Levottomana ja säikähtyneenä Gale kuunteli, mutta koska hän ei kuullut
mitään, luuli hän jo, että Mercedes peloissaan kuvitteli turhia.
Tuntiessaan tytön värisevän puristi hän tämän kättä hellästi.
"Luullakseni erehdytte", kuiskasi Gale.
"En varmastikaan!"
Dick jännitti jälleen kuulonsa. Pian hän erottikin tahi oli
erottavinaan hiljaista tassutusta. Kuuluen ensin heikosti kuin soivan
metson kaukainen nokan koputus toi se hänen mieleensä Illinoisin
metsissä viettämänsä lapsuuden päivät. Hänelle selveni pian, että tuo
ääni syntyi hevosten kavioiden painuessa pehmeään hiekkaan. Se oli
sitäpaitsi niin säännöllistä, etteivät laitumella olevat hevoset
voineet sitä aiheuttaa.
Säikähtäen ääntä vei Gale heti varovaisuuden vuoksi Mercedeksen
syvemmälle pensaston suojaan. Terävien piikkien pistokset ilmaisivat
hänelle selvästi, että he tunkeutuivat parhaillaan kaktuspensaikkoon,
jonne hän piilotti Mercedeksen niin hyvin kuin suinkin. Tyttö värisi
niinkuin vilu olisi häntä pudistellut. Hän hengitti nopeasti lyhyin
hengähdyksin ja painui aivan kiinni Galeen, joka puri hampaitaan
avuttomassa raivossaan tytön kohtalon vuoksi. Jollei tyttö olisi ollut
kaunis, olisi hän ehkä vielä nytkin saanut elää vapaana ja onnellisena
kotonaan. Kuinka kummallinen tämä maailma onkaan -- kuinka petollinen
voi kohtalokin olla!
Hevosten kavioiden kapse alkoi nyt kuulua selvemmästi. Gale huomasi
tumman liikkuvan ryhmän tummanharmaata taivasta vasten. Sieltä tulikin
joukko hevosia. Hän ei voinut erottaa, oliko joka hevosen selässä
ratsastaja vai ei. Hän kuuli miesten keskustelevan keskenään naurahtaen
aina silloin tällöin. Hänen korvansa alkoivat kuumentua, sillä puhe
kuulosti amerikkalaiselta. Hän kuunteli tarkkaavaisesti. Aika-ajoin
erotti hän ainoastaan hevosten jalkojen töminää.
"Sepä vasta oli leikkiä!" kuului ääni pimeästä. "Kauhea talo, Laddy.
Emme ole sattuneet tuollaiseen sitten kuin piikkilanka-aidat
karkoittivat meidät Texasista. Eikä meitä ennen ole niin kutsuttu
apuun."
"Kutsuttuko? Sehän oli kuin helvetin lieskaa", vastasi toinen. "Hän
katosi äkkiä ja luulen, että hän ystävineen pudisti Casitan tomut
jaloistaan. Se on kauhea kaupunki!"
Gale hyppäsi ylös pensaikosta riemuissaan. Mikä onni! Nuo keskenään
puhelevat henkilöt eivät olleet keitään muita kuin ne kaksi paimenta,
joita hän oli puhutellut meksikolaisessa hotellissa.
"Pysähtykää, toverit!" huusi hän heille mennen keskelle tietä.
Hevoset korskuivat ja hypähtelivät. Sitten seurasi nopeita kahisevia
ääniä, kannusten helinää ja vihdoin hiljaisuus. Tulijat häämöittivät
nyt selvemmin pimeästä. Gale näki viisi tahi kuusi hevosta, pari
ratsastajaa ja viimeisen hevosen selkään köytetyt matkatavarat. Kun
Gale tuli noin viidentoista askeleen päähän heistä, lausui etummainen
ratsastaja:
"Olette jo luullakseni tarpeeksi lähellä, muukalainen."
Paimenen kädessä välähti joku kirkas kappale tähtien valossa.
"Te tuntisitte minut, ellei olisi niin pimeä", vastasi Gale
pysähtyessään. "Puhelin teidän kanssanne vähän aikaa sitten tuolla
kapakassa."
"Tulkaahan lähemmäksi, jotta voimme nähdä teidät", virkkoi paimen
lyhyesti.
Gale tuli lähemmäksi kunnes seisoi aivan hevosen vieressä. Paimen
kumartui satulassaan katsoen tarkasti Galen kasvoihin. Sitten hän
sanaakaan virkkamatta pisti pistoolinsa tuppeen ja ojensi hänelle
kätensä. Gale tunsi teräksisen otteen, joka lämmitti hänen sydäntään.
Toinen paimen pysähdytti myöskin hermostuneen, vireän hevosensa
vetämällä kiivaasti suitsista. Hän tutkisteli myös tarkkaavasti Galen
kasvoja.
"Nimeni on Ladd", virkkoi hän. "Olipa hauskaa kohdata teidät jälleen"
Gale tunsi nyt toisen yhtä kovan ja voimakkaan puristuksen kuin
toinenkin oli ollut. Hän totesi, että hän oli löytänyt ystäviä, jotka
kuuluivat sellaiseen kansanluokkaan, jonka tuttavuuteen hän tähän
saakka turhaan oli kokenut päästä.
"Gale -- Dick Gale on nimeni", hän alkoi nopeasti, "Jouduin Casitaan
tänä iltana tietämättä tuskin, mihin olin saapunut. Eräs poikanen
opasti minut tuohon hotelliin. Siellä tapasin erään vanhan ystäväni,
jota en ollut nähnyt vuosikausiin. Hän kuuluu sikäläiseen
ratsuväkirykmenttiin. Hän oli auttanut erästä espanjalaista tyttöä --
ja rakastunut häneen. Rojas, joka oli tappanut tytön isän, aikoi
ryöstää neidon. Te tiedätte, mitä tapahtui hotellissa. Hyvät ystävät,
jos sellainen milloinkaan on mahdollista, haluan näyttää teille, miten
kiitollinen olen teidän siellä minulle suomasta avusta. Riensin pois
hotellista, löysin ystäväni sekä tytön. Kiiruhdimme pois koko
kaupungista tänne syrjäiseen seutuun. Sitten oli Thornen pakko lähteä
takasin leiriin. Kuulimme nimittäin torven toitotusta ja ampumista, ja
hän oli luvatta poistunut leiristä. Siten jäi tyttö minun luokseni. Nyt
en tiedä, mitä olisi tehtävä. Thorne sanoi varmasti, ettei Casita ole
kyllin turvallinen paikka tänä iltana Mercedekselle."
"Tyttö ei kai ole mikään peooni, mikään tavallinen meksikolainen?"
keskeytti Ladd.
"Ei. Hänen nimensä on Castañeda. Hän polveutuu vanhasta espanjalaisesta
suvusta, joka kerran oli rikas ja vaikutusvaltainen."
"Siis hyvin haluttua tavaraa", vastasi paimen. "Siellä on muitakin kuin
Rojas, jotka mielellään ryöstäisivät jonkun kauniin tytön. Sellainen
kuuluu hänen jokapäiväiseen ohjelmaansa. Hänellä mahtaa olla joitakin
valtiollisia tahi tunnesyitä vihaansa ylhäisempää kansanluokkaa
kohtaan. Niin, Casita ei ole mikään paikka teidän ystävänne morsiamelle
ei yöllä eikä päivällä, eikä milloinkaan. Siellä on tosin
amerikkalaisia, jotka saattaisivat ottaa tytön suojelukseensa ja
taistella hänen puolestaan tarpeen vaatiessa. Mutta viisainta on olla
antautumatta sellaiseen vaaraan. Lash, mitä sinä arvelet?"
"Sitä vain, että tuo meksikolaispesä ympäristöineen on viime viikkojen
kuluessa muuttunut melko levottomaksi", vastasi toinen paimen. "Jos
vain varusväki antautuu, on helppo arvata, mitä sitten tapahtuu. Orozco
on tulossa joukkoineen länttä kohti Agua Prietasta. Nogaleksen
eteläpuolella polttaa Campo siltoja ja rikkoo rautatietä. Sitten on
siellä vielä paljon muita roistoja, jotka sanovat itseään
vallankumouksellisiksi, voidakseen sen nojalla varastaa, polttaa,
tappaa ja ryöstää naisia. Sehän on selvä asia, että jos astuu
tuumankaan rajan yli, joutuu silloin melkein kuin helvettiin. Neuvoni
on: älkää salliko neiti Castañedan ikinä enää palata takaisin
Casitaan."
"Mielestäni puhut sinä järkevästi", sanoi Ladd. "Vannon, Gale, että
teidän ja tytön on parasta tulla meidän mukaamme. Meillä olisi huomenna
Casitassa liian kuumat oltavat. Emme tappaneet ketään, ammuin vain
erään rosvon käsivarren poikki ja Lash rikkoi ystävälliset välit
särkemällä suuren määrän omaisuutta. Tunnemme sellaisia, jotka ottavat
neidin luokseen niin pitkäksi ajaksi kunnes hänen ystävänsä saapuu."
Dick kiitteli heitä lämpimästi, ja tuntien kuvaamatonta helpotusta ja
iloa Mercedeksen puolesta kiiruhti hän kaktuspensaikkoon, jonne hän oli
kätkenyt tytön. Mercedes seisoi suorana odottamassa, ja vaikka olikin
pimeä, huomasi Gale, että tyttöä niin hirveästi jäytänyt pelko oli nyt
haihtunut.
"Herra Gale, olette minun pelastusenkelini", virkkoi hän värisevin
äänin.
"Olen ollut onnellinen kohdatessani nuo miehet ja iloitsen oikein
sydämestäni", vastasi hän. "Tulkaa!"
Hän vei Mercedeksen tielle paimenien luo, jotka nyt olivat avopäin
tähtien valossa. Heitä näytti ujostuttavan. Lash oli ääneti, kun
sitävastoin Ladd hämmästyneenä sammaltaen ja kömpelösti vastasi
Mercedeksen kiitoksiin.
Heillä oli viisi hevosta -- kaksi satuloitua, kaksi kuormitettua ja
viimeisellä oli vain villainen peite selässä. Ladd lyhensi satulansa
jalustimien hihnoja ja auttoi Mercedeksen hevosen selkään. Tavasta,
jolla tyttö sijoittui satulaan ja hillitsi tulisen hevosen
levottomuuden, huomasi Gale, että hän osasi ratsastaa. Lash kehoitti
Galea nousemaan hänen hevosensa selkään, mutta Gale kieltäytyi.
"Minä kävelen", sanoi hän. "Olen tottunut kävelemään, mutta paimenet
eivät ole, sen tiedän kyllä."
He koettivat taivuttaa häntä vielä, mutta Gale ei suostunut. Silloin
läksi Ladd ratsastamaan satulatta etummaisena. Mercedes ratsasti hänen
takanaan ja Gale käveli vierellä. Seuraavina järjestyksessä olivat
kuormahevoset ja viimeisenä ratsasti Lash.
Päästyään nyt liikkeelle hankittuaan tytölle suojelusvahdin ja tietäen
kulkevansa määrättyä päämäärää kohti laukesi tuo jännitys, jonka
pakotuksesta Gale tähän asti oli ponnistellut. Hän olisi ollut
äärettömän iloinen, jos hän vain olisi voinut ilmoittaa Thornelle
heidän hyvän onnensa. Myöhemmin tietysti ilmaantuisi kyllä joitakin
keinoja sanan lähettämiseksi Georgelle. Mutta siihen asti mahtoivat
hänen ystävänsä tuskat olla hirmuiset.
Dickistä tuntui, että oli jo kulunut pitkä aika siitä, kun hän poistui
junasta, ja järjestyksessä punnitsi hän mielessään jokaisen tapahtuman
kaikkia erikoiskohtia, jotka olivat sattuneet hänelle hänen Casitaan
tulonsa ja nykyisen hetken välisenä aikana. Niin omituisilta kuin nuo
tapahtumat tuntuivatkin, ei hänellä kuitenkaan ollut mitään epäilyksiä.
Hän totesi, ettei hän ennen tätä iltaa milloinkaan ollut aavistanutkaan
hänessä piilevän vihan voimakkuutta, ja kummasteli, ettei hän
milloinkaan ennen ollut hetkeäkään ajatellut sellaista mahdollisuutta,
että hän voisi tappaa ihmisen. Hänen oikea kätensä oli ajettunut
kankeaksi ja oli niin hellä, että hän tuskin saattoi puristaa sitä
nyrkkiin. Rystyset olivat ruhjoutuneet ja veriset, ja niitä pakotti
kovasti. Muistaen suurten sormikkaittensa paksuuden otaksui Gale, että
hän oli antanut Rojakselle voimakkaan iskun, koska hänen kätensä oli
niin vahingoittunut. Hän. muisti, ettei hänelle merkinnyt ennen mitään,
saiko hän itse iskuja vai jakeliko hän niitä toisille. Mutta tämä
Rojaksen saama isku oli johtunut toisista syistä. Tuo kiihkeä viha,
joka oli sen aiheuttanut, ei kummastuttanut häntä lainkaan, mutta sen
vaikutus häneen itseensä, sitten kuin hän oli tyyntynyt, oli jotain
erikoista hämmästyttäen ja huumaten häntä. Kuta enemmän se häntä
kummastutti, sitä kiinteämmin hän sitä mietti. Kaikki nuo kuluneet
kuljeskelun kuukaudet eivät olleet tuottaneet hänelle tyydytystä, tahi
oli hän ollut liian välinpitämätön ymmärtämään itseään. Niin, eipä
hänessä liioin liene ollut miestä koettamaankaan mitään. Kenties ei tuo
Rojaksen saama selkäsauna ollut vaikuttanut enempää kuin muutkaan
tapahtumat tätä muutosta hänessä.
Hänen kohtauksensa Thornen kanssa, tuon espanjalaisen tytön kauniit,
tummat silmät sekä tyttöraukan vetoaminen häneen, hänen vihansa Rojasta
kohtaan, hänen hyökkäyksensä, iskut ja kaikki muu senjälkeinen
toiminta, Thornen ja Mercedeksen ihmeellinen pelastus, hänen käsiensä
painaminen tytön aaltoilevaa rintaa vasten, tämän suloinen suudelma
sekä tietoisuus siitä, että hän oli yksin tuon ihanan neidon kanssa,
jonka turvallisuudesta hänen oli vastattava -- kaikkia näitä seikkoja
punnitsi Gale kerta toisensa jälkeen ajatuksissaan saadakseen vain
selville syyt, jotka olivat vaikuttaneet häneen niin eriskummallisesti,
tahi totuuden, mitä hänelle oikeastaan oli tapahtunut.
Oliko hän rakastunut Thornen morsiameen? Tuo ajatus iski kuin salama
hänen mieleensä. Oliko hän nyt jo jonkun käsittämättömän luonteen
muutoksen johdosta mustasukkainen vanhalle ystävälleen? Dick ei oikein
uskaltanut katsoakaan Mercedekseen. Mutta kumminkin ponnistautui hän
tekemään sen, ja miten lienee sattunutkaan, katsoi Mercedes myös
samalla häneen. Jostakin syystä sattui silloin olemaan niin paljon
valoisampaa, että hän näki selvästi tytön kalpeat kasvot, hänen
lumoavan kauniit silmänsä ja sievän suunsa. Nopein ja miellyttävin,
hetken mielijohteista johtuvin liikkein laski hän toisen kätensä Galen
olkapäälle. Kuten koko hänen olentonsa teki tämäkin liike uuden
omituisen ja järkyttävän vaikutuksen Galeen, samalla kun se pani hänet
nopeasti ymmärtämään tuollaisen jalosukuisen tytön kiitollisuuden ja
myötätunnon luonnetta, joka oli hyvin suloista ja sisarellista. Hän
tiesi nyt, ettei hän ollutkaan rakastunut tyttöön. Tuo tunne, joka oli
melkein kuin mustasukkaisuutta, näyttikin olevan tuon kauniin
käsittämättömän aiheuttama, jollaiseksi Mercedes oli muodostanut
Thornen elämän. Silloin Gale kosketti noihin lumoaviin, äärettömiin
mahdollisuuksiin, kuinka paljon tyttö saattaa merkitä miehelle.
Toiset ahdistavat muutoksen viittaukset tuntuivat pettävästi
sekoittuvan tunteihin, toiminnankiihkeyteen ja lumoukseen,
tietoisuuteen, että oli saanut ja tulisi vieläkin saamaan jotakin
aikaan ja tuon vanhan väsyttävän jonkun tietämättömän etsiskelyn
perinpohjaiseen häviämiseen. Kenties olikin se vain ollut työn, tarmon,
elämänhalun, rakkauden ja todellisen oman minän haeskelua. Mutta olipa
se nyt mitä tahansa, näytti hänellä nyt joka tapauksessa olevan
toiveita saavuttaa se, mitä oli etsiskellyt.
Erämaa alkoi vaaleta. Pensaikkojen välissä olevat harmaat aukot
muuttuivat vaaleamman värisiksi. Tien suunta näkyi jonkun matkaa
eteenpäin ja polku muuttui alamäeksi. Vuorten tummat terävät huiput
reunustivat taivaanrantaa näyttäen kumminkin olevan hyvin lähellä
tasangon reunalla. Idästä alkoi taivas muuttua kirkkaammaksi ja
kirkkaammaksi ulottuen aina pilviin saakka, jotka näkyivät selvästi
erästä rosoista, pykäleistä harjannetta vasten. Äkkiä kohosi
hopeanvärinen kehä mustien vuorien takaa, jolloin erämaan pimeys
muuttui. Harmaa vaippa vaaleni läpinäkyväksi usvaksi. Kuu alkoi nousta.
"Herra, minulla on kylmä", virkkoi Mercedes.
Dick oli kantanut takkiaan käsivarrellaan. Hänelle oli tullut lämmin,
melkeinpä kuuma, ja hän oli kuvitellut, että kiivas kävely oli
aiheuttanut sen. Mutta kumminkin oli hänen ihonsa kylmä. Kuumuus oli
sisäisen hehkun aiheuttama. Hän pysähdytti hevosen, ojensi takkinsa
Mercedekselle ja auttoi sen hänen ylleen.
"Minun olisi pitänyt ajatella teitä", virkkoi hän, "mutta kun itselläni
oli kuuma... Takkini taitaa olla vähän liian suuri, mutta saatammehan
kääriä sen ympärillenne kahdesti."
Mercedes hymyili kiittäen häntä ohimennen espanjankielellä. Tuo pieni
vilahdus hänen todellisesta luonteestaan oli suoranainen vastakohta
sille vetoavalle, intohimoiselle ja surulliselle olotilalle, jossa Gale
tähän asti oli tottunut häntä katselemaan. Hän sai nyt elävän
käsityksen siitä, miten pirteä ja viehättävä tyttö hän mahtoikaan olla
onnellisissa oloissa. Hän oli taas aikeissa jatkaa matkaa, kun hän
äkkiä huomasi Laddin pysähdyttäneen hevosensa ja tuijottavan eteenpäin
kuin aavistaen vaaraa. Mercedeksen hevonen alkoi hyppiä paikoillaan
kärsimättömästi, kohotti päätään ja höristeli korviaan käyttäytyen kuin
se olisi aikonut ruveta hirnumaan.
Laddin varoittava "Hsst!" pani Dickin laskemaan kätensä rauhoittavasti
Mercedeksen hevosen lautasille. Lash meni äänettömästi heidän ohitsensa
toverinsa luokse. Sitten nuo kaksi kuuntelivat tarkkaavaisesti
katsellen ympärilleen.
Galea värisytti. Tämä tilanne ei ollut mielikuvitusta. Nuo erämaahan
tottuneet miehet joko kuulivat tahi näkivät tahi kenties aavistivat
vaaran olevan lähellä. Kaikki oli yhtä todellista, oleellista ja varmaa
kuin Mercedeksen käden kosketus hänen käsivarteensa. Mahdollisesti
uhkasi tyttöä tänä yönä joku kauhea vaara, jota Gale ei voinut torjua.
Katsoessaan erämaahan ei hän olisi hämmästynyt, vaikka hän piikkisten
kaktuksien välissä, pimeässä mutkittelevissa joenuomissa, varjostavien
kukkuloiden kuun valaisemilla huipuilla ja jylhään vuoristoon
johtavalla rosoisella aavikolla olisi nähnytkin jotakin tavatonta.
Vieno, hiljaa humiseva tuuli puhalteli yli erämaan. Tuo ääni oli
Galelle aivan outo. Mutta muutakaan ei hän kuullut.
Lash palasi pian paikoilleen kulkueen loppupäähän ja Ladd läksi taasen
ratsastamaan eteenpäin. Kulku oli nyt kuitenkin huomattavasti
hitaampaa, ei huonon tien vuoksi, sillä se oli tullut päinvastoin
paremmaksi, vaan siksi, että paimenet olivat ehkä tulleet
varovaisemmiksi. Noin puolen tunnin kuluttua muuttui tämä
merkityksellinen varovaisuus, ja hevoset seurasivat Laddin ratsua niin
nopeasti, että Galella oli täysi työ pysytellä niiden rinnalla.
Sillä välin oli kuu noussut korkealle taivaalle mustien rosoisten
vuorten huippujen yläpuolelle. Erämaan harmaus, pimeys ja varjot
vaalenivat. Pimeän edessä olevan seudun kirkastuessa kohosi kuin
kaukainen esirippu, paljastaen heidän katseltavakseen äärettömän laajan
erämaan, jonka toinen laita oli sumuisten, taivaanrannalta näkyvien
kukkulain luona.
Gale katseli ympärilleen tietäen, että samoin kuin tämä yö oli
herättänyt hänet tietoisuuteen jostakin käsittämättömästä toisesta
minästään, herätti se myös hänet näkemään aineellisten kappalten
kieltämättömän olemassaolon -- tähtitaivaan äärettömyyden, korkealle
kohonneen kuun, salaperäiset, jylhät vuorten huiput, rajattomat
jyrkänteet, aavikot, harjanteet ja laaksot. Hän oli tosin ennenkin
huomannut tuon kaiken suurenmoisuuden, mutta nyt tuntui se puhuvan
hänelle erilaista kieltä. Ääni, jota hän ei milloinkaan ennen ollut
kuullut, kutsui häntä katsomaan ja tuntemaan taivaan ja maan jylhiä,
autioita lakeuksia, kaikkea, mikä edusti laveutta, vapautta,
hiljaisuutta, yksinäisyyttä ja rauhaa.
Vielä kerran pysähdytti Laddin toiminta hänen ajatuksensa, samoinkuin
hänen kulkunsakin. Paimen pysähdytti äkkiä hevosensa, kuunteli hetkisen
ja laskeutui sitten satulasta maahan. Hän antoi kädellään
varoitusmerkin toisille, livahti pimeyteen ja katosi. Gale huomasi,
että oli pysähdytty parin harjanteen väliseen kiviseen solaan. Hän
saattoi kuutamossa erottaa kaktuspensaiden mustat rungot kirkasta
taivasta vasten. Hevoset olivat nähtävästi väsyksissä, sillä ne
seisoivat hyvin levollisesti. Gale kuuli niiden läähättävän hengityksen
ja sitäpaitsi jonkun eläimen haukuntaa -- joko koiran tahi murmelin. Se
muistutti erehdyttävästi koiran ääntä pannen Galen ihmettelemään, oliko
läheisyydessä mahdollisesti joku talo. Oikealla, jonkun matkan päässä
olevien pengermäin juurella, oli kaksi neliönmuotoista mustaa
möhkälettä, jotka olivat hänen mielestään aivan liian suuria
kallioiksi. Samalla kun hän tarkasteli niitä tietämättä oikein mitä
ajatella, kuuli hän jonkun hevosen kimakasti hirnuvan ja senjälkeen
kavioiden kolinaa kiviä vasten. Sitten haukkui jälleen jokin koira.
Samalla ilmestyi Ladd nopeasti tielle ja heikko valo välähteli liehuen
hetkisen toisen mustan nelinurkkaisen möhkäleen juurella.
"Pysykää yhdessä ja muistakaa olla hiljaa!" kuiskasi Ladd taluttaen
hevostansa ja poiketen suorakulmaisesti tien oikealle puolelle.
Gale seurasi häntä ohjaten Mercedeksen hevosta. Kun hän katsoi
taakseen, huomasi hän, että Lashkin oli laskeutunut satulasta.
Pysyttelemisen Laddin kintereillä törmäämättä kaktuksiin ja
kompastumatta kiviin ja syvänteihin huomasi Gale mahdottomaksi. Kun nuo
pistinmäiset piikit, joita ei voitu huomata, olivat muutamia kertoja
häntä pistelleet, oli hänen pakostakin kuljettava varovaisemmasti
suojellakseen itseään. Dick oli huomannut, että molemmilla paimenilla
oli nahkasäärystimet. Ei ollut mikään helppo asia taluttaa vikuria
hevosta pimeiden, mutkikkaiden solien läpi, joissa kaktuksien piikit
joka puolelta ahdistivat. Mercedeksen hevonen kompastui usein ja sitä
piti tavantakaa maanitella ja huolellisesti taluttaa. Dick päätteli
itsekseen, että Ladd teki laajaa kierrosta. Matkan kestäessä oli hän
painanut mieleensä muutamien tähtien aseman taivaalla, mutta nyt hän
huomasi niiden loistavan aivan toiselta suunnalta kuin silloin. He
kulkivat nopeasti, mutta ei missään tapauksessa äänettömästi.
Kuormahevoset pitivät etenkin tavatonta ryskettä tunkeutuessaan
ahtaiden paikkojen lävitse. Galesta tuntui, että sellainen ryske
saattoi kuulua ainakin penikulman päähän. Kukkulain ja harjanteitten
huipuilta katsoi hän taakseen koettaen määrätä paikkaa, jossa tuo
heikko valo oli liehunut ja koira haukkunut. Hän ei kumminkaan voinut
enää erottaa monien vuoriharjanteiden joukosta noita kahta
samannäköistä kalliota.
Nyt johti Ladd heidät leveämpään solaan, joka näytti olevan aivan
suora. Paimen nousi hevosen selkään, ja Gale otaksui senvuoksi, että he
olivat nyt jälleen kiertäneet takaisin tielle. Matkaa jatkettiin nyt
vielä kerran tasaista vauhtia ja vaitiollen. Kun Dick katsoi kelloaan,
hämmästyi hän huomatessaan sen olevan vielä niin vähän. Kuinka paljon
tapauksia mahtuikaan niin lyhyeen aikaan! Hän alkoi nyt tuntea, että
ilma oli muuttunut paljon kylmemmäksi, ja häntä oudostutti, että
ilmassa oli jotakin kosteutta, jota hän tuntemissaan seuduissa olisi
sanonut kasteeksi. Hän ei ollenkaan aavistanutkaan, että erämaassakin
oli sellaista. Tuuli puhalteli kovemmin, tähdet tuikkivat kirkkaammin,
taivas muuttui synkemmäksi ja kuu kapusi keskitaivasta kohti. Tie pysyi
tasaisena useita penikulmia, kulki sitten jokiuomien ja harjanteiden
yli, kiemurteli särkyneiden ja rapautuneiden kalliovallien välitse
jälleen tasangolla alkaen sitten vähitellen taas kohota. Dick kysyi
Mercedekseltä, oliko hänellä kylmä, johon tämä vastasi myöntävästi
puhuen erittäinkin jaloistaan, jotka olivat puutuneet. Hänen
pyynnöstään auttoi Dick hänet hevosen selästä maahan, sillä hän halusi
vähän jaloitella. Alussa oli tyttö niin kohmettunut ja jäykkä, että hän
mielellään nojautui Dickin käsivarteen, mutta hetkisen kuluttua hän
virkistyi ja saattoi kulkea eteenpäin avutta. Dick saattoi tuskin uskoa
silmiään luodessaan tuontuostakin katseensa tuohon hiljaiseen tyttöön,
joka kulki niin ketterästi ja reippaasti. Merdeces oli kääriytynyt
Galen suureen takkiin, mutta siitä huolimatta näytti hänen vartalonsa
ja koko olemuksensa harvinaisen viehättävältä. Dick ei voinut nähdä
hänen kasvojaan, sillä ne olivat vieläkin mustan pitsihuivin peitossa.
Laddin hiljaa lausumat sanat käänsivät Galen ajatukset jälleen heitä
mahdollisesti ympäröiviin uhkaaviin vaaroihin. Ladd oli pysähtynyt
muutamien metrien päähän heistä. He olivat saapuneet erään korkean
vuoriharjanteen huipulle, jonka vastakkainen rinne oli paljon jyrkempi.
Galen oli kumminkin kuljettava vielä muutamia askelia eteenpäin,
ennenkuin hän voi nähdä rinteen. Siellä näkyi kirkas leirituli, jonka
ympärillä hääräili suuri joukko tummia olentoja. Ne olivat pystyttäneet
leirinsä syvään laaksoon, jossa hevoset olivat laitumella puiden
välisillä aukkopaikoilla. Luotuaan toisen silmäyksen noihin
leiriytyneihin tiesi Gale ne meksikolaisiksi. Nyt saapui myöskin Lash
Laddyn luokse, ja molemmat paimenet tutkistelivat sitten kauan aikaa
vaitiollen laaksoa. Muudan hevonen hirnui siellä, ja ääni kantautui
heikosti kylmän tuulen mukana heidän korviinsa.
"Niin, Laddy, mitä luulet noiden tuolla olon merkitsevän?" kysyi Lash
hiljaa.
"Samaa kuin muidenkin tuollaisten roistojen", vastasi Ladd. "Ne ovat
tulleet ryöstämään hevosia rajan tältä puolelta jalostuttaakseen omaa
rotuaan. Nuo roistot ovat äärettömän taitavia hevosvarkaita. Nyt
odottavat he vain keskiyötä voidakseen hiipiä huomaamatta tuolla
kauempana laaksossa olevalle maatilalle."
Gale kuuli edellisen puhujan kiroavan itsekseen.
"Niin minäkin luulen", virkkoi Ladd. "Mutta meidän on nyt pidettävä
huolta tytöstä ja nuorukaisesta puhumattakaan varusteistamme. Ja
sitäpaitsi haemme nyt työtä emmekä taisteluja, vanha veikko.
Liikuttelehan jälleen leukojasi, että saan kuulla, minne aiot meidät
opastaa."
"Minnekäs muualle kuin etelään, Rio Forlorniin."
"Nyt sinä puhut järkeä, Jim", virkkoi Ladd. "Toivon vain, että olisimme
jo aikoja sitten ohjanneet kulkumme sinne. Eikä sitä voida
ihmetelläkään, että halusin pois rajalta, sillä ajattelin tuota
herttaista, nuorta tyttöä. Jim, emme voi kiertää tuota rosvojoukkoa
päästäksemme takaisin tielle, sillä kierros on liian vaikea. Meidän
täytyy senvuoksi luopua yrityksestämme päästä San Felipeen."
"Ehkä se onkin parasta, Laddy. Rio Forlorn on tosin rajalinjalla, mutta
silti seudussa, jossa eivät kapinalliset vielä ole olleet."
"Odotahan, kunnes ne saavat kuulla kosteikosta ja Beldingin hevosista",
huudahti Laddy. "Luullakseni ei rajaseudulla ole missään paikassa
rauhallista, mutta emmehän mitenkään saata mennä eteenpäin emmekä
liioin taaksepäinkään."
"Mitä siis teemme, Laddy? Beldingin maatilalle on aikamoinen matka. Ja
jos saavumme sinne päivän aikaan, voivat jotkut rosvot nähdä tytön,
ennenkuin Belding ehtii kätkeä hänet. Siitä ruvettaisiin heti puhumaan
ja uutinen kiitäisi Casitaan yhtä nopeasti kuin tuuli kuljettaa
edellään salviaruohon siemeniä."
"Emmehän me päivän aikaan aio sinne ratsastaakaan. Päästä kuormat irti,
Jim! Kätkekäämme ne kaktuspensastoon ja tulkaamme sitten myöhemmin
niitä noutamaan. Kun tuo muukalainenkin pääsee hevosen selkään,
saavumme --"
Laaksosta kuuluva äänekäs hevosen hirnunta keskeytti äkkiä
kuiskuttelemisen. Muudan hevonen oli vainunnut vuoren huipulla olevat
matkustajat. Meksikolaisten välinpitämättömyys muuttui heti
tarkkaavaisuudeksi.
Ladd ja Lash käänsivät hevosensa taluttaen ne ensimmäiseen tien
eteläpuolella olevaan aukkoon. Jokainen oli ääneti tällä hetkellä,
sillä niin nopea oli heidän pakonsa, että Galen oli pakko juosta
aukeilla paikoilla pysyäkseen mukana. Kun he vihdoin pysähtyivät, pääsi
Galelta helpotuksen huokaus, sillä hän oli jo alkanut jäädä jäljelle.
Nyt purettiin kuormat, köytettiin lujasti ja kätkettiin huolellisesti
kaktuspensastoon. Ladd sitoi makuuhuovan toisen hevosen selkään. Sitten
irroitti hän jaloistaan nahkasäärystimet.
"Gale, teillähän on saappaat, joten kohottamalla jalkojanne voitte
välttää kaktuksien piikkien pistokset", kuiskasi hän. "Mutta neiti
Castañedan repivät nuo piikit aivan palasiksi, jollei hän kiinnitä
näitä säärystimiä jalkoihinsa. Selittäkää se hänelle -- ja sitten
kiiruhtakaa."
Dick otti nahkasäärystimet ja mentyään Mercedeksen luo selitti hän
tytölle tilanteen. Tyttö nauroi nähtävästi Galen hämmästyneelle innolle
ja laskeutui satulasta.
"Hyvä herra, säärystimet eivät ole minulle mitään outoja kappaleita",
virkkoi hän.
Nopeasti ja kätevästi hän kiinnitti ne jalkoihinsa. Sitten auttoi Gale
hänet satulaan, hoputti hevosta ja hän läksi taivaltamaan. Lash käski
Galen nousta toisen satuloidun hevosen selkään ja kulkea heti
Mercedeksen jäljessä.
Tuskin oli Dick ratsastanut sataakaan metriä ravia ratsastavien
paimenten jäljessä, kun hän joutui tuskia tuottavaan otteluun
kaktuksien kanssa, jotka hyväilivät häntä joka puolelta. Hevonen
karttoi ne kulkemalla kapeaa tien reunaa pitkin. Dickin polvet
näyttivät olevan juuri linjassa, minkä vuoksi hänen oli pakko nostaa ne
korkealle ja torjua saappaillaan piikkien hyökkäykset. Hän oli tottunut
ratsastaja, mikä taito oli ainoa etu, josta hänellä oli ollut jotakin
hyötyä lännessä.
Ladd johdatti heitä mutkikasta tietä etelää kohti poikki erämaan, ajaen
ravia ahtaammilla paikoilla, laukkaa aukeimmilla seuduilla ja
kaktuspensaistojen läpi tunkeutuessa saivat hevoset kävellä. Dickistä
näytti erämaa samanlaiselta, katsoipa hän sitten minne päin tahansa --
mataloituvien selänteiden ympäröimältä kallioita ja pykälöityjä kumpuja
täynnä olevalta autiolta tasangolta, jonka laidoilta kohoavat vuoret
näyttivät olevan hyvin lähellä, mutta aina kumminkin pysyivät yhtä
kaukana. Kuu alkoi laskeutua länttä kohti menettäen kirkkaan loistonsa,
ja iltayön hämärä alkoi muuttua synkemmäksi ja pimetä kallioiden
juurilla. Silloin tällöin laskeutui Ladd johonkin uomaan, jota pitkin
kulkiessaan he saivat seurata kuivuneen joen kaikkia mutkia. Muutaman
solan päässä oli heidän jälleen pakko poiketa kallioiselle maaperälle.
Aina se vietti vain alaspäin muuttuen kivisemmäksi ja epätasaisemmaksi,
yhä suurempia kasvullisuutta vailla olevia paikkoja täynnä olevaksi
tasangoksi, ja aina häämöittivät nuo mustat vuoret yhtä lähellä.
Vähitellen alkoi vilu värisyttää Galea ja hänen vaatteensa muuttuivat
kosteiksi ja kylmiksi. Hänen polvensa olivat täynnä myrkyllisten
kaktuspiikkien pistelemiä pakottavia haavoja ja hänen oikea kätensä oli
joko paisunut kankeaksi tahi puutunut niin, ettei hän voinut sitä
liikuttaa. Sitäpaitsi alkoi hän jo väsyä. Alituinen mielen jännitys,
pitkä kävely ja penikulmittain jatkuva tärisyttävä ratsastus olivat
kaikki osaltaan koettaneet hänen voimiaan. "Mercedes on kai luotu
teräksestä", ajatteli hän itsekseen, "koska on voinut kestää kaikki
sivuutetut vaivat ja vielä pysyy horjahtamatta satulassa tähtien
tuikkiessa kirkkaasti ja päivän koiton ollessa ehkä jo hyvinkin
lähellä."
Niin Dick Gale ratsasti eteenpäin tullen penikulma penikulmalta
uneliaammaksi ja raukeammaksi, kunnes hän lopulta antoi hevosen mennä
oman päänsä mukaan. Silloin tällöin kaktuksien piikkien pistokset
herättivät hänet poistaen siten hänen uneliaisuuttaan. Jonkinlainen
harmaus oli peittänyt länteen painuvan kuun ja tumman, tähtikirkkaan
taivaan. Kerran kun Gale, koettaessaan taistella uupumistaan vastaan,
kohautti päätään, huomasi hän, että eräs hevonen oli ilman ratsastajaa.
Ladd oli nostanut Mercedeksen hevosensa selkään. Dick ihmetteli, että
tyttö oli kestänyt niinkin kauan uupumatta. Toisen kerran, kun hän
jälleen suoristautui, kuvitteli hän mielessään, että he olivat nyt
hyvällä, kovalla tiellä.
Tuntui siltä kuin olisi kulunut jo useita tunteja, vaikka hän tosin
tiesi, että ainoastaan lyhyt aika oli vierähtänyt, kun hän jälleen
virkosi hetkiseksi uupumuksestaan. Hän kuuli koiran haukuntaa. Korkeat
puut reunustivat tietä, jota pitkin hän nyt parhaillaan ratsasti. Äkkiä
huomasi hän harmaassa aamuhämärässä muutamia matalia tasakattoisia
rakennuksia. Ladd kääntyi vasemmalle toiselle tielle, jota niinikään
puut varjostivat. Sen varrella oli aina tämän tästä noita matalia
rakennuksia. Tämä tie päättyi laajaan, valoisampaan tasankoon. Tuuli
kuljetti muassaan suloista tuoksua. Oliko se kukkien vaiko hedelmien
hajua, sitä ei Dick voinut tällä kertaa ratkaista. Ladd ratsasti taas
edelleen vain noin neljännespenikulman, vaikka tuo matka tuntui Galesta
äärettömän pitkältä. Muudan lehto kuvastui tummana aamuhämärässä. Ladd
ratsasti sinne ja katosi varjoon. Dick ratsasti jäljessä puitten
väliin. Äkkiä kuuli hän ääniä ja näki pian taas rakennuksen, joka oli
yhtä matala ja tasakattoinen kuin edellisetkin, mutta niin pitkä, ettei
hän voinut nähdä sen toista päätä. Se oli vielä tummempi kuin puut. Kun
hän laskeutui hevosen selästä kohmettuneena ja haavoitettuna, saattoi
hän hädintuskin seisoa. Lashin täytyi taluttaa häntä. Hän puheli
jotakin, ja Dick kuuli jonkun vastailevan hänelle sydämellisesti.
Sitten tuntui Dickistä, että hänet talutettiin johonkin pikimustaan
pimeyteen, jossa hänet melkein heti käärittiin makuuhuopiin. Sitten
hänen hämärät unikuvansa haihtuivat.