Kun Dick heräsi, tulvehti kultainen auringonpaiste sisään ikkunasta,
joka oli hänen vuoteensa vieressä. Ensimmäiseksi ajatuksekseen ei hän
voinut muuta kuin ihmetellä, missä hän oikeastaan mahtoikaan olla. Hän
huomasi olevansa suuressa, neliskulmaisessa huoneessa. Siellä oli
sikinsokin satuloita, valjaita ja villapeitteitä. Huoneen lattialla oli
toinenkin tervavaatteelle levitetty vuode, jossa ehkä joku oli nukkunut
yönsä. Nähdessään suuria, pölyisiä kannuksia, pyssyjä, vöitä ja
kaktuspiikkien raapimia nahkasäärystimiä muisti Dick paimenet,
ratsastuksen, Mercedeksen ja koko tuon omituisen seikkailumatkan, joka
oli tuonut hänet tänne.
Hän ei muistanut riisuneensa saappaita jaloistaan, ja ajateltuaan vielä
tarkemmin asiaa tiesi hän varmasti jättäneensä sen tekemättä. Mutta
lattialla ne nyt vain olivat. Ladd tahi Lash oli kenties riisunut ne
häneltä, koska hän itse oli niin uupunut ja uninen, ettei hän voinut
seurata tapahtumia. Hän tunsi olevansa vieläkin niin perinpohjin
väsynyt, ettei hän halunnut edes liikahtaa. Äkillinen kipu kädessä
pakotti hänet pitämään sitä koholla. Se oli mustansininen ja niin
turvoksissa, että se oli melkein toista vertaa paksumpi kuin
tavallisesti ja sitäpaitsi oli se jäykkä kuin lauta. Rystyset olivat
rikki ja hyytyneen veren peitossa. Dick totesi mielessään, ettei hän
sitten jalkapallopäivien ollut nähnyt pahemmin loukkaantunutta kättä,
ja pahoitteli, että se teki hänet työhön kykenemättömäksi joksikin
ajaksi.
Lämmin, kuiva, hyvältä tuoksuva tuuli puhalteli ikkunasta. Dick tunsi
jälleen tuon saman kukkien tahi hedelmien suloisen tuoksun kuin
yölläkin. Hän kuuli lehtien lepatusta, virtaavan veden lorinaa,
lintujen viserrystä ja sitten lähestyviä askelia ja ihmisääniä. Huoneen
toisessa päässä oleva ovi oli nimittäin auki. Aukosta hän näki pitkiä
kuorittuja paaluja, jotka kannattivat kuistin kattoa, penkin, kukkivia
ruusupensaita, ruohoa ja kaikkien näiden takana kirkkaan viheriöitä
lehtipuita.
"Hän nukkui varmasti vielä äskettäin, kun katsoin ikkunasta sisälle",
kuuli Dick Laddin sanovan.
"Antakaa hänen nukkua", vastasi joku sävyisästi matalin äänin. "Rouva
Belding sanoi, ettei tyttö ole vielä liikahtanutkaan paikaltaan.
Ratsastus tänne oli kai hyvin vaikea heille molemmille. Neljäkymmentä
penikulmaa läpi kaktuksien!"
"Nuori Gale käveli melkein puolet matkasta", vastasi Ladd. "Kehoitimme
kyllä jo alussa häntä nousemaan hevosen selkään, mutta onnistumatta.
Jos hän olisi suostunut, emme milloinkaan olisi päässeet tänne.
Sellainen kävely olisi varmasti tappanut sekä minut että Jimin."
"Niin, Laddy, olen sangen iloinen saatuani teidät tänne ja lupaan tehdä
kaikkeni tuon nuoren parin auttamiseksi", virkkoi toinen. "Mutta eräs
harmillinen asia painaa mieltäni; älä sentään käsitä minua väärin."
"Koskeeko se karjaasi?"
"Täällä kosteikossa on minulla nyt ainoastaan muutamia päitä, eivätkä
ne minua huoleta, vaan hevoseni. Yhdysvallat ovat myös huolissaan; älä
käsitä minua väärin. Kapinalliset ovat tunkeutuneet länteen ja
pohjoiseen aina Casitaan saakka. Rajalla Casitan takana ei ole lainkaan
ratsuväkeä, eikä sinne voida sitä lähettääkään, sillä se on vedetöntä,
kolkkoa erämaata. Mutta nuo kapinalliset ovat perehtyneet erämaan
elämään. He voivat kulkea rajan yli Rio Forlornin erämaan puolelta ja
salaisesti kuljettaa aseita Meksikoon. Minun tehtäväni on
luonnollisesti estää kiinalaisten ja japanilaisten pääsy Yhdysvaltain
puolelle Magdalenalahdesta; Mutta minun on myös vartioitava rajalinjaa.
Aion palkata muutamia vahteja. Nyt en pelkää niin paljon henkeni
menettämistä, vaikka näin yksinäisellä paikalla voi sellainenkin vaara
uhata, vaan olen enemmän huolissani hevosistani, jotka voin menettää.
Jos vain joitakin kapinallisia tulee näin kauaksi tahi jos he saavat
hiemankaan vihiä hevosistani, tulevat he varastamaan niitä. Sinähän
tiedät kyllä, mihin nuo meksikolaiset rosvot kykenevät saadakseen
hevosia. Hehän ovat aivan hulluja niihin. Mainiompia hevostuntijoita
kuin he ei ole olemassa ja heidän jalostamansa hevosrotu on maailman
paras. Asiain näin ollen en nuku enää öisin."
"Älähän hätäile! Jimillä ja minulla ei ole nyt mitään tekemistä ja me
voimme ruveta auttamaan sinua, Belding. Olemme nyt ratsastaneet tämän
Arizonan ristiin rastiin saadaksemme olla näkemättä rautalanka-aitoja."
"Laddy, Forlorn Riverin ympärillä on sellaisia lakeuksia, että ne
varmasti tyydyttävät sellaistakin vanhanajan paimenta kuin sinä", sanoi
Belding nauraen. "Ymmärrät kai tarkoitukseni, kun sanon, että teette
minulle kuvaamattoman palveluksen jäädessänne tänne? Kenties voin
taivuttaa tuon muukalaisenkin, Galen, palvelukseeni."
"Mikään ei voi olla mahdollisempaa. Hän sanoi, ettei hänellä ole rahaa
eikä ystäviä. Ja ellet muuta vaadi kuin rohkeutta, on hän mies
paikallaan", vastasi Ladd kuivasti naurahtaen.
"Mutta rouva Belding säpsähtää kenties hiukan kuullessaan, että
palkkaan tuon muukalaisen töihin."
"Minkätähden?"
"Vain Nellin vuoksi. Sinähän kerroit, että Gale on nuori
amerikkalainen. Vaimoni tulee luonnollisesti hirveästi pelkäämään, että
Nell rakastuu Galeen."
Laddy lopetti naurunsa ja läimäytti kädellään joko omaa tahi Beldingin
polvea niin, että Dick'kin kuuli läjähdyksen.
"Sinähän sanoit, että hän on sivistynyt, kaunis nuorukainen", jatkoi
Belding.
"Niin sanoinkin", virkkoi Laddy lämpimästi. "Vai mitä sinä arvelet,
Jim?"
Nyt alkoivat Dick Galen korvat kuumeta, ja hän koetti tekeytyä
kuuroksi, vaikka hän halusikin kuulla jokaisen pienenkin sanan.
"Hän on mielestäni reipas, kaunisääninen, luotettava, kirkassilmäinen,
hieman ylpeä ja luullakseni melko kaunis nuorukainen", vastasi Jim
Lash.
"Minun on ehkä ajateltava tarkasti, ennenkuin otan tuon muukalaisen
perheeseeni", virkkoi Belding vakavasti. "Luultavasti on hän kunnon
mies, Laddy, koska hän kerran on amerikkalaisen ratsumiehen hyvä
ystävä, eikä mikään lörpöttelijä tai vetelys."
"Lörpöttelijäkö? Vetelyskö? Kerroin muistaakseni jo sinulle, että
puristin tuon pojan kättä, ja mainitsin samalla, että olin sangen
iloinen kohdatessani hänet", lausui Laddy melko kiihkeästi. Ilmeisesti
tuollainen puhe loukkasi häntä. "Kuulehan nyt, Tom Belding, hän on
sivistynyt mies ja voi löylyttää sinut puolessa sekunnissa. Vai mitä,
Jim?"
"Vieläkin lyhyemmässä ajassa", vastasi Lash. "Tom, nuori Gale saa ottaa
hevoseni, pyssyni ja kaiken muunkin omaisuuteni, jos hän vain haluaa."
"Ooh! Tarkoitukseni ei ollut kiihoittaa teitä, pojat, älkää käsittäkö
minua väärin", sanoi Belding. "Luonnollisesti hän on kunnon mies."
Tämän keskustelun esine lepäsi kaikessa rauhassa vuoteellaan
hämmästyneenä ja tuntien rinnassaan sanomatonta riemua kuullessaan
paimenten ylistävän häntä ja iloiten Beldingin aikeesta palkata hänet
apulaisekseen. Häntä huvitti suuresti noiden kolmen omituinen vakavuus.
"Miten tuo nuorukainen nyt voi?" kuuli Dick erään naisen kysyvän
ystävällisesti ja vakavasti sulavin äänin.
Gale kuuli hänen kävelevän kivilattialla.
"Hän nukkuu vielä", vastasi Belding. "Luultavasti hän oli hyvin
uuvuksissa. Minäpä suljen oven, ettemme herätä häntä."
Kuului kevyttä kävelyä ja ovi suljettiin varovasti. Mutta siitä
huolimatta kuuluivat äänet sisälle melkein yhtä selvästi.
"Laddy ja Jim tulevat viipymään meillä jonkun aikaa", jatkoi Belding.
"Saamme jälleen hieman samanlaista kuin muinoin Panhandlessa. Olen
sanomattoman iloinen saatuani pojat tänne, Nellie. Sinähän tiedät, että
aioin lähettää jonkun Casitaan pyytämään heitä tänne. Ennen
vallankumouksen loppua on meidän kestettävä luullakseni joitakin
ikävyyksiä. Aion pyytää tuota nuorukaista palvelukseeni."
"Onko hän paimen?" kysyi rouva Belding nopeasti.
"Ei!"
"Mutta pystyy kyllä sellaiseksi varmasti", virkki Laddy.
"Mikä hän on? Kuka hän on? Mistä hän tulee? Varmasti teidän täytyy
olla --"
"Laddy vannoo, että hän on kunnon mies", keskeytti hänen miehensä. "Se
riittää suositukseksi minulle. Eikö se riitä sinulle?"
"Hm! Laddy tuntee kyllä paljonkin nuoria miehiä, mutta noita idästä
kotoisin olevia nuorukaisia ei hän tunne. Tom, sinun on oltava
varovainen!"
"Vaimo, olen hyvin iloinen saadessani tuollaisen rohkean nuorukaisen
avukseni. Vastustuksessasi ei ole mitään järkeä, kun kerran Jim ja
Laddy takaavat hänen kunnollisuutensa."
"Mutta, Tom -- hänhän voi rakastua Nelliin!" vastusti rouva Belding.
"No, mitä sitten? Silloinhan asiat menevät entistä latuaan, sillä
jokainen meille tullut mies on poikkeuksetta rakastunut Nelliin. Eikö
niin olekin aina tapahtunut? Sattuihan sellaista jo hänen
kouluaikanaankin Kansasissa ja juoksihan hänen jäljessään sadoittain
nuoria haljakkasilmäisiä tyhmeliinejä Texasissa. Täällä erämaassa
olemme saaneet olla vähän rauhassa, paitsi silloin, kun joku
kullanetsijä, meksikolainen tahi intiaani on sattunut tulemaan tänne.
Silloin on aina uudistunut tuo sama vanha juttu -- rakastuminen
Nelliin!"
"Mutta, Tom, Nellkinhän voi rakastua tuohon nuoreen mieheen!" huudahti
vaimo tuskallisesti.
"Laddy, Jim, enkö jo sanonut teille?" huusi Belding. "Tiesin hänen
pelkäävän tuota. Rakas vaimoni, menehtyisin melkein iloon, jos Nellkin
kerran eläessään rakastuisi. Sehän olisi kerrassaan mainio asia! Hänhän
on villimpi kuin mikään antilooppi tuolla erämaassa. Nell on nyt
melkein kaksikymmenvuotias ja mikäli tiedämme ei hän ole vielä
milloinkaan rakastunut keneenkään mieheen. Ja hän on vielä yhtä iloinen
ja täynnä pirullisia juonia kuin neljätoistavuotiaanakin. Nell on kyllä
yhtä hyvä ja miellyttävä tyttö kuin hän on kauniskin, mutta pelkään,
ettei hän milloinkaan kehity naiseksi täällä autiossa maassa. Sinä taas
olet aina vihannut kaupunkeja, joissa tytöillä on suuremmat
mahdollisuudet, juuri senvuoksi, että olet pelännyt hänen siellä
rakastuvan johonkin nuoreen mieheen. Tuossa asiassa olet mielestäni
aina ollut vähän kummallinen, vieläpä yksinkertainenkin. Olen koettanut
tehdä kaikkeni Nellin hyväksi -- olen rakastanut häntä kuin omaa
tytärtäni. Olen muuttanut monta hyvää liikesuunnitelmaa seuratessani
sinun päähänpistojasi. Meille koittavat luullakseni pian kovat ajat.
Tarvitsen miehiä, ja senvuoksi palkkaan tuon nuorukaisen, jos hän vain
tahtoo jäädä meille. Salli Nellin suhtautua häneen aivan samoin kuin
hän suhtautuu muihinkin miehiin sitten kuin lähdemme pois erämaasta.
Sellainen on hänelle vain hyödyksi."
"Toivon vain, ettei Laddy ole erehtynyt luulossaan tuosta uudesta
tulokkaasta", vastasi rouva Belding huoaten alistuvasti.
"En milloinkaan elämässäni erehdy arvostellessani ihmisiä", vastasi
Laddy pontevasti.
"Erehdytpähän, Laddy", vastasi rouva Belding. "Ethän osaa arvostella
edes Tomia oikein... Mutta minunhan on lähdettävä valmistamaan
päivällistä. Nuorukainen ja tyttö kuolevat kohta nälkään. Menen nyt
sisälle. Jos Nell sattuu tulemaan, niin älä imartele häntä, Laddy,
kuten aamiaista syödessämme. Hän ei saa kiinnittää mieltänsä omaan
kauneuteensa."
Dick kuuli rouva Beldingin astelevan poispäin.
"Hän pitää tuosta tytöstä aivan erikoista huolta", huomautti Laddy.
"Kuulehan, Tom, tietää kai Nell itsekin olevansa kaunis, eikö
tiedäkin?"
"Kyllä kai hän pian sen huomaa, ellet lopeta imarteluasi Laddy. Kun
olit täällä vierailemassa muutamia viikkoja sitten, täytit hänen
korvansa paljailla paimenkohteliaisuuksilla."
"Ovatko sinun mielestäsi sitten paimenkohteliaisuudet aivan
sopimattomat tyttöjen kuultaviksi?"
"Varmasti, Laddy! Vaimonikin sanoo niin."
"Minut saa hirttää, jos uskon kenenkään tytön turmeltuvan muutamista
imartelevista sanoista. Päinvastoin, sellainenhan miellyttää heitä...
Mutta kuulehan, Belding, puhuessamme tässä tyttöjen kauneudesta en
malta olla kysymättä, oletko jo tarkastellut tuota espanjalaista
neitoa?"
"En päivän valossa."
"Hyvä, en minäkään ole nähnyt häntä päivän aikaan, mutta kuunvalokin
riitti jo minulle. Nell on tosin kyllä kaunis, mutta sittenkin on minun
pakko myöntää, ettei häntä voida verratakaan tuohon espanjattareen. Vai
mitä, Jim?"
"Nell on juuri sellainen kuin tytön pitääkin olla", vastasi Lash.
"Oikea helmi, lihava, punaposkinen, sinisilmäinen ja aina iloinen. Sen
myönnän kyllä, että neiti Castañeda on tavallaan myös kaunotar, mutta
hänen kasvonsa ovat liian kalpeat, ja kun hän kiinnitti silmänsä
minuun, tuntui minusta kuin minuun olisi ammuttu. Hänen kiitellessään
meitä tuolla tiellä tuntui minusta kuin joku prinsessa olisi ollut
edessämme. Mutta Nell on nuorekas, herttainen ja --"
"Hiljaa nyt", keskeytti Belding. "Tuolta tulee Nell."
Dickin jännittyneet korvat erottivat keveätä sipsutusta ja sitten
juoksuaskelia.
"Täällähän te olettekin!" huusi joku iloisesti suloisin äänin. "Isä,
neiti Mercedes on hirveän hurmaava. Kurkistin oven raosta nähdäkseni
hänet. Hän nukkuu vielä melkein kuin kuollut. Häh on niin kalpea. Ah,
toivon, ettei hän vain sairastu."
"Eikö mitä, hän on vain niin tyyten uupunut", virkkoi Laddy. "Mutta
matkan vaivat kesti hän reippaasti. Puhelimme juuri tässä keskenämme
neiti Mercedes Castañedasta."
"Sepä oivallista! Eikö hän olekin viehättävä? En ole milloinkaan nähnyt
kauniimpaa tyttöä. Hänen elämänvaiheensa ovat vain niin kummalliset ja
surulliset. Kerro minulle enemmän hänestä, Laddy. Sinähän lupasit,
muistat kai sen? Kuolen pian uteliaisuudesta, tiedä se. Täällä
kauheassa paikassa en saa milloinkaan kuulla minkäänlaisia uutisia.
Sinähän kerroit muistaakseni, että hänellä on jo sulhanenkin?"
"Aivan niin."
"Onko hän sotilas?"
"On."
"Tarkoitatko tuota nuorukaista, joka tuli teidän mukananne tänne?"
"En. Tuo nuorukainen pelasti vain tytön Rojaksen kynsistä."
"Ah! Missä hän on, Laddy?"
"Hän nukkuu tuolla."
"Onko hän loukkaantunut?"
"Luullakseni ei. Hän käveli noin viisitoista penikulmaa."
"Onko hän -- kaunis, Laddy?"
"Kyllä."
"Minkä näköinen hän on?"
"No niin, olen tuntenut hänet vain lyhyen ajan, enkä ole nähnyt häntä
milloinkaan päivän valossa, joten en oikein osaa sanoa, mutta olin
mukana aika hauskassa ottelussa hänen kanssaan. Ja Jim tässä lupaa
antaa tuolle nuorukaiselle hevosensa ja pyssynsä milloin vain."
"Sepä ihmeellistä! Laddy, mitä maailmassa tuo nuorukainen teki
voittaessaan teidät paimenet puolelleen yhdessä illassa?"
"Odotahan, niin saat kuulla. Jim ja minä katselimme korttipeliä Del
Solin kapakassa Casitassa. Se on rajan toisella puolella. Meillä oli
siellä tuttaviakin -- neljä miestä tuolta Cross Barista, jossa olimme
työssä muutamia viikkoja sitten. Tuo Del Sol on samalla sekä
biljaardisali että kapakka, ravintola ja mitä kaikkea vielä lieneekään.
Se oli aivan täynnä meksikolaisia. Muutamat Campon vallankumoukselliset
olivat tulleet sinne juomaan ja pelaamaan palloa. Pian ilmestyi sinne
Rojaskin muutamine miehineen. Heillä oli kaikilla pyssyt, ja he
istuutuivat erilleen erääseen nurkkaukseen. En kiinnittänyt heihin sen
suurempaa huomiota, ennenkuin Jim sanoi aavistavansa jotakin
epäilyttävää olevan tulossa. Silloin aloin sivumennen tarkastella
Rojasta. Häntä sanotaan yleisesti 'Keikariksi', mikä nimi hänelle
sopiikin mainiosti. Tietäessäni, millainen kurkkujenkatkaisijaroisto
hän on, olin tulla melkein sairaaksi katsellessani kaikkia noita
värillisiä nauhoja ja koristuksia. Kiihtynyt meksikolainen on hyvin
tavallinen ilmiö. He ovat kaikki hulluja. Mutta tuo roisto näytti
olevan kokonaan poissa suunniltaan. Hän oli koonnut kaikki miehensä
yhteen erään pöydän ympärille. Hän puhui huitoen käsivarsillaan niin,
että hän oikein vapisi. Hänen silmänsä kiiluivat kamalasti. Aavistin,
että oli tulossa ikävyyksiä ja otaksuin Casitan pienen varusväen
tulevan niistä enimmän kärsimään. Ihmiset näyttivät luulevan, että
Campo ja Rojas yhtyvät karkoittaakseen liittolaisten joukot
kaupungista. Jim otaksui Rojaksen kiihkon aiheutuvan jonkun
suunnitelman valmistamisesta. Emme senvuoksi yhtyneet mihinkään peliin,
enkä halua kieltää, että olimme hieman varuillamme.
"Jonkun ajan kuluttua huomasin erään miehen seisovan kapakan ovella.
Hän oli korderoipukuinen, saapasjalkainen nuori amerikkalainen.
Tiedäthän, ettei ole mitään tavatonta nähdä kullanetsijöitä valtion
tässä osassa. Kiinnitin huomioni tuohon nuorukaiseen sen vuoksi että
hän oli hyvin kookas täyttäen oviaukon melkein kokonaan. Hän katseli
ympärilleen ja kun hän näki Rojaksen, näytti hän säpsähtävän. Sitten
hän siirsi kömpelön hattunsa takaraivolleen alkaen horjua portaita
alas. Ensin olin melkein varma, että hän oli juovuksissa. Mutta sitten
muistinkin, ettei hän äskettäin näyttänyt päihtyneeltä. En tiennyt
oikein, mitä olisin ajatellut, ja rupesin senvuoksi seuraamaan
nuorukaisen liikkeitä.
"Hän horjui huoneen poikki pysymättä oikein jaloillaan. Muut kuin minä
eivät kumminkaan kiinnittäneet häneen ollenkaan huomiota. Sitten hän
alkoi tuuppia pallonpelaajia, kaataa tuoleja ja kompastella pöytiä
vasten. Yleisö rupesi katsomaan häneen vihaisesti. Lähestyessään meidän
nurkkausta huomasi hän meidät paimenet äkkiä. Silloin hän säpsähti
toisen kerran aivan samoin kuin nähdessään Rojaksenkin, lähtien sitten
tulemaan suoraan meitä kohti. Pukkasin Jimiä kylkeen huomauttaen
samalla, että jotakin oli tekeillä.
"Kun hän oli saapunut aivan viereemme, suoristi hän ruman hattunsa
katsoen meihin. Silloin näin hänen kasvonsa. Niiden kiihkeä ilme
vaikutti meihin kuin sähköisku. Ne olivat kalpeat pullistuneine
suonineen ja kamalasti loistavine silmineen -- oikeat raivostuneet
kasvot. Hämmästyin niin, etten tiennyt, mitä ajatella. Sitten puhui tuo
omituinen nuorukainen muutamia kohteliaita sanoja minulle ja Jimille.
"Hän oli vain olevinaan juovuksissa ja aikoi hyökätä Rojaksen kimppuun
aiheuttaakseen metelin. Rosvo vaani siellä erästä tyttöä. Tyttö oli
ravintolassa, ja hän oli erään soturin, tuon nuoren miehen ystävän,
morsian. Rojaksen miehet vartioivat ravintolaa, ja meteli oli
suunniteltu toimeenpantavaksi sellaisin tarkoituksin, että sen
kestäessä tyttö voitaisiin kuljettaa pois. Hän vihjaisi Jimille ja
minulle, että olimme amerikkalaisia, sanoen tietävänsä, että paimenet
tunnettiin kohteliaisuudestaan naisia kohtaan. Sitten käski tuo
hämmästyttävä nuorukainen -- sinä et voi kuvitellakaan miten
välinpitämättömästi -- minun ja Jimin seurata hänen hommiaan.
"Ennenkuin ennätin hengähtääkään ja saada selville, mitä hän tarkoitti
tuolla 'hyökkäyksellä' ja 'metelillä', oli hän jo kaatanut erään pöydän
ja heittänyt muutamia meksikolaisia lattialle. Eräs naurettava pieni
mies hyppäsi seisoalleen kuin hurjistunut apina alkaen huutaa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä lensi hän jo ilmassa nenälleen muutamaan
nurkkaan jääden sinne makaamaan. Sitten nopeammin kuin ennätän kertoa
hyökkäsi tuo nuorukainen Rojaksen kimppuun. Kuten hurjistunut hirvi
syöksyi hän koko joukon kimppuun niin, että he kaikki kaatuivat yhteen
läjään. Silloin vasta ymmärsin, mitä oikealla hyökkäyksellä
tarkoitetaan. Nuorukainen ilmestyi kasan huipulle pitäen Rojasta kiinni
rinnuksista, ja kuten minä heitän tyhjän säkin pitkin lattiaa, samoin
heitti hän Rojaksen. Mutta yhtä pian kuin tämä tapahtui oli hän jälleen
Rojaksen kimpussa pöytien ja tuolien vielä kieriessä lattialla.
"Heräsin silloin toimimaan ja koetin päästä Jimin kanssa huoneen
keskelle. Rupesin ampumaan lamppuja rikki. Jim vahti pyssyllään noita
hurjistuneita kapinallisia, ja minä pelkäsin, että verta tulisi
vuotamaan, ennenkuin saan huoneen pimeäksi. Koettaessani kiiruhtaa
häipyi nuorukainen hetkeksi näkyvistäni. Kun sitten sain sen verran
aikaa, että ennätin katsella, missä hän oli, huomasin erään
meksikolaisen olevan juuri aikeissa puukottaa häntä. Ajattele, että
olin niin hienotunteinen tuota meksikolaista kohtaan, että ammuin vain
hänen käsivartensa poikki. Sitten särjin viimeisen lampun ja tuon
hirveän sekasorron kestäessä pakenimme.
"Kiiruhdimme hevostemme luo ja läksimme liikkeelle aikoen matkustaa San
Felipeen, kun kohtasimme jälleen tuon nuorukaisen. Hän kertoi, että
häntä sanotaan Galeksi -- Dick Galeksi. Tyttö oli hänen luonaan
turvassa ja vahingoittumattomana, mutta tytön sulhanen, tuo soturi, oli
palannut nopeasti leiriin, koska hän oli ollut poissa sieltä luvatta.
Siellä tapahtui juuri silloin jotakin, koska Jim ja minä kuulimme
ampumista. Gale sanoi, ettei hänellä ollut rahaa eikä ystäviä, erämaa
oli hänelle aivan outo eikä hän sanonut ymmärtävänsä, miten hän
auttaisi tyttöä. Senvuoksi päätimme ottaa heidät mukaamme San Felipeen
lähtien heti matkalle, mutta tie nousikin meille pystyyn ja meidän oli
pakko tulla tänne."
"Ah, voin aivan hyvin kuvitella, miten suurenmoinen hän oli!" huudahti
tyttö.
"Varmasti. Mutta, Nell, et saa ollenkaan luulla, että olet sen
ensimmäiseksi huomannut."
"Mutta, hyvä Laddy, et ole kertonut vielä lainkaan, minkä näköinen hän
on."
Nyt tuntui Galesta aivan mahdottomalta esittää enää kuuntelijan osaa.
Hän laskeutui hiljalleen vuoteestaan. Ulkoa kuului vieläkin ääniä ja
ainoastaan ajattelemalla kiinteästi jotakin muuta voi hän olla
kuuntelematta. Beldingin myötätuntoinen mielenkiinto, Laddyn
suorasukainen ja vilpitön paimenmainen ylistyspuhe ja tytön suloinen
innostus ja kehuva riemu lämmittivät Galen sydäntä. Hän oli joutunut
tekemisiin vaatimattomien ihmisten kanssa, joiden elämään tuntemattoman
ihmisen saapuminen toi tervetullutta vaihtelua. Hän huomasi olevansa
merkillisesti levoton. Viime yön jännitys, huolet ja tavallisuudesta
poikkeavat tunteet eivät olleet vielä haihtuneet. Ja hänen tahtomattaan
kuulemansa keskustelun vihjaamat mahdollisuudet lisäsivät melkoisesti
muiden tunteitten voimaa ja tekivät hänen mielensä omituisesti
vastaanottavaiseksi. Hän halusi kiihkeästi päästä Beldingin
palvelukseen rajavartijaksi. Ajatus saada ratsastella autiossa
erämaassa täyttääkseen tuosta vaarallisesta toimesta johtuneet
velvollisuudet tuntui kiinnittävän hänen mieltään äärettömän
voimakkaasti. Jokin hänen sisimmässään veti häntä noihin paimeniin ja
tuohon vaatimattomaan, ystävälliseen Beldingiin. Hän pelkäsi kohdata
tyttöä. Jos kerran jokainen Beldingin taloon poikkeava mies oli
rakastunut suloääniseen Nelliin, niin voiko hän sitten toivoa
pelastuvansa, etenkin nyt, kun koko hänen sisäinen heräämisensä
merkitsi mielenmuutosta ja toivoa löytää itsestään jotakin todellisesti
arvokasta, hyvää ja voimakasta. Vaikka hän ei tällä kertaa voinutkaan
käsittää kaikkea, tunsi hän kumminkin olevansa valmis ratsastamaan,
taistelemaan ja rakastamaan erämaata ja noita ulkosalla eläviä miehiä
ja ennen kaikkea rakastamaan naista. Tuo ihana espanjalainen tyttö oli
vaikuttanut johonkin kuolleeseen hänessä, ja nyt oli tuo tunne herännyt
jälleen elämään. Rohkean ja vielä tuntemattoman tytön suloinen ääni
varoitti häntä, että pian tapahtuu hänelle jotakin vielä
ihmeellisempää.
Gale kuvitteli vetäessään kolistellen saappaita jalkoihinsa
aiheuttavansa tarpeeksi melua, mutta kumminkin kuului oven takaa
hiljaista puheen sorinaa ja silloin tällöin iloista naurua.
Pukeutuminen kävi nimittäin tavallista kömpelömmin, koska hän ei voinut
käyttää toista kättään ollenkaan. Hän kurkisti ikkunasta. Kaikesta
päättäen oli huone talon toisessa päässä. Hän näki kivitetyn käytävän,
jonka sivulla oli oja täynnä nopeasti virtaavaa, mutaista vettä,
iloisesti lorisevaa vettä. Siellä käsin näki hän myöskin omituisen
näköisiä ja värisiä puita, kuuli mehiläisten surinaa, lintujen laulua,
kanojen kaakatusta, huomasi ruusujen punan ja ruohon vehreyden. Lähellä
seinää oli ränni täynnä vettä ja vieressä olevalle penkille oli
asetettu pesuvati, saippua, pyyheliina, kampa ja harja. Ikkuna oli myös
jonkunlainen ovi, sillä sen alla olivat portaat.
Gale vitkasteli hetkisen mennen sitten kumminkin alas. Hän käveli
luonnollisesti, toivoen ja odottaen, että paimenet huomaisivat hänet.
Mutta ei kukaan tullut. Hän pesi kömpelösti kasvonsa vasemmalla
kädellään. Muutamasta seinässä olevasta naulasta riippui kuvastin,
jonka ääressä hän kampasi ja harjasi tukkansa. Hän kuvitteli olevansa
hyvin kurjan näköinen. Mutta huolimatta siitä kääntyi hän kiertääkseen
nurkan ja tervehtiäkseen paimenia ja uusia ystäviään.
Mutta ehtimättä vielä astua kuin askeleen pysähtyi hän kuullessaan
naurua ja keveätä käyntiä.
Aivan nurkan takaa kuuli hän iloisen naisäänen sanovan: "Isä, haluat
ajaa tahtosi läpi ja äiti kimmastuu."
Dick näki vilahdukselta pienen jalan, valkoisen puvun sekä vihdoin
tytön nopeat liikkeet. Nell katsoi olkansa yli taakseen.
"Isä, rakastun varmasti teidän uuteen vartijaanne. Haluan ja
olenkin --"
Sitten hän töpsähti suoraan Dickin syliin ponnahtaakseen äkkiä
takaisin.
Dick näki kauniit kasvot ja tummansiniset, rohkeasti välähtävät silmät.
Nopeasti kuin salama muuttui niiden ilme hämmästykseksi, peloksi ja
ihmettelyksi. Hetkisen tuijottivat ne Dickin vakavasti kysyviin. Äkkiä
punastui tyttö kuitenkin suloisesti.
"Oh-h!" soperteli hän.
Poskien väri muuttui äkkiä helakanpunaiseksi. Tyttö pyörähti hänen
ohitseen ja katosi kuin valon välähdys.
Dick huomasi sydämensä sykkivän voimakkaammin. Samalla tunsi hän
olevansa merkillisesti riemuissaan. Tämä hetki oli ollut sellainen,
jota varten hän oli tiennyt valmistautua, tapahtuma, johon omituiset
olosuhteet olivat hänet syösseet.
Parilla askeleella kiersi hän nurkan. Laddy ja Lash olivat siellä
keskustelemassa erään vahvarakenteisen miehen kanssa. Päivän valossa
olivat molemmat paimenet harmaatukkaisia, punaihoisia, ahavoituneita,
harmaasilmäisiä, laiha- ja teräväkasvoisia miehiä, niin yhdennäköisiä,
että heitä olisi voitu luulla veljeksiksi.
"Kas niin, tuoltahan tuo nuori mies nyt tuleekin", sanoi
vahvarakenteinen mies. "Herra Gale, olen iloinen kohdatessani teidät.
Nimeni on Belding."
Hänen tervehdyksensä oli yhtä lämmin kuin hänen kädenpuristuksensa oli
kauan kestävä ja voimakas. Tervehtijä oli keskikokoinen, tanakka mies.
Hänen päänsä oli suuri ja hiukset olivat harmahtavat. Viikset oli
leikattu lyhyiksi, kuten poskipartakin. Iho oli ruskea ja tummat silmät
loistivat ystävällisesti.
Paimenet käyttäytyivät niin sydämellisesti kuin Dick olisi ollut jo
vuosikausia heidän ystävänsä.
"Nuori mies, törmäsittekö johonkin tullessanne ulos?" kysyi Belding
veitikkamaisesti.
"Kyllä. Huomasin jotakin valkoista ja nopeaa liitelevän ohitseni",
vastasi Dick.
"Näkikö hän teidät?" kysyi Laddy.
"Luullakseni, mutta hän ei pysähtynyt niinkään kauaksi, että olisin
ennättänyt sanoa nimeni hänelle."
"Hän oli Nell Burton, tyttäreni tahi paremmin sanoen
kasvattityttäreni", sanoi Belding. "Hän on sellainen tuulispää, kuten
Laddy häntä nimittää. Tulkaahan niin mennään sisälle tapaamaan
vaimoani."
Talo oli pitkä kuin kasarmirakennus ja kuisti ulottui päästä päähän.
Ovia oli jokaisen kahdennentoista askeleen päässä. Kun Dick oli ohjattu
muutamaan vierashuoneeseen, ihmetteli hän suuresti sen valoisuutta ja
mukavuutta. Huoneessa oli kaksi suurta ikkunaa ja ovi johti puutarhaan,
jossa kasvoi runsaasti viheriää ruohoa, kukkivia ruusuja ja puita.
Heikko veden kohina kantautui hänen korviinsa.
Rouva Beldingissä Gale oppi tuntemaan komearuumiisen, miellyttävän
naisen. Hänen hiuksensa olivat harmaat. Tahdon lujuutta ilmaisevista,
vakavista ja sopusuhtaisista kasvoista voitiin vielä nähdä, että hän
nuoruudessaan oli ollut kaunis nainen. Katse, jonka hän kiinnitti
Galeen, oli miltei läpitunkeva. Hänen tervehdyksensä, jota Dick sai
mielestään odottaa melko kauan, oli ystävällinen, joskaan ei
sydämellinen. Kiitettyään näitä hyviä ihmisiä saamastaan
vieraanvaraisuudesta kysyi Gale heti, miten Mercedes voi. Hänelle
ilmoitettiin, että espanjalainen tyttö oli herännyt kuumeisena ja
hermostuneena. Mutta kun hänen levottomuutensa oli haihtunut ja jano
sammunut, oli hän jälleen nukkunut. Rouva Belding sanoi, ettei tyttö
ollut kärsinyt juuri muita tuskia kuin sielullisia, ja otaksui, että
hän pian virkistyy ja paranee.
"Nyt, Gale", sanoi Belding sen jälkeen kuin hänen vaimonsa oli
poistunut valmistamaan päivällistä, "nuo pojat, Jim ja Laddy, ovat
kertoneet minulle teistä ja teidän merkillisestä seikkailustanne
Casitassa. Olen iloinen saadessani pitää huolta tytöstä niin kauan
kunnes teidän sotilasystävänne voi turvallisesti viedä hänet pois
maasta. Se ei kumminkaan voi tapahtua aivan heti. Älkää ymmärtäkö minua
väärin. En halua näyttää liiaksi uteliaalta tietämään olosuhteitanne --
Laddy on kiinnittänyt huomioni teihin -- ja käyden suoraan asiaan
haluan tietää, mihin nyt aiotte ryhtyä."
"Minulla ei ole minkäänlaisia suunnitelmia", virkkoi Dick, ja otaksuen
hetken suotuisaksi päätti hän kertoa rehellisesti asiansa. "Saavuin
vasta eilen näille maille. Kotini on Chicagossa. Lopetettuani opintoni
muutamia vuosia sitten -- olen nyt viisikolmatta vuotias -- ryhdyin
auttamaan isääni. Hänellä on kauppa- ja liikeasioita Chicagossa.
Kokeilin kaikkia sisätoimia, mutta en voinut tyydyttää isäni
vaatimuksia. Luullakseni en voinut innostua työhöni, koska en oikein
tiennyt, miten olisin työskennellyt. Isäni ja minä emme tosin juuri
riidelleetkään, mutta hän loukkasi minua ja minä lopetin. Noin puoli
vuotta sitten tulin länteen ja sen jälkeen olen vaeltanut Wyomingista
lounasta kohti rajalle. Koetin hakea sopivaa työtä, mutta en löytänyt
mitään. Ja sanoakseni teille suoraan, herra Belding, en luullakseni
juuri välittänytkään sellaisesta liiaksi. Luulen nyt myöskin, etten
koko tuona aikana tiennytkään, mitä oikeastaan halusin. Mutta nyt
vihdoinkin luulen päässeeni siitä selville."
"Mitä sitten haluaisitte tehdä?" keskeytti hänet Belding.
"Haluan miehen työtä. Tahdon puuhata jotakin käsilläni. Haluan toimia
jossakin tuolla ulkona luonnossa."
Belding nyökäytti päätään kuin hän olisi sen käsittänyt, alkaen sitten
puhua jälleen pysähdellen ja sanoen lopulta epäröiden:
"Gale -- tehän voitte mennä takasin kotiinne -- vanhan isänne luokse --
niin silloin muuttuu kaikki taas hyväksi."
"Herra Belding, menneisyydessäni ei ole mitään varjoa, päinvastoin
olisi isäni erittäin iloinen, jos menisin jälleen kotiin. Tuo seikka
onkin ainoa lohdutukseni. Mutta minä en mene kotiin. Asiani ovat
nimittäin tällä haavaa vähän huonosti. En kumminkaan halua ruveta
maankiertäjäksikään ja senvuoksi on minun pakko ryhtyä heti johonkin
työhön."
"Haluaisitteko mielellänne ruveta rajanvartijaksi?" kysyi Belding
laskien samalla kätensä Galen polvelle. "Velvollisuuksiini täällä
kuuluu nimittäin siirtolaisuuden valvominen Yhdysvaltain puolesta.
Minun on vartioitava juuri tätä rajalinjaa ja estettävä kiinalaisten ja
japanilaisten pääsy Yhdysvaltain puolelle. Vallankumous on aiheuttanut
lisätoimintaa, ja luultavasti joudun pian tekemisiin salakuljettajien
ja rosvojen kanssa. Teidän ei tarvitse sitoutua palvelemaan
Yhdysvaltoja, vaan rupeatte yksinkertaisesti minun rajanvartijakseni,
kuten Jim ja Laddykin, jotka ovat lupautuneet työskentelemään
hyväkseni. Maksan teille hyvin, saatte vapaan asunnon, varustan teidät
täydellisesti pyssyyn saakka ja saatte käytettäväksenne hienoimman
hevosen minkä kenties milloinkaan eläessänne olette nähnyt. Toimenne ei
tosin aina tule olemaan terveellistä eikä vaaratonta, mutta joka
tapauksessa tulee se olemaan miehen työtä -- älkää känsittäkö minua
väärin! Voitte olla varma, että saatte tarpeeksi tekemistä ulkoilmassa.
No, mitä vastaatte ehdotukseeni?"
"Suostun siihen ja kiitoksia vain -- en voi sanoa kuinka paljon",
vastasi Gale innostuneesti.
"Hyvä! Asia on siis päätetty. Menkäämme nyt kertomaan Laddylle ja
Jimille."
Molemmat paimenet ilmaisivat tyytyväisyytensä asioiden kääntymiseen
lähtien sitten Beldingin kanssa näyttämään Galelle talon nähtävyyksiä.
Pää- ja useat muut rakennukset oli rakennettu tiilistä, jotka Beldingin
ilmoituksen mukaan säilyttävät kesän kuumuuden talveksi ja talven
kylmyyden kesäksi. Nämä harmaanpunaiset muta-asunnot olivat rumat
katsella, mikä seikka ehkä teki niiden todellakin mukavan sisustuksen
enemmän huomattavaksi. Laajoilla kentillä kasvoi rehevää ruohoa, kukkia
ja monenlaisia puita. Ollen utelias saamaan selville kaiken kyseli Gale
viikuna- ja pomeranssipuista, kiinnittäen erikoisesti huomionsa
erääseen kauniiseen puuhun, jota Belding sanoi "Palo verde'ksi" [Palo
verde = viheriä masto.]
Belding selitti, että tämän erämaan seudun hedelmällisyys johtui
muutamista lähteistä ja Rio Forlornin padotusta vedestä. Ennen hänen
tuloaan oli keitaassa asustanut eräs papago-intiaaniheimo ja muutamia
työläisperheitä. Tämä kosteikko sijaitsi noin penikulman levyisessä
laaksossa, jota jatkui viettävästi lounaaseen päin noin kymmenen
penikulmaa. Joki pysyi kuivana suurimman osan vuodesta, mutta tulvan
aikana koottiin niin paljon vettä, että se riitti puutarhojen ja
apilaniittyjen kastelemiseen.
"Olen löytänyt alueeltani erään aina toimivan lähteen", sanoi Belding.
"Sen vesi on kirkasta ja makeaa. Ymmärrätte kai, mitä se merkitsee
erämaassa? Rakastan tätä kosteikkoa. Kuta kauemmin täällä oleskelen,
sitä enemmän sitä rakastan. Etelä-Arizonassa ei ole ainoatakaan
paikkaa, jota voidaan verrata tähän laaksoon, kun otetaan huomioon
vedensaanti, heinänkasvu ja metsä. Tämä on luonnonihana ja
terveellinen, yksinäinen ja hylätty tosin, erittäinkin naisten, kuten
vaimoni ja Nellin mielestä, mutta minä rakastan tätä... Ja näin meidän
kesken, pojat, olen huomannut täällä jotakin muutakin. Purojen pohjilla
on kultahiekkaa ja vuoristossa kivennäisaineita. Kunpa minulla vain
olisi tarpeeksi vettä! Tämä pieni kylä on alinomaan kasvanut sen
jälkeen kuin me siirryimme tänne. Niin, Casita ei todellisuudessa
merkitse mitään tähän laaksoon verrattuna. Pian rakentaa luultavasti
Southern Pacific syrjäradan tänne. Täällä on suunnattomia
mahdollisuuksia ja toivon, että te, pojat, yhdytte minuun ja valitsette
maapalstat itsellenne. Toivon vain, että tämä vallankumoussota loppuu
pian... Niin, tässä ovat karja-aitaukseni ja apilakenttäni. Gale,
katsokaahan tuota hevoslaumaa."
Belding lausui tämän viimeisen huomautuksensa juuri silloin, kun hän
ohjasi toverinsa varjoisasta puistosta aukeamalle. Gale näki tiilistä
rakennetun vajan ja suuren mesquite-pensaan oksista omituisesti kyhätyn
aidatun karsinan sekä niiden takana laajoja, tasaisia, tummanvihreätä
kenttiä ja laitumella käyskenteleviä kauniita hevosia. Siellä oli
valkoisia ja mustia, raudikkoja ja harmaita. Ihaillessaan niitä koetti
Gale muistella, oliko hän milloinkaan elämässään nähnyt noin
jalomuotoisia eläimiä, mutta hänen oli myönnettävä, ettei noille
voineet vetää vertoja muut kuin arabialaiset hevoset.
"Jokainen karjanomistaja rakastaa hevosiaan", sanoi Belding. "Ollessani
Panhandlessa oli minulla silloinkin muutamia jalorotuisia. Mutta nämä
ovat meksikolaisia. Ostin ne Durangosta, missä ne on jalostettu.
Meksikolaiset hevoset ovat varmasti maailman parhaimmat."
"Nyt ymmärränkin, miksi et nuku öisin", sanoi Laddy venytellen. "Näen
erään meksikolaisen tuolla -- ei, hänhän onkin intiaani."
"Vain minun papagolainen paimeneni. Hevosiani paimennetaan nykyään sekä
päivisin että öisin. Jumalani, miten minua harmittaisi, jos Rojas tahi
Salazar tahi jotkut muut vallankumoukselliset roistot löytäisivät
hevoseni! Gale, osaatteko ratsastaa?"
Dick vastasi vaatimattomasti omaavansa sellaisen ratsutaidon kuin
idässä vaadittiin.
"Teidän ei tarvitse ollakaan mikään puolihevonen voidaksenne ratsastaa
noilla, mutta tuolla toisella kentällä on minulla muutamia kovasuisia
ponyja, joiden selkään haluaisin teidän hyppäävän saadakseni hieman
hauskaa. Siellä on muudan sellainenkin, ettei Laddykaan pysty sillä
ratsastamaan. Lyön vaikka vetoa!"
"Mitä? Paljonko lyömme vetoa?" kysyi Laddy heti.
Kellon kilinä, joka Beldingin sanojen mukaan oli päivälliskutsu,
käännytti miehet takaisin taloon. Katsoessaan sinnepäin näki Gale
tummien ja synkkien harjanteiden kohoavan kosteikon laidasta ja
muuttuvan vähitellen paljaiksi mustiksi vuoriksi. Hän oli kuullut
Beldingin sanovan niitä "Nimettömiksi vuoriksi", nimitys, joka jollakin
tavoin soveltuikin noille korkeille, salaperäisille ja synkille
vuorenhuipuille.
Vasta sitten kuin he saapuivat taloon ja olivat jo menemäisillään
sisään, sattui Belding äkkiä huomaamaan Galen kipeän, turvottuneen
käden.
"Mikä kauhistuttava käsi!" huudahti hän. "Missä te sen noin pahaksi
ruhjoitte?"
"Iskiessäni Rojasta kasvoihin", vastasi Dick.
"Yksi ainoako isku siihen vain tarvittiin? Olen iloinen, ettei tuo
iskunne kohdistunut minuun. Miksi ette kertonut minulle jo aikaisemmin?
Kätenne on hyvin ilkeän näköinen. Haavat ovat täynnä likaa ja hiekkaa
ja alkavat jo tulehtua. Ne on heti puhdistettava ja sidottava. Nell!"
huusi hän. Mitään vastausta ei kuulunut. Hän huusi jälleen kovemmasti:
"Äiti, missä Nell on?"
"Hän on ruokailuhuoneessa", vastasi rouva Belding.
"No kuuliko hän huutoni?" kysyi Belding kärsimättömänä.
"Luonnollisesti."
"Nell!" kiljaisi Belding.
Nyt tyttö läksi liikkeelle. Dick näki vilahdukselta kullanvärisen tukan
ja valkoisen hameen ovella, mutta tuo mieluinen näky kesti vain
silmänräpäyksen.
"Isä, mitä asiaa teillä on?" kysyi hän vienoin, joskin samalla myös
pingotetuin äänin.
"Tuo heti antiseptistä lääkettä, pumpulia ja sidekangasta tänne.
Kiiruhda!"
Belding toi keittiöstä vesiämpärin ja pesuvadin. Hänen vaimonsa seurasi
häntä pihalle ja kun hän näki Dickin käden, tuli hän hyvin
levottomaksi. Senjälkeen Dick kuuli kevyttä, nopeata käyntiä, mutta hän
ei katsellut ympärilleen.
"Nell, tämä on herra Gale -- Dick Gale, joka tuli meille eilisiltana
paimenien kanssa", lausui Belding. "Hänen kätensä on kauhean näköinen.
Oli antanut aimo iskun Rojakselle. Haluaisin, että sitoisit sen...
Gale, tämä on ottotyttäreni, Nell Burton, josta jo teille puhuin. Hän
osaa kyllä hoitaa silloin kun joku on loukkaantunut tahi muuten sairas.
Näyttäkää kättänne, poikaseni, ja antakaa hänen sitoa se. Päivällinen
on kohta valmis."
Dick tunsi saman omituisen, sydämensä nopeamman sykinnän, vaikka hän ei
milloinkaan elämässään ollut vielä ollut kylmäverisempi kuin nyt tällä
haavaa. Enemmän kuin mitään muuta maailmassa halusi hän nyt katsella
Nell Burtonia, mutta koska hän samalla otaksui, että tämä tilaisuus
ehkä voi saattaa tytön hämilleen, ei hän kohottanut katsettaan. Nell
alkoi hautoa Galen loukkaantuneita rystysiä. Hän tunsi tytön otteen
pehmeyden ja näppäryyden, vaikka näyttikin siltä, etteivät Nellin
sormet olleet niin vakavat kuin he olisivat voineet olla. Mutta hetken
kuluttua tuntuivat ne rupeavan työskentelemään varmemmasti. Hänellä oli
ihanat kädet, eivät liian suuret eivätkä varmasti liiaksi pienetkään,
vankat, ruskeat ja vikkelät. Sitten huomasi Dick, katsahdettuaan
salavihkaa ylöspäin, että tyttö oli käärinyt hihansa ylös paljastaen
hienoihoiset, pyöreät, kauniit käsivartensa. Hänen ihonsa oli ruskea --
ei, se oli enemmän kullanvärinen kuin ruskea. Siinä oli ihmeellisen
selvä värivivahdus. Dick loi katseensa silloin tyynesti vielä alas
lykäten niin kauaksi kuin suinkin tuon lumoavan hetken, jolloin hän
katsoisi tyttöä kasvoihin. Siitä tulisi hänelle kohtalokas hetki.
Odotuksen suoma omituinen ilo täytti hänen mielensä. Kun tyttö
kumminkin istuutui hänen viereensä ja laski hänen loukkaantuneen
kätensä syliinsä leikatessaan siteitä, oli hän niin lumoavasti lähellä,
ettei Gale voinut vastustaa haluaan katsahtaa häneen. Hänellä oli
suloiset, kauniit kasvot, jotka tuo sama kullanruskea ahavoituminen oli
värjännyt lämpimiksi. Tukka oli pellavanvärinen, runsas ja aaltoileva.
Pitkät, riippuvat ripset varjostivat silmiä, joiden sinen Gale näki
vilahdukselta niiden välistä.
Huolimatta oudosta levottomuudestaan katsoi Gale, nähdessään, että
tytön huomio oli kokonaan kiintynyt tehtäväänsä, häneen kerran vielä
tarkkaavaisemmasti. Oi kuinka suloinen, taitava, iloinen ja kaunis
tyttö hän olikaan!
"Sitä kai on pakottanut kovasti?" kysyi Laddy katsellessaan
tarkkaavaisesti läheisyydestä.
"Kyllä, myönnän sen", vastasi Dick hitaasti katsellen Nellin kasvoja.
"Mutta en siitä välittänyt."
Tyttö katsoi häneen äkkiä hämmästyneenä. Hän ymmärsi Galen sanat
kirjaimellisesti. Mutta hänen tummansiniset silmänsä kohdistuivat Galen
silmiin korkeintaan sekunniksi. Sitten hänen poskiensa lämmin hehku
muuttui yhtä punaiseksi kuin hänen huulensakin. Nopeasti lopetti hän
kääreen sitomisen ja nousi seisoalleen.
"Kiitoksia paljon", sanoi Gale nousten myöskin.
Samassa ilmestyi Belding ovelle ja huomattuaan, että Galen käsi oli jo
sidottu, kutsui hän heidät illalliselle. Dick saattoi syödessään
käyttää vain toista kättään tuntien samalla eloisasti pöydän toisella
puolen istuvan ujon ja hiljaisen tytön läsnäolon, mutta huolimatta
näistä melkoisista vaikeuksista löi hän laudalta molemmat nälkäiset
paimenet nauttiessaan rouva Beldingin valmistamaa mainiota illallista.
Belding puheli, paimenet puhuivat niinikään enemmän tai vähemmän, rouva
Belding sanoi silloin tällöin jonkun sanan ja Dick piti varansa
voidakseen toisten puheiden lomaan lausua niin tai ei sanansa. Hän
huomasi mielihyväkseen, ettei kukaan pöydän ääressä näyttänyt
kiinnittävän huomiotaan hänen tavattomaan ruokahaluunsa.
Illallisen jälkeen, saatuaan sopivan tilaisuuden, kun ei ketään
sattunut olemaan läheisyydessä, meni Dick pihan, puutarhan ja kenttien
taakse ja kipusi lähimmälle kukkulalle. Täältä edulliselta asemalta
katseli hän pikku kylää ja hämmästyi huomatessaan sen laajuuden ja
tiilitalojen runsauden. Nuo uhkaavat vuoret, rosoiset ja pimenevät, tuo
suuri haljenneista ja särkyneistä kallioista muodostunut aaltomainen
ylänkö, tyynnyttivät häntä melkein enemmän kuin peloittivat.
Lännessä kultasi laskeutuva aurinko erämaan huippuista, kylmän
värittämää, rajatonta autiutta. Se kauhistutti Galea. Kaikkialla näkyi
jylhiä, katkonaisia harjanteita tahi erillään olevia vuoria. Erämaa
jatkui kumminkin niiden välistä kauas niiden taakse. Kun aurinko
vihdoin laskeutui mailleen eikä hän enää voinut katsella niin kauas,
tunsi hän jonkunlaista huojennusta.
Kun etäisyyksien mahtavuus ja ankara vetovoima olivat haihtuneet,
tuntui hänestä kuin erämaa olisi tullut lähemmäksi ja laakso aivan
hänen jalkainsa juureen. Mikä kummallinen, harmaa ja synkkä seutu!
Tuolla oli tummempien värivivahdusten välitse kiemurteleva vaaleampi
harmaa kaistale. Sen hän totesi hetken kuluttua joen uomaksi ja näki,
miten vesilammikot kapenivat ja pienenivät, kunnes ne lopulta katosivat
harmaaseen hiekkaan. Nyt oli melkein sadekauden loppu, ja tuolla tuo
pikku joki kamppaili toivottomasti ja avuttomasti elääkseen erämaassa.
Tuon tuulien uurtaman ja iän kuluttaman autiuden luonto teki häneen
valtaavan vaikutuksen samalla kun se ennusti antavansa hänelle voimaa,
työtä ja rakkautta.