ylpeännäköinen, punakka mies,
jolla oli pullistuneet silmät. Kun hän saapui rinnalleni, puhutteli hän
minua. Lähdin juoksemaan kotiin ja juostessani kuulin hänen toveriensa
nauravan.
"Tänään, juuri äsken, kun ratsastin tänne päin, tapasin nuo samat
miehet. Heillä oli koneet mukanaan ja he punnitsivat maata.
Muistaessani Dickin ja hänen kiihkeän halunsa saada kone, jolla hän
olisi voinut tutkia kastelusuunnitelmansa mahdollisuuksia, hämmästyin
todellakin suuresti nähdessäni noiden muukalaisten punnitsevan -- ja
punnitsevan juuri Laddyn valitsemaa palstaa. Kuten tiedät, on tie sen
kohdalla paljasta hiekkaa ja José sattui kävelemään. Pysäytin sen ja
kysyin noilta insinööreiltä, mitä he tekivät. Johtaja, tuo sama suuri
mies, joka oli seurannut minua, näytti hyvin tyytyväiseltä
puhutellessani häntä. Hän oli hyvin pöyhkeilevä ja liian tuttavallinen,
mielestäni oikea herrasmiehen irvikuva. Hän kertoi olevansa iloinen
voidessaan ilmoittaa minulle, että hän aikoi hankkia vettä koko Altar
Valleylle. Isä, saat olla varma, että suutuin, sillä sehän on Dickin
suunnitelma, hänen keksintönsä, ja nyt tutkivat nuo miehet Laddyn
palstaa.
"Sanoin hänelle silloin, että hän työskenteli jo toisen omistamalla
maalla ja käskin hänen mennä tiehensä. Hän hämmästyi niin, että hän
näytti unhottavan aloitetun kurttailunsa. Sitten hän näytti viekkaalta.
Luin hänen ajatuksensa. Hän ei ollut muka tiennyt, että kaikki
laaksossa oleva maa oli jo paalutettu.
"Hän sanoi jotakin, ettei hän huomannut keitään uudisasukkaita maalla,
ja vaikeni sitten hetkeksi kokonaan. Mutta hän alkoi kurttailla
jälleen. Hän tarttui Josén suitsiin ja ennenkuin ennätin hengähtääkään,
sanoi hän minua persikaksi, johon hän halusi tutustua. Hän sanoi
nimekseen Chase ja ilmoitti omistavansa kultakaivoksen Meksikossa.
Sitten hän sanoi vielä paljon enemmänkin, josta en välittänyt, mutta
kun hän nimitti minua 'kullannupukseen', menetin malttini.
"Vetäisin suitsista ja käskin hänen laskea ne irti, mutta hän ei
totellut, vaan pyöritti silmiään minulle. Uskallan sanoa, että hän
kuvitteli olevansa herrasmies, johon voi hurmautua, sillä hän näytti
niin voitonvarmalta. Muudan asia oli kumminkin selvä: hän ei näyttänyt
tuntevan lainkaan hevosia. Huomasin sen siitä, että hän meni Josén
eteen. Kiitän Jumalaa, etten ollut Blanco diablon selässä. Niin, isä,
olen hieman häpeissäni nyt, mutta silloin olin raivoissani. Löin
hevosta piiskallani suoraan turpaan. José hyppäsi ja paiskasi herra
Chasen hiekalle. En saanut oritta tyyntymään, ennenkuin olin päässyt
noiden punnitsijain näkyvistä, ja sitten ratsastin kotiin."
"Nell, luullakseni rankaisit tuota miestä tarpeeksi. Ehkä hän on
tuollainen itserakas narri. En pidä kumminkaan tuollaisesta. Emme ole
nyt lännessä. Luullakseni ei hän ole niin rohkea ensi kerralla. Mies ei
unohda pitkään aikaan Blanco Josén iskua. Jos olisit ollut Diablon
selässä, olisimme saaneet haudata herra Chasen."
"Kiitän Jumalaa, etten ollut! Olen nyt hyvin pahoillani, isä. Ehkä mies
loukkautui pahoinkin. Mutta en voinut muutakaan tehdä. Unhottakaamme
tämä ja minä lupaan valita paremmin tulevat ratsastuspaikkani... Isä,
mitä tuo Forlorn Riverin maanlaadun tarkastaminen merkitsee?"
"En tiedä, Nell", vastasi Belding miettiväisesti. "Se hermostuttaa
minua kumminkin. Se tuntuu edulliselta Forlorn Riverille, mutta pahalta
Dickin kastelusuunnitelmille. Miten minua suututtaakaan, että joku muu
ennättää tehdä sen ennen Dickiä!"
"Ei, ei, emme salli kenenkään anastaa Dickin oikeuksia", selitti Nell.
"Missä minun silmäni ovat olleetkaan, kun en ole huomannut noita
tutkijoita?" mumisi Belding. "Ne kai ovat tulleet tänne vasta
äskettäin."
"Mene puhuttelemaan rouva Carteria. Hän kertoi minulle, että kylään on
saapunut muukalaisia, amerikkalaisia, joilla on kaivoksia Sonorassa.
Orozco on kumminkin karkoittanut heidät sieltä. Mene ottamaan selvää,
mitä he oikeastaan hommaavat, isä."
Belding huomasi pian, että hän todellakin oli viimeinen Forlorn Riverin
merkityksellinen mies, joka sai kuulla kaivosten omistajain ja
liikemiesten Ben Chasen ja pojan saapumisesta. Vallankumoukselliset
olivat voittaneet heidät ja heidän työmiesjoukkonsa ja karkoittaneet
heidät kaivosalueelta. Omaisuutta ei oltu hävitetty, vaan
takavarikoitu. Ja Chaset, otettuaan huomioon kaikki mahdollisuudet,
olivat koonneet tavaransa ja matkustaneet rajalle. He olivat ensin
suunnanneet kulkunsa Casitaan, mutta jostakin syystä, jota ei Belding
voinut saada selville, olivat he jatkaneetkin matkaansa Forlorn
Riveriin. Ben Chase ei ollut tarvinnut kuin päivän huomatakseen Altar
Valleyn mahdollisuudet, ja kolmen päivän kuluttua oli hän jo pannut
miehensä työhön.
Belding palasi kotiin poikkeamatta katsomaan Chaseja ja heidän
hommiaan. Hän halusi ajatella tilannetta ensin. Seuraavana aamuna meni
hän laaksoon tarkastelemaan. Meksikolaiset rakensivat nopeasti
tiilitaloja Laddin sadankuudenkymmenen acren suuruiselle palstalle ja
samoin Dick Galen, Jim Lashin ja Thornenkin paaluttamille alueille.
Miehet mittailivat laaksoa ja joen uomaa. Se riitti Beldingille. Hän
meni kylään ja suuntasi kulkunsa valtaajien asuntoon.
Forlorn Riverin ympäristöt, lukuunottamatta joen puolta, olivat
todellakin Beldingin mielestä muuttuneet kuin äsken löydetyn kaivoksen
läheisyydessä olevat seudut. Telttoja oli pystytetty kaikkialle,
tiilirakennukset kohosivat kuin sienet sateen jälkeen ja karkeasti
kyhättyjä lautamajoja viimeisteltiin parhaillaan. Kaikki nämä hommat
hämmästyttivät Beldingiä uutuudellaan, sillä hän oli niin uuttera mies,
ettei hänellä ollut aikaa milloinkaan kuunnella kyläläisten juoruja.
Kun hänelle ilmoitettiin, missä Chasen kaivosyhtiön konttori oli, meni
hän sinne vihan alkaessa kiehua hänessä.
Hän saapui suurelle teltalle, jonka edustalla oli laaja hamppukankaista
tehty katos. Sen suojassa istui monta paitahihasillaan olevaa miestä
keskustellen ja tupakoiden..
"Nimeni on Belding. Haluan puhutella herra Chasea", sanoi Belding
vihaisesti.
Vaikka Belding olikin hidasajatuksinen ja omissa mietteissään, huomasi
hän kumminkin selvästi, että hänen tulonsa teki nuo miehet
levottomiksi. He näyttivät hämmästyvän, katsoivat toisiinsa ja
kääntyivät sitten nopeasti häneen päin. Muudan pitkä, karski mies,
jolla oli terävät kasvonpiirteet, kierot silmät ja valkoinen tukka,
nousi ja ojensi kätensä.
"Olen Chase, vanhempi", sanoi hän. "Poikani Radford Chase on täällä
jossakin. Olette kai tuo rajanvalvoja Belding? Aioin pyytääkin teitä
tulemaan luokseni."
Hän oli taisteluvalmis, äänekkäästi puhuva mies, mutta samalla
kumminkin sydämellinen.
"Niin, olen arvaamanne henkilö", vastasi Belding välittämättä
ojennetusta kädestä, "ja haluaisin tietää, mitä hiidessä te tarkoitatte
anastaessanne maan, joka on jo paalutettu ja kuuluu vartijoilleni?"
"Paalutetunko maan?" sanoi Chase hitaasti katsoen miehiinsä. "Olemme
ottaneet haltuumme ainoastaan paaluttamattomia paikkoja."
"Valehtelette. Teidän on ollut pakko huomata paalut."
"No niin, herra Belding, mitä siihen tulee, niin luullakseni mieheni
ovat anastaneet hieman paalutettuakin maata. Emme kumminkaan kiinnitä
huomiotamme muihin kuin uudisasukkaihin. Jos teidän vartijanne luulevat
hankkineensa omaisuutta ajamalla muutamia paaluja maahan, ovat he
suuresti erehtyneet. Uudisasukkaan on rakennettava talo ja asuttava
maallaan, ennenkuin hän lain mukaan saa sen omakseen."
Tämä väite oli tosi ja Belding tiesi sen.
"Lain mukaan!" huudahti Belding. "Silloin on teidän tunnustettava, että
olette vallanneet meidän palstamme."
"Herra Belding, olen suora liikemies. Tulen tänne ja löydän edullisen
paikan, johon ei kenelläkään näytä olevan päteviä oikeuksia.
Paalutan silloin palstat, valitsen uudisasukkaat ja alan rakentaa.
Minusta tuntuu kuin vartijanne olisivat laiminlyöneet muutamia
varovaisuustoimenpiteitä. He saavat syyttää onnettomuudestaan itseään.
Olen valmis puolustamaan sekä omaa että työmiesteni oikeutta noihin
palstoihin. Ellette voi mukautua siihen, saatte valittaa Tucsonille.
Laki on minun puolellani."
"Laki ja laki! Kuulkaahan, täällä lounaassa ei meillä ole muuta lakia
kuin miehen sana ja pyssy."
"Sitten olette huomaava, että Yhdysvaltain laki on tullut tänne Ben
Chasen mukana", vastasi toinen näpsäyttäen sormiaan. Hän oli vielä
lipokielinen, mutta hänen naamionsa oli pudonnut.
"Ette suinkaan ole syntynyt lännessä?" kysyi Belding.
"En, olen Illinoisista."
"No johan minä ajattelinkin, ettei länsi ole teitä kasvattanut! Tunnen
teidänlaisenne miehet. Teiltä olisi kulunut paljon aikaa Texasin
rajoilla tällaiseen ja sentähden tulitte tänne. Te olette eräs noista
maa- ja vesisioista, jotka ovat tulleet asettuakseen tänne länteen
asumaan. Olette samanlainen kuin nuo tukkihuijarit, jotka hakkauttavat
metsän puhtaaksi jättämättä mitään myöhemmin tuleville. Herra Chase,
länsi muuttuisi paremmaksi ja pysyisi kauemmin entisellään, jos
teidänlaisenne miehet karkoitettaisiin täältä."
"Ette voi minua karkoittaa."
"En ole niinkään varma siitä. Odottakaa, kunnes vartijani palaavat. En
haluaisi olla silloin teidän kengissänne, älkää käsittäkö minua väärin.
Vaikka en luulekaan, että teitä voidaan syyttää toisen miehen
suunnitelmien varastamisesta, niin kumminkin olette anastaneet nuo
neljä palstaa. Ehkä laki on puolellanne, sitä en mene vannomaan, mutta
meihin rajaseudun asukkaihin vaikuttaa vain henki eivätkä kuolleet
kirjaimet."
"Kuulkaahan, herra Belding, luullakseni ette ole oikein selvillä
asioista. Aion hedelmöittää tämän laakson, ja teidän olisi parempi
yhtyä minuun kuin olla minua vastaan. Minulla on muudan ehdotus
esitettävänä teille. Se koskee tuota teidän omistamaanne maakaistaletta
tuolla virran rannalla."
"Ette voi tehdä kanssani minkäänlaisia sopimuksia, sillä en halua olla
missään tekemisissä kanssanne."
Belding poistui äkkiä teltasta palaten kotiinsa. Nell tuli häntä
vastaan, luultavasti kysyäkseen häneltä asioista, mutta katsahdettuaan
isäänsä kasvoihin tiesi hän pelkonsa oikeutetuksi. Tyttö meni vaieten
tiehensä. Belding totesi, että hän oli voimaton estämään Chasen toimia,
ja hän tuli melkein sairaaksi omien ja Dickin toiveiden raukenemisesta.