YAQUI.

Erään joulukuun päivän iltapuhteella matkasi muudan ratsastaja erästä

noin viidenkymmenen penikulman päässä Forlorn Riveristä länteen päin

olevaa vanhaa himmeästi näkyvää tietä. Silloin tällöin pysähtyi hän

tarkastelemaan edessään olevaa seutua, joka oli autiota, synkkää ja

harjanteista erämaata, täynnä mustahkoja pensaita ja surkastuneita

piikkisiä päärynäpuita. Laaksojen ympäröimät kaukaiset vuoret

kohottivat mustia huippujaan pyöreiden kukkuloiden ja nelikulmaisten

ylätasankojen yläpuolelle.

Tämä yksinäinen matkustaja ratsasti komearuumiisella tammalla, joka oli

muuten aivan valkoinen, paitsi että sen jalomuotoisessa päässä oli

tumma korvista turpaan ulottuva juova. Sen pitkät kyljet olivat hikiset

ja tomun peittämät, sillä se oli nähtävästi saanut juosta kovasti. Sen

harja ja häntä oli letitetty ja solmittu, etteivät piikkiset kaktukset

eivätkä pensaat niihin ulottuisi. Kömpelöt kotitekoiset nahkakilvet

suojelivat sen etujalkoja ja leveän rinnan alinta osaa. Mikä muuten

olisi ollut lihasten jäntevä sopusointu oli nyt vain arpinen ja

pahkurainen eläin, laiha, suonikas, väsynyt ja suuri jänteistä ja

luista muodostettu kone, jonka pää ja harja olivat vain kauniit,

kuormien kantaja, väkevä ja tulinen kuin erämaa, jossa se oli syntynyt

ja kasvanut.

Ratsastaja sopi yhtä hyvin hevoselle kuin satulallekin. Hän oli vielä

nuori mies, kookas, harteikas, pitkäkäsivartinen ja pitkäjalkainen.

Hänen laihtuneet kasvonsa, missä ne eivät olleet punaiset, rakoilla tai

hilseillä, olivat kuparinväriset. Hänen tummissa silmissään oli haukan

katse; vaaniva ja terävä. Hänen leukapielensä olivat ulkonevat ja

jäykät kuin verikoiralla ja huulet olivat taipumattomat. Nuoruus

lempeyksineen, joka ei ollut vielä kokonaan palanut pois eikä

kovettunut, vaikutti kumminkin sen, etteivät hänen kasvonsa näyttäneet

julmilta.

Tämä nuori mies oli Dick Gale, mutta ei enää tuo sama haluton

matkustaja ja maleksiva tyhjäntoimittaja, joka pari kuukautta sitten

oli sattumalta saapunut Casitaan. Ystävyys, ritarillisuus, syvä rakkaus

ja kuvaamattomat mielenliikutukset, jotka oli herätetty eloon kaikkine

vastustamattomine voimineen, olivat muuttaneet hänen elämänsä suunnan.

Melkein samalla kun hän oli todennut ne, oli erämaa vaatinut Galen

omakseen ja vetänyt hänet sulatusmuottiinsa. Se oli muuttanut viikot

vuosiksi. Hän tunsi kaikki kuumuuden, janon, nälän, yksinäisyyden

vaivat, vaarat, julmuuden ja tuskat. Hän oli kokenut niitä kaikkia --

valkoisen auringon polttavaa, hiillyttävää ja synkkää tulta;

kuivuneiden, rokahtuneiden huulien ja ajettuneen kielen tuottamia

tuskia, sydänalan kiihtyviä kipuja; sietämätöntä hiljaisuutta, autioita

välimatkoja, äärimmäistä tyhjyyttä ja kaiken elämän puutetta,

rasittavia matkoja, pitkiä kiipeämisiä, hiekassa kahlaamista ja

alituisen veden etsinnän aiheuttamaa jännitystä; yksinäisiä unettomia

öitä, vahtimista ja odottamista, päällekarkauksen pelkoa ja nopeita

pakoja; villien ja nopeiden miesten takaa-ajoa, halua tappaa nopeasti

ja armotta, myrkyllisten piikkien pistoksia ja luodin aiheuttamia

lihashaavoja, polttavan erämaan omituista näennäistä mahdottomuutta,

kuten öiden kylmyyttä, jäisen tuulen läpitunkevaisuutta; kastetta, joka

tunkeutui ytimiin saakka, ja auringonnousun aikaan vallitsevaa

kohmetuttavaa erämaan kylmyyttä.

Hän ei ollut milloinkaan uneksinutkaan sellaisista seikkailuista eikä

lukenut niin jännittävää kertomusta kuin hänen kokemuksistaan noiden

uupumattomien rajavahtien, Laddin ja Lashin, kanssa olisi voitu

kirjoittaa. Sitten oli hän ratsastanut yksinään tuon sadan penikulman

levyisen erämaan poikki Forlorn Riveristä Sonoyta-kosteikkoon. Laddin

ennustus tulevista rajalla tapahtuvista selkkauksista oli ollut lievä

todellisuuteen verrattuna. Sitten kuin vallankumoukselliset olivat

valloittaneet Casitan linnoituksen, olivat lainsuojattomat, roistot ja

rosvot levinneet länttä kohti ryöstellen kulkiessaan. Kuten beduiinit,

joilla on maailman parhaimmat hevoset, olivat hekin milloin siellä,

milloin täällä rajan kummallakin puolella; ja jos murhia ja pahempaakin

tapahtui Meksikon puolella, sai Amerikan puoli kärsiä hävityksistä ja

ryöstöistä. Moni tummaihoinen rosvo ratsasti jo jollakin Beldingin

nopealla hevosella, joista todellakin kaikki muut oli varastettu,

paitsi nuo hänen valkoiset jalorotuisensa. Vahtien toimi ei niin ollen

ollut supistunutkaan ainoastaan rajan vartioimiseen, ettei kiinalaisia

eikä japanilaisia pääsisi salaa Yhdysvaltain puolelle, vaan johonkin

muuhunkin. Belding pysytteli aivan kotinsa läheisyydessä suojellakseen

perhettään ja omaisuuttaan. Mutta hänen kolme vahtiaan olivat

antautuneet suuriin vaaroihin täyttäessään tehtäviään; heitä oli

loukattu, ajettu takaa ja heidät oli monta kertaa ryöstetty puti

puhtaiksi. Muutamat lähteet, joihin heidän oli pakko matkoillaan

turvautua, olivat kaukana Meksikossa rajan toisella puolella. Sekä

hevoset että miehet tarvitsivat vettä, eivätkä Ladd ja Lash olleet

sellaisia, että he vaaran pelosta olisivat jättäneet työnsä tekemättä.

Ollen alussa hitaita suuttumaan, kuten kauan rauhallisissa oloissa

eläneet miehet aina ovat, olivat he kumminkin vihdoin kimmastuneet, ja

erämaan korppikotkat olisivat voineet kertoa julmia tarinoita.

Päästyään näiden miesten toveriksi ja vertaiseksi oli Dick Gale

ryhtynyt toimeensa ja taisteluihin sellaisin mielenrohkeuksin ja

ruumiillisin kestävyyksin, ettei hän vielä ollut kellistynyt kertaakaan

tien viereen, kuten muutoin varmasti olisi käynyt.

Tänä joulukuun iltana olivat nämä kolme vahtia jälleen kaukana

toisistaan, kuten tavallisesti. Lash oli kaukana lännessä päin

Sonoytassa, jossakin tuolla Camino del Diablon seuduilla, tuolla

hirmuisella 'Pirun tiellä', jonne niin monta erämaan matkustajaa on

hävinnyt. Ladd ei ollut saapunut erääseen edeltäpäin sovittuun

kohtaukseen, ja se seikka, ettei häntä oltu nähty Papago Wellin

länsipuolella, oli merkityksellinen.

Koko iltapäivän oli aurinko pysytellyt pilvien takana, tavaton ilmiö

muuten näissä seuduissa talvellakin. Ja nyt, kun valo katosi nopeasti,

kertoen näkymättömästä auringonlaskusta, rupesi kylmä, kuiva ja

läpitsetunkeutuva tuuli puhaltamaan suoraan Galen kasvoihin. Se ei

jäähdyttänyt häntä heti, vaan huomaamatta, asteittain. Hän irroitti

satulan takaa takkinsa pukien sen ylleen. Muutamia kylmiä sadepisaroita

putosi hänen poskilleen.

Hän pysähtyi muutaman matalan jyrkänteen laidalle. Hänen alapuolellaan

oleva kapeneva laakso oli täynnä paljaita, mustia kallionlohkareita ja

pitkiä, kiemurtelevia, harmaita juovia, jotka ulottuivat kauas

keskukseen, missä mesquite-pensaat ja kaktukset peittivät hedelmättömän

seudun. Liikkuvat, mitättömän kokoiset, esineet, jotka olivat

valkoisenharmaita väriltään, kiinnittivät Galen huomion puoleensa. Ne

laukata keikuttelivat hetkisen poispäin pysähtyen sitten. Antilooppeja

ne vain olivat, ja ne olivat huomanneet Galen hevosen. Kun hän ratsasti

eteenpäin, läksivät ne jälleen liikkeelle suunnaten kulkunsa laakson

pohjalle. Nämä arat eläimet olivat usein kuin vahtien palveluksessa

olevia koiria, sillä ne ilmaisivat heti, oliko ratsastajia

läheisyydessä. Niiden laukatessa edellä kulki hän nopeasti muutamia

penikulmia laakson poikki. Kun ne häipyivät hänen näkyvistään,

hidastutti varovaisuus jälleen hänen kulkuaan.

Laakson pohja rupesi ylenemään ja kapenemaan päättyen vihdoin muutamaan

puronuomaan, jossa mesquite-pensaitten välissä alkoi näkyä ruohoakin.

Edessä olevat syvänteet, puron törmät ja puiden juuret alkoivat

kietoutua varjoihin, jotka näyttivät ryömivän, kohoavan ja tihenevän

jyrkkiä vuoria jo vihdoin taivaanrantaakin peittäväksi verhoksi Yö oli

jo lähellä, mutta se oli kumminkin vielä tuolla idässä nousemassa

ylöspäin sitten tunkeutuakseen länttä kohti.

Gale laskeutui satulasta taluttaakseen hevostaan ja kulkeakseen

eteenpäin hitaammin. Hän oli sitten aamun ratsastanut kuusikymmentä

penikulmaa ja oli väsynyt. Lonkassa oleva, vielä avonainen haava

aiheutti, että hän nilkutti hieman. Noin penikulman verran edessäpäin,

melkein puronuoman päässä, oli Papago Well. Hänen hevosensa oli niin

veden tarpeessa, että hän antautui vaaraan, jota hän muuten olisi

karttanut. Lähde oli Meksikon puolella. Gale huomasi heikon valon

tuikkivan harvan, piikkisen lehvistön läpitse. Lähteen läheisyyteen oli

leiriytynyt ihmisiä, ja keitä he sitten lienevätkään, olivat he

epäilemättä estäneet Laddin kohtaamasta Galea. Ladd oli joko palannut

seuraavalle lähteelle tahi sitten oli hän piiloutunut erääseen idässä

päin olevaan puronuomaan odottamaan asiain kehittymistä.

Gale käänsi hevosensa, ei kumminkaan lujatta otteetta ja

suostuttelevatta puheetta, sillä erämaan tamma haistoi vettä. Dick

talutti sen takaisin uoman päähän pysähtyen eräälle mesquite-pensaitten

ympäröimälle aukeamalle. Hevonen hirnui helpotuksesta, kun Gale

irroitti raskaan satulan ja muut varusteet. Se taivutti polvensa ja

laskeutui hiljalleen kyljelleen piehtaroidakseen hiekassa. Dick

tyhjensi viimeisen veden suuresta säiliöstä hattuunsa ja sanoi

ojentaessaan sen hevoselleen:

"Juo nyt, Sol!"

Tuollainen tippa oli kumminkin kokonaan riittämätön, janoiselle

hevoselle. Blanco sol [= kirkas aurinko] hieroi kumminkin tyytyväisenä

märkää turpaansa Galen käteen. Gale rakasti hevosta ja hevonen rakasti

häntä. He olivat pelastaneet toistensa hengen ja olivat viettäneet

kahden monta päivää ja yötä erämaan yksinäisyydessä. Sol oli tuntenut

muitakin isäntiä, mutta ei ainoatakaan näin ystävällistä, ja se oli

varma, ettei Gale milloinkaan ennen ollut tuntenut hevosta.

Tässä eristetyssä paikassa kasvoi galleta-nimistä ruohoa, jota Sol

alkoi heti jyrsiä suuhunsa. Gale sai pitkän liekaköyden suopungistaan

ja kiinnitti Solin siihen, jottei se lähtisi hakemaan vettä. Sitten hän

irroitti jaloistaan hankalat nahkasäärystimet, veti pitkän pyssyn

esille satulakotelosta ja katosi pimeyteen.

Arosudet ulvoivat, eivät siellä täällä, vaan kuin yhdestä suusta uoman

päässä. Tämä oli Dickille varmempi merkki kuin leiritulen lepattava

valo. Nuo villit erämaan koirat, jotka olivat aina niin julkean

uteliaat, haukkuivat tulen ympärille kokoutuneita ihmisiä. Gale eteni

hitaasti pysähtyen aina hetken kuluttua kuuntelemaan ja varoen

rapisuttamasta pensaitten kankeita oksia. Pehmeä hiekka vaimensi

kokonaan hänen askeltensa äänen. Lepattava tuli katosi tämän tästä,

kuten laivan lyhty, ja kun se jälleen tuli näkyviin, näytti se vielä

olevan hyvin kaukana. Gale ei hakenut taistelua eikä houkuttelevaa

vaaraa, vaan ainoastaan vettä. Hänen oli pakko saada selville, keitä

nuo matkustajat olivat, ja sitten suunnitella, miten hän voisi juottaa

Blanco solin.

Muudan kaniini tunkeutui esiin pensaikosta aivan Galen vierestä ja

laukkasi tiehensä hietikkoa pitkin. Tuuli nakkeli sinne tänne

kuivuneita kuihtuneen _ocatillan_ katkenneita lehtiä. Jokainen

hiljaisinkin ääni pysähdytti Galen kuuntelemaan. Hämärä alkoi

muuttua synkäksi pimeydeksi ja tähdetön yö lähestyi. Hän eteni

mesquite-pensaitten välissä olevia valoisampia käytäviä pitkin. Tuli

katosi hetkeksi hänen näkyvistään, mutta arosusien ulvominen ilmaisi

hänelle, että hän lähestyi leiritulta. Äkkiä välähti valo mustien

oksien lomitse muuttuen vähitellen kirkkaiksi liekeiksi. Kumarruttuaan

muutamien tiheiden mesquite-pensaitten suojaan eteni Gale varovaisesti.

Arosudet ulvoivat kamalasti. Dick kuuli monien kavioiden synnyttämän

tömisevän kapseen. Ääni suojeli häntä. Hän eteni askeleittain ja alkoi

vihdoin ryömiä. Tuuli oli hänelle niin suotuisa, etteivät hevoset

eivätkä arosudet vainunneet häntä. Kuta lähemmäksi hän saapui uoman

päätä, jossa lähde oli, sitä rehevämmäksi muuttui erämaan kasvisto.

Vihdoin oli muudan kuihtunut _palo verde_, jonka oksien ja rungon

ympärillä oli suuria tummia misteliköynnöskimppuja, sellaisen

välimatkan päässä lähteestä, että se Dickin mielestä riitti. Hiljaa hän

ryömi ristiin rastiin, kunnes hän pääsi edulliselle paikalle, ja

kohottautui sitten kurkistamaan piilostaan.

Hän näki suuren tulen, ei keittotulen, joka olisi tietysti ollut pieni

ja hiiltynyt, vaan räiskyvän mesquiten oksista kyhätyn nuotion. Kolme

miestä oli näkyvissä, kaikki hyvin lähellä noita palavia risuja.

He olivat meksikolaisia, tuollaisia raa'an näköisiä rosvoja,

vallankumouksellisia tahi roistoja, jollaisia Gale oli odottanutkin

näkevänsä. Muudan seisoi selin tuleen, toinen oli kietonut hartiansa

huopapeitteeseen ja istui, ja kolmas makaili hiekalla jalat melkein

tulessa kiinni. Heillä ei ollut vöitä eikä aseita. Teräksen välähdys

kiinnitti kumminkin Galen huomiota. Kolme lyhyttä kirkasta karbiinia

oli nojallaan erästä kiveä vasten. Hieman vasemmalla oli tulen valon

piirissä pieni nelikulmainen tiilistä rakennettu maja. Muutamat

kuorimattomat pylväät kannattivat risukattoa, joka oli osaksi pudonnut

sisään. Tuo rakennus oli papago-intiaanien omaisuutta. Siihen oli noin

kuukausi sitten asettunut asumaan muudan perhe, jonka eräs

ryöstöretkellä oleva lainsuojattomien joukko oli joko murhannut tahi

karkoittanut. Kauempaa häämöitti karkeasti kyhätty aitaus, jossa

himmeästi näkyvät hevoset korskuivat, tömistelivät ja hirnuivat.

Galelle selvisi tilanne heti, kun hän katsahti sinnepäin ja sitten

hän laskeutui pitkäkseen mesquite-pensaikon juurelle. Hän oli

luonnollisesti odottanut saavansa nähdä enemmän miehiä. Tilanne ei

kumminkaan oudostuttanut häntä ollenkaan. Tuo joukko oli joku tahi

ainakin osa jostakin ryövärilaumasta, joka ryösteli rajaseudulla. Nämä

olivat matkalla varastamaan hevosia tahi kuljettivat ne jotakin jo

varastettua laumaa. Nuo rosvojoukot olivat Sonoran lähteitäkin

lukuisammat eivätkä ne milloinkaan viipyneet pitkää aikaa samassa

paikassa, vaan samosivat kuin beduiinit erämaan poikki Nogaletista

Casitaan. Jos Gale olisi mennyt rauhallisin aikein tuonne nuotion

läheisyyteen, olisi ollut sata mahdollisuutta, että roistot olisivat

tappaneet ja ryöstäneet hänet, yhtä vastaan, etteivät he olisi niin

menetelleet. Jos he vain olisivat tunteneet hänet vartijaksi ja Laddin

ja Lashin toveriksi ja nähneet vilahduksenkaan Blanco solista, ei

Galella olisi ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia pelastua.

Nämä meksikolaiset olivat nähtävästi olleet lähteellä jonkun aikaa.

Heidän hevostensa olo aitauksessa merkitsi, että ne olivat olleet

laitumella päivällä. Gale punnitsi asioita mielessään. Oliko tämä

lainsuojattomien kolmikko kulkenut Laddin jälkien poikki? Se ei ollut

kumminkaan luultavaa, sillä siinä tapauksessa eivät he olisi

leiriytyneet niin mukavasti ja huolettomasti. Odottivatko he muita

joukkueensa jäseniä? Se oli hyvin mahdollista. Mikään asia ei ollut

kumminkaan Galen mielestä niin tärkeä kuin veden hankkiminen

hevoselleen. Solin oli pakko saada juotavaa, vaikka hänen olisi

senvuoksi tapeltava. Galella oli vakavat syyt kiiruhtaa itäänpäin tietä

pitkin. Hän otaksui että hänen oli parasta palata hevosensa luo ja

odottaa päivää ryhtymättä mihinkään ratkaiseviin toimenpiteihin.

Yhtä varovaisesti kuin hän oli tullut vakoilupaikalleen palasi Gale

sieltä niin kauaksi, että hän voi vaaratta nousta seisoalleen ja

kävellä uomaa pitkin leiripaikalleen, missä Blanco sol jyrsi yhä

ruohoa. Runsas kaste laskeutui parhaillaan ja koska ruohoa oli

runsaasti, ei hevonen ollut niin levoton eikä tuskissaan kuin

tavallisesti kuivan ja väsyttävän matkan jälkeen. Gale kantoi

satulansa, huopapeitteensä ja eväslaukkunsa erään pensaikkoa kasvavan

kukkulan juurelle, johon tuuli oli kovertanut syvänteitä. Sinne

muutamaan mutakuoppaan sytytti hän nuotion. Tuuli oli jo läpitunkevan

kylmää. Galen kädet olivat kontassa ja hän lämmitti niitä työntämällä

ne hyvin lähelle pientä tulta. Sitten hän keitti kahvia, paistoi

muutamia liikkiöviipaleita tikun nokassa ja haki satulalaukusta pari

kovaa keksiä. Hänen illalliseensa ei kuulunut muita herkkuja. Syötyään

irroitti hän Blanco solin liekaköydestä, jotta se saisi hetkisen jyrsiä

ruohoa vapaasti.

Sitten hän palasi pienen nuotionsa luo, lisäsi siihen kuivia risuja

ja kiedottuaan huopapeitteensä hartiainsa ympärille istuutui

lämmittelemään ja odottamaan, kunnes olisi aika ottaa hevonen kiinni ja

sitoa se liekaan.

Nuotio oli mitätön, ja kaste oli kastellut Galen niin, että häntä

vilutti. Hänen oli sitäpaitsi sekä nälkä että jano. Hänen luitaan

kolotti ja aukinaista haavaa pakotti yhtämittaa ja syvältä. Koska hänen

partansa oli ollut päiväkausia ajamatta, näytti kuin hänen rakoilla

oleviin kasvoihinsa olisi pistetty miljoonia teräviä neuloja. Hän oli

niin väsynyt, ettei hän, kerran istuuduttuaan, voinut liikuttaa käsiä

eikä jalkoja. Yö oli pimeä, synkkä, pilvinen, tuulinen ja kylmä. Jonkun

arosuden kimeä kiljunta tunkeutui silloin tällöin mesquite-pensaikossa

kahisevan tuulen huminan läpi. Joskus oli niin tyyntäkin, että

hiljaisuus tuntui jonkinlaiselta jäykistävältä ja ryömivältä aineelta,

joka levisi erämaan ylle haudaten sen alleen.

Jos katsotaan asioita elämän tavallisten mittojen mukaan, oli Dick Gale

vain nälkäinen, yksinäinen ja surkuteltava raukka. Mutta hänen

suhteensa olisi tämä päätelmä ollut oikea vain ulkonaisiin olosuhteihin

nähden ja poikennut kokonaan oleellisesta sisällisestä totuudesta.

Sillä Gale oli onnellinen ja suhtautui jonkunlaisin villein, omituisin

iloin tämän erämaan aiheuttamiin puutteihin, tuskiin, vaaroihin,

hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen. Menneisyydessä ei hän ollut ollut

miksikään hyödyksi itselleen eikä muille, eikä hän ollut milloinkaan

tiennyt, miltä tuntuu olla nälissään, viluissaan, väsyneenä ja

yksinään. Hän ei ollut milloinkaan ennen työskennellyt minkään

päämäärän saavuttamiseksi. Kunkin päivän tarpeet oli aina tyydytetty ja

huominen ja tulevaisuus olivat näyttäneet samanlaisilta. Vaara,

puutteet ja työskentely olivat hänelle olleet vain kirjoissa ja

sanomalehdissä esiytyviä sanoja.

Nykyään sai hän käyttää käsiään, aistejaan ja aivojaan. Hänen

velvollisuutensa oli palvella miestä, joka luotti häneen. Hän oli

taistelevien ja ratsastavien vartijain toveri, ystävä ja vertainen. Hän

oli viettänyt loputtomia päiviä ja viikkoja, jotka olivat tuntuneet

vuosilta, yksin hevosensa kanssa, matkustaen, kiiveten ja metsästäen

emämaassa, joka jo luonnostaan oli karu ja vihamielinen, ja vaarallinen

villien miesten hyökkäysten vuoksi. Hevosesta oli tullut hänen rakkain

toverinsa. Sen kanssa oli Gale oppinut tietämään, miten vähällä voidaan

tulla toimeen. Pintapuolisuus, valheellisuus ja tottumukset, jotka

kerran olivat merkinneet hänelle koko elämää, putosivat pois kuin

kuihtuneet lehdet, sillä ne olivat tarpeettomat täällä kallioiden ja

hiekan ankarassa autiudessa.

Galen onnellisuus, jos kiinnitetään huomio hänen työhönsä ja

vaivoihinsa, oli ehkä jollakin tavoin hyvin vakavaa ja tyyntä, mutta

rakkaus odotti häntä ja se oli synnyttänyt ja kasvattanut toisia

salassa olleita piirteitä, saaden hänet käsittämään kauneutta ja sen

lumoavaa voimaa ja tekemään teräviä huomioita luonnosta. Hän tunsi

kyllä tuskat, mutta hän ei ollut milloinkaan onneton, eikä hän erämaan

autiudessakaan tuntenut olevansa milloinkaan yksinään.

Kun hän ratsasti erämaan poikki ja terävin katsein etsi liikkuvia,

mustia esineitä ja seurasi valkoisia tomupilviä, jotka olivat

varoituksia, näki hän Nellin kasvot jokaisessa pilvessä.

Puhdaspiirteiset ylängöt olivat kuin hänen säännöllisiä sivukuviaan,

joissa hän oli näkevinään tytön tarmokkaan leuan, huulet,

hienopiirteisen nenän ja otsan. Kaikkialla oli aina jotakin

kullanväristä tahi punertavaa, joku miellyttävä viiva tahi sinertävä

pilkku muistuttamassa hänestä, öisin näkyivät hänen kasvonsa nuotiosta

lämpiminä, hehkuvina, punastuvina ja kalpeina.

Kuten tavallisesti, niin istui Gale nytkin vahtien ja kuunnellen

jännitetyin korvin tuulen huminaa, samalla kumminkin ajatellen ja

katsoen hiiltyvästä nuotiosta näkyvää suloisten kasvojen muuttuvaa

harhakuvaa. Erämaa kehitti ja lisäsi ajatuksia. Leirinuotion punaisesta

ja valkoisesta sydämestä näkyi tuhansia suloisia kasvoja, muiden

lemmittyjen ja vaimojen kasvoja, jotka olivat loistaneet muille

miehille. Ajatellessaan Nelliä oli Gale onnellinen, sillä jokin, kun

hän oli näin yksinään erämaassa, ilmaisi hänelle, että Nell oli häntä

lähellä, ajatteli ja rakasti häntä. Mutta täällä lounaisella

ylätasangolla oli paljon muitakin miehiä, joilla, kun he haaveilivat

kasvoista, oli näky kuin välähtävä salama tahi nopea vilahdus, kuin

tuon onnellisuuden synnyttämä toivo ja ruumiillistumus, joka oli kerran

ollut olemassa, mutta kadonnut sitten. Galen ajatukset kiintyivät usein

noihin satoihin erämaan matkustajiin ja vaeltajiin, jotka olivat

uskaltautuneet Camino del Diablon vaarallisille seuduille tulematta

milloinkaan takaisin. Belding oli kertonut hänelle tuosta

peloittavimmasta erämaan tiestä, joka oli paljasta lentohiekkaa. Lash

oli kulkenut sen päästä päähän ja kertonut palattuaan kuivuneista

lähteistä, auringossa vaalenevista luista ja kultakaivoksista, jotka

olivat yhtä saavuttamattomissa kuin niiden kadonneet löytäjätkin,

säälimättömistä yaqui-intiaaneista ja heidän vihastaan meksikolaisia

kohtaan. Gale ajatteli tuota tietä ja miehiä, jotka olivat leiriytyneet

sen läheisyyteen. Monelle oli siellä koittanut viimeinen yö viimeisen

nuotion ääressä. Tämä ajatus tuntui hiipivän tuolta pimeydestä,

yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta Galen mieleen lumoten hänet

omituisesti. Hän tiesi nyt paremmin kuin milloinkaan ennen, miksi

miehet pakenivat erämaahan jättäen jälkeensä hautoja, tuhoutuneita

koteja, haaksirikkoutuneen elämänsä, surevan vaimonsa tahi lemmittynsä.

Ja jokainen vaeltaja näki jokaisen nuotion hehkuvassa tuhkassa jonkun

harhakuvan. Gale vertasi noiden viimeisen leirivalkeansa vieressä

istuvien miesten tuskaa siihen iloon ja lupaukseen, joita hän odotti

luottavin sydämin.

Vähitellen muisti Gale kumminkin, mitä hän odotti, ja noustuaan

seisoalleen nakkasi hän liekaköyden olalleen ja meni hakemaan Blanco

solia. Pimeys oli niin synkkä nyt, ettei Gale nähnyt montakaan metriä

eteenpäin eikä sivuille. Tunnustellen käsillään kulki hän eteenpäin ja

äkkiä, kun hän oli kiertänyt erään mesquite-pensaikon, näki hän Solin

valkoisen ruumiin kuvastuvan tummaa taustaa vasten. Hevonen hypähti ja

kääntyi aikoen lähteä pakoon. Oli melkein varmaa, ettei kukaan Solille

tuntematon olisi saanut sitä milloinkaan kiinni, mutta Galen hiljainen

kutsu rauhoitti sen ja se jatkoi vain syömistään. Dick kiinnitti sen

liekaan runsasruohoiselle paikalle ja palasi sitten nuotionsa luo.

Saavuttuaan sinne nosti hän satulansa kummun juurelle suojaiseen

paikkaan, levitti toisen huopapeitteen hiekalle ja kietouduttuaan

toiseen paneutui hän pitkäkseen nukkuakseen lopun yöstä.

Hän oli siellä kokonaan suojassa tuulelta, mutta hän kuuli kumminkin

sen surullisen huminan mesquite-pensaikossa. Mitään muuta ääntä ei

kuulunut. Arosudetkin olivat lopettaneet nälkäisen ulvontansa. Gale

vaipui uneen ja nukkuikin raskaasti iltayön, mutta sitten hän heräsi

aina vähän ajan kuluttua tuntien yön yhä kylmenevän ja kostean

laskeutumisen enenevän. Tumma taivas muuttui kumminkin lopulta

harmaaksi ja päivä alkoi nopeasti sarastaa. Aamu oli kirkas ja purevan

kylmä. Hän heitti märän huopapeitteen yltään ja nousi puutunein jäsenin

ja kylmissään. Hetken kestävät nopeat liikkeet riittivät kumminkin

lämmittämään hänen verensä ja norjentamaan hänen lihaksensa, ja sitten

hän oli jälleen virkeä, kiihkeä ja innostunut. Nouseva aurinko kultasi

sumun ja alaspäin viettävä laakso muuttui ihmeellisen väriseksi. Hän

haki Blanco solin kummun juurelle, satuloi sen ja kiinnitti sen sitten

liekaan tiheimpään mesquite-pensaikkoon.

"Sol, saamme juoda hetken kuluttua", sanoi hän taputellen hevosensa

jalomuotoista kaulaa.

Gale tarkoitti totta puheellaan. Hän ei aikonut syödäkään, ennenkuin

hän oli juottanut hevosensa. Sol oli kulkenut melkein kahdeksanviidettä

tuntia saamatta juuri ollenkaan vettä, ja se oli tarpeeksi pitkä aika

erämaankin kasvattamalle hevoselle. Nuo kolme rosvoa eivät voineet

estää Galen pääsyä lähteelle. Tartuttuaan pyssyynsä läksi hän

kävelemään uomaa ylöspäin. Kaniinit hyppelivät matalassa pensaikossa ja

muutamat olivat niin kesyjä, että hän olisi voinut potkaista niitä..

Hän käveli nopeasti suurimman osan matkasta ja vasta sitten kuin hän

näki sinisen savun kiemurtelevan puiden latvojen yläpuolella,

hidastutti hän kulkuaan katsoen ja kuunnellen samalla tarkasti. Näin

päivän valossa katsottuina olivat maanlaatu ja puiden asema sellaiset,

että hän löysi mukavamman ja turvallisemman tien kuin eilen pimeässä.

Ja edeten hyvin varovaisesti pääsi hän likemmäksi lähdettä ja hieman

sitä korkeammallekin.

Meksikolaiset keittelivät huolettomasti aamiaistaan. Niillä oli kaksi

nuotiota, toinen lämpöä ja toinen keittämistä varten. Galesta tuntui

siltä kuin nuo rosvot olisivat olleet hänelle tuttuja. Kaikki nuo

rajahaukat muistuttivat aina jollakin tavoin toisiaan, ne olivat

tavallisesti pieniä, jänteviä, kulmikkaita, tummaihoisia ja

mustatukkaisia miehiä, joilla oli omituiset meksikolaiset vaatteet ja

sombrerot. [Sombrero, hattu, tavallisesti kasvien kuiduista tehty.]

Vahtiessaan tuota kolmikkoa tunsi Gale vähitellen suuttuvansa. Miehillä

ei näyttänyt olevan vähintäkään aikomusta lähteä jatkamaan matkaansa.

Eräs heistä, luultavasti johtaja, kiinnitti pistoolin kupeelleen, mutta

muita aseita ei ollut näkyvissä. Gale totesi sen suunnittelevin

katsein. Rosvot olivat nukkuneet tuolla pienessä tiilimajassa eivätkä

olleet vielä tuoneet karbiineitaan ulos. Sitten siirtyi Galen katse

aitaukseen, jossa oli enemmän kuin kaksitoista hevosta, muutamat niistä

hienoja eläimiä. Ne kuopivat jaloillaan, hirnuivat, tappelivat ja

tömistelivät. Noin käyttäytyvät luonnostaan aitaukseen suljetut erämaan

hevoset silloin kuin ne haluavat heiniä ja vettä.

Mutta äkkiä työnsi muudan suuri, musta ja karvainen hevonen turpansa

aidan yli ja vihelsi. Toisetkin hevoset katsoivat samaan suuntaan,

niiden korvat nousivat pystyyn ja sitten nekin hirnuivat. Gale tiesi

nyt, että oli tulossa lisää miehiä tahi hevosia, mahdollisesti

molempia. Mutta meksikolaiset eivät näyttäneet huomaavan

hälyytystä, tahi jos he huomasivat, eivät he kiinnittäneet siihen

tarkkaavaisuuttaan. Nuo mescalia [mescal, samannimisestä kaktuksesta

valmistettu päihdyttävä juoma] juovat roistot olivat huonoja vakoojia.

Tiedettiin aivan yleisesti, miten helposti heidät voitiin yllättää tahi

heidän kimppuunsa hyökätä. Useimmiten olivat he tietämättömiä ja tyhmiä

työmiehiä. He olivat ihmeellisen taitavia hevosmiehiä ja voivat kulkea

pitkälti ruoatta ja juomatta, mutta heiltä puuttuivat kaikki muut avut

ja ominaisuudet, joita tarvittiin erämaan sodankäynnissä. Heillä oli

huono näkö ja kuulo, huono määrittelykyky ja kun he kiihoittuivat,

olivat he kuin henkensä edestä pakoon pyrkiviä hulluja muurahaisia.

Gale näki parin intiaanin ratsastavan aaseilla saman kummun toista

rinnettä, jonka toisen rinteen juurella tuo tiilimaja oli, eivätkä he

nähtävästi tienneet mitään meksikolaisista, sillä he jatkoivat vain

kulkuaan. Toinen intiaani oli papagolainen. Toinen taasen, jossa ei

ollut muuta huomattavaa kuin että hän vain vaivoin voi pysytellä aasin

selässä, oli selvästi yaqui. Näillä matkustajilla ei ollut varmasti

rosvoille muuta kelvollista ryöstettävää kuin huopapeitteet ja puoleksi

tyhjät eväslaukut. He jatkoivat matkaansa kummun yli lähdettä kohti ja

kierrettyään majan nurkan yllättivät he täydellisesti rosvot.

Gale kuuli lyhyen kimakan huudon, joka oli omituisesti kaikuva ja

hurja, ja nähtävästi oli se toisen intiaanin päästämä. Siihen

vastattiin kähein karjahduksin. Sitten tuo meksikolainen kolmikon

johtaja, jolla oli pistooli, vetäisi sen tupesta ja ampui empimättä.

Hän ampui sivu kerran ja sitten jälleen. Kolmas luoti osui papagoon,

joka luisui huudahtaen aasin selästä maahan yhteen kasaan. Toinenkin

intiaani horjui, ikäänkuin hän toverinsa suoman tuen höltyessä olisi

ollut vähällä menettää tasapainonsa, mutta neljännen laukauksen

kajahtaessa syöksyi hänkin maahan.

Paukahdukset olivat säikähdyttäneet aitauksessa olevat hevoset, ja tuo

hurja musta syöksyi huojuvaa veräjää vasten kaataen sen kumoon. Se

hyökkäsi sieltä tielle, mutta nuo pari meksikolaista juoksivat sitä

vastaan tarttuen sen turpaan ja harjaan, ja kolmas juoksi sulkemaan

jälleen veräjän.

Sitten keikautti tuo pistoolin omistaja itsensä notkeasti kuin pantteri

hevosen selkään. Hän huusi heiluttaen revolveriaan ja kannusti mustaa

eteenpäin. Kaikki kolme miestä käyttäytyivät hyvin hilpeästi. He

aikoivat urheilla, Nuo pari maassa olevaa alkoivat tanssia ja

rallatella, ja hevosen selässä oleva johtaja ampui jälleen imeytyen

sitten kuin iilimato raivostuneen mustan paljaaseen selkään. Se oli

vain turha ratsumiestemppu. Sitten pakotti meksikolainen jollakin

omituisella otteella hevosen jälleen laskemaan jalkansa maahan ja

syöksymään melkein tuon viimeksi kaatuneen intiaanin päälle.

Gale seisoi hämmästyneenä puristaen pyssyään kovasti. Hän ei voinut

ymmärtää ratsastajan tarkoitusta, mutta epäili kumminkin jotakin

hirveän raakaa olevan tulossa. Hevosen täytyi totella tuota julmaa

ohjaavaa kättä, vaikka se koettikin kiemurrella ja potkia. Se kohosi

takajaloilleen pieksäen etukavioillaan ilmaa ja korskuen hurjasti, ja

sitten se syöksyi tuon maassa makaavan intiaanin kimppuun. Silloinkin

vielä koetti tuo ymmärtäväinen eläin olla lyömättä miestä kavioillaan.

Mutta se ei ollut enää mahdollista. Kauhistuttava hurja huuto ilmaisi,

että tämä taituruuden näyte oli onnistunut.

Meksikolainen ei yrittänytkään poljettaa hevosellaan papagolaisen

ruumista, vaan käännytti ratsun takaisin aikoen jälleen ratsastaa tuon

toisen intiaanin yli. Silloin muisti Gale, mitä hän oli kuullut

meksikolaisten vihasta yaqueja kohtaan. Hän muisti noiden villien

meksikolaisten julmuuden ja sukupuuttoon hävittävän sodan intiaaneja

vastaan.

Gale ei voinut kestää enempää. Hän ampui nopeasti ratsastajaa osaamatta

kumminkaan tuohon heiluvaan olentoon. Luoti sattui hevoseen. Se hyppäsi

pystyyn, kuului säikähtynyt huuto, jota seurasi pitkä laukka, ja sitten

keikahti hevonen kumoon potkaisten meksikolaista kaatuessaan. Molemmat

jäivät liikkumattomina makaamaan.

Dick hyökkäsi piilostaan estääkseen toisia rosvoja pääsemästä majaan

aseitaan hakemaan. Toinen mies huusi ja juoksi vastakkaiseen suuntaan

ja toinen seisoi kuin naulattu paikoillaan. Gale juoksi paikalle ja

tempasi maasta aseen, joka oli pudonnut rosvopäällikön kädestä. Mies

alkoi liikahdella ja tointua pyörtymyksestään. Säikähtyneet hevoset

särkivät aitauksen ja pakenivat uomaa pitkin tomupilvien jäädessä

osoittamaan suuntaa, jonne ne katosivat.

Kaatunut rosvo nousi istualleen rukoillen pyhimyksiään toisessa ja

ristien silmiään toisessa silmänräpäyksessä. Toinen meksikolainen pysyi

paikoillaan peläten uhkaavaa pyssyä.

"Menkää tiehenne, rosvot! Juoskaa!" huusi Gale. Sitten hän toisti

huutonsa espanjan kielellä. Uhaten pyssyllään karkoitti hän nuo

molemmat roistot leiristä. Seuraavassa silmänräpäyksessä juoksi hän

majaan ja toi karbiinit esille särkien jokaisen aseen suurella kivellä

käyttökelvottomaksi. Saatuaan sen tehdyksi juoksi hän hakemaan

hevostaan. Hän kiiruhti lyhintä tietä uomaa alas välittämättä

ollenkaan, kohtaisiko hän rosvot vai ei. Luultavasti tapaaminen olisi

muodostunut kohtalokkaammaksi heille itselleen, ja he tiesivät sen

Blanco sol kuuli hänen tulevan ja hirnui tervetuliaisiksi. Kun Gale

nousi sen selkään, korskui hevonen taistelunhaluisesta. Gale ratsasti

nopeasti tapahtumapaikalle, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa, kun hän

saapui lähteelle, oli juottaa Sol ja täyttää vesisäiliö.

Sitten hän talutti hevosen kauemmaksi lähteen reunalta ja päätti

tarkastaa intiaanit ennen matkalle lähtöään. Papagoa oli ammuttu

suoraan sydämeen, mutta yaqui eli vielä. Hän oli tajuissaan ja katsoi

Galeen suurin, oudoin ja synkin silmin, jotka olivat mustat kuin

tulivuoren kuona.

"Muukalainen on ystävällinen eikä tapa", kuiskasi hän käheästi.

Hänen sanansa olivat enemmän kysyvät kuin rukoilevat.

"Yaqui, olet mennyttä kalua", sanoi Gale varmasti. Hän lausui vain

ääneen ajatuksensa.

"Yaqui ei ole pahastikaan loukkautunut", vastasi intiaani sanoen sitten

jonkun oudon sanan ja toistaen sitä alituisesti.

Joku vaisto tahi käheässä kuiskauksessa piilevä voima tahi nuo tummat

kasvot sanoivat Galelle, että hänen oli haettava vesisäiliö sinne. Hän

nosti intiaanin istumaan antaen tämän juoda, ja jos hän milloinkaan

elämässään oli nähnyt kiitollisuutta ihmissilmissä, näki hän ainakin

nyt. Sitten hän rupesi kyselemään loukkautuneelta intiaanilta

unhottamatta kumminkaan hetkeksikään varovaisuuttaan. Gale ei halunnut

tulla yllätetyksi. Intiaanissa oli kolme loukkaumaa: luodinreikä

olkapäässä, murskautunut käsivarsi ja pahasti ruhjoutunut reisi. Mikä

häntä oli vaivannut, ennenkuin rosvo oli ratsastanut hänen päälleen, ei

Gale voinut varmasti sanoa.

Hän ajatteli nopeasti. Tämä yaqui paranisi varmasti, ellei häntä

jätetty tänne kuolemaan tahi noiden meksikolaisten murskattavaksi,

jotka varmasti jonkun ajan kuluttua rohkaistuaan luontonsa hiipisivät

takaisin lähteelle! Galelle ei juolahtanut mieleenkään tämän miesraukan

hylkääminen. Siinä ilmeni juuri tuo hänen vanha tottumuksensa, tuo

inhimillisyyden korkeampi velvoitus, joka teki mahdottomaksi minkään

itsesäilytysvaiston alkeiskehoitusten noudattamisen. Gale tiesi

kumminkin, että hän lisäsi uhkaavat vaarat satakertaisiksi ottamalla

tämän loukkautuneen intiaanin mukaansa. Hän rupesi kumminkin nopeasti

toimimaan, ja pitäen pyssyään aina käden ulottuvilla ja katsahtaen

silloin tällöin syrjään työstään hän sitoi intiaanin haavat, ollen

kumminkin samalla hyvin varuillaan.

Intiaanien aasit ja rosvojen hevoset olivat kaikki tipotiessään. Aika

oli kumminkin Galelle niin arvokas, ettei hän voinut kuluttaa siitä

hetkeään ehkä turhaan hakemiseen. Senvuoksi nostikin hän intiaanin heti

Solin leveille lautasille ja hyppäsi sitten itse satulaan. Kuultuaan

käskyn taivutti Sol kaulansa lähtien kävelemään itäänpäin tietä pitkin

nopeasti ja välittämättä kahdenkertaisesta kuormastaan.

Kaukana edellä parin korkean ylätasangon välissä, jossa tie katosi

muutamaan solaan, osoitti pitkä jono pieniä tomupilviä, missä

aitauksesta karanneet hevoset nyt olivat. Ne niistä, jotka oli

varastettu, juoksivat suoraan ja empimättä kotiinsa vieden ehkä

toisetkin mukanaan. Rosvot saivat jäädä erämaahan pyssyittä ja

ratsuitta.

Blanco sol käveli tahi juosta hölkytteli kuusi penikulmaa tunnissa.

Sellainen vauhti ei tavallisesti viidenkäänkymmenen penikulman matkalla

kastellut sen kiiltävän valkoista nahkaa eikä pörhöttänyt sen karvoja.

Gale, ottaen huomioon aina käsillä olevan mahdollisuuden kohdata toisia

rosvoja ja joutua takaa-ajettavaksi, säästi hevosensa voimia. Päästyään

niin kauaksi Papago Wellistä, ettei sitä enää näkynyt, laskeutui hän

satulasta ja käveli hevosen rinnalla tukien vahvalla kädellään avutonta

ja horjahtelevaa intiaania.

Aurinko sivuutti itäiset harjanteet ja aamun kylmyys katosi kuin

taikavoiman vaikutuksesta. Koko erämaa muuttui. Sen harmaus muuttui

loistavaksi, mesquite-pensaat kimaltelivat, kaktukset verhoutuivat kuin

kuuraan ja kalliot värjäytyivät kullanvärisiksi ja punaisiksi. Sitten

kuin kuumuus lisäytyi, rupesi tuulemaan Galen takana olevasta

laaksosta, ja kuta kauemmin aurinko paistoi sitä kovemmaksi muuttui

tuuli. Etäisyyden ihmeellinen läpinäkyvä auder muutti sinertävän

värinsä kellahtavaksi. Lentohiekka kätki vuorten ääriviivat melkein

näkyvistä.

Gale pysytteli hevosensa rinnalla. Hän kärsi nurkumatta haavoittuneen

kylkensä aiheuttamaa tuskaa, jota jokainen askel vain lisäsi. Hänen

katseensa harhaili laajan, savuisen erämaan yli hakien sellaisia

maamerkkejä, jotka hän tunsi. Kun Nimettömien vuorien jylhät ja korkeat

huiput vilahtivat nopeasti kiitävien hiekkapilvien välistä, tunsi hän

olevansa jo lähempänä kotia. Toinen tunti vei hänet erään tumman

kohtisuoran patsaan kohdalle, joka seisoi vapaasti muutaman esiin

työntyvän jyrkänteen laidalla. Se oli kansainvälinen rajamerkki. Kun

hän oli sivuuttanut sen, oli hän saapunut oman maansa kamaralle.

Keskipäivän kuumuuden ollessa korkeimmillaan pysähtyi hän erään kallion

varjoon, nosti yaquin satulasta maahan ja antoi hänelle vettä.

Tarkastettuaan sitten kauan ympäröivää erämaata irroitti hän satulan

Solin selästä, jotta se saisi piehtaroida hiekassa, söi hieman ja

paneutui sitten itsekin hetkiseksi lepäämään.

Yaqui oli sitkeähenkinen, sillä hän eli vielä. Ensimmäisen kerran

katsoi nyt Gale intiaaniin tarkemmin nähdäkseen, minkä näköinen tämä

oikeastaan oli. Miehellä oli suuri jalomuotoinen pää ja kasvot, jotka

muistuttivat ryppyistä naamiota. Näytti siltä kuin hänen kotiseutunsa,

Sonoran, vulkaaninen laava olisi siselöinyt ne tummanpunaisiksi.

Intiaaneilla on aina tummat ja salaperäiset silmät, mutta tämän yaquin

katseessa oli erämaan koko surullinen autius. Se oli kohdistunut Galeen

ja liikkui ainoastaan silloin kun hänkin liikkui, Intiaani oli lyhyt ja

harteikas, ja hänen ruumiinsa näytti voimakkaasti kehittyneeltä, vaikka

nälkä tai sairaus olivatkin sen nyt kovasti laihduttaneet.

Gale läksi jälleen jatkamaan kotimatkaansa. Kun hän oli päässyt solan

toiseen päähän, oli hänellä edessään laaja syvennys, joka oli niin

rosopintainen kuin miljoonia suuria nauloja olisi lyöty Thorin

vasaralla johonkin säröiseen lattiaan. Sitä sanottiin Altar Valleyksi.

Se oli puronuomien, kanjonien, kallioiden ja harjanteiden loppumaton

kaaos, kaktuksien luvattu kotimaa, jonka itäinen pää ulottui Forlorn

Riveriin asti ja imi sen veden kuiviin silloin kun siinä sattui

sellaista olemaan.

Tämä erämaan okainen ja kuiva kohta oli melkein mahdoton kuljettavaksi

satulassa huojuvan haavoittuneen ja avuttoman miehen kanssa. Kumminkin

läksi Gale sinne pelkäämättä. Hän halusi kuljettaa yaquin niin kauas

kuin suinkin tahi kunnes kuolema vapauttaisi hänet velvollisuudesta, ja

Blanco sol kahlasi vierivässä hiekassa, kiipesi mutakuoppien reunoja

ylös ja alas, pujotteli kallioiden ja valkopiikkisten _choyain_ välitse.

Aurinko alkoi jo laskeutua länttä kohti vähentäen suurinta kuumuuttaan

vähitellen ja vastahakoisesti. Tuulikin tyyntyi ja tomu lakkasi

kiitämästä. Nimettömien vuorten jylhä odottava seinämä muuttui

punertavaksi ja sitten kullanväriseksi. Gale pysytteli itsepintaisesti

väsymättömän hevosensa rinnalla tukien yaquia ja kestäen valittamatta

terävien piikkien pistokset. Lopulta muuttui kulku vaivalloiseksi

uurastamiseksi. Hänen raskaat säärystimensä uhkasivat usein kaataa

hänet kumoon, mutta hän ei uskaltanut kulkea niittä, sillä vaikka ne

olivatkin paksut ja kankeat, pistivät kumminkin choyain terävät

peloittavat pistinmäiset piikit niidenkin läpi.

Aina viimeiselle penikulmalle asti jaksoi Gale seurata Blanco solia ja

pitää tarkasti silmällä edessä olevaa tietä, mutta sitten kuin Forlorn

Riverin litteät talot ilmestyivät näkyviin loistaen punaisilta auringon

valossa, rupesi hän horjumaan ja väsyi nopeasti. Yaquikin putosi

satulasta ja jäi liikkumatonna hiekalle makaamaan. Gale ei jaksanut

enää nousta hevosensa selkäänkään, vaan tarttui lujasti Solin pitkään

häntään horjuen siten eteenpäin.

Blanco sol hirnui kimakasti. Se vainusi kylmää vettä ja makeata

apilasruohoa. Edestäpäin näkyvät lepattavat valot merkitsivät lepoa.

Erämaan surullinen hämärä seurasi nopeasti auringonlaskua. Se korosti

tuon harmaan hiekan läpi kiemurtelevan joen ja sen tummempien törmien

yksinäisyyttä. Yön varjot alkoivat laskeutua laaksoon mustilta, kaukaa

häämöittäviltä vuorilta.