Yaquin omituinen synkkä katse kiersi aitausta, tarkasteli heiluvaa
porttia ja sen murrettuja salpoja, tiellä näkyviä jälkiä ja kiintyi
lopulta Beldingiin.
"_Malo_" [= paha], sanoi hän ja hänen espanjan kielensä oli selvää.
"Varmasti, yaqui, noin kahdeksan pahaa miestä ja eräs
intiaani-petturi", sanoi Ladd.
"Luullakseni hän tarkoittaa paimentani", lisäsi Belding. "Jos hän vain
sen tekee, niin silloin on jokainen kohtuullinen epäilys oikeutettu. --
Yaqui -- malo Papago -- Si?"
Yaqui levitti sylensä. Sitten hän kumartui katsomaan tiellä näkyviä
jälkiä. Ne olivat aivan sekaisin, mutta vähitellen sai hän kumminkin
selville tuosta sekasotkusta, että ne johtivat tielle, jota paimenet
olivat kulkeneet virralle asti. Belding vartijoineen pysytteli aivan
hänen kintereillään. Dick auttoi silloin tällöin tuota vielä heikkoa
intiaania. Yaqui löysi poljetun paikan, johon rosvot olivat jättäneet
hevosensa. Siitä läksi syvä ja selvästi näkyvä kapea tie kuivan joen
uoman poikki.
Belding kysyi yaquilta, mihin Sonoran erämaan paikkaan hän
luuli rosvojen suuntaavan kulkunsa. Vastauksen asemesta läksi
intiaani seuraamaan jälkiä kuivan hiekkavirran yli, paju- ja
mesquite-pensaikkojen läpi kallionlohkareita ja kaktuksia täynnä
olevalle tasangolle. Saavuttuaan sinne pysähtyi hän. Muudan hiekan
täyttämä melkein näkymätön tie johti vasemmalle ja selvästi kiersi
Nimettömien vuorten itäisen pään. Oikealle haarautuva tie johti Papago
Welliin ja Sonoytan kosteikkoon. Rosvojen jäljet läksivät kaakkoon päin
tiettömään erämaahan. Yaqui puhui ensin jotakin omalla ja sitten
espanjan kielellä.
"Luullakseni hän tarkoittaa hidasta kulkua", sanoi Belding. "Laddy, nuo
jäljet näyttävät, että rosvot ovat helisemässä hevosten kanssa."
"Tom, senhän voi jo lopuksi huomata", vastasi Ladd. "Kysy yaquilta,
mihin rosvot ovat matkalla ja onko siellä vettä."
Oli ihmeellistä nähdä yaquin viittaavan. Hänen tumma käsivartensa
ojentui ja hän tähtäsi ojennettua sormeaan pitkin erästä matalaa
etäisyydestä näkyvää valkoista jyrkännettä kohti. Sitten hän piirsi
hiekkaan tikulla viivan ja sen päähän toisen suorakulmaisesti. Hän teki
ristejä, merkkejä ja kuoppia, ja täydentäessään tuota karkeata
piirustustaan puhui hän sekä yaquin että espanjan kieltä pistäen aina
jonkun sanan englannin kieltäkin väliin. Belding tulkitsi hänen
puheensa niin hyvin kuin hän vain osasi. Rosvot olivat matkalla
kaakkoon rautatietä kohti, joka johti Nogalesista Sonoraan.
Matkustaminen sinne vie neljä päivää, mutta tie on huono eikä parin
viime päivän kuluessa ole vettä ollenkaan saatavissa. Rosvot
ratsastavat hitaasti, sillä niillä on kuljetettavana liian paljon
hevosia, eivätkä ne pelkää takaa-ajoa, koska niitä ei tavallisesti
milloinkaan ajeta takaa. Heidät voidaan saavuttaa ja heidän kimppuunsa
hyökätä vielä tänä iltana ensimmäisen lähteen luona, joka sijaitsee
eräässä laaksossa ja muodostaa kuin luonnollisen ansan.
Miehet palasivat taloon. Sitten he söivät ja joivat Beldingin tehdessä
kiireellisiä matkavalmistuksia. Blanco sol ja paimenten hevoset
syötettiin, juotettiin, ja satuloitiin. Ladd kieltäytyi jälleen
ratsastamasta millään Beldingin valkoisella hevosella. Hän toimi
nopeasti ja tyynesti.
"Tuo minulle pitkä kauaskantava pyssy ja paljon patruunia. Kiiruhda
nyt", sanoi hän Beldingille.
"Laddy, ethän suinkaan halunne kuormittaa hevostasi liiaksi?"
vastusteli Belding.
"En, vaan minä haluan kumminkin pyssyn, joka kantaa kauemmaksi kuin
noiden roistojen pienet musketti ja karbiinit. Hae sellainen ja
nopeasti."
"Minulla on muudan .405, pitkäpiippuinen ja raskas pyssy, jolla voidaan
ampua penikulman päähän. Olen käyttänyt sitä metsästäessäni
vuoristolampaita. Mutta, Laddy, se katkaisee hevosesi selän
painollaan."
"Ei sen selkä katkea niin helposti... Dick, ota mukaasi paljon
patruunia Remingtoniisi. Äläkä unhota kiikariasi."
Vähemmän kuin parin tunnin kuluttua varkaudesta läksivät nuo kolme
vartijaa hyvin aseistettuina ja mainioilla virkeillä hevosilla
seuraamaan rosvojen jälkiä. Kun Gale kääntyi katsomaan taakseen Forlorn
Riverin toiselta törmältä, näki hän Nellin huiskuttavan valkoista
huivia. Hän nousi seisomaan jalustimille ja heilutti sombreroaan.
Sitten peittivät mesquite-pensaat tytön solakan vartalon näkyvistä ja
Gale kääntyi vakavin ilmein seuraamaan tovereitaan.
He ratsastivat peräkkäin Ladd edellä. Hän ei seurannut aivan tarkasti
rosvojen jälkiä, vaan oikaisi silloin tällöin. Rosvot ratsastivat
hitaasti hakien nähtävästi seudun tasaisimpia ja kaktuksista vapaampia
kohtia. Mutta Ladd suuntasi kulkunsa suoraan kuin mehiläinen tuota
yaquin näyttämää valkoista harjannetta kohti, eivätkä mitkään muut kuin
syvät mutakuopat tahi läpitunkemattomat kallioiset tahi kaktuksia
kasvavat laikat voineet käännyttää häntä syrjään. Vaikeammin
kuljettavilla paikoilla antoi hän hevosen kävellä, mutta kun jälleen
saavuttiin tasaiselle ja kovalle maalle, pani hän sen nelistämään.
Auringon kuumuus eneni ja tuuli yltyi. Tomupilviä leijaili sinisellä
taivaanrannalla. Pyöriviä hiekkapatsaita, jotka olivat kuin
vesipilareita, nousi kuivuneista valkoisista lammikoista vierien
etemmäksi ja hajaantuen tuuleen. Harju, jonne he olivat matkalla, alkoi
kohota, muuttaa väriään ja näytellä kivisten rinteittensä halkeamia.
Joka kerta, kun he saapuivat jonkun harjanteen, kukkulan tahi kummun
laelle, käski Ladd ennenkuin he jälleen alkoivat laskeutua rinnettä
Galen tarkastaa kiikarillaan edessä olevan erämaan laidasta laitaan.
Siellä näkyi valkoisia ja keltaisia tomupilviä, kimaltelevien
hiekkatöyryjen harjanteita pitkin liiteleviä hiekkapilviä, mutta ei
alituisesti nousevia samanmuotoisia pölähdyksiä, jotka olisivat
ilmaisseet erämaassa liikkuvia hevosia.
Keskipäivän aikaan pääsivät vartijat tiheästä kaktuspensaikosta
aukeammalle maalle, jolloin sorapohjaiset mutakuopat ja matalat
rapautuneesta keltaisesta kivestä muodostuneet hauraat penkereet
muuttuivat koviksi hiekkatöyräiksi ja paljaiksi savikummuiksi. Erämaa
oli kuin pyöreä, monivärinen kumpumeri. Loistava valkoinen aurinko
hallitsi kaikkia sinisiä, punaisia, keltaisia ja sinipunertavia
värivivahduksia. Kangastukset kimaltelivat, liehuivat ja hävisivät
kuumuuden kimmeltäviin aaltoihin. Väsymättömien kavioiden alta kohosi
tomua, joka oli hienoa kuin pöly.
Ratsastajat jatkoivat väsymättä matkaansa ja harjanne alkoi kohota.
Erämaa muuttui alituisesti yleneväksi vastamäeksi. Kun Gale saapui
paikalle, josta harjanteen rinteet näkyivät selvästi, sai hän heti
selville, missä rosvot ja hevoset olivat. Kuljettuaan vielä tunnin
voivat vartijat jo paljain silminkin nähdä pitkän mustista ja
valkoisista pilkuista muodostuneen kapean liikkuvan viivan.
"Ne näyttävät suuntaavan kulkunsa tuohon keltaiseen solaan", sanoi Ladd
viitaten harjanteen itäisessä päässä olevaan halkeamaan. "Kun ne
häipyvät näkyvistämme, kiiruhdamme kulkuamme. Luullakseni on tuo yaquin
mainitsema lähde tuolla solassa."
He ratsastivat nopeasti viimeiset tasaisen erämaan penikulmat
harjanteen juurelle. Kun he saapuivat solan suuhun, oli aurinko jo
laskeutumaisillaan länteen. Kallioiden välissä kasvoi surkastuneita
mesquite-pensaita. Ladd määräsi, että hevoset oli kiinnitettävä liekaan
ja etäännyttävä jalkaisin.
Solan kapea kannas leveni ja lakeutui noin puolen penikulman levyiseen
ja ehkä parin penikulman pituiseen laaksoon. Sen rapautuneita
kallioista esiintyöntyville jyrkänteille johtavia rinteitä näytti
olevan mahdoton kiivetä. Paljaine, kovine ja valkoisine pohjineen,
jossa ei ollut muuta viheriää kuin sen toisessa päässä kasvava pieni
mesquite-pensaikko, oli se synkkä ja eristetty paikka, oikea erämaan
syvennyksen hedelmätön pohja.
"Piiloutukaa, pojat", sanoi Ladd. "Lähde on tuolla ja hevosilla on
tarkat silmät. Miten varmasti tuo yaqui määrittelikään tämän paikan! En
ole milloinkaan nähnyt tällaista luonnon muodostamaa ansaa."
Sekä mustat että valkoiset hevoset näkyivät selvästi tummaa viheriää
taustaa vasten ja mesquite-pensaikosta kohosi hitaasti kiemurteleva
sininen savupatsas.
"Meidän on kai parasta odottaa pimeätä tahi aamua", sanoi Jim.
"Annahan, kun tuumailen. Dick, millaisilta sinusta näyttävät tämän
kuopan portit? Minusta ne ovat hyvin rosoiset."
Gale tutki kiikarillaan vuorten seinämien muotoa ja rosoista nousevaa
laakson pohjaa.
"Laddy, tuolta toisesta päästä on pahempi poispääsy kuin täältä",
vastasi hän.
"Ja tämäkin on jo näin vaikea. Annahan minunkin katsoa... Niin pojat,
tehtävänne suunnitteleminen on helposti tehty. Jim, sinun on mentävä
sulkemaan laakson toisesta päästä johtava sola, ennenkuin ryhdymme
hommiin."
"Milloin se tapahtuu?"
"Heti aamulla, kun päivä on valjennut. Nuo roistot viipyvät täällä
kyllä huomiseen saakka. Kuten muistatte, alkavat tästä vedettömät
seudut."
"Luullakseni voin pimeässäkin hiipiä tuonne toiseen päähän", sanoi Lash
miettiväisesti, "mutta helppoa ei se tule olemaan."
He hiipivät varovaisesti vakoilupaikalta hevostensa luo, jotka he
päästivät irti ja taluttivat kauemmaksi lohjenneiden kallionlohkareiden
väliin. Hevosille se oli kuiva ja ruohoton leiripaikka, mutta miehet
sytyttivät tulen ja söivät niukan, mutta kumminkin vahvistavan
ateriansa.
Paikka oli hyvin korkealla ja muutamasta kallioiden välisestä
halkeamasta he näkivät, miten rajaton värikäs erämaa jatkui
silmänkantamattomiin länttä kohti. Aurinko laskeutui ja sitten kuin se
oli kadonnut näkyvistä tummenivat vuorien kullanväriset huiput ja
niiden varjot alkoivat kohota ylemmäksi.
Jim Lash kääriytyi huopapeitteeseensä, ojensi jalkansa tuleen päin ja
rupesi nukkumaan. Ladd käski Galen seurata Jimin esimerkkiä luvaten
pitää vireillä tulta ja herättää Jimin sitten kuin oli tarpeeksi
myöhäinen tämän lähteä kiertämään rosvoja. Kun Gale heräsi, oli yö
pimeä, kylmä ja tuulinen. Tähdet tuikkivat kirkkaasti. Jim oli jo
noussut ja satuloi hevostansa Laddin puhuessa hänelle jotakin hiljaa.
Kun Gale nousi lähteäkseen heidän mukaansa, kielsivät vartijat häntä
tulemasta. Mutta Gale halusi kumminkin seurata heitä, sillä siten
olisivat Jim ja Laddkin hänen sijassaan menetelleet.
Laddin kulkiessa edellä katosivat he pimeään. Eteneminen oli hyvin
hidasta, varovaista ja hiljaista. Rinteitten juurilla näytti pimeys
läpitunkemattomalta. Hevonen oli yhtä varovainen kuin sen isäntäkin.
Ladd ei eksynyt tieltä, vaikka hän johti heitä kiemurtelevaa polkua
kallionlohkareitten ja mesquite-pensaitten välitse, poiketen usein
syrjäänkin sivuuttaakseen ne. Vihdoin rupesi tie näkymään selvemmin ja
itäisen taivaan tähdet tuikkivat solan korkeiden seinämien välistä.
Heidän etenemisensä oli täälläkin yhtä varovaista kuin ennenkin, vaikka
ei enää niin vaikeaa eikä hidasta. Kun solan synkkä pimeys vaaleni ja
tähtitaivasta alkoi näkyä laajemmalti, pysähtyi Ladd ja seisoi
vaitiollen hetkisen.
"Onni on meidän puolellamme!" kuiskasi hän. "Tuuli puhaltaa suoraan
kasvoihin, Jim. Hevoset eivät niin ollen vainua sinua. Kulje hitaasti.
Älä liikahduta kiveäkään. Pysyttele aivan rinteen juurella. Koeta
päästyäsi toiseen päähän kiivetä niin korkealle kuin tämäkin paikka on.
Odota päivää, ennenkuin lähdet jollekin vyöryvälle rinteelle. Aloitan
homman niin varhain aamulla kuin suinkin. Siinä kaikki."
Laddin tyyni, hidas puhe oli tuskin tuon vaarallisen tehtävän
vertainen, Lash jatkoi matkaansa hyvin hitaasti taluttaen hevostaan.
Kavioiden pehmeä kapse lakkasi kuulumasta samoihin aikoihin kuin tuo
harmaa ryhmä katosi synkeään pimeyteen. Sitten vetäisi Ladd Dickiä
käsivarresta ja kääntyi takaisin tielle.
Mutta Dick viivytteli hetkisen. Hän halusi katsella tarkemmin tuota
eebenholtsinväristä kuilua, jonka himmeästi näkyvät seinämät kohosivat
korkealle sinistä, tähtikirkasta taivasta kohti. Täydellinen hiljaisuus
vallitsi.
Vihdoin hän kääntyi ja saavutti pian Laddin. Yhdessä he sitten
haparoivat leiriin mutkikkaita kallion syvänteitä pitkin. Nuotio oli
sammumaisillaan. Ladd lisäsi siihen risuja paneutuen sitten nukkumaan
muutamiksi tunneiksi Galen vahtiessa. Aamupuoli yöstä kului niin,
kunnes tähtien himmeneminen ja synkempi pimeys aloittivat
auringonnousun edellisen tunnin. Paikka oli suojassa tuulelta, mutta
ilma oli kylmä kuin jää. Gale kulutti aikaa taittelemalla risuja
eräästä kuivuneesta mesquite-pensaasta ja kävelemällä edestakaisin ja
kuuntelemalla. Blanco sol tömisytteli jalkojaan silloin tällöin,
rikkoen siten ajoittain vallitsevan hiljaisuuden. Ladd heräsi ennenkuin
rupesi hämärtämäänkään. Sitten he söivät ja joivat. Kun pimeys alkoi
hälvetä, satuloivat he hevosensa ja taluttivat ne solaan ja sieltä
paikalle, jossa he olivat eronneet Lashista. Siellä he odottivat
auringonnousua.
Galesta tuntui se viipyvän kauan. Tällainen odottaminen kiihoitti aina
hänen muutenkin tulista mieltään. Hänellä ei ollut hituistakaan Laddin
kärsivällisyydestä. Hän halusi toimintaa. Harmaat varjot alkoivat
kirkastua ja tuo mesquite-pensaikko muodosti tumman pilkun hämärään
laaksoon. Sitten nousi aurinko.
Ladd odotti kumminkin vielä. Kuta lähemmäksi toiminnan hetki tuli, sitä
tyynemmäksi ja vakavammaksi hän muuttui. Gale arvaili, millaiset
hyökkäyssuunnitelmat hänellä mahtoivatkaan olla, mutta hän ei
kumminkaan kysynyt. Hän odotti vain määräyksiä, ollen valmis toimimaan.
Laakso muuttui aivan valoisaksi lukuunottamatta itäisen rinteen juurta.
Sitten kohosi mesquite-pensaikosta savupatsas suoraan taivaalle. Tuota
oli Ladd nähtävästi juuri odottanutkin. Hän veti pitkän .405:den
kotelosta ja koetti tähdätä. Sitten hän irroitti patruunavyön satulansa
nupista. Jokaisessa silmukassa oli patruuna, joista kukin oli neljän
tuuman pituinen. Sidottuaan vyön vyötäreilleen sanoi hän:
"Tule nyt, Dick."
Ladd kulki edellä mäkeä alas, kunnes hän saapui paikalle, josta voitiin
pitää silmällä laaksosta johtavaa tietä. Se oli sitäpaitsi ainoa
paikka, jonka kautta voitiin tunkeutua solaan.
"Dick, sinun on jäätävä tähän. Jos joku rosvo sattuu ratsastamaan
kylliksi lähelle, pudota mies satulasta... Sitten haluan saada
hevosesi."
"Blanco solinko?" huudahti Gale hämmästyen enemmän Laddin pyynnöstä
kuin vastahakoisuudesta luovuttaa se hänelle.
"Saanko ottaa sen?" toisti Ladd melko lyhyesti
"Ota vain, Laddy."
Hymy karkoitti hetkeksi paimenen laihojen kasvojen kylmän ilmeen.
"Myöntymisesi ilahduttaa minua. Tiedän, miten rakastat tuota hevosta.
Charlie Laddkin on rakastanut hevosia, mutta niiden joukossa ei ole
ollut ainoatakaan Solin vertaista. Koettelin vain hermojasi, Dick,
pyytämällä hevostasi kertomatta suunnitelmaani. Voit olla aivan varma,
ettei Sol tule saamaan naarmuakaan. Aion ratsastaa tuonne laaksoon ja
houkutella rosvot aukealle. Niiden karbiinit eivät kanna kauaksi, mutta
ne eivät pääse minun .405:teni ulottuvilta. Niiden luodit saavat kyntää
maata. Ymmärrätkö?"
"Laddy, aiot siis paeta, kun rosvot rupeavat ajamaan sinua takaa, ja
kun he pakenevat, ajat sinä heitä takaa. Niinkö?"
"Niin. Aion ajaa juoksua koko ajan. He eivät voi tavoittaa Solia, mutta
Sol tavoittaa heidät milloin vain haluan. Voitko kieltää sen?"
"En. Suunnitelmasi on suurenmoinen. Mutta ajattelehan, jos joku rosvo
hyppää Blanco diablon selkään."
"Se onkin suunnitelmani ainoa heikko kohta. Mutta otaksun, etteivät he
huomaa sitä ennenkuin liian myöhään. Mutta jos he turvautuvat siihen,
voi Sol jättää Blanco diablonkin jälkeensä. Ja minähän voin sitäpaitsi
milloin tahansa ampua tuon valkoisen paholaisen."
Laddin omituinen viha tuota hevosta kohtaan ilmeni hänen viimeisten
sanojensa kiihkeydessä ja tavassa, millä hän työnsi leukansa esille ja
sulki suunsa.
Gale laski nopeasti kätensä toverinsa olalle.
"Laddy, et saa tappaa Diabloa muuten kuin henkesi pelastamiseksi."
"Hyvä! Mutta vannon, että jos vain saan tilaisuuden, uuvutan sen
kokonaan."
Hän ei puhunut enää mitään, vaan alkoi lyhentää Solin jalustimien
hihnoja. Kun hän sai ne sopimaan, nousi hän selkään ja ratsasti tietä
pitkin laaksoon. Hän eteni niin huolettomasti kuin hän olisi ollut
matkalla juottamaan hevostaan. Mutta tuo poikittain satulassa oleva
pitkä musta pyssy oli pahaaennustava.
Gale sitoi huolellisesti toisen hevosen muutamaan läheisyydessä olevaan
mesquite-pensaaseen ja asettui sitten erään matalan kallionlohkareen
taakse, jonka suojasta hän voi helposti nähdä kaikki tapahtumat ja
ampua tarpeen vaatiessa. Hän kuvitteli Jim Lashin olevan samanlaisessa
asemassa laakson toisessa päässä. Gale oli tottunut jo vaaroihin ja
niiden aiheuttamiin omituisiin kiihkeihin tunteihin. Tämä pian alkava
näytelmä erosi kumminkin jo alkuvalmistuksissaankin niin suuresti
kaikista hänen ennen kokemistaan, että hän odotti toiminnan alkua
kiihkeämmin kuin milloinkaan ennen. Hänen mielessään liikkuivat --
pitkä sammumaton viha noita rajarosvoja kohtaan, uskollisuus Beldingiä
kohtaan, kiihkeä halu saada kostaa kaikki kärsimänsä vääryydet,
lämmin ihailu tyyntä ja leppymätöntä Laddia ja hänen täydellistä
pelottomuuttaan kohtaan ja omituinen sykähdyttävä mielenkiinto tuohon
vanhaan usein väiteltyyn, mutta milloinkaan ratkaisemattomaan
kysymykseen: oliko Blanco sol nopeampi ja vahvempi hevonen kuin Blanco
diablo. Gale tiesi tulevansa näkemään näiden molempien leppymättömäin
kilpailijain välisen kilpajuoksun -- kilpajuoksun sellaisen, joka
muuttaa hevoset ja miehet peloittaviksi.
Ladd ratsasti noin neljännespenikulman verran laakson keskustaa kohti,
ennenkuin mitään tapahtui. Sitten kajahti kimeä hirnunta tyynessä
kylmässä ilmassa. Joku hevonen oli joko nähnyt tahi vainunnut Blanco
solin. Ääni kuului toistamiseen tosin hiljaa, mutta selvästi. Se pani
veren kiertämään nopeammin Galen suonissa. Sol pysähtyi. Sen pää kohosi
vanhaan tapaan: nopeasti ja tulisesti. Gale tarkasteli kiikarillaan
mesquite-pensaikkoa. Hän näki rosvojen juoksevan aukeamalle viittaillen
ja huitoen. Kaukoputki toi ne niin lähelle, että hän näki miesten
tummat kasvot. Äkkiä ne hajautuivat ja hävisivät pensaikkoon. Sitten
hän näki vain vilahtelevia mustia ja valkoisia ruumiita. Nähtävästi
rosvot pukeutuivat, latasivat pyssynsä ja satuloivat hevosensa silloin.
Suunnattuaan kaukoputkensa alemmaksi näki hän, että Blanco sol oli
lähtenyt jälleen liikkeelle. Se nelisti nyt ja katkaisi toisen
näljännespenikulman, ennenkuin rosvot ilmestyivät ratsain
mesquite-pensaikon laitaan.
Silloin se seisahtui jälleen. Sen kimeä värisevä hirnunta kantautui
selvästi Galen korviin. Rosvot ratsastivat mustilla hevosilla, jotka
seisoivat rinnan liikkumattomina. Galea nauratti ajatellessaan, miten
pulmalliselta tilansa mahtoikaan miehistä tuntua. Laakson keskellä
oleva yksinäinen ratsastaja ei ehkä näyttänyt niin uhkaavalta kuin
hänen läsnäolonsa vihjaamat mahdollisuudet edellyttivät.
Sitten näki Gale erään rosvon eroavan joukosta ja ratsastavan nopeasti
laakson toisessa päässä olevaa solaa kohti. Teko voi kyllä olla
luonteenomaisen pelkuruudenkin aiheuttama, mutta enemmän voitiin sitä
pitää rosvojen varovaisuustoimenpiteenä turvatakseen peräytymisensä.
Epäilemättä näki Laddkin tuon laukkaa-ajavan ratsastajan. Kului
muutamia jännittäviä hetkiä. Ratsastaja saapui rinteelle alkaen
kiivetä. Gale näki paljain silminkin, miten kallioiden välistä pöllähti
valkoista savua. Silloin käänsi rosvo säikähtyneen hevosensa takaisin
tasangolle ja ratsasti hurjaa vauhtia toveriensa luo.
Kimojen ja mustien muodostama lauma näytti nyt hajautuvan ja levenevän
nopeasti kahdelle taholle pensaikon päästä. Valkoiset savupilvet
ilmaisivat, että rosvot jo ampuivat kiihkoissaan. Ne olivat vielä
kaukana tavallisen ampumamatkan ulkopuolella, mutta ne ratsastivat
Laddia kohti ampuen tullessaan. Mutta Ladd ei peräytynyt, ja suuri
valkoinen seisoi kuin kallio paikoillaan. Gale huomasi Blanco solin
edestä nousevan pieniä tomupilviä, joita sitten nopeasti rupesi
näkymään sen takaakin. Rosvojen matalalle tähdätyt luodit ponnahtelivat
laakson kovasta paljaasta pinnasta. Sitten kohotti Ladd pitkän
pyssynsä. Ei näkynyt ollenkaan savua, kuului vain kolme kovaa
paukahdusta. Lähestyvien ratsastajain riveihin ilmestyi aukko ja sitten
laukkasi muudan hevonen ratsastajatta oikealle. Blanco sol näytti
kääntyvän kuin nasta ja laukkaavan laakson alinta päätä, kohti. Se
sivuutti Galen ja pyörsi oikealle juosten nopeasti. Sitä ajoi nyt takaa
viisi rosvoa, jotka laskettivat täyttä laukkaa huutaen ja ampuen ja
ollen nähtävästi aivan varmat saaliistaan. Ladd pidättäytyi ampumasta
kääntyillen vain yhtämittaa satulassa.
Gale näki, miten Laddin ja rosvojen välinen matka vähitellen piteni, ja
huomasi selvästi, milloin Ladd vähensi Solin vauhtia. Ladd koetti
nähtävästi viekoitella rosvoja Galen aseman edustalle, ja äkkiä huomasi
Gale, että hän luultavasti onnistuisikin aikeissaan. Rosvot, jotka
ratsastivat kuin paimenet, lähenivät puoliympyrässä ja oikaisivat aina
silloin kun sellaiseen oli tilaisuutta. Muudan pieni ja jäntevä mies,
joka istui korkealla hevosensa selässä kuin kilparatsastaja, oli monta
metriä tovereistaan edellä. Hän näytti pääsevän ampumamatkan päähän
Laddista, mutta hän ampui kai liian korkealle, koska eivät hänen
luotinsa pölähdyttäneet tomua Solin takaa. Gale oli valmis ampumaan.
Blanco sol painoi menemään niin, että sen tahdikas kavioiden kapse
kuului selvästi. Se juoksi vaikeudetta.
Gale koetti tyynnyttää sydämensä ja valtimoidensa kiivasta sykintää ja
käänsi katseensa jälleen lähimpään takaa-ajajaan. Tämä rosvo oikaisi
juuri pitäen pyssyä pystyssä kädessään ja lähestyen nopeasti. Matka oli
pitkä, melkein viisisataa metriä. Galella ei ollut aikaa asettaa
remingtoninsa tähtäintä paikoilleen, mutta hän tunsi pyssynsä ja
tähdäten kylmästi nopeasti liikkuvaan ratsastajaan alkoi hän ampua.
Ensimmäinen luoti sattui maahan hevosen eteen jyrsäisten liikkeelle
suuren tomupilven ja pannen ratsun hyppäämään kuin aidan yli. Pyssy oli
automaattinen eikä Galen tarvinnut muuta kuin painaa liipasinta. Hän
huomasi nyt, että muutkin rosvot olivat samassa linjassa ja ampui
nopeasti monta laukausta peräkkäin. Äkkiä hyppäsi etummainen hevonen
suonenvedontapaisesti, ei ylös eikä syrjään, vaan suoraan eteenpäin,
syöksyen sitten maahan ja heittäen ratsastajansa menemään kuin
katapultin. Sitten se piehtaroi ja potki, nousi puoleksi ylös, mutta
kaatui jälleen ja jatkoi potkimistaan. Sen ratsastaja ei liikahduttanut
jäsentäkään.
Muut rosvot pidättivät nopeasti kiitävät hevosensa pyörtäen takaisin
paetakseen tuota näkymätöntä patteria. Gale täytti uudestaan pyssynsä
makasiinin. Hän pidättäytyi tarpeettomasta ampumisesta ruveten
tarkemmin seuraamaan alempana tapahtuvaa taistelua. Ladd alkoi ampua
Solin juostessa. .405 paukahti kimeästi ja sitten taas. Raskaat luodit
kynsivät maata laakson leveydeltä. Ladd tähtäsi tarkasti ja ampui
harvaan välittämättä noista Solin takaa ja sivuilta nousevista pienistä
tomupilvistä. Rosvot ajoivat häntä takaa kuin mielettömät ladaten ja
ampuen yhtämittaa. Ne ampuivat kymmenen kertaa siihen kuin Ladd ampui
kerran, mutta sittenkin turhaan. Laddin kuudennen laukauksen
kajahdettua horjahti eräs rosvo taaksepäin, heitti karbiininsa menemään
ja vyöryi satulasta jääden riippumaan jalustimesta. Säikähtynyt hevonen
laukkasi tiehensä laahaten ratsastajan mukanaan pitkin tomuista maata.
Gale oli päättänyt seurata jokaista tuon kilpailun erikoiskohtaa, mutta
tapahtumat seurasivat niin nopeasti toisiaan, ettei hän saanut täyttä
selvyyttä kaikesta. Ladd oli tyhjentänyt yhden makasiinin ja Blanco sol
paransi nyt vauhtiaan. Se jätti takaa-ajajat kauas jälkeensä. Sitten
näytti siltä, että rosvot luulivat Laddin pakenevan. Ne pysähtyivät
nopeasti ja näyttivät neuvottelevan. Mutta se oli kohtalokas erehdys.
Blanco sol hiljensi vauhtiaan ja seisahtui muutamien pitkien laukkojen
jälkeen poikittain rosvoihin. Ladd ampui noita yhteen ryhmään
kokoutuneita miehiä. Kului hetkinen. Sitten kuuli Gale, miten luoti
sattui maahan, näki tomun pölähtävän ja kuuli luodin läiskähtävän
kallioon ja viheltävän sitten tiehensä. Vasta sitten huomasi hän erään
rosvon suistuvan satulasta suulleen maahan. Teräsmanttelinen luoti oli
lävistänyt hänet keskeyttämättömällä matkallaan Galen aseman taakse.
Jäljellä olevat pari rosvoa kannustivat nyt hurjasti hevosiaan laakson
toista päätä kohti. Mutta Ladd pani Solin niiden jälkeen. Galesta
näytti, vaikka hän totesikin olevansa kiihoittunut ja puolueellinen,
että nuo toiset hevoset olivat Blanco soliin verrattuina kuin etanoita.
Rosvot erosivat. Toinen suuntasi kulkunsa laakson itäistä päätä kohti
ja toinen ratsasti takaisin mesquite-pensaikkoon. Ladd pysytteli tämän
jälkimmäisen jäljessä. Sitten ilmaisivat pienet savupilvet ja pyssyn
etäiset laukaukset, että Jim Lashkin oli yhtynyt leikkiin. Hän ei
onnistunut tekemään kumminkaan muuta kuin palauttamaan rosvon takaisin
laaksoon. Mutta Ladd oli käännyttänyt toisenkin ratsastajan, ja nyt
olivat nuo molemmat rosvot kivisen rinteen laella olevan Lashin ja
tasangolla olevan Laddin välissä. Roistot koettivat ratsastaa niin
nopeasti kuin heidän hevostensa kavioista vain lähti välttyäkseen
joutumasta saarroksiin. Mutta ainoastaan toinen pääsi pakoon, ja hän
tuli ratsastaen henkensä edestä laakson itäistä seinämää kohti. Blanco
sol aloitti jälleen miellyttävän ja kauniin juoksunsa. Se tavoitti
tavoittamistaan, vaikka sen vauhti ei vielä ollutkaan nopeimmillaan.
Ratsastaessaan laakson päätä kohti ampui rosvo kahdeksan kertaa, kuten
Gale vartavasten laski, mutta luodit sattuivat matalalle tahi kauas
sivuille. Huomattuaan sen heitti mies karbiininsa menemään ja menetti
kaiken malttinsa päästäiseen vain pakoon.
Noin viisisataa metriä Galesta vasemmalle käänsi rosvo hevosensa
rapautuneelle rinteelle ja alkoi kiivetä. Hevonen oli mainio, paljon
rohkeampi kuin sen ratsastaja. Mutkitellen sinne tänne nousi se vain
ylemmäksi, ja kun Ladd saapui rinteen alle, oli se jo kaukana rosoisten
ja kovertuneiden kallioiden välissä. Pari kertaa kohotti Ladd jo pitkän
pyssynsä, mutta ei kumminkaan ampunut. Gale luuli, ettei vartijan
pidättyväisyys johtunut säälistä meksikolaista, vaan tämän mainiota ja
uskollista hevosta kohtaan. Ylemmäksi ja ylemmäksi se kiipesi,
keltaiset tomupilvet pölähtelivät ja silloin tällöin vyöryi suuria
kiviä kolisten ja jyristen rinnettä alas. Tuntui aivan uskomattomalta,
että joku hevonen, kuormitettu tahi kuormittamaton, voi löytää
jalansijaa ja pysytellä noilla kapeilla penkereillä ja luhistuvilla,
viettävillä kielekkeillä. Mutta se jatkoi vain kiipeämistään varmasti
kuin vuoristolammas, ja päästyään viimein viimeisen pengermän laelle,
seisoi se hetkisen paikoillaan kuvastuen selvästi sinistä taivasta
vasten. Sitten se katosi. Ladd istui kahareisin Blanco solin selässä
katsoen ylöspäin. Miten paimen mahtoikaan ihailla rosvon urhoollista
juoksijaa!
Gale, jonka ihmetys oli hämmästyttänyt sanattomaksi, hyppäsi nopeasti
seisoalleen ja huusi keuhkojensa koko voimalla:
"Ole varuillasi, Laddy!"
Muudan suuri hevonen lähestyi sivulta paimenta kuin valkoinen juova.
Blanco diablo! Verraton ratsastaja keinui tahdissa sen satulassa. Gale
aivan tyrmistyi. Sitten hän muisti tuon rosvon, jota Lash oli ampunut
ja sitten karkoittanut solan suulta. Tuo mies oli palannut pensaikkoon
ja satuloinut Beldingin lemmikin. Tapahtumain aiheuttaman jännityksen
kestäessä, kun Ladd tarkkaavaisesti katseli kiipeävää hevosta, läksi
tämä viimeinen rosvo ratsastamaan tuulen nopeudella läntistä solaa
kohti. Oli hyvin mahdollista ja luultavaakin, ettei hän tiennyt Galen
olevan siellä sitä vartioimassa, ja varmasti toivoi hän voivansa
sivuuttaa Laddin ja Blanco solin.
Kannuksen kosketus pani Solin syöksymään eteenpäin katkaisemaan rosvon
kulkua. Diablo juoksi täyttä vauhtia, mutta etäisyys ja kulma suosivat
Solia. Rosvolla ei ollut pyssyä, vaan ainoastaan pistooli, jonka hän
oli puristanut kouraansa, ollen valmis ampumaan. Mies istui satulassa
niinkuin se olisi ollut hänen tavallinen tuolinsa. Gale näki Laddin
kumartuvan ja pudottavan luodikkonsa hiekalle. Hän ei halunnut joutua
kiusaukseenkaan haavoittaa Beldingin lempihevosta.
Sitten Gale istui lumottuna ja henkeään pidättäen katsellessaan
hevosten tuloa suoraan kohti. Blanco diablo juoksi matalana ja
nopeasti kuin antilooppi, ollen hurjan ja peloittavan näköinen
pirullisuudessaan, oikea sodan, veren ja kuoleman hevonen. Se näytti
voittamattomalta. Galen ei tarvinnut muuta kuin katsoa sen suurenmoista
juoksua ruvetakseen epäilemään Blanco solin etevämmyyttä. Hän oli kuin
lumottu. Hän olisi helposti voinut ampuakin rosvon, mutta sellainen
ajatus ei juolahtanut hänen mieleensäkään. Välimatka lyheni kumminkin
nopeasti. Oli jo ilmeistä, ettei rosvo voinut päästä solaan ennen
Laddia. Hän huomasikin sen kääntyen vasemmalle ja tyhjentäen
kuudestilaukeavansa käännöksessä. Tummin, hehkuvin kasvoin syöksyi hän
Galen ohi.
Blanco sol tulla jyristi laakson poikki ja sitten toisen jälkeen
suoraan laakson toista päätä kohti. Diablo oli tyyni ja Sol kiihtynyt,
ja siinä olikin edellisen ainoa etevämmyys. Molempain hevosten juoksu
oli nopeaa, kaunista ja suurenmoista. Kun Blanco sol paransi vauhtiaan,
alkaen tavoittaa kilpailutoveriaan, riemuitsi Gale ja huusi kuin hullu.
Nopeasti liikkuvat kaviot panivat liikkeelle oikeita tomupilviä. Rosvo
kääntyi satulassaan ja ampui, mutta Ladd kumartui hevosensa kaulalle.
Diablon ja Solin välinen matka lyheni metri metriltä. Alussa oli se
ollutkin melko pitkä, sillä rosvo löi ja kannusti, kannusti ja löi
hevostaan alituisesti, kääntyi satulassaan ja ampui syöksyen sitten
jälleen eteenpäin. Kiertäessään laakson ylintä päätä kääntyi hän liian
äkkiä kallioiden keskellä.
Kaikki pirullisuus, mitä Blanco diablossa oli, näyttäytyi sen
syöksyessä jälleen alaspäin. Outo ja julma kuolainten ja kannusten
käyttö, hurja ratsastaja, joka oli imeytynyt selkään kuin iilimato,
huudot ja ampuminen kiihdyttivät sen muutenkin hurjaa luontoa. Se
juoksi niin, että se alkoi kompastella. Mutta se ei voinut kärsiä tuota
takanaan tulevaa taipumatonta hevosta. Blanco solin juoksu oli kuin
jokin varma, säälimätön ja pakottava voima -- vakavampi, voimakkaampi
ja nopeampi jokaisen pitkän ihmeellisen askeleen jälkeen.
Rosvo koetti ohjata Diablon lähemmäksi rinnettä ja paeta samaa tietä
kuin toverinsakin. Mutta Diablo oli oikullinen. Se juoksi hurjasti,
mutta vähentyvin nopeuksin. Tuo sulavasti liukuva valkoinen kaunis
vauhtikone tuli vain lähemmäksi.
Sitten, kuin nopeasti toisiaan seuraavat huikaisevat salamat,
syöksyivät nuo molemmat hevoset muutamaan syvänteeseen ja katosivat
tomupilveen.
Gale tuijotti jäykin katsein. Kaukainen ampuminen kantautui hänen
kovasti jyskyttäviin korviinsa. Sitten hän odotti melkein sietämättömin
epäilyksin.
Pian ilmestyi eräälle laaksossa olevalle töyräälle jotakin valkoisempaa
kuin taustaa vasten näkyvät harmaat tomupilvet. Gale ojensi
kaukoputkensa. Kirkkaassa ympyrässä loisti Blanco solin jalomuotoinen
pää korvista turpaan ulottuvine mustine juovineen. Nyt se taivutti
kaulansa. Sitten hän näki Laddin istuvan satulassa.
Paimen talutti Blanco diabloa -- uupunutta, murtunutta ja laahustavaa
Diabloa, jonka selässä ei ollut enää ratsastajaa.