"Loukkautunut yaqui! Miten hemmetissä tulit ottaneeksi hänet mukaasi?"
jyrisi Belding laskiessaan Galen vuoteelle.
Beldingin luonne oli kovettunut näiden viimeisten onnettomien viikkojen
kuluessa.
"Senvuoksi, etten voinut muuta", kuiskasi Gale vastaukseksi. "Menkää
noutamaan hänet tänne -- hän putosi tielle -- joen toiselle puolelle --
ensimmäisen suuren _saguaron_ luokse."
Belding alkoi kiroilla hapuillessaan tulitikkuja voidakseen sytyttää
lampun palamaan, mutta kun valo rupesi loistamaan, keskeytti hän äkkiä
lausumatta edes aloittamaansa sanaa loppuun.
"Sanoit olevasi vahingoittumaton", sanoi hän tiukasti, kumartuessaan
hyvin huolissaan Galen puoleen.
"Olen vain hieman väsynyt. Mene nyt tahi lähetä joku toinen hakemaan
yaquia."
"Varmasti, Dick", vastasi Belding hieman lempeämmin. Sitten hän
tömisteli ulos, hänen askeleensa kaikuivat käytävän kiviltä, sitten hän
aukaisi jonkun oven ja huusi. "Äiti -- tytöt, Dick on palannut kotiin!
Hän on aivan lopussa... No, ei, ei, ei hän ole haavoittunut eikä
muutenkaan loukkaantunut. Te naiset olette nyt aina sellaisia...!
Tehkää mitä voitte hänen mukavuudekseen. Minulla on nyt hieman muuta
tekemistä."
Kuului nopeita kysymyksiä ja vastauksia, joita eivät Galen uneliaat
korvat enää kyenneet erottamaan. Sitten hänestä tuntui kuin rouva
Belding olisi kumartunut hänen puoleensa. Rouvan paljas läsnäolokin
tyynnytti, rauhoitti ja auttoi häntä. Mercedes ja Nell hyörivät hänen
ympärillään valkeina myötämielisyydestä ja jäykin katsein. Dick joi
paljon, mutta ei halunnut ruokaa. Hän halusi vain nukkua. Ja
tuntiessaan, miten heidän kasvonsa häipyivät jonkunlaiseen utuun
samalla kun heidän ystävälliset kätensä hoivasivat häntä, menetti hän
tajuntansa.
Hän nukkui kaksikymmentä tuntia. Sitten hän nousi janoissaan,
nälissään, kankein jäsenin ja vieläkin perin uuvuksissa ja meni heti
hakemaan Beldingiä ryhtyäkseen jälleen työhön.
"Sinun yaquisi oli jo puolikuollut, mutta luullakseni saamme hänet
paranemaan", sanoi Belding. "Dick, tämä on toinen kerta, kun tämä
intiaani tulee tänne New Orleansista jalkaisin, ratsain ja Jumala ties'
miten. Hän puhuu englannin kieltä paremmin kuin useimmat intiaanit ja
minä osaan hieman yaquien kieltä. Olen kuullut vähän hänen elämästään
ja arvannut loput. Meksikon hallitus koettaa hävittää nuo yaquit
sukupuuttoon. Noin vuosi sitten joutui tämän miehen heimo vangiksi
eräässä Meksikon satamakaupungissa. Isät, äidit ja lapset erotettiin
toisistaan ja lähetettiin laivoissa Yucataniin työskentelemään orjina
suurilla riisiviljelyksillä. Heitä vainottiin, lyötiin ja kiusattiin
nälällä. Jokainen orja sai ruoakseen päivää kohti hieman hapanta
taikinaa eikä muuta. Yucatan on matalaa, soista, sumuista ja kuumaa
seutua, ja yaquit ovat syntyneet ja kasvaneet korkealla ja kuivalla
Sonoran ylätasangolla, jossa ilma on ohut kuin veitsen terä. He
kuolivat noille riisipelloille toinen toisensa jälkeen, mutta heidän
sijalleen tuotiin jälleen uusia. Katsohan, meksikolaiset eivät halua
tappaa heitä heti hävittäessään noita yaqueja sukupuuttoon, vaan
tahtovat hyötyä heistä ensin. Tämä on hirveätä julmuutta... No niin,
tämä yaqui, jonka toit tänne, pääsi pakenemaan, nousi laivaan ja saapui
lopulta New Orleansiin. Jollakin tavoin matkusti hän sitten tänne.
Annoin hänelle evästä ja hän poistui erään papagolaisen kanssa. Hän oli
jo sairas silloin ja sitten on hän varmaankin joutunut rosvojen
käsiin."
Gale kertoi hänelle seikkailunsa Papago Wellin luona.
"Tuo rosvo, joka koetti murskata yaquin hevosensa kavioiden alle, oli
todellinen hyena", lopetti Gale väristen. "Olen jo nähnyt vuodatettavan
verta ja hieman muutakin hermoihin koskevaa, mutta tuollaista
pirullisuutta en voinut katsella. Ammuin kumminkin sivu, kuten jo
sinulle sanoin, vaikka matka oli tuskin pariakymmentä askelta pitempi."
"Dick, sellaisissa tapauksissa kuin tämä on sitä parempi kuta
nopeammasti suoriudut rosvoista", sanoi Belding julmasti. "Ja mitä
hermoihin koskeviin näkyihin tulee, niin odota kunnes näet jonkun
yaquin meksikolaisen kimpussa. Suoraan sanoen mitään hirveämpää ei ole
enää olemassa. Sellainen verenhimo ja sukuviha ovat syvää kuin elämä ja
yhtä peloittavia. Espanjalaiset kukistivat azteekit noin neljä- tahi
viisisataa vuotta sitten. Tuolla vihalla on ollut aikaa juurtua yhtä
kauan kuin kaktuksilla. Yaquit ovat vuoristossa asuvia azteekkejä.
Henkilökohtainen käsitykseni on, että he ovat jaloa ja ymmärtäväistä
kansaa, joka, jos se vain saisi elää rauhassa, olisi rauhaa rakastavaa
ja työteliästä. Pidän noista muutamista, jotka tunnen. Mutta he ovat
tuomitut kuolemaan sukupuuttoon. Onko sinulla aavistustakaan, mikä tätä
yaquia vaivasi, ennenkuin roisto aloitti julmuutensa?"
"Ei. Huomasin vain, että intiaani oli huonossa kunnossa, mutta en
voinut saada selville, mikä häntä vaivasi."
"Niin, minulla on taasen omat mielipiteeni asiasta, enkä ole varma,
liioittelenko luulossani. Ajattelen nimittäin, että tuo yaqui oli tahi
on kuolemaisillaan surusta. Hänen ainoa toivomus oli päästä takaisin
vuorille kuolemaan. Siinä Sonoran osassa, jonne hän oli matkalla, ei
ole enää ainoatakaan yaquia."
"Hänen silmissään oli todellakin hyvin omituinen ilme", sanoi Gale
miettiväisesti.
"Niin oli, minäkin huomasin sen. Mutta kaikki yaquit ovat villin
näköisiä. Ellen suuresti erehdy, on tämä mies ollut päällikkö.
Suojellessasi häntä ja tuodessasi hänet tänne tuhlasit voimiasi ja
antauduit tarpeettomaan vaaraan, mutta, vieköön piru kaikki nuo
meksikolaiset rosvot, olen kumminkin iloinen, että toit hänet!"
Gale ilmoitti nyt olevansa huolissaan Laddin vuoksi.
"Ladd ei lähtenytkään sinua tapaamaan", vastasi Belding. "Tiesin sinun
palaavan tänne piakkoin, ja koska meidän ja Casitan välillä sattui
selkkauksia, lähetin hänet sinne. Sitten lähtösi on ystävämme Carter
menettänyt lauman hevosia ja muutamia nuoria härkiä. Katsoitko tarkasti
noita hevosia, jotka rosvot olivat kuljettaneet lähteelle?"
Sen jälkeen kuin Dick oli ruvennut vartijaksi, oli hän oppinut
katsomaan kaikkea terävin, varmoin, valokuvaavin silmin, ja joutuessaan
nytkin antamaan varman lausuntonsa, kuten usein ennenkin, kertoi hän
laumassa olleen enimmäkseen tummia hevosia, muutamia kimoja ja yksi
laikullinen raudikko.
"Carterin omaisuutta, yhtä varmasti kuin sinä olet olemassa!"
huudahti Belding. "Hänen laumansa on hajoitettu ja jaettu monien
varasjoukkueiden kesken. Carterilla on tuolla Three Mile Arroyossa
suuri karjakartano. Se on niin kaukana Yhdysvaltain puolella, että
sieltä on pitkä matka rajalle."
"Nuo näkemäni hevoset menevät varmasti kotiinsa, eivätkö menekin?"
kysyi Dick.
"Varmasti! Niitä ei voida ottaa kiinni eikä pysähdyttää."
"No niin, millaiseen työhön minä nyt ryhdyn?"
"Jää tänne lepäämään", vastasi Belding suoraan. "Olet levon tarpeessa.
Alistu naisten hemmoitteluun ja salli heidän lääkitä sinua hieman. Kun
Jim palaa Sonoytasta, tiedän paremmin, mitä meidän on tehtävä. Näyttää
siltä, hitto vieköön, että meillä on nyt muutakin tekemistä kuin estää
japanilaisia ja kiinalaisia pääsemästä Yhdysvaltoihin. Meillä on täysi
työ suojellaksemme omaisuuttamme joutumasta meksikolaisten käsiin."
"Onko minulle tullut kirjeitä?" kysyi Gale.
"Kirjeitäkö? Kuulehan, poikaseni, sellaista asiaa ei juuri olekaan,
joka saisi minut tahi jonkun muun lähtemään Casitaan nyt. Vaikka
kaupungissa olisikin turvallista nyt, on ainakin matka sinne
vaarallinen. Kukaan ei ole käynyt Casitassa kuukauden päiviin."
Gale oli saanut monta kirjettä sisareltaan, Elsieltä, mutta viimeiseen
ei hän ollut vielä vastannut. Kun hän joskus sattumalta palasi Forlorn
Riveriin muutamiksi päiviksi, oli hänellä silloinkin niin paljon työtä,
ettei kirjoittamiseen jäänyt juuri aikaa, ja sitäpaitsi oli Elsie
kirjoittanut, että isäukko oli raivoissaan luullessaan Dickin joutuneen
kokonaan hunningolle.
"Aika rientää", sanoi Dick. "George Thorne pääsee vapaaksi piakkoin ja
tulee tänne. Mahtaneeko hän jäädä tänne vai vieneekö hän Mercedeksen
johonkin muualle?"
"Hän pysähtyy kauniisti tänne Forlorn Riveriin, jos vain minulla on
vielä jotakin sanomista", vastasi Belding. "Haluaisin sitäpaitsi
mielelläni tietää, miten hän aikoisi viedä espanjattaren pois maasta
nyt, kun kaikki tiet ovat täynnä vallankumouksellisia ja rosvoja.
Tyttöä olisi hyvin vaikea pukea sellaiseen valepukuun, ettei häntä
tunnettaisi. Kuulehan, Dick, luuletko, että voimme saada Thornen
jäämään tänne? Kuultuani suunnitelmasi suuresta vesisäiliöstä olen
ruvennut haaveilemaan Forlorn Riverin onnellisesta tulevaisuudesta...
Kunpa vain tämä onneton sota loppuisi! Sillä, Dick, sellaista se on,
Meksikon pohjoisrajalla tapellaan merestä mereen asti. Mutta olipa se
nyt mitä tahansa, ei se kumminkaan ole meidän sotaa. Olemme hieman sen
ulkopuolella. Emme voi kumminkaan tehdä mitään Forlorn Riverin hyväksi,
ennenkuin se loppuu."
Suunnitelma, josta Belding mainitsi, voi kyllä suotuisimmassa
tapauksessa saada aikaan, että Altar Valleysta aikojen kuluessa vielä
tulee hedelmällinen maanviljelysseutu. Oleskellessaan yliopistossa oli
Gale lukenut insinööriksi, vaikka hän ei sittemmin ollut sytyttänytkään
tieteellistä maailmaa tuleen ja liekkeihin keksinnöillään. Eikä hän
sitäpaitsi poistuttuaan yliopistosta ollut voinut tyydyttää isänsäkään
vaatimuksia mihinkään työhön nähden. Kumminkin kantoivat hänen
pintapuoliset tietonsa hedelmää täällä maailman äärimmäisessä kolkassa,
erämaassa, jossa sellaista kaikkein vähimmin olisi luullut voivan
odottaa. Gale oli alituisesti arvaillut, missä Forlorn Riverin lähteet
olivat. Ei ainoakaan valkoinen mies eikä kukaan meksikolainenkaan ollut
milloinkaan kiivennyt noille jylhille rosoisille rinteille, joita
sanottiin Nimettömiksi vuoriksi ja joilta Forlorn Riverin luultiin
alkavan. Gale oli löytänyt erään pitkän ja kaitaisen, louhikkoisen ja
kiviseinäisen kuilun, joka voitiin padota räjähdyttämällä dynamiitilla
muudan ylempänä oleva esiinpistävä kallionkieleke. Sinne voitaisiin
sitten koota haihtumaton vesimäärä. Sitten oli hän vielä suunnitellut
kastelujärjestelmän veden johtamiseksi laaksoon kaivostöitä varten ja
Yhdysvaltain puolella olevan Altar Valleyn osan muuttamiseksi oikeaksi
paratiisiksi. Belding oli taannut, että uomissa ja kuiluissa
oli kultaa, tosin ei niin paljon, että se olisi ilahduttanut
kullanetsijöitä, mutta kumminkin tarpeeksi, jotta sen huuhtominen
tulisi kannattamaan. Ja Altar Valleyn ylemmät penkereet eivät
kaivanneet muuta kuin vettä kasvaakseen vaikka mitä vuodet läpeensä.
Galekin oli niin muodoin ruvennut haaveilemaan Forlorn Riverin
tulevaisuudesta.
Seuraavan päivän iltapäivällä palasi Ladd odottamatta taluttaen
nilkuttavaa ja vaahtoista hevostaan. Belding ja Gale, jotka sattuivat
olemaan työssä pajassa, katsoivat tulijaan sanattomina hämmästyksestä.
Hevosen jalat olivat täynnä verisiä haavoja ja muutenkin se näytti
olevan aivan kaatumaisillaan. Laddin sombrero oli pudonnut johonkin ja
sen asemesta oli hän sitonut päähänsä verisen huivin. Hiki, veri ja
tomu olivat jähmettyneet kuivaksi kuoreksi hänen kasvoilleen, pieniä
tomupilviä pölähteli hänestä, kun hän käveli, ja hänen naarmuisten
säärystimiensä alimmat osat olivat täynnä katkenneita valkoisia
piikkejä.
"Päivää, pojat!" huudahti hän. "Olenpa todellakin iloinen nähdessäni
teidät jälleen!"
"Mihinkä hiiteen sinä hattusi olet pannut?" kysyi Belding tiukasti.
Tervehdys oli naurettava. Mutta Beldingin sanat eivät merkinneet
mitään. Hänen kasvoillaan kuvastuvat suru ja levottomuus puhuivat
enemmän kuin hänen synkkä hämmästyksensä.
Ladd pysähtyi irroittaen satulan hihnat, katsoi sitten Beldingiin ja
nauroi tyynesti.
"Tom, muistat kai tuon _saguaro_-kunnaan Carterin kartanoon vievän tien
ja Casitaan johtavan maantien risteyksessä? No niin, kiipesin sen yli
ja jätin hattuni erään tikan pesän katoksi."
"Olet paennut jotakin ja ehkäpä taistellutkin?" kysyi Belding,
ikäänkuin Ladd ei olisi puhunut vielä sanaakaan.
"Vannon, että asiat selvenevät sinullekin jonkun ajan kuluttua",
vastasi Ladd irroittaen satulan.
"Ladd, mene sisälle naisten luo", sanoi Belding. "Minä kyllä hoidan
hevosesi."
"Kyllä menen, Tom, minuutin kuluttua. Käväisin rajallakin ja näin
siellä sekä hevosten että härkien jälkiä. En nähnyt kumminkaan
merkkiäkään rosvoista, ennenkuin tänä aamuna. Nukuin Carterin luona
viime yön. Tuo viimeinen ryöstö vei häneltä kaiken. Hän on
tulemaisillaan hulluksi. Tänä aamuna ratsastin pahki muutamaan Carterin
hevoslaumaan, joka painoi täyttä vauhtia kotiin päin. Muutamat rosvot
koettivat pidättää ne ja kääntää ne jälleen rajan toiselle puolelle.
Sotkeuduin leikkiin hämmästyttäen heidät kokonaan. Carterin hevoset
pääsivät pakoon. Sitten alkoi minun ja rosvojen välillä pieni
kilpajuoksu kaktuksien keskellä. Olin väärällä puolella ja minun oli
sen vuoksi murtauduttava heidän ketjunsa läpi päästäkseni kotiin.
Pelastuin kumminkin vain nipin napin. Ahtaammassa paikassa en ole juuri
ollut."
"Ladd, jos vain ottaisit jonkun minun hevosistani, et joutuisi
milloinkaan tuollaiseen pulaan", sanoi Belding. "Tuo sinun hevosesi
osaa kyllä juosta, ja Jumala tietää, että se on rohkeakin, mutta sinä
tarvitset suuren meksikolaisen hevosen, jolla on kaktuksien sitkeyttä
veressään. Valitse vain laumasta mieleisesi. Ota joko Bull, White woman
tahi Blanco José." [Bull = härkä; White woman = valkoinen nainen; Blanco
José = valkoinen José.]
"Minulla oli muutamia kuukausia sitten suuri ja nopea hevonen, mutta
menetin sen", sanoi Ladd. "Tämäkin on jonkunlainen. Varmasti kyllä Bull
ja tuo valkoinen piru, jolla on meksikolainen nimikin, voittavat
hevoseni nopeudessa ja tappaisivat sen penikulman pituisella
kaktustiellä. Mutta, Tom, en voi mitenkään suostua ottamaan ainoatakaan
noista komeista valkoisista hevosistasi. Olen ehkä liian hentomielinen
ja menettelen ehkä tyhmästi, etten ota yhtä, ennenkuin rosvot
puhdistavat Forlorn Riverin."
Belding murahti kirouksen kurkustaan niin, että ääni muistutti
kaukaista jyrinää. Hänen kasvojensa levoton ilme muuttui tummaksi
hehkuksi ja kiihkoksi. Lukuunottamatta vaimoaan ja tytärtään ei hän
rakastanut mitään niin paljon kuin noita valkoisia hevosiaan. Hänen
isänsä ja isoisänsä ja kaikki hänen esivanhempansa, joista hän
polveutui, olivat pitäneet hevosista. Se oli hänellä verissä.
"Laddy, enkö voi viedä noita valkoisia johonkin muualle, ennenkuin on
liian myöhäistä?"
"Aikaa kyllä vielä on, mutta mihin ne sitten vietäisiin?"
"San Felipeen?"
"Ei. Ne ovat paremmassa turvassa täällä."
"Casitaan ja sitten rautateitse etemmäksi?"
"Pelkään sen olevan uskallettua. Kaupunki on täynnä kapinallisia, jotka
tarvitsevat hevosia."
"Sitten suoraan pohjoiseen?"
"Mutta, mies, oletko tullut hulluksi? Siellähän on satapenikulmaisia
alueita, joissa ei ole ruohonkorttakaan, saati sitten vettä. Sanon
sinulle, Tom, että turvallisinta on viedä nuo valkoiset etelään,
Sonoraan, johonkin tuntemattomaan laaksoon vuoristossa. Anna niiden
sitten olla siellä, kunnes rosvot ovat puikkineet takaisin itään.
Koittaa pian sellainen aika, ettei rosvoilla ole täällä enää mitään
ryöstämistä. Silloin ratsastavat ne uusille laitumille."
"Laddy, en tunne Sonoraan johtavia teitä. Enkä voi luottaa keneenkään
meksikolaiseen enkä papagoon. Näin meidän kesken puhuen, tuota
intiaani-paimentani epäilen."
"Sitten on meidän paras pysytellä täällä, Tom. Dick, on hauska tavata
sinua jälleen. Mutta sinähän näytät tyyneltä kuin perimä vellissä. Näyt
tulevan levollisemmaksi päivä päivältä. Näitkö merkkiäkään Jimistä
Sonnytan tiellä?"
Sitten talutti Belding väsyneen hevosen juottopaikalle vartijain
mennessä taloa kohti. Dick kertoi juuri seikkailustaan Papago Wellin
luona, kun he kiersivät kuistin nurkan. Nell istui kynnyksellä. Hän
nousi huudahtaen heikosti ja riensi heitä vastaan.
"Minun on alistuttava kohtalooni", kuiskasi Ladd. "Naiset tulevat
hoitamaan minua kuin rintalasta. Ja minä olen todellakin niin huonossa
kunnossa, etten voi auttaa itseäni."
"Voi, Laddy, olette varmasti haavoittunut!" huusi Nell juostessaan
kalvennein poskin ja kauhistunein katsein häntä vastaan ja tarttuessaan
hänen käsivarteensa.
"Nell, juoksin vain niin varomattomasti, että kaktuksen piikki raapaisi
korvaani."
"Ah, Laddy, älkää nyt viitsikö valehdella! Te olette huiputtanut minua
ennenkin. Tiedän, että olette haavoittunut. Tulkaa nyt äidin luo."
"Varmasti, Nell, se ei ole muuta kuin mitätön naarmu. Hevoseni
keikautti minut selästään."
"Laddy, mikään hevonen ei kykene heittämään teitä selästään." Tytön
sanat ja moittiva katse kiihoittivat vain Laddya jatkamaan.
"Ehkä sain sen silloin, kun ratsastin nopeasti mesquite-pensaikossa ja
eräs terävä oksa --"
"Teitä on ammuttu!... Äiti, täällä on Laddy ja häntä on ammuttu!... Voi
näitä nykyisiä hirveitä aikoja! En voi kestää enää! Forlorn Riveriä
sanottiin niin rauhalliseksi ja turvalliseksi paikaksi. Ja sellainen se
ennen olikin, sillä täällä ei tapahtunut tämän taivaallista. Mutta nyt!
Jim palaa kotiin verinen reikä olkapäässään, sitten Dick ja nyt te,
Laddy...! Voi pelkään sen ajan vielä tulevan, ettette palaa enää
ollenkaan!"
* * * * *
Aamu oli valoisa, tyyni ja kirkas kuin kristalli. Kuumuusaallot eivät
olleet vielä alkaneet nousta erämaasta. Mainiosti toisiinsa sopivat
pehmeän harmaat, valkoiset ja viheriät utupilvet lepäsivät kuin vaipat
mesquite-pensaitten, hiekan ja kaktuksien yllä. Kaukaisten vuorien
kanjonit näyttivät syviltä ja olivat täynnä sinertävää sumua.
Nell istui karja-aitauksen pisimmän veräjänpylvään nokassa. Dick
nojautui aitaan hänen vieressään katsoen joskus Nelliä kasvoihin ja
joskus apilapellolle, missä Beldingin jalorotuiset olivat laitumella,
keikailivat, leikkivät ja hirnuivat. Nell katseli vain hevosia. Hän
piti niistä niin, ettei hän milloinkaan väsynyt vahtimaan niitä. Hänen
katseensa karttoi kumminkin nyt niin tietoisesti noita ikävöiviä
silmiä, jotka koettivat vangita sen, ettei se tuntunut ollenkaan
luonnolliselta.
Suuri aidattu sametinhieno viheriä apilapelto oli mainio tausta tuolle
parikymmentä hevosta käsittävälle valkoiselle laumalle. Ja vaikka noita
hevosia ei olisi ollutkaan, olisi pelto yksinäänkin muodostanut
silmiinpistävän vastakohdan ympäröivälle kuumalle kallioiden ja hiekan
välkkyvälle kaaokselle. Belding oli jalostanut Durangosta tuomansa
rodun toistasataa jälkeläistä. Hänen huolenpitonsa oli erittäinkin
kohdistunut noihin melkein aivan valkoisiin, joita hän hoiti hyvin
huolellisesti. Hän ansaitsi hyvin myymällä niitä Texasissa asuville
maanomistajaystävilleen. Mikään hinta ei olisi kumminkaan saanut häntä
luopumaan niistä suurista valkoisista hevosista, jotka hän oli saanut
durangolaisilta hevosten omistajilta. Niiden nimet olivat: Blanco
diablo (Valkoinen piru), Blanco sol (Valkoinen aurinko), Blanca reina
(Valkoinen kuningatar), Blanca mujer (Valkoinen nainen) ja El gran toro
blanco (Suuri valkoinen härkä). Karjanomistajat olivat nauraneet
hänelle sen vuoksi, että hän oli säilyttänyt nuo durangolaiset
lempinimet ja paimenet olivat ivailleet häntä säälimättömästi. Mutta
nimiä ei oltu kumminkaan muutettu.
Blanco diablo oli lauman ainoa hevonen, joka ei saanut harhailla
mielinmäärin eikä syödä ruohoa mistä se vain halusi. Rautakankiin
kiinnitetty liekaköysi piti sen paikoillaan muutamassa nurkassa, jonne
eivät muut hevoset menneet likimaillekaan. Se ei pitänyt tällaisesta
eristämisestä, sillä se ei ollut onnellinen, ellei se saanut juosta
tahi tapella jonkun kilpailijan kanssa. Ja jos se sai valita, tappeli
se mieluummin. Jos nyt jokin valkoinen voi muistuttaa pirusta, niin
tämä hevonen ainakin. Siinä ei ollut oikeastaan mitään kaunista, mutta
kumminkin kiinnitti se heti katsojan huomion itseensä kokonaan. Se oli
tyytymättömän, vihaisen, kapinallisen ja vikurin näköinen. Ellei se
jyrsinyt ruohoa tai keikaillut, ojensi se solakan pitkän kaulansa
suoraksi ja näytteli hampaitaan. Tämä Beldingin lemmikki oli melkein
hänen koko maailmansa, ja hän vannoi, että Diablo voi kärsiä enemmän
kuumuutta, janoa ja kaktuksien pistoja kuin mikään toinen hänen
omistamansa hevonen ja tokaisi, että se voi voittaa juoksussa ja tappaa
jokaisen lounaassa elävän hevosen. Se seikka, ettei Ladd ollut samaa
mieltä Beldingin kanssa näistä silmiinpistävistä ominaisuuksista, oli
suuri pettymys ja alituinen kinan aihe. Ladd ja Lash vihasivat Diabloa,
ja Dick Gale, pelastuttuaan pari kertaa töin tuskin sen hyökkäyksiltä,
oli yhtynyt paimenten mielipiteeseen.
El gran toro blanco oli nimensä veroinen. Se oli suuri, voimakas ja
pitkäkylkinen ori, kiiltelevän jalomuotoisen seuralaisensa, Blanca
reinan, kuninkaallinen toveri. Toinen tamma, Blanca mujer, oli niin
loistavan valkoinen, ettei siinä ollut muun väristä pilkkuakaan, komea
ruumiinen, nopea, miellyttävä ja siro, mutta kumminkin niin tukeva,
voimakaslihaksinen ja kestävä, että se loistavasti edusti esi-isiään.
Paimenet myönsivät Beldingin olevan muutamissa suhteissa oikeassa
Diabloon nähden, mutta muuten he olivat lojaalisia ja järkkymättömiä
Blanco solin kannattajia, puhumattakaan Dickistä, joka ei uskaltanut
ruvetakaan todistelemaan, sillä hän kuvitteli joskus olevansa aivan
järjetön ajatellessaan hevostaan. Vaikka hän ei voinut ymmärtääkään
tunteitaan, tiesi hän rakastavansa Solia samoin kuin mies rakastaa
ystäväänsä tahi veljeään. Ollessaan raskaatta satulattaan ja
kömpelöittä suojuskilvittään tyydytti Blanco sol jollakin tavoin kaikki
hevostuntijain vaatimukset. Vaikka Diablo olikin pitkä ja suuri oli
Blanco sol vieläkin suurempi ja pitempi. Sitten se oli korkeampikin ja
voimakkaampi. Se näytti kykenevän tehokkaampaan toimintaan ja olevan
nopeampi. Näin kaukaa katsottuina eivät sen kunnioittavat arvet ja
pakurat, jotka rumensivat sen voimakkaita jalkoja, näkyneet ollenkaan.
Se jyrsi ruohoa erillään muista laukkailematta ja leikkimättä, mutta
kun se kohotti päänsä hirnuakseen, kuinka hurjalta, ylpeältä ja
loistavalta se näyttikään! Erämaan auringon huikaiseva valkoisuus
loisti sen pinnasta, sillä oli päässään sen tulta ja henkeä ja sen
ehtymätöntä voimaa suuressa ruumiissaan.
"Belding vannoo, ettei Sol milloinkaan voita Diabloa juoksussa", sanoi
Dick.
"Hän uskoo sen", vastasi Nell. "Isä on järkkymätön mielipiteessään
tuohon hevoseen nähden."
"Mutta Ladd oli ratsastanut kerran Solilla voittaen Diablon. Jim oli
ollut katsomassa kilpailua."
Nell nauroi. "Minäkin sen näin. Näin sivumennen sanoen, olen minäkin
pannut pistämään Solin turpansa isän lemmikistä edelle."
"Sitä olisin minäkin halunnut katsella. Nell, ettekö aio milloinkaan
tulla ratsastamaan kanssani?"
"Kyllä jonakin päivänä, kun voimme tehdä sen vaaratta."
"Vaaratta!"
"Tarkoitan, sitten kuin rosvot ovat poistuneet rajalta."
"Ah, olen niin iloinen, että myönnyitte", sanoi Dick nauraen. "Olen
usein ihmetellyt, miten Belding tuli antaneeksi Blanco solin minulle."
"Hän on mustasukkainen. Luullakseni hän haluaa päästä Solista."
"Eihän? Kuulkaahan, Nell, hän on valmis antamaan Laddille ja Jimille
myöskin valkoiset hevoset milloin tahansa."
"Onko? Ei kumminkaan Deviliä, White womania eikä Reinaa. Ei iki
maailmassa! Mutta isällä on paljon muitakin nopeita hevosia, joiden
joukosta pojat saisivat valita. Dick, sanon teille isän haluavan, että
Blanco sol juoksisi itsensä loppuun, menettäisi nopeutensa erämaassa.
Hän on niin mustasukkainen Diablon vuoksi."
"Ehkä. Hän on totisesti omituisesti kiintynyt hevosiin. Ymmärrän sen
nyt paremmin kuin ennen. Omistin pari juoksijaa ennen maailmassa.
Luullakseni nuo eläimet sopivat minulle siihen aikaan. Mutta Blanco
sol --!"
"Pidättekö siitä?" kysyi Nell katsahtaen lämpimästi sinisin silmin
Dickiä kasvoihin.
"Pidänkö? Luullakseni."
"Olen niin iloinen. Solista on kehittynyt hienompi ja parempi hevonen
sitten kuin saitte sen haltuunne. Se rakastaa teitä, Dick, sillä se
katsoo aina teidän jälkeenne. Katsokaa, miten se kohottaa päätään. Se
ikävöi teitä. Ymmärrän yhtä paljon hevosista kuin isä ja Laddykin. Sol
on aina vihannut Diabloa eikä isällä ole siitä ollut juuri mitään
hyötyä."
Dick katsoi tyttöön.
"Kun lähden täältä, tulee Solista eroaminen olemaan hyvin vaikeata."
Nell ei liikahtanutkaan.
"Aiotteko lähteä pois?" kysyi hän sitten nopeasti hieman värisevin
äänin.
"Kyllä. Joskus kun olen alakuloinen, kuten tänäänkin, aion lähteä. Ja
sanoakseni totuuden, Nell, niin tuskinpa sellainen on toivottavaakaan,
että vietän lopun elämästäni täällä."
Tyttö ei vastannut tähän mitään. Dick laski hellästi kätensä tytön
kädelle ja huolimatta tämän puolinaisista ponnistuksista vapauttaa se
ei hän laskenut sitä irti.
"Nell!"
Tyttö kalpeni ja Dick näki hänen huulensa eroavan toisistaan. Mutta
sitten keskeyttivät hänen aikeensa hiekoitetulta käytävältä kuuluvat
raskaat askeleet ja iloinen, moittiva ääni. Gale päästi Nellin vapaaksi
ja vetäytyi takaisin. Belding tuli näkyviin tiilistä rakennetun majan
takaa.
"Kuulehan, Dick, tuota paikattua yaquia ei voida karkoittaa, ei lahjoa
eikä suostutella poistumaan Forlorn Riveristä. Hän on jo niin terve,
että hän voisi matkustaa. Lupasin antaa hänelle hevosen, pyssyn,
huopapeitteen ja evästä, mutta ei sittenkään."
"Onpa se todellakin naurettavaa", vastasi Dick hymyillen. "Anna hänen
jäädä tänne ja pane hänet työhön."
"Minusta se ei ole ollenkaan naurettavaa. Kerron sinulle mielipiteeni.
Tuo köyhä, koditon ja murtunut intiaani on kiintynyt sinuun, Dick. Nuo
erämaan yaquit ovat omituisia ihmisiä. Olen kuullut heistä kummallisia
kertomuksia. Uskon ne empimättä toisiksi. Hänen suhtautumisestaan
sinuun on minulla seuraavat ajatukset. Sinä pelastit hänen henkensä.
Tuollaista tekoa pitää jokainen intiaani suuressa arvossa, apachikin.
Mutta tälle yaquille on sillä ehkä vielä suurempi merkitys. Kuulin
kerran erään yaquin sanovan, ettei hänen heimonsa ole jättänyt
milloinkaan maksamatta velkaansa ystävälle eikä viholliselle. Ehkä
tämäkin mies ajattelee samoin."
"Dick, älkää naurako", sanoi Nell. "Olen tarkastanut tuota yaquia. On
liikuttavaa katsella, miten hänen suuret surulliset silmänsä seuraavat
teitä."
"Olet saanut ystävän itsellesi", lisäsi Belding. "Tässä erämaassa voi
yaquista muodostuakin todellinen sellainen. Jos hän vain palaa entisiin
voimiinsa, on hän oleva sinulle suureksi hyödyksi, älä käsitä minua
väärin. Hän on tervetullut tänne. Mutta saat vastata hänestä ja
luultavasti tulee sinulla olemaan täysi työ estäessäsi häntä silpomasta
kaikkia Forlorn Riverissä asuvia meksikolaisia."
* * * * *
Rosvojen vierailemisen aiheuttama pelko ja muudan rohkeampi hyökkäys
kuin minkään kartanon laitaosia vastaan tavallisesti tehdään
vaikuttivat, että Belding rakensi uuden aitauksen. Se ei ollut kyllä
mikään kaunis, mutta se oli korkea ja verraten vahva. Portti
erittäinkin oli lujaa tekoa. Se riippui suurien saranain varassa ja
lukittiin raskailla ketjuilla ja munalukoilla. Ulkopuolelta peitettiin
aitaus täydellisesti piikkilangoilla, joten sen särkeminen pimeässä ei
juuri voinut tulla kysymykseenkään.
Belding lukitsi valkoiset hevosensa tuohon aitaukseen öiksi.
Papagolainen paimen nukkui läheisyydessä olevassa tiilimajassa. Belding
ei kuvitellut kumminkaan, että mikään puuaitaus, vaikka se olisi ollut
miten vahvasti rakennettu tahansa, voisi estää päättäväisiä rosvoja
särkemästä sitä. Mutta se veisi kumminkin aikaa ja aiheuttaisi
melkoisesti melua, ja näihin seikkoihin Belding luotti. Hän ei uskonut,
että öisin toimiva rosvojoukko voi kestää kovaa ampumista, ja tuli
lopulta niin huolettomaksi, että hän alkoi nukkua öisin, kuten
ennenkin. On kumminkin muistettava, ettei Ladd pitänyt näitä Beldingin
valoisia toiveita oikeutettuina.
Jim Lash ratsasti kotiin ilmoittaen, että kaikki oli hyvin rajan
kummallakin puolella Sonoyta-kosteikkoon päin. Päivät kuluivat ja
Belding piti vain vartijoitaan kotona. Rosvoja ei tuntunut olevan
läheisyydessä. Useat vastatulleet, sekä amerikkalaiset että
meksikolaiset, jotka tulivat vaunuilla ja kuormavankkureilla Casitasta,
totesivat, että omaisuus ja ihmishenget olivat nyt halpaa tavaraa
tuossa vallankumouksellisten miehittämässä kaupungissa.
Eräänä tammikuun aamuna Dick Gale heräsi johonkin kimeään uhkaavaan
huutoon. Hän hyppäsi vuoteestaan ymmällään ja peloissaan. Hän kuuli
Beldingin jyrisevän äänen vastaavan huutoon ja sitten nopeita askelia
käytävän kivitykseltä. Mutta niihin ei hän ollut herännyt. Hänen ovensa
takaa kuului kuin raskaita huokauksia, melkeinpä kuin nyyhkytyksiä.
Dick näki kylmässä ja harmaassa hämärässä jotakin valkoista. Pyssy
kädessään hyökkäsi hän huoneensa poikki ovelle. Blanco sol seisoi juuri
sen ulkopuolella.
Mitään tavatonta ei ollut, että Blanco sol tuli ja tukki päänsä Dickin
huoneeseen päivän aikaan, mutta sen tulo näin aikaisin aamulla, vaikka
se illalla oli suljettu aitaukseen, merkitsi rosvoja, ei mitään sen
vähempää. Dick tyynnytteli hellin sanoin korskuvaa hevostaan, pukeutui
niin nopeasti kuin suinkin ja syöksyi pihalle pyssy kummassakin
kädessään. Solin jokainen jäsen vapisi. Kuin koira seurasi se Dickiä
talon ympäri. Kuultuaan huutoja aitauksesta päin suuntasi Gale kulkunsa
nopeasti sinne.
Hän kohtasi äkkiä Jim Lashin, joka myöskin talutti valkoista hevosta.
"Halloo, Jim! Arvaan, että kaikki on jo ohi, paitsi takaa-ajo", sanoi
Dick.
"En voi vielä sanoa, mitä oikeastaan on tapahtunut", vastasi Jim. "Tämä
on Bull. Löysin sen juoksemasta pihalta."
Kun he saapuivat aitaukselle, tapasivat he siellä Beldingin, joka
vapisi ja raivosi kuin hullu. Portti oli auki ja aitaus tyhjä. Ladd oli
kumartunut tutkimaan maata löytääkseen jälkiä.
"Mielestäni voimme mennä hieman rauhoittumaan ja odottamaan päivää",
ehdotti Jim.
"Varmasti. Ne ovat jo kaukana, saatte olla varmat siitä. Tom, missä
papago on?" sanoi Ladd.
"Hän on mennyt, Ladd, mennyt!"
"Hän on siis pettänyt meidät, vai mitä? Täällä portin pylvään vieressä
on muudan sulkarauta. Intiaani on varmaankin hakenut sen pajasta. Sitä
käytettiin vipuamaan pois nauloja ja piikkejä. Tom, luullakseni ei tuon
portin avaamiseen tuhlattu juuri aikaa."
Belding, joka oli paitahihasillaan ja avojaloin, puhkui raivosta. Hän
sanoi kuulleensa hevosten laukkaavan silloin, kun hän hyppäsi
vuoteestaan.
"Mikä sinut herätti?" kysyi Ladd.
"Sol. Se tuli hirnumaan Dickin oven taakse. Etkö sinä sitten kuullut
sitä, ennenkuin huusin?"
"Kuullutko? Se tuli tömistelemään suoraan ikkunani alle. Nousin
istumaan vuoteelleni ja kun se poistui, makasi Jim poikittain lattialla
ja minä olin säikähtynyt aivan jäykäksi. Mitä sinä, Dick, ajattelit,
kun se tuli hirnumaan ovesi taakse?"
"En mitään. Vapisen vieläkin, Laddy."
"Pojat, lyön vetoa, että Sol olisi tappanut muutamia rosvoja, jos ne
vain olisivat koettaneet ottaa sitä kiinni", sanoi Jim. "Istuutukaamme
nyt odottamaan päivää. Luulen, että löydämme ainakin muutamia hevosia
juoksemasta vapaina. Tom, sinun on mentävä pukemaan enemmän vaatteita
yllesi. Nyt on tavattoman kylmä. Muista samalla sanoa naisille, ettei
meistä ole kukaan vahingoittunut."
Auringon noustua saatiin selville muutamia ryöstön erikoiskohtia.
Paimenet löysivät kahdeksan rosvon jäljet, jotka johtivat joen uomaan,
minne hevoset oli jätetty. Papago oli selvästi ollut petturi. Hänen
muutamat mitättömät kapineensa olivat kadonneet. Lashin ennustus
toteutui, sillä kentiltä löydettiin enemmän irtonaisia hevosia. Miehet
kiersivät pian yksitoista valkoista, jotka olivat enemmän tahi vähemmän
säikähtyneitä. Niiden joukossa olivat Reina ja Blanca mujerkin. Rosvot
eivät olleet voineet kuljettaa muuta kuin hevosen mieheen. Oli suoraan
sanoen kohtalon katkeraa ivaa, että Belding oli menettänyt lemmikkinsä,
hevosen, josta hän piti enemmän kuin muista yhteensä. Jossakin tuolla
tiellä tappeli juuri joku rosvo kovasuisen Blanco diablon kanssa.
"Mielestäni saamme kiittää onneamme", huomautti Jim.
"Onni ei ole tarpeeksi kuvaava sana", vastasi Ladd. "Ryöstö tapahtui
luullakseni näin: Muutamat rosvot hyppäsivät aidan yli sillä aikaa kuin
toiset työskentelivät portin kimpussa. Ehkä papago seurasi mukana ja
näytti heille parhaat hevoset. Mutta ne eivät saaneet kumminkaan kiinni
muuta kuin Diablon, mutta miten ne sen vangitsivat, en käsitä
ollenkaan. Olisin lyönyt vaikka vetoa, että tarvittaisiin ainakin
kahdeksan miestä varastamaan sitä. Mutta meksikolaiset ovatkin parempia
hevosmiehiä kuin me."
Belding ei voinut tyyntyä. Hän kiroili ja raivosi ja selitti vihdoin
aikovansa lähteä ajamaan takaa rosvoja.
"Tom, sinä et tule tekemään mitään sellaista", sanoi Ladd kylmästi.
Belding huokaisi ja taivutti päänsä.
"Laddy, olet oikeassa", sanoi hän sitten heti. "Minun on kärsittävä
tämä vahinko. En voi poistua naisten luota enkä jättää omaisuuttani
ryöstettäväksi. Mutta se on katkera ajatus. Olen järkytetty
sydänjuuriani myöten eikä mikään muu kuin veri voi minua tyydyttää."
"Jätä tämä asia minun ja Jimin huoleksi", sanoi Ladd.
"Mihin toimenpiteihin aiotte sitten ryhtyä?" kysyi Belding tiukasti.
"En oikein vielä tiedä. Anna ensin tulta piippuuni. Dick, mene sinä
hakemaan tuo yaquisi tänne."