Tie kulki muutaman, aukon laidassa olevan äärettömän suuren kuilun
reunaa ja sitten alemmaksi ja alemmaksi punaseinäiseen siniutuiseen
sokkeloon.
Kierrettyään erään terävän kulmauksen hämmästyi Gale äkkiä
huomatessaan, että halkeama vietti ja leveni laaksoksi. Se oli niin
viheriä, suloinen ja kaunis tämän jylhän punaisen ympäristön keskellä,
että Gale tuskin uskoi silmiään. Blanco sol hirnui iloisesti
vainutessaan vettä. Sitten Gale huomasi suuren reiän, jonkunlaisen
syvänteen tuossa kimaltelevassa laavassa, tumman, kylmän ja varjoisan
lähteen. Oli selvää, että sadeaikana vesi virtasi laaksoon. Hieno,
punertava hiekka peitti maanpinnan, josta tunkeutui runsaasti esiin
pitkää viheriää ruohoa. Laaksossa kasvoi mesquite-pensaita ja _palo
verdejä_, joiden lukumäärä lisäytyi vähitellen niin, että ne
muodostivat näköalaa peittäviä tiheikköjä.
"Tämä on varmasti enemmän kuin odotinkaan!" huudahti Ladd. "Mikä
verraton lymypaikka! Voimme piiloutua tänne pitkiksi ajoiksi. Pojat,
näin vuoristolampaita, noita oikeita vuoristojen suursarvia. Mitä
ajattelette tästä kaikesta?"
"Luullakseni olemme saapuneet yaquin metsästysmaille", vastasi Lash.
"Tuo kulkemamme tie on varmaankin satoja vuosia vanha. Se on syöpynyt
syvälle raudankovaan laavaan ja kulunut sileäksi."
"Niin, minun on myönnettävä, että Belding oli oikeassa intiaaniin
nähden. Ja voin aavistaa, että Rojaksen päivät loppuvat jossakin tuon
helvetinkuilun liepeillä."
Leiriydyttiin muutamalle tasaiselle paikalle. Yaqui juotti hevoset ja
ajoi ne sitten laaksoon laitumelle. Aterian valmistuttua istuuduttiin
syömään väsyneinä ja vakavina. Epäilyksien aiheuttama jännitys yhtyi
pitkän matkan väsyttäviin seurauksiin. Mercedes oli tyyni, mutta hänen
tummat silmänsä liekehtivät kalpeissa kasvoissa. Yaqui tarkasteli häntä
ja muut katsoivat häneen lausumattomin ylpeyden tuntein. Äkkiä kiersi
Thorne huopapeitteen hänen ympärilleen ja hän näytti nukkuvan heti.
Hämärä synkkeni ja nuotio alkoi palaa kirkkaammin. Kylmä tuuli
liehutteli Mercedeksen tummaa tukkaa peittäen suortuvilla hänen
otsansa.
Yaquin tarkoituksista ja suunnitelmista ei saatu paljon selville, mutta
hänen käyttäytymisensä tyynnytti Thornenkin. Tämä nojautui kokoamaansa
risukimppuun katsoen synkästi nuotioon ja sitten jonkun ajan kuluttua
liikkumattomaan vaimoonsa.
Paimenet ja Thorne keskustelivat kumminkin hiljaa. He olivat aivan
varmat, ettei Rojas miehineen ehdi tälle lähteelle ennenkuin huomenna
keskipäivällä. Ja jo paljon ennen heidän tuloaan luulivat paimenet
saavansa puolustussuunnitelmansa valmiiksi. Miten tämä puolustus
tulisi tapahtumaan ja missä, olivat asioita, joita paimenet
punnitsivat vakavasti. Ladd otaksui yaquin vievän heidät johonkin
valloittamattomaan paikkaan, josta samalla tulee muodostumaan heidän
takaa-ajajiensa kuolinportaat. He ajattelivat kaikkia mahdollisuuksia,
ja vaikka he olivatkin väsyneet, jatkoivat he vain keskusteluaan.
"Minua hämmästyttää, että Rojas läksi ajamaan meitä takaa", sanoi
Thorne kiihkeän intohimon vääristämin, laihtunein kasvoin. "Hän on
seurannut meitä tänne kauheaan erämaahan huolimatta siitä, että hän voi
menettää miehensä, hevosensa ja ehkä henkensäkin. Hän on vain rosvo
eikä hän tule tänne saadakseen kultaa. Jos hän aikoo päästä täältä, saa
hän ponnistella äärettömästi ja kärsiä suuria puutteita. Ja kaikki tuo
tapahtuu vain avuttoman pienen naisen -- ja vain naisen vuoksi.
Jumalani, en voi ymmärtää sitä."
"Varmasti -- vain naisen vuoksi", vastasi Ladd nyökäyttäen vakavasti
päätään.
Seurasi pitkä vaitiolo, jonka kestäessä miehet katsoivat vain tuleen.
Jokainen aavisti ehkä hämärästi Rojaksen rakkauden tahi vihan
äärettömän voiman, tahi näkivät he kuin vilahdukselta ihmisten
intohimojen pohjattoman syvyyden. Lepattavat liekit valaisivat
ainoastaan tyyniä, kovia ja vakavia kasvoja --
"Nukkukaa!" sanoi yaqui.
Thorne kietoutui huopapeitteeseensä ja paneutui pitkäkseen aivan
Mercedeksen viereen.
Muutkin laskeutuivat vihdoin levolle ojentaen jalkansa tuleen päin,
mutta uni pakeni Galen silmistä. Hänen silmänsä olivat väsyneet, mutta
ne eivät pysyneet kiinni, hänen ruumiinsa kaipasi lepoa, mutta hän ei
sittenkään voinut maata hiljaa. Yö oli pimeä ja synkkä, ja tämän laavan
ympäröimä laakso oli täynnä vaaroja. Pimeä, samettimainen taivas, johon
valkoiset tulenliekit kuvastuivat, näytti olevan aivan lähellä.
Kaikkialla vallitsi kuolemanhiljaisuus. Mikään ei liikkunut, mikään
Galen ruumista lukuunottamatta ei näyttänyt elävän. Yaqui istui kuin
laavasta veistetty kuvapatsas. Toiset nukkuivat liikkumattomina
suullaan. Mahtoivatko he jo seuraavana yönä nukkua samassa asennossa
milloinkaan heräämättä? Gale tunsi, miten hänen lihaksensa supistuivat
ja vapisivat. Vaikka hän olikin tottunut erämaahan ja sen aiheuttamiin
tunnelmiin, tuntui hänestä kumminkin tänä yönä, että sen laavan ja
salaperäisyyksien paino musersi hänet alleen.
Hetken kuluttua nousi hän istumaan ja katseli tuleen. Nellin suloiset
kasvot vilahtelivat kuin haamu vaaleasta savusta -- hehkuivat,
punastuivat ja hymyilivät hänelle kekäleiden seasta. Muitakin kasvoja
näkyi sieltä -- sisaren, ja sitten äidin. Gale tukahdutti nuo hellät
muistot. Tämä autio erämaa peloittavine hiljaisuuksineen ja synkkine
helvetin lupauksineen huomiseksi ei ollut mikään sopiva paikka luonteen
heikontamiseksi rakkaiden ja kodin ajattelemisella. Mutta sen kiduttava
näennäinen mahdottomuus oli, että tämä juuri oli sellainen paikka ja
sellainen yö, jossa ja jolloin tuollaiset ajatukset kiusaavat ihmistä.
Silloin tällöin nousi hän kävelemäänkin mesquite-pensaitten välisille
varjoisille käytäville. Kun hän palasi, tuli yaqui häntä vastaan. Gale
ei hämmästynyt ollenkaan, sillä hän oli tottunut intiaanin omituiseen
huolenpitoon. Mutta nyt, ehkä senvuoksi, että hän itse oli niin syvissä
ajatuksissa rakkauden ja surun painaessa hänen mieltään ja syvien ja
polttavien aavistusten ennustaessa kamalaa taistelua, halusi hän
kumminkin lähemmin tarkastella yaquia. Mutta se oli tietysti
hyödytöntä. Intiaani oli yhtä tutkimaton, hiljainen ja omituinen kuin
ennenkin. Mutta nopeasti ja voimatta sitä selittää tunsi Gale yaquin
inhimillisen myötätunnon. Se oli kaukaista, kuten kaikki muukin tuossa
intiaanissa, mutta hän tunsi sen kumminkin. Villi käveli hiljaa hänen
rinnallaan, katsomatta ja koskematta häneen ja sanomatta sanaakaan.
Hänen ajatuksensa olivat niin tutkimattomat kuin ei hänenlaisillaan
ihmisillä olisi ollut järkeä ollenkaan. Kumminkin tunsi Gale hänen
tunteittensa voimakkuuden ja muisti samalla intiaanin viimeiset
elinvaiheet. Hänen kotinsa oli hävitetty, hänen kansansa oli viety
orjuuteen vieraalle maalle, hänen vaimonsa ja lapsensa oli erotettu
hänestä ja tapettu. Mitä oli yaqui odottanut elämältä? Mitä oli ollut
hänen sydämessään silloin? Mitä hän nyt ajatteli? Gale ei voinut
vastata näihin kysymyksiin. Mutta hänen ja yaquin väliset
eroavaisuudet, jollaisia hän hämärästi oli tuntenut olevan sivistyneen
ihmisen ja villin välillä, haihtuvat hänen mielestään ikuisiksi
ajoiksi. Yaqui otaksui kai olevansa jonkunlaisessa velassa Galelle ja
kun otettiin huomioon yaquin ankarat ja jalot kunniakäsitteet, aikoi
hän sen nyt maksaa. Intiaanin läsnäolo ei tuonut kumminkaan nyt näitä
ajatuksia Galen mieleen. Muistaen erämaan omituisen ja selvittämättömän
vaikutuksen otaksui Gale, että villi ja valkoinen mies olivat tehneet
liiton, joka ei ollut vähemmän veljellinen senvuoksi, ettei sitä voitu
selittää.
Aamu alkoi jo melkein sarastaa, ennenkuin Gale sai unta. Sitten valkeni
päivä, mutta aurinko oli vielä piilossa ylätasangon laidan takana.
Hevoset tulivat laaksosta ja hirnuivat vettä. Nopean aamiaisen jälkeen
piiloitettiin kuormat laavassa oleviin kuoppiin. Satulat jätettiin
samoihin paikkoihin, jonne ne oli irroitettaessa laskettu, ja hevoset
saivat mennä laitumelle mihin ne vain halusivat. Vesisäiliöt
täytettiin, ruokaa sullottiin laukkuihin ja huopapeitteet käärittiin.
Sitten läksi yaqui kapuamaan jyrkkää laavarinnettä ja muut seurasivat
häntä.
Hänen seuraamansa suunta johti kuilun oikealle, juuri sen tien
vastakkaiselle puolelle, jota he olivat laskeutuneet laaksoon. Rinne
oli jyrkkä, ja koska miehillä oli kuormat selässä, edistyi heidän
matkansa hitaasti. Mercedes oli nostettava jyrkemmille penkereille ja
halkeamien yli. He sivuuttivat paikkoja, joissa kuilun reunat eivät
olleet kuin muutamia metrejä toisistaan. Vihdoin etäytyivät ne erilleen
ja punainen utuinen aukko ammotti heidän vierellään. Yaqui poikkesi
tieltä ja alkoi kavuta alemmaksi laavan rosoisia ja kuoppaisia
ulkonemia pitkin, jotka muodostivat kuilun reunan. Joskus riippui hän
aivan jyrkänteitten yllä. Muut voivat seurata häntä mitä suurimmin
vaikeuksin. Heidän kulkiessaan kapeilla jalanlevyisillä penkereillä oli
Mercedestä tuettava. _Choyat_ olivat sielläkin estämässä kulkua.
Vihdoin pysähtyi intiaani eräälle kapealle tasaiselle laavapenkereelle
ja hänen toverinsa saivat olla äärettömän varovaiset ja huolelliset
päästäkseen samalle paikalle.
Tämän penkereen takalaidassa, _choyien_ välissä, oli jonkunlainen
matala syvennys, jonka pohjalla oli multaa. Ladd sanoi sitä
pakopaikaksi, jota vuoristolampaat olivat käyttäneet monta vuotta.
Yaqui levitti huopapeitteet lattialle, vei vesisäiliöt ja eväslaukun
sinne ja pyysi sitten nöyrin viittauksin, jotka kumminkin olivat
käskevät, Mercedestä menemään sinne. Muutamat seuraavat liikkeet ja
sanat selittivät hänen suunnitelmansa. Mercedes oli piilotettava tähän
luoksepääsemättömään paikkaan. Miesten oli kierrettävä vastakkaiselle
penkereelle ja suljettava lähteelle johtava tie.
Gale kiinnitti huomionsa tämän kotkanpesän muotoon. Niin
villinnäköisessä ja rosoisessa paikassa ei hän ollut vielä ikinä ennen
ollut. Ainoastaan vuoristolammas olisi voinut kiipeillä ylemmillä
rinteillä ja vieressä olevalla liukkaalla laavajyrkänteellä. Alempana
oli kokonainen kimalteleva _choya_-vyöhyke, joka reunustaessaan
näköjään pohjatonta kuilua oli kuin huurteessa auringonpaisteessa.
Ladd valitsi pyssyjen joukosta keveimmän ojentaen sen Mercedekselle.
"Varmasti on hyvä varustautua kaiken varalta", sanoi hän suoraan. "On
mahdollista, ettette tätä ikinä tarvitse mutta jos teidän on --"
Hän lopetti siihen, mutta hänen keskeytyksensä oli merkityksellinen.
Mercedes vastasi hänelle pelottomin ja lannistumattomin katsein. Thorne
oli miesten joukossa ainoa hermostunut. Hänen jäähyväisensä vaimolleen
olivat liikuttavat ja nopeat. Sitten hän ja paimenet läksivät
varovaisesti seuraamaan yaquia.
He kiipesivät harjanteen korkeudelle ja seurasivat sitten kuilun
reunaa. Kun he tulivat halkeaman laidalle ja saapuivat sen kapeimmalle
kohdalle, voitiin yaquin käytöksestä huomata, että hän aikoi hypätä sen
yli. Ladd ei sallinut intiaanin kumminkaan täyttää aikomustaan. Sitten
he jatkoivat matkaansa kuilun reunaa, kunnes he saapuivat paikalle,
jossa monta laavasiltaa vei sen yli. Kuilu oli toisin paikoin hyvin
syvä ja toisin paikoin taas tukkeutunut. Aukolla ei ollut nähtävästi
suoraa suuta alempana olevaan laaksoon. Sen pohja oli kumminkin
selvästi paljon alempana kuin lähde.
Sitten kuin oli päästy kuilun yli, löydettiin tie heti. Se poikkesi
kauemmaksi reunasta. Yaqui viittasi kädellään oikealle, jossa
tulivuoren aukon rosoisessa rinteessä oli luolia, halkeamia ja kuoppia
piilopaikoiksi ainakin sadalle miehelle. Yaqui riensi tietä pitkin
eräälle korkeammalle paikalle ja pian näkyikin hänen liikkumaton tumma
vartalonsa taivasta vasten. Paimenet ja Thorne valitsivat muutaman
syvän kuopan, josta johti useita kylliksi syviä uria kaikille
suunnille. Laddin mielestä oli paikka yhtä hyvä kuin joku toinenkin,
ehkä ei niin hyvin piilotettu, mutta vapaampi tuosta peloittavasta
_choyasta_. Miehet laskivat pyssynsä ja pistoolinsa maahan ja
irroitettuaan raskaat patruunavyönsäkin istuutuivat he odottamaan.
Heidän valitsemansa paikka oli aivan jyrkänteen reunalla ja ehkä noin
viidensadan metrin päässä vastakkaisesta reunasta, joka näytti nyt
olevan paljon heidän alapuolellaan. Kimaltelevat punaiset kalliot
olivat petollisen ja vaarallisen näköiset. Jyrkänteen pinnassa oli
tuhansia penkereitä ja kuoppia, toisena hetkenä näytti se kohtisuoralta
ja toisena taasen loivalta rinteeltä. Thorne näytti heille paikan,
jossa hän luuli Mercedeksen olevan piilossa, Ladd valitsi toisen kohdan
ja Lash lopulta kolmannen. Gale etsi näkemäänsä _choya_-penkerettä,
joka oli sijainnut Mercedeksen piilopaikan alapuolella, ja kun hän oli
löytänyt sen, vastustivat monet hänen väitettään. Silloin tarttui Gale
kaukoputkeensa todistaakseen olevansa oikeassa. Kun hän oli asettanut
sen sopivaksi välimatkalle, erottautuivat _choyat_, penkere ja
lammasten turvapaikka selvästi rosoisen rinteen pinnasta. Heidän
kaikkien mielestä oli yaqui piilottanut Mercedeksen niin hyvin, että
ainoastaan korppikotkan terävät silmät voivat hänet huomata.
Jim Lash ryömi erääseen varjoiseen paikkaan, ruveten tyynesti
odottamaan. Ladd oli levoton, kärsimätön ja valpas. Hän nousi aina
vähän ajan kuluttua tarkastamaan pitkää rinnettä ja oikealla olevaa
harjannetta, jolla yaqui seisoi liikkumatonna. Thorne muuttui
vaiteliaaksi hitaan synkän raivon kiehuessa hänen mielessään. Gale ei
ollut tyyni eikä vapaakaan hivuttavasta epäluulosta sekä kiihtyvästä
vihasta. Mutta hän koetti olla ajattelematta tuota ratkaisematonta
taistelua niin paljon kuin suinkin.
Hänestä tuntui äkkiä kuin hän ei olisi vielä käsittänytkään tämän
erämaan hämmästyttävää luontoa. Tuolla oli tuo äärettömän pitkä
punainen rinne, jonka alimmaiset harjut vihdoin muuttuivat valkoisiksi,
sinistä merta vasten näkyviksi hiekkatöyryiksi. Kylmä säteilevä
vaaleus, valkoinen aurinko, taivaan tummansininen väri ja kaikkialla
hänen ympärillään leviävän rajattoman lakeuden aiheuttamat tunteet
ilmoittivat, että hän oli jotensakin korkealla. Etelässä sulautui tuo
punainen autius yksinkertaisesti etäisyyteen. Aukkoja täynnä olevat
tasangot kohosivat korkein tummin penkerein jylhiä vallitsevia huippuja
kohti. Kun Gale käänsi katseensa noiden kenttien ja huippujen
suurenmoisuudesta, näytti alempana oleva kuilu mitättömältä kuopalta.
Mutta kuta kauemmin hän katsoi, sitä leveämmäksi, syvemmäksi ja
rosoisemmaksi se muuttui. Ei, hän ei voinut ymmärtää tämän seudun
suuruussuhteita eikä etäisyyksiä. Siellä oli liian paljon katseltavaa.
Mutta tapa, jolla luonto oli muodostanut tämän hämmästyttävän
laavamaailman, järkytti hänen mieltään.
Sillä aikaa kuluivat tunnit. Kun aurinko nousi korkeammalle, hävisi tuo
kirkas teräksenharmaa väri, sininen utu sakeni ja laavan kimalteleva
pinta muuttui hitaasti punaisemmaksi. Ladd hämmästyi huomatessaan,
ettei yaquia enää selvästi näkynytkään. Jim Lash ryömi esille
varjoisesta kuopastaan ja kiinnitti patruunavyön uumilleen. Hänen
pienet harmaat silmänsä tarkastelivat laavarinteen ylhäältä alas asti,
pysähtyivät epäillen erääseen kohtaan ja alkoivat sitten jälleen tutkia
ylätasangon itäistä autiota puoliskoa.
"Kylläpä näköni onkin muuttunut huonoksi", sanoi hän. "Ehkä se on tuon
kirotun pensaikon kimaltelevan laavan syy. Kumminkin, mitä ovat nuo
ryömivät pisteet tuolla?"
"Nyt huomaan minäkin ne", vastasi Ladd. "Ne ovat vuoristolampaita."
"Älä ollenkaan arvaile, Laddy. Dick, ojennahan kaukoputkesi tuonne
rinteelle päin."
Gale pani kaukoputkensa kuntoon ja alkoi etsiä laavarinteeltä, ensin
aivan läheltä ja sitten kauempaa. Pian vakautui putki yhteen kohti.
"Näen kuusi ruskeata pientä eläintä, jotka ovat kuin lampaita. Mutta en
osaa erottaa vuoristolammasta antiloopista."
"Varmasti ovat ne suursarvia", sanoi Ladd.
"Sinun on katsottava tuonne itään päin tuon pitkän harjanteen juurelle,
jos haluat saada selville, mitä minä näen", lisäsi Jim.
Kaukoputki nousi ja kiersi, heilui hetkisen, mutta asettui sitten
paikoilleen kuin kallio. Syntyi painostava vaitiolo.
"Neljätoista hevosta -- pari kuormitettua, muutamia ratsastajien kanssa
ja muutamia ilman", sanoi Gale hitaasti.
Yaqui ilmestyi kaukaa tielle ja lähestyi nopeasti. Äkkiä hän huomasi
miehet, pysähtyi, heilutti käsivarttaan ja viittasi. Sitten hän katosi
kuin laava olisi niellyt hänet.
"Tuo kaukoputki on hyvä olemassa", sanoi Jim nopeasti. "Näen aivan
punaista, ilmoitan sen teille... Vaikka silmäni ovatkin huonot, olivat
ne kumminkin oikeassa. Rojas on poikennut tieltä miehineen."
"Jim, ethän voine tarkoittaa että he ovat alkaneet kiivetä tuota
kauheata rinnettä?" kysyi Ladd.
"Varmasti! He ovat sekä tulossa tänne että menossa alaspäin."
"Ehkä Rojas on tullut hulluksi, mutta alkaa näyttää siltä kuin --"
"Laddy, saat ampua minut, ellei tuo meksikolaisjoukko ole nyt hävinnyt
näkyvistä! Koko sakki katosi kuin maan alle tuon puolen penikulman
päässä olevan kummun juurella."
"Varmasti ovat ne jonkun harjanteen takana tahi sitten ovat ne
painuneet johonkin uraan", vastasi Ladd. "Ne tulevat kyllä jälleen
näkyviin hetken kuluttua. Olkaa varuillanne, pojat, sillä luullakseni
Rojas hajoittaa miehensä laajalle."
Minuutit kuluivat, mutta ei mitään nähty liikkuvan tuolla punaisella
rinteellä. Jokainen mies ryömi edulliselle paikalle rapautuneen
laavarinteen reunalle. He kurkistelivat varovaisesti pienistä
halkeamista tahi jonkun kielekkeen takaa, ja heidän piilopaikkansa
pienuus ei päästänyt heitä etääntymään kauaksi toisistaan. Laddin
mumina muuttui karjahtelemiseksi ja sitten samanlaiseksi hiljaisuudeksi
kuin oli ominaista hänen tovereilleen. Silloin tällöin katsoivat muut
kysyvästi Galeen. Mutta ei kaukoputkellakaan voitu sen enempi kuin
paljailla silmilläkään huomata pienintäkään liikuntaa laavamäellä.
Epäluulojen hitaasti enentyessä kului pitkä tunti.
"Varmasti on kaikki muuttumaisillaan yhtä omituiseksi kuin yaqui",
sanoi vihdoin Ladd.
Intiaanin omituinen kasvojen ilme, hiljainen toiminta ja synkkä luonne
ei ollut todellakaan voinut olla vaikuttamatta miehiin. Sitten tämä
eriskummainen, autio ja synkkä seutu lisäsi vielä tuota mystillisyyden
tunnetta. Ja kun nyt vielä Rojaksen miesten katoaminen, pitkä hiljainen
odotus ja näkymättömien vihollisten ryömimisen ja yhä lähemmäksi
kiertämisen aiheuttama varmuus lisäsivät tilanteeseen viimeisen tunnin,
niin se ei tuntunut ollenkaan todelliselta.
"Alan epäillä, että nuo meksikolaiset suunnittelevat jotakin
konnankoukkua", sanoi Jim. "Tahi ehkä emme ole ymmärtäneet Rojasta
oikein... Kun nyt vain jotakin pian tapahtuisi!"
Kun Lash, joka oli tyyni ja ärsyttävän välinpitämätön vaaran hetkellä,
alkoi hermostua, oli se salaa esiytyvän epätodellisuuden merkillisin
vaikutus.
"Pojat, katsokaa tarkasti tuonne vasemmalle, suunnilleen kolmensadan
metrin päähän!" huudahti Lash äkkiä. "Tuonne _choyien_ taakse,
laaksossa oleviin uriin. Ensin luulin sitä lampaaksi, mutta siellä
onkin yaqui! Hän ryömii nopeasti kuin sisilisko. Ettekö huomaa häntä?"
Kului hetkinen, ennenkuin Jimin toverit saivat selville yaquin
olinpaikan. Matalana kuin käärme kiemurteli hän eteenpäin uskomattoman
nopeasti. Hänen etenemisensä oli senkinvuoksi huomattava, että hän
näytti kulkevan noiden pelättyjen _choyain_ alitse. Joskus hän
pysähtyi, nosti päätään ja katsoi. Hän oli suorassa viivassa erääseen
suureen laavaympyrään, joka oli korkeammalla kuin muut rinteen kohdat.
Se oli noin neljänsadan metrin päässä miesten piilopaikasta.
"Varmasti koettaa hän päästä tuolle korkealle paikalle", sanoi Ladd.
"Nyt hidastuttaa hän kulkuaan ja nyt hän pysähtyi kokonaan muutamien
_choyien_ taakse. No, nyt hän nousee -- ei, hän polvistuu... No, mitä
hittoa tämä on?"
"Laddy, katsohan tuon laavaharjanteen sivulle!" huusi Jim tiukasti.
"Luullakseni on nyt tulossa jotakin. Katsokaa! Tuolla kiipeää Rojas
miehineen. Älkää luulkokaan näkevänne hevosia... Dick, katso
kaukoputkellasi ja ilmoita meille, mitä siellä on tekeillä. Minä pidän
silmällä yaquia ja sanon sitten teille, mitä hänellä on mielessä."
Gale näki Rojaksen ja tämän miehet niin selvästi kuin ne olisivat
olleet aivan hänen vieressään käden ulottuvilla. He olivat tulossa
jalkaisin särmäistä rinnettä ylös ja olivat raskaasti aseistettuja.
Gale ei nähnyt ainoastaan kannuksia, lakkeja, takkeja ja huiveja, vaan
miesten tummat kasvot, mustat takkuiset hiukset ja risaiset likaiset
paidatkin, jotka kerran olivat olleet valkoiset.
"He ovat melkein perillä jo", ilmoitti Gale. "Kas niin! Nyt pysähtyivät
he laelle. Näen Rojaksen. Hän on hurjistuneen näköinen. Hitto vieköön,
pojat, siellä on muudan intiaanikin!... Luullakseni papago. Ah, hänhän
on Beldingin vanha palvelija... Intiaani viittaa tännepäin, sitten
tuonne alas. Hän näyttää Rojakselle tien suunnan."
"Pojat, yaqui on pyssynkantomatkan päässä tuosta joukosta", sanoi Jim
nopeasti. "Hän kohottaa pyssyänsä hitaasti. -- Jumalani, miten hidas
hän on!... Hän tähtää johonkin heistä, mutta en osaa sanoa, keneenkä.
Mutta luultavasti aikoo hän ampua Rojaksen."
"Yaqui osaa ampua. Hän ampuu varmasti Rojaksen", lisäsi Gale julmasti.
"Niin -- Rojaksen!" huusi Thorne kiihkeästi.
"Eikö mitä!" sanoi Ladd ivallisesti. "Herrat, saatte lyödä vetoa, että
yaqui ampuu papagon. Tuo petturi tuntee nämä vuoristolampaiden
olinpaikat. Hän puhuu juuri Rojakselle --"
Kuului kumea paukahdus.
"Laddy oli oikeassa!" huusi Gale. "Papagoon osui -- hänen käsivartensa
vaipui. -- Kas noin, nyt hän kaatui!"
Kuului useampia laukauksia. Yaqui seisoi suorana ja ampui nopeasti
hämmästyneihin meksikolaisiin, mutta mikäli Gale huomasi, ei ainoakaan
muista luodeista sattunut. Rojas ja hänen miehensä katosivat
laavapengermän taakse. Sitten peräytyi yaqui varovaisesti asemastaan
koettamattakaan juosta tahi piiloutua. Ilmeisesti piti hän tarkasti
silmällä, näkyikö meksikolaisia urissa ja _choyain_ juurilla. Äkkiä hän
kääntyi ja tuli suoraan toveriensa asemaa kohti, mutta poikkesi sitten
syrjään saavuttuaan noin sadan askeleen päähän siitä ja katosi erääseen
halkeamaan. Hänen tarkoituksensa oli nähtävästi viekoitella
meksikolaiset pyssynkantomatkalle.
"Kuulehan, Jim, sinun toivosi toteutui, sillä jotakin tapahtui", sanoi
Ladd. "Enkä voi muuta sanoa kuin: Jumalalle kiitos, että meillä on
yaqui mukanamme! Tuo papago olisi aiheuttanut meille ikävyyksiä.
Epäilen, että hän ennätti jo nytkin puhua Rojakselle tarpeeksi
saadaksemme haistaa verta."
"Hänellä oli tilaisuus ampua Rojas!" huusi laihakasvoinen kiihtynyt
Thorne. "Mutta hän ei käyttänyt sitä hyväkseen!"
Ainoastaan Ladd näytti voivan vastata tähän Thornen merkitykselliseen
huomautukseen.
"Kuulkaahan, kun sanon", virkkoi hän kaikuvin äänin. "Tiedämme kaikki,
miltä teistä tuntuu. Ja jos minulla olisi ollut tuo tilaisuus ampua,
niin olisinkohan ampunut papagon? En suinkaan, vaan Rojaksen. Niin
olisi jokainen valkoinen mies tehnyt. Mutta yaqui oli oikeassa eikä
kukaan muu kuin intiaani olisi voinut menetellä niin. Saatte olla
varmat, että tuon papagon henkiinjääminen olisi ollut meille enemmänkin
kuin vaarallista. Hän olisi nimittäin johtanut roistot suoraan
Mercedeksen piilopaikkaan ja sitten olisi meidän ollut pakko poistua
suojastamme karkoittaaksemme heidät sieltä... Kun ajattelette, miten
äärettömästi yaqui vihaa meksikolaisia ja kun näette hänen malttavan
mielensä ampumatta ainoatakaan -- niin, en oikein osaa sanoa, mitä
tarkoitan, mutta minä nostan kumminkin hattuani intiaanille."
"Aivan niin ja nyt on taistelu alkanut", vastasi Lash. Nyt oli tuo
hänen luonteelleen niin luonnoton hermostunut kärsimättömyys hävinnyt
niin kokonaan kuin ei sitä milloinkaan olisi ollutkaan. Hän hymyili
tyynesti ja hänen äänensä kuulosti melkein huolettomalta.
Taputellessaan winchesterinsä perää jäntevällä ruskealla kädellään
puheli hän, kohdistamatta sanojaan kenellekään erityisesti: "Yaqui on
aloittanut taistelun. Pitäkää silmällä vastustajianne, pojat, ja
valmistautukaa tanssimaan."
Toinen odotus alkoi, ja päättäen auringon suorempaan kohdistuvista
säteistä ja _choyain_ pienien varjojen kutistumisesta otaksui Gale,
että he saivat odottaa kauan. Mutta aika kului kumminkin nopeasti. He
makasivat laavassa olevan puoliympyrän muotoisen kuopan reunojen
suojassa. Laita oli koloinen ja rosoinen ja kokonaan _choyain_
peittämä. Se vietti alaspäin ja leveni aukkoon päin avautuvaksi
laajaksi näköalaksi. Gale oli kaikkein korkeimmalla, kauimpana oikealla
ja oli senvuoksi parhaiten suojattu mahdollisesti harjanteen
korkeimmilta, noin kolmensadan metrin päässä olevilta kohdilta
suunnatulta tulelta. Jim oli seuraava, ja hänkin oli hyvin piilossa
muutamassa halkeamassa. Thornen ja Laddin valitsemat paikat olivat
suojattomimmat. He pitivät kumminkin tarkasti silmällä kaikkea
piilopaikkansa koloisen laidan takaa.
Aurinko sivuutti puolipäiväpiirin ja alkoi laskeutua länteen muuttuen
yhä kuumemmaksi. Miehet odottivat odottamasta päästyäänkin eikä Gale
huomannut Thornessakaan minkäänlaista kärsimättömyyttä. Painostavaan
ilmaan tuntui yhtyneen tukahduttavaa, kuumuudesta, uhasta, väreistä ja
hiljaisuudesta muodostunutta jotakin. Laavasta heijastuva valkoinen
valokin tuntui muuttuvan punaiseksi ja äänettömyydessä oli
todellisuutta. Galesta tuntui se joskus aivan sietämättömältä, mutta
hän ei kumminkaan koettanutkaan sitä rikkoa.
Äkkiä katkaisi tämän kuolemanhiljaisuuden kimakka, kaikuva ja aivan
läheisyydestä kuuluva paukahdus. Se oli luodikon eikä karbiinin
aiheuttama. Sitä seurasi hämmästyttävän pian huuto, joka koski ilkeästi
Galen korviin, sillä se oli niin ohut, kimakka ja aivan erilainen kuin
hänen muut ennen kuulemansa huudot. Se oli inhimillinen, tahdoton
kuolinkiljaisu.
"Yaqui siellä vain tervehti toista roistoa", sanoi Jim lyhyesti.
Karbiinit alkoivat paukkua. Pamaukset olivat nopeita ja hiljaisia kuin
kiukkuinen sähinä, joka ei kaiu. Gale kurkisti piilopaikkansa laidalta.
Laavan rosoisella pinnalla leijaili vaaleita himmeästi näkyviä pilviä,
jollaisia savuton ruuti synnyttää. Sitten huomasi Gale pyöreitä
pilkkuja, jotka näyttivät tummilta punaista taustaa vasten, ja niiden
edustalta vilahteli silloin tällöin pieniä tulikieliä. Laddin .405
alkoi jyristä kauniin, voimakkain äänin. Thornekin ampui, hieman liian
nopeaan, ajatteli Gale. Sitten pisti Jim winchesterinsä reunan yli
erään _choyan_ alitse ja laukausten välissä kuuli Gale hänen laulavan:
"Pyöritä neitoa, pyöritä vain!... Kaikki miehet ovat vielä jäljellä!...
Pyörittäkää toverianne eteen- ja taaksepäin!... Kieputa neitoa, kieputa
vain!" Gale ryhtyi myöskin taisteluun olematta ollenkaan varma osaisiko
hän ainoaankaan noista kumartelevista olennoista, joihin hän tähtäsi,
mutta tullen kumminkin sitä varmemmaksi itsestään kuta enemmän taistelu
vapautti jotakin pingoitettua ja ahdistavaa hänen rinnastaan.
Heidän asemansa yli alkoi pian viheltää teräsluoteja. Ne, jotka
sattuivat laavaan, kimposivat aukkoon, mutta ne, jotka tunkeutuivat
_choyain_ läpi, synnyttivät silkin repimistä muistuttavan äänen.
Kaktuksien piikit pistelivät Galen kasvoihin, ja hän pelkäsi noita
lentäviä okaita enemmän kuin luoteja.
"Pitäkää puolianne, pojat!" huusi Ladd kumartuessaan alemmaksi
ladatakseen jälleen pyssynsä. "Säästäkää patruunianne. Meksikolaiset
aikovat kiertää meidät. Muutamat pyrkivät tuonne yaquin alapuolelle ja
muutamat taasen tuonee korkealle harjanteelle. Jos he vain pääsevät
sinne, tulee meille tässä kuumat oltavat. Tämä paikka on niin pieni,
ettemme voi kaikki tänne piiloutua."
Ladd kohottautui katsoakseen reunan yli. Paukahdukset kuuluivat nyt
sieltä täältä, selvästi kumminkin heidän alapuoleltaan. Huomatessaan
sen, tuli Ladd rohkeammaksi ja nousi ylemmäksi. Silloin jyrähti laukaus
suoraan edestäpäin, luoti tunkeutui kahahtaen _choyain_ läpi, jotakin
sattui Laddin kasvoihin läiskähtäen ja tuo teräspojektiili jatkoi
matkaansa -- kaikki nämä toisiinsa sekoittuvat äänet kantautuivat
selvästi Galen herkkiin korviin.
Kiroten tuimasti heittäytyi Ladd takaisin kuoppaan. Hänen kasvoissaan
oli suuri harmaa läikkä, josta veri vuoti virtanaan. Gale tuli hyvin
levottomaksi luullen toverinsa pahastikin haavoittuneen. Hän juoksi
paimenen luo huutaen tullessaan: "Laddy! Laddy!"
"En ole luultavasti haavoittunut, mutta tämä luodin heittämä kirottu
piikkitupsu karvastelee vietävästi kasvojani. Vedä se pois!"
Soikea pitkäpiikkinen palanen oli tarttunut lujasti Laddin poskeen.
Verta vuoti hänen leualleen ja kaulalleen. Varovaisesti alkoi Gale
irroittaa sitä, ajattelematta ollenkaan, satuttiko hän itseään vai ei.
Se oli kumminkin niin lujassa kuin se olisi ollut naulattu siihen.
Noiden väkäisten piikkien luonne oli sellainen, että kun ne kerran
tarttuivat, pysyivät ne yhtä lujasti kiinni kuin tuo omituinen kasvi
pysytteli elinvoimaisena kuivassa erämaassakin. Ladd alkoi vääntelehtiä
ja kasvoista vuotava hiki sekoittui vereen. Hän kiroili ja raivosi, ja
hänen kiemurtelemisensa vuoksi oli Galen melkein mahdoton tehdä mitään.
"Pistä veitsesi sen alle ja väännä se pois!" huusi Ladd käheästi.
Saatuaan sellaisen määräyksen työnsi Gale pitkän veitsensä lihaan
uponneiden piikkien väliin ja voimakkaalla nykäisyllä kirjaimellisesti
repi _choyan_ irti Laddin vapisevasta lihasta. Kun se oli tehty, olivat
paimenen kasvot niistä kohdin, mistä ne eivät olleet veriset eivätkä
vereslihalla, kumminkin kalpeat.
Eri kulmilta kuuluvaa yhteislaukausta seurasi nopea teräsluotien
läjähtely laavaan kaikkialla Galen ympärillä. Hänen ensimmäinen
ajatuksensa, kun hän kuuli luotien viheltävän, surisevan ja vinkuvan
ilmassa, oli, että ne oli ammuttu joltakin korkeammalta paikalta. Hän
katsoi ylös ja huomasi tuolla laavakummulla matalia valkoisia ja tummia
kuhmuja, jollaisia siellä ei ennen ollut ollut. Sitten hän näki pieniä,
vaaleita, välähteleviä tulikieliä. Kun hän kumartui, kuuli hän selvästi
luodin sattuvan Laddiin. Samassa silmänräpäyksessä oli hän kuulevinaan
Thornen huudahtavan ja Lashin kenkien nopean etenevän kolinan.
Ladd kaatui taaksepäin puristaen vielä pyssyään. Gale laahasi hänet
oman asemansa suojaan, ja peläten katsoa häneen tarttui hän toverinsa
raskaaseen aseeseen. Ottaessaan pyssyn tunsi hän jotakin villiä riemua,
ja tyynesti ja kuolettavin tarkoituksin hän sitten sillä tähtäsikin ja
ampui. Ensimmäinen meksikolainen kumartui niin alas kuin suinkin,
heitti karbiininsa kolisten menemään ja ryömi sitten harjanteen taakse.
Toinen ja kolmas peräytyivät heti, ja neljäs näytti kimmahtavan
laavaharjanteen yli. Muudan tumma käsivarsi tarttui hänen sääreensä ja
koetti kiskoa häntä jälleen ylös, mutta turhaan. Huitoen hurjasti
käsivarsillaan putosi rosvo, liukui sitten jyrkännettä pitkin, vyöryi
vihdoin laidan yli ja pyöri pyörimistään alemmaksi kadoten vihdoin
näkyvistä.
Käsitellen kuumennutta pyssyään kovasti puristetuin kourin vahti Gale
laavakummun ylimmäistä reunaa, mutta ei huomannut siellä enää mitään.
Kun hänen kiihkonsa hieman tyyntyi, pelkäsi hän katsoa tovereihinsa, ja
kylmä toivottomuus palasi hänen mieleensä.
"Olen pirusti iloissani, etteivät nuo meksikolaiset käytä pehmeäpäisiä
luoteja", kuuli hän jonkun tyynesti sanovan.
Gale pyörähti katsomaan nopeasti kuin salama.
"Laddy, luulin sinun olevan jo mennyttä miestä!" huusi hän murtunein
äänin.
"Tuosta luodin raapaisusta en juuri välitä, mutta tuo piikkinen
paholainen lamautti hermoni, siitä saat lyödä vaikka vetoa. Dick, tämä
reikähän on melko korkealla, eikö olekin?"
Paimen oli avannut paitansa kauluksen ja hänen oikeassa olkapäässään,
juuri solisluun alapuolella, oli pieni reikä, josta alkoi juuri tippua
verta.
"Varmasti se on korkealla, Ladd", vastasi Gale iloisesti. "Luoti on
mennyt suoraan läpi, viheltäen vain."
Hän repi nenäliinansa kahtia ja muodosti tukkoja, jotka hän sitoi
tiukasti haavain päälle Laddin huivilla.
"Tuntuu naurettavalta ajatella, miten luoti voi ensin iskeä miehen
maahan aiheuttamatta kumminkaan sitten mitään vahinkoa", sanoi Ladd.
"Tunsin hieman ilmanpainoa ja sitten jonkunlaisen sysäyksen rinnassani,
ennenkuin kaaduin. Nuo pienireikäiset pyssyt teräsluoteineen eivät ole
juuri vaaralliset. Niitä ei voida luullakseni verratakaan suureen
.405:teen."
"Laddy, pelkään Thornen saaneen tarpeekseen", kuiskasi Gale. "Hän makaa
tuolla halkeamassa. Näen hänen selkänsä eikä hän liikahdakaan."
"Arvailin, pitikö minun ilmoittaa se sinulle, Dick. Häneen sattui
luullakseni pahasti, sillä hän kaatui kuin tukki. On ikävää, että niin
tuli käymään jollekin meistä, mutta minua surettaa kaikista enimmän,
että tuon piti sattua juuri Thornen kohdalle."
"Laddy, ehkä hän ei olekaan kuollut!" vastasi Gale huutaen kovasti
ystävälleen. Mutta ei kuulunut mitään vastausta.
Ladd nousi seisoalleen ja pitäen tarkasti silmällä laavakumpua riensi
hän nopeasti paikan poikki. Halkeamaan, johon Thorne oli kaatunut
suulleen, oli vain noin kaksitoista askelta. Ladd kumartui ja polvistui
sitten niin, ettei Gale nähnyt muuta kuin hänen päänsä. Sitten hän
nousi käsivarret kierrettyinä Thornen ympärille. Hän laahasi soturin
kuopan poikki sen suojaisimpaan nurkkaan, jossa ainoastaan voitiin olla
turvassa. Ja tuskin hän oli päässyt sinne, kun muudan karbiini paukahti
ja luoti raapaisi piikovaa laavaa niin, että säkeniä lenteli, ja jatkoi
sitten viheltäen matkaansa.
Thorne oli joko kuollut tahi tainnoksissa, ja Gale otaksui edellistä
otaksumaansa varmemmaksi kuristunein kurkuin ja sairain sydämin. Mutta
Ladd, joka koetteli Thornen ohimossa olevaa veristä haavaa ja sitten
hänen rintaansa, oli toista mieltä.
"Hän on hengissä eikä hän ole pahasti haavoittunutkaan. Tuo luoti on
kimmonnut hänen ohimostaan. Nuo teräsluodit ovat meidän onnemme. Dick,
sinun ei tarvitse näyttää niin synkältä. Sanon sinulle, ettei hän ole
pahasti haavoittunut. Tunnen sormellani, miten hänen valtimonsa sykkii.
Ohimossa ei ole reikää. Pese ja sido hänet. Tunsitko tuon äskeisen
luodin aiheuttaman ilmanpainon? Se vihelsi niin kauniisti raapaistuaan
laavaa. Pidä huolta Thornesta sillä aikaa kuin minä --"
Lauseen täydensi .405:den kumea paukahdus, ja sitten Ladd nauroi
töykeästi.
"Varmasti, meksikolainen, siinä sait oikean luodin etkä tuollaista
ohutta, teräväkärkistä ja teräskuorista neulaa. Luullakseni hyväksyt
sen vaikutuksen, koska et rupea ollenkaan meluamaan."
Gale tuli todellakin iloiseksi huomattuaan, ettei Thornen saama haava
ollut kuolettava, vaikka se olikin vakavaa laatua. Hän pesi ja sitoi
sen ja nosti sitten toverinsa reunan viettävää laitaa vasten istumaan
sellaiseen asentoon, ettei verta enää rupeaisi vuotamaan.
Kun Gale suoristautui, mumisi Ladd jotakin partaansa ja suuntasi
raskaan pyssynsä vasemmalle. Kaukana rinteellä liikkui joku olento.
Ladd alkoi painella winchesterinsä makasiinin vipua ja ampua. Jokainen
laukaus pani tuon raskaan pyssyn ponnahtamaan ylös ja potkaisu
tärähdytti aina Laddin olkapäätä. Gale näki luotien sattuvan pakenevan
meksikolaisen eteen, sivuille ja taakse ja pölähdyttävän ilmaan suuria
tomupilviä. Kuudennen laukauksen kajahdettua katosi mies näkyvistä.
Häneen oli joko sattunut tahi hyppäsi hän peloissaan johonkin kuoppaan
piiloon.
"Dick, luullakseni ei tuolla kummulla ole enää kuin yksi tahi pari
jäljellä, mutta heistä ei meidän tarvinne välittää", sanoi Ladd
ladatessaan uudestaan pyssyään ja irroittaessaan sormensa nopeasti
kuumenneesta piipusta. "Kuuntelehan! Jim ja yaqui ottelevat tulisesti
tuolla alhaalla. Aion hiipiä sinne. Sinä jäät tänne ja pidät tarkasti
silmällä vuoroin tuota kukkulaa, vuoroin minua."
Ladd meni kuopan poikki, laskeutui tuohon syvään halkeamaan, johon
Thorne oli kaatunut, ja jatkoi sitten matkaansa niin kumarruksissa,
että pää ainoastaan näkyi reunan takaa. Äkkiä hän katosi kokonaan.
Gale, joka ei luullut tarvitsevansa pelätä mitään kummulta päin,
kiinnitti huomionsa melkein kokonaan paikkaan, jonka taakse Ladd oli
mennyt. Ampuminen muuttui säännöttömäksi paukkinaksi ja heikommat
karbiinin paukahdukset suhtautuivat kovempiin luodikon jymähdyksim
kuin viisi yhteen. Gale totesi, ettei hän vähään aikaan ollut kuullut
Jim Lashin automaattisen pyssyn omalaatuista paukahdusta. Sitten
seurasi pitkä väliaika, jonka kuluessa erämaan hiljaisuus tuntui
uudistavan otteensa. Mutta .405 rikkoi sen kumminkin vihdoin kumealla
pang-pang-pang-äänellään. Gale luuli kuulevansa huutoja, ja tieltä päin
kuuluikin todella muutamia sekavia ääniä. Dick aavisti levottomasti,
että Rojas miehineen oli pääsemäisillään lähteelle. Sellaisesta
suojasta ei muutamiakaan miehiä voitu helposti karkoittaa.
Taistelu näytti keskeytyvän nyt hetkeksi. Gale uskalsi nousta
seisoalleen ja piiloutuen _choyain_ taakse tarkasteli hän ympäristöä
kaukoputkellaan. Kauempana näki hän hevosia, mutta ei ratsastajia.
Alempana oleva aukon ja tien välinen rinne oli paljas, lukuunottamatta
sillä kasvavia _choya_-ryhmiä. Hänen rohkeutensa lisäytyi, sillä
kaikesta päättäen oli päivä suopea heikäläisille. Sitten veti Thorne,
joka vähitellen alkoi palata tajuihinsa, hänen huomionsa puoleensa.
Soturi liikahteli ja vaikeroi, pyysi sitten vettä ja huusi Mercedestä
luokseen. Gale painoi hänet paikoilleen väkevin käsin ja pian oli
Thorne jälleen hiljaa.
Ensimmäisen kerran moneen tuntiin, kuten näytti, alkoi Gale kiinnittää
huomiotaan ympäröivään luontoon. Hän rupesi katselemaan sitä, etsimättä
jännittynein silmin ryömiviä olentoja, sukeltelevia päitä ja sylkeviä
karbiineja. Galen väriaisti ja hänen taitonsa määritellä suuruuksia
olivat joko muuttuneet taistelun kuluessa tahi olivat ympäröivä ilma ja
erämaa tulleet toisenlaisiksi. Aurinkokin oli muuttunut. Se näytti
laskeutuvan soikean muotoisena ja sinipunervana, ja sen pinta kimalteli
kuin veden pinnalla kelluva öljy. Sen punaiset säteet paistoivat
punaisen udun läpi. Äsken vielä selvästi näkyvät etäisyydet olivat nyt
himmeät ja epäselvät. Ammottava tulivuorenaukkokaan ei ollut enää sama,
vaan suurempi, punaisempi ja syvempi. Se oli kuin omituinen kammottava
helvetin portti. Gale seisoi kuin lumottuna voimatta oikein sanoa,
kuinka paljon hänen näkemästään oli todellista ja kuinka paljon
ärtyneen mielikuvituksen aiheuttamaa liioittelua. Seudussa ei ollut
mitään kaunista, vaan verratonta suurenmoisuutta ja jonkunlaista
hävityksen ja autiuden jaloutta, jolla ei ollut vertaistansa muualla
kuin palaneessa kuussa. Tunteet, jotka nyt saivat Galessa vallan,
lisäsivät synkkään enteeseensä järkkymättömän aavistuksen suuresta
onnettomuudesta.
Hän taisteli lumousta kuin ruumiillista vihollista vastaan. Järki ja
tunteet koettivat saada hänen mielensä tasapainoon, mutta tämä hetki ei
ollut sellainen, että niillä olisi ollut täydellinen määräämisvalta.
Hän tunsi elämän sykkivän voimakkaasti rinnassaan, mutta syvemmällä
vaani kumminkin uhkaava, huutava, sumuinen ja punainen kuolema. Tämä
hetki ja tunti olivat kuin luodut jollekin villille, joka oli syntynyt,
kasvanut ja kehittynyt tässä pykälöityjen syvyyksien, punaisten
etäisyyksien ja milloinkaan rikkomattomaksi aiotun hiljaisuuden karussa
ja poltetussa paikassa. Mutta koska Gale ei ollut villi, taisteli hän
tuon punaisen aineen kutsua vastaan, aineen, joka muutti hänen
vaistonsa vuosisatain takaisiksi alkuperäisiksi intohimoiksi. Hänen
järkensä taisteli näön aiheuttamia harhakuvia ja kuulon valheellisia
ilmoituksia vastaan, mutta järki ei päässyt kumminkaan kokonaan
voitolle. Jotakin kohtalokasta oli tulossa ja se riippui vaa'assa kuin
punainen utu tämän helvetin kuilun autioilla rinteillä.
Äkkiä pakottivat käheät pitkät huudot hänet seisoalleen ja harhakuvat
hävisivät. Kaukana tiellä, paikassa, jossa aukon laidat sulkivat
väliinsä tuon syvän kuilun, näki hän liikkuvia olentoja. Niitä oli
kaikkiaan kolme. Kaksi juoksi ketterästi laavasillan yli, mutta kolmas
horjui kaukana jäljessä. Takaa-ajaja oli Ladd. Hän näytti haavoittuneen
pahasti ja veti raskasta pyssyään, jota hän ei jaksanut enää kohottaa,
perässään, samalla kun hän huusi kovasti yaquia.
Galen sydän lakkasi hetkeksi sykkimästä. Tuollainen siis olikin hänen
aavistamansa onnettomuus! Hän ei oikein uskaltanut katsoakaan kuilua
kaukoputkellaan. Nuo pari pakenevaa olentoa pysähtyivät ja alkoivat
ampua Laddia. Gale tunsi ensimmäisen -- tuon pienen, tukevan ja korean
Rojaksen. Roiston käsivarsi suoristui. Näkyi pieniä savupilviä ja
kuului monta paukahdusta. Kun Ladd kaatui, heitti Rojas pistoolinsa
menemään ja syöksyi hurjasti huutaen eteenpäin. Hänen toverinsa
seurasi.
Kiihkeä viha, joka oli ensin kuumaa kuin tuli, mutta sitten kylmää kuin
jää, järkytti Galea, kun hän näki Rojaksen suuntaavan kulkunsa
Mercedeksen piilopaikkaa kohti. Tuo pieni rosvo näytti olevan yhtä
varmajalkainen kuin vuoristolammas. Hänen toverinsa ei ollut niin nopea
eikä varma ja senvuoksi kääntyikin hän ehkä takaisin. Gale kuuli
silloin .405:den terävän pamahduksen. Ladd oli polvillaan ja ampui
yhtämittaa. Takaisin palaava rosvo näytti juoksevan täyttä vauhtia
jotakin näkymätöntä estettä vastaan, mutta kaatui sitten rentonaan,
hitaasti ja hengetönnä. Rojas riensi kumminkin vain eteenpäin
välittämättä vieriltään pölähtelevistä tomupilvistä. Yaqui, joka oli
jossakin korkeammalla kuin Ladd, ampui siis myöskin roistoa. Mutta
patruunat loppuivat kummastakin pyssystä ja Rojas kääntyi erääseen
syvään halkeamaan. Hän pudisti uhmaavasti nyrkkiään ja hänen hurjat
huutonsa kantautuivat heikosti Galen korviin. Hänessä oli jotakin
toivotonta ja suurenmoista. Sitten hän alkoi kiivetä tielle.
Ladd laski pyssynsä maahan, tempasi pistoolin vyöstään ja horjui
laavasiltaa kohti. Mutta ennenkuin hän ehti kulkea sen poikki, tuli
yaqui täyttä vauhtia rinnettä alas ja hyppäsi epäröimättä kuilun yli.
Sitten hän juoksi tien yli ja katosi ylemmälle laavarinteelle. Rojas ei
huomannut tätä intiaanin nopeata ja rohkeaa tekoa.
Gale tunsi katkerasti olevansa aivan voimaton yhtymään tuohon
takaa-ajoon. Hän voi ainoastaan katsoa. Hän arvaili levottomasti, mihin
Lash oli joutunut. Pian, kun Rojas vain ilmestyy näkyviin laavan
muodostamista kuiluista ja uurteista, luuli Gale saavansa tilaisuuden
tehdä hänet vaarattomaksi kauas tähdätyllä luodilla. Roiston kulku oli
nyt muuttunut hitaaksi, mutta se oli kumminkin suunnattu suoraan
Mercedeksen piilopaikkaa kohti. Mikä opasti häntä sinne, kotkan näkökö,
vihako vai vaisto? Miksi hän meni sinne, kun hän ei kumminkaan voinut
palata samaa tietä takaisin? Ladd horjui hitaasti ja vaivalloisesti
eteenpäin, mutta kumminkin taipumattomasti. Ainoastaan kuolema voi
pysähdyttää paimenen nyt. Varmasti oli Rojaskin sen tiennyt valitessaan
tuon tien. Silloin tällöin näki Gale vilahdukselta yaquin tumman
vartalon, kun tämä hiipi eteenpäin aukon ylintä reunaa pitkin. Intiaani
koetti päästä johonkin rosvoa korkeammalle paikalle.
Hetkiä, jotka tuntuivat pitemmiltä kuin iankaikkisuus, kului.
Laskeutuva aurinko punasi ainoastaan aukon ylimmäisen osan. Kaukana
alempana olevat syvyydet olivat tummansiniset. Jälleen tunsi Gale tuon
sietämättömän hiljaisuuden alkavan. Punainen utu muodosti kuin
läpinäkyvän verhon hänen silmäinsä eteen. Tuo ammottava kuilu näytti
pahaaennustavalta, ilkeältä, synkältä ja odottavalta. Ladd horjui
tiellä, kulkien joskus eteenpäin ryömimälläkin. Yaqui tavoitti rosvoa
tavoittamistaan ikäänkuin hänellä olisi ollut siivet. Hän hyppeli
penkereeltä penkereelle ja hänen varmajalkaisuutensa oli ihmeellinen.
Mikä tämän loppumattoman vahtikauden kuluessa Galea kumminkin enimmän
ihmetytti, oli tuon Rojas-roiston tarkoitus. Hänellä ei ollut
minkäänlaista asetta, sen huomasi Gale kaukoputkellaan. Kuolema vaani
häntä takaapäin, alempaa, edestäpäin ja vaikka hän ei ehkä tiennytkään
sitä, myöskin ylhäältä. Mutta hän ei epäröinyt hetkeäkään eikä astunut
milloinkaan harhaan kapealla piikovalla tiellä. Kun hän saapui tasaisen
penkereen alimpaan päähän, muuttui Galen tuskallinen epäily
varmuudeksi. Rojas oli huomannut Mercedeksen. Se oli kummallista, mutta
Gale uskoi kumminkin sen. Silloin, sydämen sykkiessä kuin se olisi
ollut jäätymäisillään, Gale työnsi remingtoninsa reunan yli ja
polvistuttuaan alkoi ampua. Hän tyhjensi koko makasiinin. Mutta
Rojaksen vierestä nousevat tomupilvet eivät saaneet tätä kääntymäänkään.
Kun Gale alkoi jälleen ladata, kauhistui hän kuullessaan Thornen
huudahtavan hiljaa. Soturi oli palannut tajuihinsa. Hän oli puoleksi
seisovassa asennossa ja viittasi vastakkaiselle penkereelle. Hänen
laajentuneet silmänsä tuijottivat Rojakseen, ja hän koetti saada
sanotuksi jotakin, mutta ei onnistunut.
Gale kääntyi tyynnyttyään ja karaisi luontoaan viimeisellä hauraalla
toivolla, että Mercedes voisi puolustaa itseään, sillä olihan hänellä
pyssy. Hän epäili kumminkin, käyttäisikö Mercedes sitä vai ei, ja
muistaen, miten äärettömästi Mercedes pelkäsi tuota rosvoa, pelkäsi hän
tytön puolesta.
Rojas saapui penkereen korkeudelle, pysähtyi hetkeksi ja rupesi sitten
ryömimään. Hän toimi kuin pantteri, sillä ilmeisesti näki hän
syvennyksessä olevan Mercedeksen. Silloin kuului kaukaisia laukauksia,
joiden kaiku palasi nopeasti takaisin vuorista. Rojas luhistui maahan
kuin raskaasta lyönnistä. Häneen oli osunut. Mutta juuri kun Gale huusi
melkein mielettömästi, hyppäsi roisto jälleen seisoalleen. Hän tuntui
olevan liian nopea ja ketterä tullakseen pahasti haavoittuneeksi.
Syvänteestä syöksyi esille solakka tumma olento, Mercedes, ja peräytyi
seinämää vasten. Gale näki valkoisen savupilven ja kuuli paukahduksen,
mutta rosvo hyökkäsi kumminkin häntä kohti. Mercedes juoksi, ei
koettaakseen päästä hänen ohitseen, vaan suoraan jyrkännettä kohti.
Hänen tarkoituksensa oli selvä, mutta Rojas sai hänet kiinni juuri kun
Mercedes pääsi reunalle. Silloin kuului aukon toiselle puolelle kimeä,
toivoton huuto.
Gale sulki silmänsä, sillä hän ei voinut katsella enää.
Thorne toisti Mercedeksen huudon. Gale katsahti taakseen juuri ajoissa
ennättääkseen hypätä ja tarttua toveriinsa, joka horjui aivan
jyrkännettä kohti. Ja silloin, kun Gale laahasi häntä takaisin,
kaatuivat molemmat. Dick pelasti ystävänsä, mutta horjahti samalla
erästä _choyaa_ vasten. Kun hän vetäisi kätensä takaisin, oli se täynnä
kimaltelevia okaisia piikkejä.
"Jumalan nimessä, Gale, ammu! Ammu! _Tapa vaimoni!_ Etkö huomaa
Rojasta?"
Thorne pyörtyi.
Mykistyen hetkeksi seisoi Gale kohotetuin käsivarsin ja siirsi
katseensa Thornesta aukon toiselle puolelle. Rojas ei ollut tappanut
Mercedestä, mutta hän alkoi jo voittaa tämän vastustuksen. Roiston
liikkeet näyttivät hitailta, väsyttäviltä ja tarkoituksellisilta, mutta
Mercedes liikkui nopeasti. Hän taisteli kuin vangittu naarassusi,
kynsien, tempoen ja vääntelehtien.
Rojaksen tarkoitus oli peloittavan selvä.
Tuntien sekä sielullisia että ruumiillisia tuskia ja ollen kipeä ja
heikko tarttui Gale vapisten pyssyynsä ja tähtäsi noihin penkereellä
taisteleviin olentoihin painaen lopulta liipasinta. Luoti sattui
tappelevan parin viereen pölähdyttäen punaista tomua. Jälleen hän ampui
toivoen osaavansa Rojakseen ja rukoillen voivansa tappaa Mercedeksen,
mutta luoti osui korkealle. Remington paukahti heti kolmannen,
neljännen ja viidennenkin kerran, mutta aina turhaan. Pyssy putosi
Galen loukkaantuneesta kädestä.
Kuinka peloittavan selvät tuon roiston aikeet olivatkaan! Gale koetti
sulkea silmänsä, mutta ei voinut. Hän rukoili hurjasti jonkunlaista
nopeata sokeutta tahi armoa saada pyörtyä, kuten Thorne, mutta hän oli
kuin naulattu siihen paikkaan voimatta muuta kuin tuijottaa punaiseen
valoon.
Mercedes alkoi väsyä ja näytti olevan kaatumaisillaan.
"Voi, Jim Lash, oletko kuollut?" huusi Gale. "Voi, Laddy ja yaqui!"
Äkkiä putosi muudan tumma olento kirjaimellisesti sen penkereen
takaiselle reunalle, jossa Rojas taisteli tytön kanssa. Ensin hän
vajosi kokoon, mutta suoristautui sitten nopeasti.
"_Yaqui_!" huusi Gale heiluttaen vertavuotavaa kättään niin, että veri
räiskyi hänen kasvoilleen. Sitten rupesi häntä niin ryittämään, ettei
hän voinut sanoa mitään.
Intiaani hyökkäsi Rojaksen kimppuun ja heitti hänet seinämää vasten.
Mercedes vaipui maahan liikahduttamatta jäsentäkään. Kun Rojas nousi,
oli intiaani hänen ja penkereen välissä, joten pakeneminen oli
mahdotonta. Rojas perääntyi nyt toiselle suunnalle kapenevalle
laavakielekkeelle. Hänen liikkeensä olivat toivottomat ja epäröivät,
kun hän hitaasti vetäytyi taaksepäin.
Silloin vasta Gale huomasi veitsen kimaltelevan yaquin kädessä. Rojas
kääntyi ja juoksi. Hän kiersi erään nurkkauksen, jossa ei ollut juuri
ollenkaan jalansijaa. Yaqui seurasi häntä hitaasti. Hänen olentonsa oli
tumma ja uhkaava, mutta hän ei kiiruhtanut. Kun hän sivuutti pengermän,
tunkeutui Rojas yhä kauemmaksi kielekkeelle. Hän oli takertunut nyt
laavaan kiinni ryömien etemmäksi tuuma tuumalta. Ehkä hän oli luullut
voivansa kiertää seinämän tahi kiivetä sen yli. Hän oli kumminkin
mennyt jo niin kauaksi kuin suinkin ja pysytteli nyt vain kiinni jyrkän
seinämän kohotessa hänen viereltään ja kuilun ammottaessa toisella
puolella.
Yaquin tulo oli kuin hitaan synkän varjon lähestymistä. Kun se kerran
kauhistuneesta Galestakin tuntui siltä -- niin miltä se sitten
Rojaksesta mahtoikaan tuntua! Hän näytti painautuvan niin likelle
seinämää kuin suinkin. Mutta yaqui lähestyi vain lähestymistään.
Hän oli paljas villi nyt ja hänelle mahtoi hetki muodostua
unhottumattomaksi tilaisuudeksi. Gale huomasi hänen katsovan aukon
laajoihin kiertäviin seinämiin ja sitten syvyyteen. Ehkä tuo hänen
ympärillään leijaileva punainen utu tahi aukon purppurainen sumu ja
laavan syvät uurteet olivat yaquin mielestä erämaan henkien ja hänen
jumaliensa asuntoja, jumalien, joihin hän turvautui. Ehkä hän huusi
avukseen rakastettunsa haamua ja kansansa henkiä, vedoten niihin tänä
koston hetkenä.
Gale kuuli tahi oli kuulevinaan tuon hurjan ja omituisen yaquin huudon.
Sitten meni intiaani aivan Rojaksen viereen kumartuen syvään, mutta
menemättä kumminkaan käden ulottuville. Kuinka hitaat hänen liikkeensä
olivatkaan! Eikö hän milloinkaan lopettaisi tehtäväänsä?... Vihdoin
kantautui huuto aukon poikki Galen korviin.
Rojas kaatui taaksepäin ja putosi kohtisuorasti. Muudan valkoisia
_choya_-ryhmiä kasvava penger sieppasi hänet ilmasta ja tunki häneen
teräskovat piikkinsä. Kuinka kauan oli huumautuneen Galen katseltava
Rojaksen hurjaa suonenvedontapaista kiemurtelemista ja vääntelemistä!
Roisto näytti nyt haluavan kiihkeästi kuolla niin pian kuin suinkin.
Kun hän pääsi irti, oli hän vain valkoisia läikkiä täynnä oleva esine
eikä mikään ihminen, jonkunlainen _choyan_ piikkejä täynnä oleva pallo.
Vihdoin liukui hän pengermältä ja putosi putoamistaan tulivuoren aukon
purppuraisiin syvyyksiin.