Belding vei Dickin pieneen huoneeseen, jossa ei ollut yhtään ikkunaa,
vaan sen sijaan kaksi ovea, joista toinen johti puutarhaan ja toinen
talon länsipuolella olevalle pihalle. Siellä oli ainoastaan kaikkein
välttämättömimmät huonekalut ja mukavuudet. Dick kertoi jättäneensä
matkakapineensa tuohon hotelliin Casitassa, mutta Beldingin mielestä
oli koekin noiden tavaroiden takaisinsaamiseksi hyvin vaarallinen,
koska Richard Gale ei tällä haavaa tainnut olla Casitan meksikolaisten
suosiossa. Siksipä Dick päättikin sanoa viimeiset hyvästit hienoille
puvuilleen ja liinavaatteilleen ajatellen, että samalla kun hän jätti
hyvästit hyödyttömälle ja laiskuudessa vietetylle menneisyydelleen, oli
hyvä, etteivät nuo vanhat ylellisyystavarat olleet häntä siitä
muistuttamassa. Mutta kun ei hänellä nyt ollut mitään muuta omaisuutta
kuin yllään olevat vaatteet, ei edes nenäliinaa, sanoi hän olevansa
pahoillaan, että hän oli tullut Forlorn Riveriin kuin kerjäläinen.
"Kerjäläinen, no kaikkea tässä nyt kuuleekin!" huudahti Belding
räpyttäen silmiään lampun valossa. "Rahaa me vähimmin ajattelemme
täällä. Kumminkin, Gale, jos vain työskentelette väsymättömästi,
tulette pian rikkaaksi."
"Se ei hämmästyttäisi minua ollenkaan", vastasi Dick miettivästi. Mutta
hän ei ajatellut aineellista hyvinvointia. Sitten kuin hän oli
tarkastellut tahriintunutta ja revennyttä paitaansa, sanoi hän nauraen:
"Belding, siksi ajaksi kuin odottelen tuota rikastumistani, haluaisin
saada hieman paremmat vaatteet."
"Kylässä on pieni meksikolainen vaatetustavarain kauppa, ja mitä ette
voi saada sieltä, ompelee naisväki kyllä teille."
Kun Dick asettui levolle, tunsi hän koko olemuksessaan, ettei hän ollut
oikein terve, sillä hänen päätänsä särki aika lailla. Mutta huolimatta
tästä ja muistoissa ja aavistuksissa pyörivistä ajatuksista, voitti
väsymys hänet ja hän nukkui pian.
Kun hän heräsi, oli jo valoisaa, mutta tuo kirkkaus näytti niin
omituiselta kuin hän olisi katsellut sitä verhotuin silmin. Kesti
jonkun aikaa, ennenkuin hänen järkensä rupesi toimimaan, ja sitten
hänen oli ponnistettava voimiaan, ennenkuin hän voi ajatella. Hänen
päätään huimasi. Kun hän yritti kohottaa oikeata käsivarttaan, oli
hänen siitä luovuttava sietämättömän tuskan tähden. Sitten hän huomasi,
että käsivarsi oli pahasti ajettunut ja käden ympärillä olevat siteet
olivat luisuneet pois. Loukkaantunut jäsen oli punainen, tulehtunut ja
ainakin kaksi kertaa niin suuri kuin tavallisesti. Koko ruumista poltti
ja ankara päänsärky kidutti häntä.
Belding astua tömisteli huoneeseen.
"Halloo, Dick, tiedättekö ollenkaan, että päivä on jo pitkälle kulunut?
Onko loukkaantunut nyrkki ollenkaan parempi tänä aamuna?"
Dick koetti nousta istualleen, mutta hänen voimansa pettivät. Hän pääsi
tosin jo puoleksi istuvaan asentoon, mutta tunsi sitten voimatonna
vaipuvansa takaisin vuoteelleen.
"Luulen olevani melko sairas", virkkoi hän.
Hän näki Beldingin kumartuvan vuoteeseen päin, koskettavan hänen
kasvojaan ja puhuvan jotakin, mutta sitten näytti kaikki liukuvan, ei
pimeyteen, vaan johonkin sellaiseen paikkaan, jossa hänellä oli hämärä
käsitys harmaista liikkuvista esineistä ja etäisistä äänistä. Sitten
tuli väliaika, jolloin kaikki oli mustaa. Hän ei tiennyt, kestikö tuo
tila minuutteja, vaiko tunteja, mutta sitten voi hän kumminkin ajatella
selvemmin. Hän nukkui heräten kerran yöllä, mutta nukkui jälleen. Kun
hän jälleen avasi silmänsä, paistoi aurinko huoneeseen ja viileä
tuoksuva tuuli puhalsi avoimesta ovesta. Dick tunsi olevansa terveempi,
mutta siitä huolimatta ei hänellä ollut vähintäkään halua nousta,
puhella tai syödä. Mutta sen sijaan oli hänellä hirvittävä jano. Rouva
Belding kävi hänen luonaan useasti, joitakin kertoja pistäytyi siellä
myös isäntä ja kerran piipahti sinne myös Nell. Mutta ei tämä
viimeinenkään tapaus kiinnittänyt Dickin mieltä.
Seuraavana päivänä oli hänen tilansa huomattavasti parempi.
"Olemme pelänneet verenmyrkytystä", virkkoi Belding, "mutta vaimoni
arvelee, että vaara on jo ohi. Kättä on kumminkin haudottava vielä
jonkun aikaa."
Laddy ja Lash tirkistivät ovesta.
"Tulkaa vain sisälle, pojat. Hänen luonaan saa kyllä käydä tovereita --
kuta enemmän, sitä parempi -- sillä seurahan pitää hänen mielensä
virkeänä. Hän ei saa vain liikkua, siinä kaikki."
Paimenet astuivat sisälle hitaasti, kylmäverisesti ja samalla myös
ystävällisesti puhellen.
"Kylläpä se olikin isku!" virkkoi Ladd tervehdittyään ensin Galea.
"Näytätte lopen uupuneelta."
Jim Lash pudisti puolikaljua, auringon paahtamaa päätänsä. "Taisipa
todellakin sellainen isku jo tuntua Rojaksenkin kallossa."
"Kuulkaahan, Gale. Laddy kertoi minulle erään Carter-nimisen naapurimme
lähtevän Casitaan", keskeytti Belding. "Nythän teillä on sopiva
tilaisuus lähettää joitakin tietoja ystävällenne soturille."
"Ahaa, sepä mainiota!" huudahti Dick. "Olen, suoraan sanoen, unhottanut
Thornen... Kuinka neiti Castañeda jaksaa? -- Toivon --"
"Hän voi hyvin, Gale. Hän on liikuskellut siellä ja täällä puistossa jo
parisen päivää. Kuten kaikki muukin espanjalainen tavara, näyttää
hänkin olevan tehty teräksestä. Olemme häneen jo lähemmin tutustuneet.
Hänestä ja Nellistä tuli heti hyvät ystävät. Minäpä käsken heidät
tänne."
Hän sulki pihalle johtavan oven selittäen, ettei hän halunnut antautua
sen mahdollisuuden varaan, että naapurit saavat tietää Mercedeksen
talossa olon. Sitten hän meni puutarhaan ja huusi.
Molemmat tytöt astuivat sisälle, Mercedes edellä. Kuten Nell oli hänkin
pukeutunut valkoisiin, ja hänellä oli punainen ruusu kädessään.
Dickille oli hänessä tuskin muuta tuttua kuin silmät ja pienen pään
omintakeinen asento, ja hänen kauneutensa yllätti hänet uudestaan
omituisesti. Päästäkseen Dickin luo liikkui hän nopeasti toimien hetken
mielijohteesta.
"Herra, olin surullinen, kun olitte sairas -- mutta nyt olen iloinen,
kun alatte tulla jo terveeksi."
Dick tervehti häntä ojentaen hänelle vasemman kätensä pyytäen samalla
vakavasti anteeksi, ettei hän viimeaikaisen heikkoutensa vuoksi voinut
ojentaa hänelle oikeata. Mercedeksen vienosta hymystä huokui
myötätuntoisuutta, kiitollisuutta ja ihmettelyä. Sitten Dick puhui
Nellille ojentaen hänellekin vasemman kätensä, johon Nell tarttui
kainosti. Hänen vastauksensa oli epäselvää käsittämätöntä muminaa,
mutta hänen silmänsä loistivat ilosta ja hänen poskiensa puna voi
melkein ruveta kilpailemaan kädessä olevan ruusun värin kanssa.
Jokainen jutteli sen jälkeen, paitsi Nell, joka oli silminnähtävästi
menettänyt toistaiseksi puhekykynsä. Äkkiä Dick muisti kertoa
tilaisuudesta lähettää uutisia Thornelle.
"Herra, saanko minäkin kirjoittaa hänelle? Ottaako joku viedäkseen
kirjeen? Saan sitten kuulla hänestä!" sanoi Mercedes tehostaen sanojaan
valkoisten käsiensä liikkeillä.
"Tietysti. Luulen, että Thorne-raukka on hyvin levoton. Kirjoitan
hänelle... Ei, en voi tällä loukkaantuneella kädelläni."
"Kyllä se käy päinsä, Gale", sanoi Belding. "Nell kirjoittaa
puolestanne. Hän kirjoittaa kaikki minunkin kirjeeni."
Belding järjesti sen siten ja Mercedes kiiruhti huoneeseensa
kirjoittamaan samalla kun Nell haki kynän ja paperia ja istuutui Galen
vuoteen viereen kuunnellakseen hänen saneluaan.
Vahtiessaan Nelliä ja koettaessaan katsella häntä silmiin ja
kuunnellessaan Beldingin keskustelua paimenten kanssa, oli Dickin hyvin
vaikea sanella ymmärrettävää kirjettä. Nell kohtasi hänen katseensa
kerran, mutta ei sitten enää. Puna kohosi joskus Nellin poskille, mutta
hälveni sitten jälleen, ja joskus, kun hän käski tytön kirjoittaa niin
ja niin, hymyili tämä epäröiden. Belding kertoili niistä vaaroista,
joita Casitaan matkustaminen voi aiheuttaa.
"Kyllä minä vien kirjeet ratsain Casitaan", virkkoi Ladd.
"Etpähän vie!", vastasi Belding. "Tuo rosvojen pesä saattaa tällä
kertaa olla sinulle vaarallinen."
"Vaikkapa nyt olisikin, ei kuolemaani kumminkaan moni surisi."
"Sanon teille, pojat, että ratsastan sinne itse Carterin kanssa",
jatkoi Belding. "Minulla on sinne muutakin asiaa ja samalla saan omin
silmin nähdä, mitä kapinalliset siellä puuhaavat. Laddy, pidä tarkasti
silmällä hevosiani sillä aikaa kuin olen kaupungissa. Gale, lähden itse
Casitaan. Aion palata johonkin aikaan huomenna. Tunnin kuluttua olen
valmis lähtemään. Laittakaa kirjeenne siihen mennessä valmiiksi. Ja jos
haluatte kirjoittaa kotiannekin, on siihen nyt hyvä tilaisuus. Kuluu
joskus kuukausimääriäkin meidän käymättä postissa."
Belding ja solakat paimenet poistuivat samassa huoneesta, ja nyt
saattoi Dick sanella kirjeensä loppuun. Mercedes palasi huoneeseen
loistavin silmin. Dick kuvitteli, miten tytön kirjeen saapuminen
mahtoikaan muodostua erikoistapaukseksi Thornen elämässä. Sen jälkeen
hän, muistettuaan Beldingin ehdotuksen, päätti seurata hänen neuvoaan.
"Saanko vaivata teitä kirjoittamaan vielä toisenkin kirjeen?" kysyi
Dick otettuaan sanelemansa kirjeen Nelliltä.
"Eihän siinä mitään vaivaa ole, mielellänihän minä kirjoitan", vastasi
tyttö.
Dickistä tuntui kumminkin tytön puhe ihmeelliseltä, sillä nämä olivat
ensimmäiset johdonmukaiset sanat, jotka hän oli Dickille puhunut.
"Saanko jäädä tänne?" kysyi Mercedes hymyillen.
"Luonnollisesti", vastasi Dick korjaten asentoaan ja aloittaen.
Äkkiä Gale keskeytti, osaksi todellisesta mielenliikutuksesta, katsoen
salaa kätensä suojasta Nelliin. Tyttö kirjoitti nopeasti ja hänen
kumartuneet kasvonsa näyttivät lempeämmiltä suloisuudessaan. "Oliko tuo
herttainen tyttö lopultakin kiintynyt häneen? Mutta sehän oli
mieletöntä -- mahdotonta."
Kun Dick lopetti sanelunsa, katsoi hän Mercedekseen, joka istui
hymyillen veitikkamaisesti ja myötämielisesti. Kuinka vastaanottavainen
hän olikaan? Gale kuuli Nellin kynän nopean rapinan ja katsoi tyttöön.
Tämä nousi äkkiä ojentaen Galelle valmiin kirjeen. Hän saattoi huomata,
kuinka puna nopeasti hälveni Nellin poskilta. Tyttö loi häneen nopean
katseen, tiedottoman ja tarkastelevan, käänsi sitten silmänsä pois ja
pyörähti selin. Hän poistui huoneesta Mercedeksen kanssa ennenkuin Gale
ennätti kiittääkään häntä.
Mutta tuo Nellin omituinen ja puhuva katse jäi ahdistamaan ja
kiduttamaan Galea. Se oli sanomattoman suloinen ja synnytti ajatuksia,
joilla hän ei uskonut olevan mitään tukea todellisuudessa. Jokin
hänen sisimmässään tanssi paljaasta ilosta, mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä tunsi hän kaipaavaa epäilystä ja vakavuutta, jota hän
ei itsekään voinut ymmärtää. Hän totesi, että tuoksi lyhyeksi hetkeksi,
jolloin heidän katseensa olivat kohdanneet toisensa, oli tytön arkuus
haihtunut. Naisen tutkiva katse oli tunkeutunut hänen lävitseen.
Lopun päivästä tyytyi Gale lepäilemään tyytyväisenä vuoteellaan
ajatellen ja uneksien, väliin taas uinahdellen ja katsellen valoja,
jotka tavantakaa muuttuivat vuorten huipuilla, ja nauttien lämpimästä,
tuoksuvasta, häneen puhaltavasta erämaan tuulesta. Hän näytti
menettäneen kykynsä arvioida aikaa. Hänestä tuntui kuin siitä olisi
kulunut jo sangen pitkä, hänelle niin vaiherikas aika, kun hän oli
kohdannut Thornen. Hän katseli asioita tunteittensa valossa,
välittämättä järkisyistään. Hänen entinen uteliaisuutensa palasi
jälleen. Rakastiko hän Nelliä? Oliko hän kiintynyt tyttöön vain
hetkellisesti? Hyödyttikö kiusata aivojaan tällaisilla ajatuksilla? Hän
ei halunnut vastata, vaan rupesi harkitusti haaveilemaan tytön
suloisista kasvoista ja tuosta viimeisestä tummansinisten silmien
katseesta.
Seuraavana päivänä luuli hän jo olevansa niin terve, että hän otaksui
voivansa poistua huoneestaan, mutta rouva Belding ei sallinut hänen
vielä täyttää aiettaan. Hän oli ystävällinen, hellä, äidillinen ja tuli
aina hetken kuluttua katsomaan, puuttuiko häneltä jotakin. Tämä hänen
huomaavaisuutensa oli vilpitöntä eikä lainkaan pingoitettua, mutta
Gale huomasi kumminkin, että ystävällisyys, joka oli niin ominaista
perheen muille jäsenille, ei ollut samanlaista hänen puoleltaan.
Galesta tuntui, että rouva Belding tunsi häntä kohtaan hieman
vastenmielisyyttä. Se hämmästytti ja pahoitti hänen mielensä. Hän ei
ollut juuri milloinkaan menestynyt tyttöjen ja nuorten rouvien parissa,
mutta heidän äitinsä ja vanhemmat ihmiset olivat pitäneet hänestä
tavallisesti paljon. Ja vaikka rouva Beldingin tukka olikin jo
lumivalkea, ei hän Galen silmissä näyttänyt ollenkaan vanhalta. Hän
kuvitteli mielessään, että saattaa tulla aika, jolloin olisi varsin
toivottavaa, että rouva Belding joka päiväisestä ystävällisestä
myötätunnostaan huolimatta pitäisi hänestä muutenkin. Niin hän ajatteli
ja harkitsi, kuinka hän voisi voittaa täydellisesti rouvan puolelleen,
sillä Dick huomasi hyvin pian, että hän piti paljon rouva Beldingistä.
Hänen kasvonsa, paitsi silloin kun hän hymyili, olivat miettivät ja
surulliset, ollen kumminkin samalla tarmokkaat, ankarat ja
jalomuotoiset, lyhyesti sanoen, kasvot, jotka panivat ihmisen
ajattelemaan. Kuin kummitteleva varjo tahi onnellisempien vuosien
harhakuva oli niissä vielä jäljellä Nellin kasvojen sulous ja
äärettömästi enemmän kauneutta kuin tyttö oli saanut periäkään. Dick
uskoi, että rouva Beldingin ystävyyttä ja äidillistä rakkautta kannatti
tavoitella kaikin voimin muistakin kuin itsekkäistä syistä, mutta hän
tunsi samalla, että noiden molempien saavuttaminen ei olisi mikään
helppo tehtävä. Usein tunsi hän tämän syvän ja läpitunkevan katseen
kohdistuvan häneen, ja vaikka se ei tosin ollenkaan hämmästyttänyt
häntä, sillä eihän hänellä ollut minkäänlaisia häpeällisiä menneisyyden
eikä nykyisyyden salaisuuksia, osoitti se hänelle kumminkin, kuinka
hyödytöntä olisi salata jotakin häneltä. Luonnollisesti hän alussa
koetti salata kiintymystään tyttöön, mutta sitten hän päätti esiintyä
rehellisesti ja peittelemättä ja sitten joko voittaa tahi hävitä. Ja
enemmänkin, jos rouva Belding alkaisi kysellä jotakin hänen kodistaan,
vanhemmistaan tahi muista sukulaissuhteistaan, ei hän halunnut karttaa
suoria ja rehellisiä vastauksia.
Iltapäivällä Gale kuuli hevosten askelten töminää ja Beldingin
sydämellisen äänen. Äkkiä astuikin karjanomistaja sisälle pudistellen
harmaata tomua olkapäiltään ja heilutellen kirjettä kädessään.
"Hyvää iltaa, Dick! Minulla on sekä hyviä että huonoja uutisia!" sanoi
hän pistäen kirjeen Dickin kouraan. "Löysin ystävänne Thornen
suuremmitta vaikeuksitta. Hän näytti siltä kuin hän olisi ollut
viikonpäivät juovuksissa. Luulin jo, että hän saa kohtauksen. En ole
milloinkaan elämässäni nähnyt kenenkään niin riemastuvan. Hän oli ollut
jo varma, että te ja Mercedes olitte eksyneet erämaahan. Hän kirjoitti
pari kirjettä mukaani. Älkää käsittäkö minua väärin, vaikka äsken
hieman kujeilinkin Mercedeksen kanssa. Kiusasin häntä hieman antamatta
hänelle kirjettä. Teidän olisi pitänyt nähdä hänen silmänsä! Jos vielä
joskus elämässänne näette erämaan kirjavan haukan iskevän kyntensä
viiriäisen niskaan, niin silloin käsitätte, miten Mercedes hyökkäsi
kirjettä ottamaan. Niin, Casita on kuin helvetti näihin aikoihin.
Koetin saada matkatavaranne mukaani, mutta luullakseni tein siinä
tyhmästi. Saamme pian odottaa pakolaisia tänne Forlorn Riveriin.
Liittolaisten linnuejoukot ovat saaneet apuväkeä jostakin ja pitävät
puoliaan. Siellä on taisteltu yhtämittaa kolme päivää. Kapinallisilla
on hallussaan muutamia matalia rautaisia rautatievaunuja, joilla he
tulivat aivan vallien juurelle. Sitäpaitsi on heillä muutamia
konekiväärejäkin, ja liittolaiset saavat varmasti selkäänsä piakkoin.
Kuolleita sotilaita viruu ojissa, ja kaduilla näkee kuolleiden
meksikolaisten ruumiita hautaamattomina -- ja korppikotkia on
kaikkialla. Kerrotaan, että kapinallisten johtaja Campo on tulossa
Sinaloasta, ja kuuluu huhuja, että liittolaisten päällikkö, kenraali
Huerta, rientää vapauttamaan linnan varusväkeä. En kumminkaan suuresti
luota noihin kertomuksiin. Joka tapauksessa on Casitassa tätä nykyä
kuumat paikat."
"Luuletteko jonkun vaaran uhkaavan meitäkin?" kysyi Dick kiihkeästi.
"Varmasti. Saamme odottaa jonkinlaisia ikävyyksiä joko aikaisemmin tahi
myöhemmin", vastasi Belding synkästi. "Niin, te voitte oleskella täällä
tilallani ja pistäytyä silloin tällöin Meksikossa. Laddy arvelee, että
minulta tullaan öisin ryöstämään hevosia ja muuta karjaa. Jim Lashin
mielestä ei meitä kumminkaan uhkaa mikään vakavampi vaara. Mutta Jim ei
tunne noita meksikolaisia rosvoja niin hyvin kuin minä. Joka
tapauksessa, Gale, niin pian kuin voitte ratsastaa ja käsitellä pyssyä,
saatte ruveta toimeen, älkää käsittäkö minua väärin."
"Laddyn ja Jiminkö kanssa?" kysyi Dick koettaen pysytellä tyynenä.
"Niin. Heidän molempien ja minun kanssani sekä joskus yksinkin."
Dick hengähti syvään, ja vielä sittenkään kuin Belding oli poistunut ei
hän muistanut kädessään olevaa kirjettä. Vihdoin hän kumminkin kääri
paperin auki ja luki:
Rakas Dick! -- Olet tehnyt minulle enemmän kuin jos olisit
pelastanut henkeni. Elämäni loppuun asti en tule olemaan
kenellekään niin suuressa kiitollisuuden velassa kuin sinulle. En
voi sanoin tulkita tunteitani.
Tästä kirjeestä tulee vain lyhyt, sillä Belding odottaa ja olen
käyttänyt suurimman osan ajasta kirjoittaessani Mercedekselle.
Pidän paljon Beldingistä. Hän ei ole minulle aivan tuntematon,
vaikka tosin en milloinkaan ennen ole häntä kohdannut enkä
nähnyt. Olet kai huvitettu tietämään, että hän on väärentämätöntä
tavaraa, oikeata lännen raaka-ainetta. Olen kuullut yhtä ja
toista hänen ihmeellisistä tavoistaan, jotka panivat hiusmartoni
kihelmöimään. Dick, onnesi on hämmästyttävä. Belding puhui
sinusta hyvin ylistävästi. Mutta sen sinä olet ansainnutkin,
vanha veikko.
Jätän edelleenkin Mercedeksen sinun huostaasi, neuvo, jonka
Belding minulle antoi. Pidä hänestä hyvää huolta, Dick, sillä
elämäni on kietoutunut hänen kohtaloonsa. Koeta kaikin mokomin
suojella häntä, etteivät meksikolaiset saa häntä nähdä. Olemme
naulatut paikoillemme tänne, eikä meillä ole mitään tehtävää.
Jollei mitään toimintaa ilmene pian, voivat asiat kehittyä
omituisesti, sillä siltä se hieman näyttää. Kahnauksia on
sattunut kaikkialla ja joukot ovat alkaneet liikehtiä. Vartioimme
yhä edelleenkin rajaa Casitan itäpuolella. Casitan länsipuolelle
on mahdoton tunkeutua, sillä maa on siellä liiaksi epätasainen.
Tuo kaktuserämaa on kauhea. Ainoastaan paimenet ja vahdit, joiden
hevoset ovat kasvaneet erämaassa, kykenevät estämään rosvoja ja
salakuljettajia menemästä yli rajan. Mutta vaikka ratsumiehet
voisivatkin kestää tuon vedettömän erämaan vaivoja, mitä suuresti
epäilen, menehtyisivät heidän hevosensa kumminkin.
Jos tilanne pysyy rauhallisena siihen asti, kunnes palvelusaikani
loppuu, saan ehkä lomaa, jolloin riennän suoraapäätä Forlorn
Riveriin, menen heti naimisiin ihanan espanjalaisen prinsessani
kanssa ja vien hänet sitten johonkin sivistyneeseen maahan, jossa
luullakseni jokainen soturi, joka sattuu vain näkemään hänet,
rakastuu häneen niin, että tulen hulluksi mustasukkaisuudesta.
Kiitän suurta onneani, vanha veikko, että olet aina ollut
sellainen mies, joka ei milloinkaan ole näyttänyt välittävän
kauniista tytöistä. Voin siis olla aivan varma, ettet aiheuta
minulle kaksinkertaisia kärsimyksiä karkaamalla Mercedeksen
kanssa tahi ryöstämällä hänet mukaasi, kuten joku roisto
näytelmässä.
Tämä toi mieleeni Rojaksen. Oh, Dick, se oli mainiota! Et tehnyt
mitään tuolle keikarimaiselle kapinalliselle, et suinkaan! Sinä
pikemmin suojelit häntä siirtämällä hänet ystävällisesti syrjään.
Dick, kerronpa sinulle iloisen uutisen. Rojas on sairaalassa!
Uteliaisuudesta tiedustelin hänen tilaansa. Hänellä on sormi
murskaantunut, eräs niskanikama poissa sijoiltaan, kolme
katkennutta kylkiluuta ja ammottava haava kasvoissa. Hän viipynee
sairaalassa kuukauden päivät. Dick, kun tapaan lyhytnäköisen
isäukkosi, aion hämmästyttää hänet kokonaan kertomuksillani.
Kirjoita minulle joku rivi, kun joku taas tulee tännepäin sieltä
Forlorn Riveristä, ja pistä Mercedeksen kirje oman kirjeesi
sisään. Pidä hyvää huolta hänestä, Dick, ja varatkoon tulevaisuus
sinulle jotakin samanlaista suloisuutta kuin minä nyt olen saanut
osakseni.
Uskollinen ystäväsi
Thorne.
Dick luki kirjeen toistamiseen, kääri sen sitten kokoon ja pisti
päänaluksensa alle.
"Ei ole milloinkaan välittänyt kauniista tytöistä, huh", puheli hän
itsekseen. "George, en ollut milloinkaan nähnytkään kauniita tyttöjä,
ennenkuin tulin Etelä-Arizonaan. Luullakseni on minun korvattava
menettämäni aika."
Kun hän söi illallista ruokahalulla, joka pian oli entisellään, tulivat
Ladd ja Jim huoneeseen taivuttaen pitkiä ruumiitaan voidakseen astua
ovesta sisälle. Heidän ystävälliset lähenemisyrityksensä olivat kyllä
Dickille tervetulleet, mutta hän oli kumminkin vielä haluton
puhelemaan, Hän näytti vain peittelemättä olevansa iloinen heidän
saapumisestaan ja kuunteli heidän keskusteluaan. Jim Lash oli kuullut
Beldingiltä, kuinka Rojakselle lopullisesti oli käynyt, ja Jim kertoi,
kuinka suuri merkitys tuolla teolla tosiasiallisesti oli. Laddilla oli
myöskin paljon sanomista Beldingin hevosista. Ei tarvittu kovinkaan
etevää ihmistuntijaa huomaamaan, että hevoset merkitsivät Laddille
enemmän kuin mikään muu maailmassa.
"Voin pettää ystäväni, mutta en hevostani!" selitti Ladd, ja
epäilemättä puhui hän totta.
"Varmasti menettää Belding vielä jonkun noista hevosistaan", sanoi
Ladd. "Saatte hirttää minut, ellei meillä täällä rajalla tule olemaan
enemmän tekemistä kuin Rio Granden rannoilla. Mehän olemme täällä
melkein kapinallisten alueella. Kenties täällä ei ole niin suurta
mahdollisuutta tulla ammutuksi kuin rajan toisella puolella. Mutta
kukapa luopuu hevosistaan ilman taistelua? Beldingin lauma on poistunut
apilapelloilta ja on nyt laitumella rajan toisella puolella. Hän luulee
pitävänsä hyvää huolta noista hevosistaan, mutta hän erehtyy!"
"Mutta, hyvä Laddy, eihän voi uskoa kaikkea, mitä kuulee", vastasi Jim
vakavasti. "Olen melkein varma, ettei meillä täällä ole mitään vaaraa."
"Mutta muistelepas, Jim, hiukan taaksepäin, niin varmasti myönnät minun
olevan oikeassa. En minäkään luota suuresti huhuihin. Mutta muistat kai
tuon amerikkalaisen, jonka kohtasimme Casitassa, hänen, joka oli juuri
saapunut Sonorasta? Hänhän kertoi jotakin, eikö kertonutkin? Vannoi
tappaneensa seitsemäntoista rosvoa murtautuessaan kaivokseen, johon hän
ja toiset amerikkalaiset oli piiritetty, keräytyneiden kapinallisten
linjojen läpi. Tavatessani hänet jälleen seuraavana päivänä oli hän
juovuksissa ja kehui ampuneensa kolmekymmentä kapinallista. Mahdollista
on, että hän todellakin tappoi muutamia. Tuollaiset kertomuksethan ovat
aina liioiteltuja. Voit lyödä vaikka vetoa, että tuolla Sonorassa on
kaivostyöläisiä, jotka parhaillaan taistelevat henkensä puolesta. Ja
totuus on tarpeeksi hälyyttävä. Ajattelehan, että Rojas haluaa saada
tuon espanjalaisen tytön haltuunsa. Voitko kieltää senkin? Usko minua,
Jim, että on enemmän tekeillä kuin muutamien hevosten varastaminen. Ja
Forlorn River tulee olemaan noiden tapahtumain keskuksena."
Seuraavana päivänä tunsi Gale jo olevansa niin terve, että hän nousi ja
pukeutui, ei kumminkaan melkoisetta vaikeudetta ja melkein masentavin,
viiltävin tuskin.
Aamun kuluessa, kuultuaan tyttöjen naureskelevan puutarhassa, huusi hän
heille, saisiko hän liittyä heidän seuraansa. Hän sai suloisella
äänellä lausutun vastauksen: "Kyllä, hyvä herra." Tosin tuo ei
sisältänyt niin paljon kuin Dick oli odottanut, mutta otaksuen sen
kumminkin riittävän, meni hän ulos. Tätä ennen ei hän vielä ollut
käynyt puutarhassa, ja senvuoksi hämmästyikin hän iloisesti. Hän joutui
pian melkein eksyksiin ristiin rastiin kulkevilla ruohon ja
ruusupensaitten reunustamilla käytävillä. Kuljeskellessaan ympäri
huomasi hän, että puutarha oli muilta paitsi yhdeltä sivulta
rakennusten ympäröimä. Neitosia ei kumminkaan näkynyt missään, minkä
vuoksi hän huusi jälleen. Vastaus kuului puutarhan keskeltä.
Kumarruttuaan päästäkseen lehvien alitse ja tunkeuduttuaan pensaikon
lävitse saapui hän pyöreälle, hiekoitetulle aukeamalle, joka oli täynnä
hänelle outoja kauniita ja piikkisiä kaktuksia. Sen toiselta puolelta
erään kauniin puun varjosta löysi hän tytöt, Mercedeksen riippumatosta
ja Nellin maahan levitetyltä huopapeitteeltä.
"Mikä kaunis puu!" huudahti hän. "En milloinkaan elämässäni ole
sellaista nähnyt. Mikä se on?"
"_Paloverde_", vastasi Nell.
"_Palo verde_ merkitsee 'viheriä masto'", lisäsi Mercedes.
Tämä erämaan puu, joka Dickistä näytti niin oudolta, kummalliselta ja
ihanalta, ei herättänyt huomiota suuruudellaan, sillä se oli verraten
lyhyt, ulottuen tuskin tavallisen puutalon katonharjaa korkeammalle,
vaan mieluummin silmiinpistävällä vihreydellään, ja kummallisinta oli.
ettei siinä näyttänyt olevan lainkaan lehtiä. Runko kokonaisuudessaan
maasta saakka sekä kaikki ohuet litteät oksat olivat kirkkaan viheriät.
Piikkejä ei siinä myöskään ollut.
Heti paikalla sai Dick ruveta tutustumaan erämaan kasvistoon, ja hän
tunsi, että vaikkei hänellä olisi ollutkaan niin viehättäviä opettajia,
olisi hänen mielenkiintonsa kumminkin herännyt. Puutarha olikin täynnä
erämaan ihmeellisyyksiä. Erästä väärärunkoista puuta, joka oli täynnä
pieniä harmaita lehtiä, sanoi Nell _mesquiteksi_. Silloin Dick muisti
kuulleensa nimen ja ymmärsi samalla, mistä erämaa oli saanut
vaaleanharmaan värinsä. Suuri ja pitkä, viheriä, huilunmuotoinen patsas
oli nimeltään _saguaro_ eli jättiläiskaktus. Toista omituisen muotoista
kaktusta, joka muistutti selälleen käännettyä pirunkalaa, sanottiin
_ocatilloksi_. Jokainen oksa oli pitkä ja sopusuhtainen terävine
lehtineen, joiden laidat olivat täynnä okaita ja piikkejä. Galen huomio
kiintyi vielä erääseen kolmanteenkin kaktukseen, joka oli kuin suuri,
viheriöillä suonilla ja pitkillä piikeillä koristettu tynnyri. Se oli
_bisnaga_ eli tynnyrikaktus. Nellin ja Mercedeksen puheiden mukaan
muodosti se hauskan poikkeuksen muista erämaan kasveista, sillä se
sisälsi vettä, joka usein oli pelastanut janoon uupuneen hengen.
Viimeiseksi näyttivät tytöt hänelle kaktuksen, joka pani hänet
värisemään. Se oli matalarunkoinen kasvi, jossa oli paljon kuin
kuurassa olevia kovia, pitkillä terävillä piikeillä varustettuja
pahkoja. Siitä sai erämaa kuuraisen kimaltelemisensa. Se oli kankea ja
taipumaton kuin teräs, ja sitä nimitettiin _choyaksi_.
Dickin innostus ei vähentynyt ja hänen innokas opinhalunsa tarttui
hänen opettajattariinsakin. Mutta kun tuli kysymykseen espanjankieli,
ei hän enää ollutkaan niin etevä oppilas. Koetettuaan monta monituista
kertaa oppi hän kumminkin lausumaan: "buenos dias", "buenos tardes",
"señorita" ja "gracias" [hyvää päivää, hyvää iltaa, neiti, kiitoksia]
ynnä muutamia muita tavallisimpia sanoja. Dick halusi todellakin oppia
hieman espanjankieltä, ja ehkä hän ei todellisuudessa ollutkaan aivan
niin tyhmä kuin hän oli olevinaan. Sillä olihan se kerrassaan hauskaa,
että häntä opettivat -- ihana espanjatar joka oli niin viehättävä,
tarkkaavainen ja puoleensavetävä, sekä herttainen amerikatar, joka
hetki hetkeltä tuli rohkeammaksi. Gale halusi vain jatkaa opintojaan.
Tämä oli ensimmäinen niistä monista iltapäivistä, joiden kuluessa hän
oppi tuntemaan erämaan tapoja, espanjankielisiä sanoja ja jotakin
muutakin, jota hän ei uskaltanut juuri ajatellakaan.
Nell Burton ei ollut milloinkaan näyttänyt Galelle luonteensa
vilkkaampaa puolta, jonka Beldingin selvä kuvaus ja Laddin ylistyspuhe
olivat niin opettavaisesti määritelleet ja jonka tytön rohkea puhe,
iloinen nauru ja säteilevät silmät olivat vahvistaneet tuossa heidän
ensimmäisessä kohtauksessaan. Nyt näytti siltä kuin Nell olisi
muuttunut kokonaan eri tytöksi. Mutta Gale muisti, ja sitten kuin jää
oli hieman sulanut heidän väliltään, koetti hän aina kiihoittaa tyttöä
näyttämään todellisen luonteensa. Oli hetkiä, jolloin hän suorastaan
värisi odotuksesta. Kumminkaan ei hän onnistunut näkemään muuta kuin
vilahduksen tytön vilkkaudesta eikä milloinkaan merkkiäkään tuosta
persoonallisuudesta, jota Belding oli sanonut pirulliseksi. Niiden
muutamien tilaisuuksien kestäessä, jolloin Dick oli saanut olla hänen
kanssaan kahden puutarhassa, oli Nell poistunut jonkun läpikuultavan
verukkeen perusteella tahi muuttunut jäykäksi ja pidättyväiseksi.
Kerran oli Mercedes palannut tuollaisen tapahtuman jälkeen puutarhaan
ja tavannut Dickin tuijottamasta lohduttomasti ruusujen reunustamalle
käytävälle, jota pitkin Nell oli nähtävästi poistunut. Tuolla
espanjalaisella tytöllä oli ihmeellinen huomiokyky.
"Herra Gale!" huudahti hän vain.
Dick katsoi häneen, nyökäytti synkästi päätään ja nauroi sitten.
Mercedes oli heti huomannut hänen salaisuutensa. Tytön valkoisen käden
kosketus ilmaisi sanatonta myötätuntoa ja värisytti häntä samalla. Tuo
espanjalainen tyttö oli paljasta tulta, intohimoa ja rakkautta. Hän
ymmärsi Galea ja oli hänen ystävänsä ja sitoutui, kuten Gale ymmärsi,
käyttämään ovelaa ja voimakasta vaikutusvaltaansa Galen hyväksi.
Vähitellen sai hän kuulla Nellin vaiherikkaan elämän yksityiskohdat.
Tyttö oli oleskellut useassa paikassa. Lapsuudessaan muisti hän
kulkeneensa äitinsä kanssa kaupungista kaupunkiin ja käyneensä koulua
toverien kanssa, joita hän ei milloinkaan ollut oppinut tuntemaan.
Kansasin valtiossa oleva Lawrence, jossa hän oli opiskellut muutamia
vuosia, oli hänen kouluaikansa myöhempiä muistoja. Sieltä olivat he
matkustaneet Oklahomassa olevaan Stillwateriin, sieltä Texasin
Austiniin ja sitten Wacoon, jossa hänen äitinsä oli tavannut Beldingin
ja mennyt naimisiin tämän kanssa. Sitten olivat he asuneet jonkun aikaa
Uudessa Meksikossa, Arizonan Tucsonissa, Douglasissa ja vihdoin tulleet
tänne yksinäiseen Forlorn Riveriin.
"Äiti ei voinut oleskella missään paikassa pitempää aikaa", selitti
Nell. "Ja niin kauan kuin olemme oleskelleet täällä 'lounaassa', ei hän
ole milloinkaan lakannut koettamasta löytää joitakin jälkiä isästään.
Viimeksi on hänet nähty Nogalesissa noin neljätoista vuotta sitten.
Äiti luulee isoisän eksyneen Sonoran erämaahan... Ja jokainen uusi
paikka, johon saavumme, on entistä pahempi. Ah, minä rakastan kyllä
erämaata! Mutta haluaisin myös mielelläni palata Lawrenceen tahi
matkustaa Chicagoon tahi New Yorkiin tahi johonkin muuhun niistä
paikoista, joista herra Gale on kertonut. Muistan niin hyvin vielä
Lawrencen opiston, vaikka olinkin silloin vain kaksitoistavuotias. Näin
siellä kilpa-ajoja ja kerran oikean kunnollisen jalkapallo-ottelunkin.
Sen jälkeen olen aikakauskirjoista ja sanomalehdistä seurannut suuria
jalkapallokilpailuja ja innostunut niihin aina kovasti. Herra Gale, te
olette tietysti nähnyt paljonkin sellaisia?"
"Kyllä, muutamia", vastasi Dick naurahtaen. Hän oli jo vähällä ruveta
kertomaan tytölle jostakin suurenmoisesta ottelusta, johon hän oli
ottanut osaa, mutta sitten hän pidättyi paljastamasta itseään. Hänen
kertomuksestaan puuttui kumminkin vain vähän kaikesta värikkyydestä,
hälinästä ja huudoista, vilkkaasta toiminnasta, hyökkäyksistä ja
torjumisista, jotka ovat niin luonteenomaisia suurille, yliopistojen
välisille jalkapallo-otteluille, ja hän onnistui kiinnittämään tyttöjen
mielen selostukseensa aivan kuin he olisivat olleet siellä katsomassa.
He kuuntelivat henkeään pidättäen ja suurin silmin hänen puhettaan.
Dickin kertomuksen loppua oli ilmestynyt kuuntelemaan eräs kolmaskin
henkilö. Heti kun hän huomasi rouva Beldingin läsnäolon, muisti hän
kuulleensa huudon, ja nyt hän oli varma siitä. Mercedes ja Nell olivat
kumminkin olleet ja vieläkin olivat kuuroja kaikelle muulle, paitsi
Dickin kertomukselle. Hän huomasi rouva Beldingin katsovan omituisen
tarkkaavaisesti Nelliin, kääntyvän sitten ja poistuvan vaitiollen
puutarhasta. Dick lopetti selostuksensa voimatta kumminkaan saada
loppua yhtä loistavaksi kuin alkua.
Rouva Beldingin kasvojen omituinen ilme ja erittäinkin hänen katseensa
kiusasivat Dickiä. Ne ilmaisivat tukahdutettua tuskaa, jonka äkkinäinen
varmuus oli aiheuttanut. Äiti oli huomannut yhtä nopeasti kuin
Mercedeskin, miten auttamattomasti hän jo oli rakastunut. Ja ehkä hän
oli nähnyt enemmänkin, enemmän kuin Dick uskalsi toivoakaan. Tapaus
harmitti Dickiä. Hän ei voinut ymmärtää rouva Beldingiä eikä myöskään,
miksi tuo hänen katseensa, joka oli sellaisen naisen näköjään
hämmästynyt ja toivoton katse, joka huomaa elämän välttämättömät voimat
toiminnassa voimatta niitä kumminkaan estää, saattoi hänet
hämmennyksiin ja vaivasi häntä. Hän halusi mennä kertomaan rouvalle
tunteistaan Nelliä kohtaan, mutta jyrkän kiellon pelosta ei hän
uskaltanut. Hän päätti odottaa. Kumminkin yllytti häntä jonkinlainen
tunne, joka oli ehkä jonkunlaista itsensäsäilyttämisvaistoa,
ilmaisemaan Nellille rakkautensa. Sanoja pyöri hänen aivoissaan pyrkien
ilmoille. Kuka hän oli, kuinka hän rakasti, työ, johon hän pian aikoi
ryhtyä, ikävöiminen, toivot ja suunnitelmat -- kaikkia näitä asioita
hän harkitsi ja vielä paljon muutakin. Mutta jokin pidätti häntä. Tämä
toiveiden tukahduttaminen muutti hänet niin ajattelevaiseksi ja
rauhalliseksi, jopa surulliseksikin, että hän meni kävelemään
tukahduttaakseen tunteensa. Aurinko oli vielä korkealla ja sen
häikäisevä valkoinen valo kirkasti laaksot ja vuorten huiput. Hänestä
tuntui kuin tuo ihmeellinen auringonvalo olisi ollut tämän kuivan
seudun luonteenomaisin piirre. Se oli kuin valkoista kultaa. Se oli
polttanut värinsä eräihin tuttuihin kasvoihin. Se oli vielä kuumentava
hänenkin verensä ja ruskeuttava hänenkin ihonsa. Kuuma ja laimea tuuli,
joka oli niin kuivaa, että hän tunsi huulensa rokahtuvan sen
henkäyksistä, puhalsi erämaasta. Se tuntui tuoksuvan avarilta puhtailta
paikoilta, joissa hiekka lensi ja omituiset pistävät kasvit täyttivät
katkeran makeilla tuoksuillaan ilman.
Kun hän palasi taloon muutamia tunteja myöhemmin, oli hänen huoneensa
siistitty, Pöydälle levitetyn valkoisen liinan keskellä oli tuore
punainen ruusu. Nell oli pudottanut sen siihen. Dick otti sen käteensä
sykkivin sydämin. Se oli juuri aukeamaisillaan oleva nuppu, jonka
terälehtien välistä näkyi sen tummanpunainen avautuva sydän. Kuinka
hyvältä se tuoksuikaan, kuinka äärettömän hieno ja kaunis sen lehtien
tummanpunainen väri, joka oli kuin verta, olikaan!...
Oliko Nelly pudottanut sen siihen tarkoituksella vai sattumaltako?
Oliko tämä jonkinlainen ystävällisyyden osoitus vai tytön viekkauden
merkkikö? Oliko se petollinen viesti, tunnuskuva, vai puoleksi auenneen
erämaan ruusun tuoma sanako, että hän saa toivoa?