Richard Gale huomasi, että hänen oleskelunsa lännessä oli muodostunut
sellaiseksi kuin hänen harmistunut isänsä oli ennustanutkin:
laiskoittelemiseksi siellä ja uneksimiseksi täällä todellisetta
tarkoituksetta ja päämäärättä.
Samanlainen harkinta kuin edellinenkin, ainoastaan vakavalaatuisempi ja
ehkäpä jossakin määrin toivottomampi, oli tuonut Galen nyi rajalle. Jo
jonkun aikaa oli sanomalehdissä kerrottu Meksikon vallankumouksesta,
sissisodasta, Yhdysvaltain ratsuväen vartiotoimesta kansainvälisellä
rajalla, amerikkalaisten lehmäpaimenten hurjista taisteluista
vallankumouksellisten kanssa ja mieltäpöyristyttäviä kuvauksia
villeistä ratsastajista ja rosvoista. Harkittuaan näitä huhuja uskalsi
Gale epäillä niiden totuutta. Mutta koska hän Montanassa, Wyomingissa
ja Coloradossa olisi varmaankin saanut kauan odottaa sopivaa
tilaisuutta ja seikkailuja, oli hän matkustanut lounaaseen Arizonan
rajalle, jossa hän toivoi näkevänsä jännittävämpää elämää. Hän ei
paljonkaan välittänyt, mitä tapahtui. Kuukausimäärät kestänyt hyödytön
kulkeminen sellaisin toivein, että hän lopultakin saisi toimen, joka
hänelle sopisi, oli taivuttanut Richardin myöntämään, että isä oli
sittenkin ollut oikeassa.
Eräänä iltana lokakuun alkupuolella Richard saapui Casitaan.
Hämmästyksekseen huomasi hän, että kaupunki oli ilmeisesti
merkityksellinen paikka. Rautatien asemalla oli suuri joukko tyrkkiviä,
lörpötteleviä sombreropäisiä meksikolaisia. Hän luuli melkein olevansa
aivan vieraassa maassa. Jonkun ajan kuluttua hän huomasi muutamia
miehiä, jotka kuuluivat samaan kansallisuuteen kuin hänkin. Hän
palkkasi niistä yhden viemään hänen matkatavaroitaan hotelliin. He
kulkivat leveää, hyvin valaistua katua, jonka varrella oli komeita
taloja ja niissä paljon valaistuja ikkunoita. Useimmat vastaantulijat
olivat meksikolaisia. Hänen oppaansa selitti hänelle, että pienempi
puoli Casitasta kuului Arizonaan ja suurempi Meksikoon. Samoin osa sen
monituhantisesta asukasluvusta asui eteläpuolella katua, joka oli
rajana. Lisäksi hän kertoi, että kapinalliset olivat sinä päivänä
tulleet kaupunkiin ja panneet melkein kaikki asiat sekaisin.
Richard Galen rahavarat olivat niin vähissä, että hänen oli pakko
sivuuttaa paremmat hotellit ja pyytää opastaan ohjaamaan hänet johonkin
halpaan matkustajakotiin. Kun sellainen oli löydetty, taivuttivat
silmäys lämpiössä vetelehtiviin tyhjäntoimittajiin ja mukavuuden halu
Galen vaihtamaan matkustuspuvun yksinkertaiseen kävelypukuun ja
kenkiin.
"Olen miltei perikadon partaalla", puheli hän ajatuksiinsa vaipuneena
itsekseen. "Isäni sanoi, etten voi ansaita ollenkaan rahaa. Hän ennusti
oikein -- ainakin tähän asti. Lisäksi hän sanoi, että palaan kotiin
pettynein toivein. Mutta siinä hän erehtyi. Aavistan nimittäin, että
tässä kaupungissa tapahtuu minulle vielä jotakin."
Hän meni laajaan, valkoiseksi pestyyn, korkeaan eteiseen ja sieltä
äärettömän suureen huoneeseen, joka, ellei siinä olisi ollut
pallopelipöytiä, tarjoilutiskiä ja penkkejä, olisi näyttänyt pikemmin
pihamaalta kuin huoneelta. Lattia oli ladottu pyöreistä kivistä, seinät
olivat savesta ja ikkunat aukenivat kuten ovet. Sininen savupilvi
täytti huoneen. Gale kuuli pallojen kalinan ja lasien helinän väkeä
täynnä olevasta tarjoiluhuoneesta. Siellä oli paljassäärisiä,
sandaalijalkaisia meksikolaisia valkoisissa viitoissa ja toisia
punaisissa ja mustissa kaavuissa. Olipa joukossa ahtaita sinisiä
univormujakin olkapäillä olevine kultaripsuineen tahi tupsuineen.
Näillä miehillä oli vöissään raskaat luuperäiset pistoolit, ja kaikesta
päättäen olivat ne joko meksikolaisia poliiseja tahi sotilaita.
Väkijoukossa oli myös mustapartaisia, karkeapiirteisiä amerikkalaisia,
joista toiset pelasivat uhkapeliä pienten pöytien ääressä, toisten
nauttiessa väkijuomia. Pallopöytien ympärillä kuhisi äänekäs
nuorisojoukko, josta muutamat olivat niin päihdyksissä, että töintuskin
pysyivät jaloillaan. Khakipukuisia ratsumiehiä riensi ulos ja sisälle.
Huoneen toisessa päässä, joka oli melkein kuin erillään yleisestä
osasta, oli pienen pöydän ääressä kuusi henkilöä, joista neljä istui ja
kaksi seisoi. Gale katsoi näihin viimeksimainittuihin jo toisen kerran.
Niiden teräväpiirteiset pronssinväriset kasvot ja terävät silmät,
pitkät, notkeat ja solakat ruumiit sekä välinpitämätön ja huoleton
esiintyminen, joka näytti olevan heille luonteenomaista, olisivat jo
leimanneet heidät lehmäpaimeniksi noitta solkiniekka sombreroittakin,
värillisittä kaulaliinoittakin ja pitkävartisitta, korkeakantaisitta
saappaittakin, joissa oli suuret hopeakoristeiset kannukset. Gale ei
voinut olla myöskään huomaamatta, että noilla paimenilla oli pistoolit,
mikä seikka oli melkein kuin isku hänen mielikuvituksilleen
nykyaikaisesta lännestä. Tämä pakotti osaltaan häntä hieman uskomaan
huhuja, että rajalla todella tapeltiin. Häntä värisytti.
Hän tyydytti nälkänsä viereisessä huoneessa ja kun hän palasi sieltä
kapakan puolelle, törmäsi hän erääseen sotilaspukuiseen mieheen.
Kumpainenkin pyysi heti anteeksi kömpelyyttään. Gale oli jo aikeissa
jatkaa matkaansa, kun toinen hämmästyneenä pysähtyi paikoilleen ja
kumartuen eteenpäin huudahti:
"Dick Gale?"
"Aivan niin", vastasi Gale myöskin hämmästyneenä. "Mutta kuka te sitten
olette?"
Hän ei voinut nähdä vieraan kasvoja, koska niitä varjosti leveälierinen
hattu, joka oli painettu syvälle päähän.
"Jupiter vieköön, Dickhän se sittenkin on! Tämähän on kerrassaan
suurenmoista! Etkö tunne minua?"
"Olen muistaakseni jossakin kuullut äänenne", vastasi Gale.
"Mahdollisesti tunnen teidät sitten, kun vedätte tuon suuren hattunne
pois silmiltänne."
Vastaukseksi mies, totellen äkillistä mielijohdettaan, vei Galen
kiireesti ravintolan puolelle, missä hän siirsi hattunsa
takaraivolleen, paljastaen kauniit, päivettyneet kasvonsa.
"George Thorne! No vie sinun --!"
"Hiljaa, hiljaa, ei sinun tarvitse huutaa!" keskeytti toinen tarttuen
Galen ojennettuun käteen. Se oli hyvin merkityksellinen, kova ja
kiinteä kädenpuristus. "Minun täytyy esiintyä täällä tuntemattomana.
Siihen on minulla omat syyni. Selitän asiat sinulle hetken kuluttua.
Totta totisesti, olipa hauska tavata sinua! Viisi vuotta sitten näin
sinut viimeksi pelaamassa jalkapalloa eräällä urheilukentällä
Wisconsinissa, ja silloin olit sinä koko pelijoukkueesi tähti."
"Älä muistele enää sitä", lausui Dick nauraen. "George, vannon, että
iloitsen enemmän sinun näkemisestäsi kuin sinä minun. Siitä onkin
aikaa. Menit muistaakseni silloin sotaväkeen, etkö mennytkin?"
"Menin. Olen täällä nyt yhdeksännen ratsuväkirykmentin kanssa. Mutta
viis minusta. Mitä asioita sinulla on täällä? Haluan vain kuulla
suunnitelmasi. Dick, et suinkaan aikone lähteä kullanetsintään tahi
karjanpaimeneksi tuonne Jumalan hylkäämään erämaahan?"
"Suoraan sanoen, George, en totta totisesti tiedä itsekään enemmän kuin
sinäkään, miksi olen tänne tullut."
"Tuohonpa en voi vastata juuri mitään!" huudahti Thorne istuutuen
tuolilleen hämmästyneenä ja uteliain ilmein. "Ovatko asiat hullusti!
Sinä olet saanut niin paljon rahaa isältäsi, ettei sinulla ole halua
mihinkään todelliseen työhön. Dick, sinun laitasi ei voi olla
huonosti?"
Galen mieli heltyi. Miten suloista olikaan tavata ystävä, jolle
voi puhua asioistaan! Hän ei ollut milloinkaan pitänytkään
yksinäisyydestään.
"George, tunnustan, etten itsekään tiedä, mikä voima minut tänne veti.
En suorastaan riitaantunut isäni kanssa, mutta -- kirottua -- isä
loukkasi minua, suorastaan häpäisi minut ja niin painalsin minä
länteen. Näin se kävi. Lopetettuani lukuni koetin olla hänelle mieliksi
tekemällä milloin mitäkin, aina sen mukaan, mitä hän esitti
tehtäväkseni. Totta puhuen ei minusta ollut lukumieheksi. Panin kaikki
asiat sekaisin. Isäni alkoi hermostua minuun. Joka päivä hän jaaritteli
minulle yhtä ja toista, kunnes kärsivällisyyteni loppui. Sekin vähäinen
kyky, jonka omistin, haihtui, saadessani muistutuksia, ja siinä sitä
sitten oltiin. Isälläni ja minulla oli melko ikävä puolituntinen
yhdessä. Kun lopetin, sanoin hänelle suoraan lähteväni länteen
elättämään itseäni, eikä se olisi tuntunut niin katkeralta, ellei hän
olisi nauranut minulle. Hän sanoi minua rikkaan miehen pojaksi,
laiskaksi, mukavuutta rakastavaksi, selkärangattomaksi keikariksi. Hän
ei sanonut uskovansa minulla olevan niin paljon luonteen lujuutta, että
voisin taistella puutteita vastaan, eikä niin paljon rohkeutta, että
uskaltaisin naida jonkun sisarieni kauniin ystävättären. Hän sanoi,
etten voisi ansaita yhtä ainoata dollaria, vaan kuolisin nälkään
lännessä tahi päästäkseni kotiin kirjoittaisin häneltä rahaa. Hän sanoi
olevansa varma, etten kykene taistelemaan, oikein vakavasti
kamppailemaan minkään asian puolesta auringon alla. Ah, hän ei
säästellyt ollenkaan sanoja."
Dick nojasi päänsä käsiinsä häveten hieman silmiensä surullista
himmeyttä. Hän ei ollut aikonut ilmaista niin paljon. Mutta mikä
ääretön helpotus sentään, kun sai kerrankin keventää raskasta mieltään!
"Etteikö sinusta olisi taistelijaksi!" huudahti Thorne vihaisesti.
"Mikä ukkoon on mennyt? Sanottiinhan sinua jo yliopistossa 'Vankaksi
Galeksi'. Dick, olit parhaita miehiä, joita Stagg milloinkaan
on opettanut. Kuulin hänen sanovan, että olet voimakkain
sadanseitsemänkymmenenviiden naulan mies, mitä hän milloinkaan on
harjoittanut, mies, jota ei pidätä mikään."
"Isästäni on jalkapalloilu paljasta roskaa", virkkoi Dick, "eikä hän
sellaista taistelua tarkoittanutkaan. Poistuessani kotoa ei minulla
ollut aavistustakaan, että minussa oli joitakin puutteellisuuksia.
Mutta nyt, George, luulen sen tietäväni. Olin rikkaan miehen poika --
tuhlaavainen, vaativainen ja aivan tietämätön rahan arvosta. En ole
vielä huomannut itsessäni minkään sarastavan kykeneväisyyden merkkejä.
Näytän olevan aivan kykenemätön tekemään mitään käsilläni. Ja siinähän
se juuri vika onkin. Mutta pitemmälle en enää pääse, ja olen päättänyt
ruveta joko karjapaimeneksi tahi kaivostyöläiseksi tahi tehdä jotakin
oikein mainittavaa -- liittyä vaikkapa kapinallisiin."
"Ahaa! Tuota viimeksilausumaasi hyökkäystä minä jo odotinkin", selitti
Thorne pudistaen päätään. "Sinun on kumminkin luovuttava siitä
ajatuksesta. Tiedät kai, vanha veikko, että Meksikossa on juuri
parhaillaan jotakin tekeillä? Yhdysvallat eivät todellakaan näytä
käsittävän asian tärkeyttä. Pitkin Yhdysvaltain ja Meksikon välistä
rajaa on suuria joukkoja villejä kapinallisia, huonosti palkattuja
sotilaita, ryöväreitä, sissijoukkojen päälliköitä, rosvoja,
lainsuojattomia, pahantekijöitä, tuhansittain nälkäänäkeviä peooneja,
säikähtyneitä tyttöjä ja naisia. Meksiko on tulivuoriensa kaltainen,
valmis syöksemään tulta ja laavaa. Siksipä älä tee sellaista
kauhistuttavaa tyhmyyttä, että liityt kapinallisiin. Meksikon alemmat
kansankerrokset tahi juuri nuo taistelevat sekä kapinalliset että
liittoutuneet vihaavat amerikkalaisia. Toisen puolen ajasta ovat nuo
hullut toisella puolella ja toisen puolen taasen toisella. Jollet tahdo
kuolla nälkään tahi tulla väijyksissä ammutuksi tahi kuolla janoon, voi
kumminkin joku kapinallinen pistää sinua selkään veitsellä saadakseen
vyösolkesi ja saappaasi. Tuolla idässä päin, Agua Prietan ja Juarezin
suunnalla taistelevien kapinallisten joukossa on paljon amerikkalaisia.
Orozco työskentelee Chihuahuassa ja luullakseni on hänellä jonkunlainen
aavistus sodankäynnistä. Mutta tämä on Sonora, vuorinen erämaa, orjain
ja yaquien kotimaa. Sen joka kolkassa on järjestymättömiä kapinallisia
joukkoja. Sellaiset amerikkalaiset kaivostyöläiset ja karjanomistajat,
jotka voivat lähteä tiehensä, ovat paenneet rajan yli Yhdysvaltoihin
luovuttuaan omaisuudestaan. Sellaiset taasen, jotka eivät voineet tahi
eivät halunneet lähteä mukaan, saavat taistella henkensä puolesta."
"Sepä on ikävää", lausui Gale. "Tuo kaikki on minulle aivan uutta.
Miksei hallitus ole sekautunut asiaan ja ryhtynyt joihinkin
toimenpiteihin?"
"Siksi, että se pelkää kansainvälisiä selkkauksia. Se ei tahdo loukata
maderistejä eikä tulla kateellisten ulkovaltojen ankaran arvostelun
alaiseksi. Tilanne on hyvin vakavaluontoinen, Dick. Hallitus
Washingtonissa tietää kyllä sen vakavuuden, siitä saat olla aivan
varma. Mutta ylimalkaan on Yhdysvalloissa vain hämärä aavistus asiain
todellisesta tilasta, ja armeija -- no niin, sinun pitäisi tulla San
Antonioon kuuntelemaan miesten puheita. Me vartioitsemme täällä
valtakuntain välistä rajaa. Teemme sen kumminkin vain näön vuoksi.
Voisin kertoa sinulle lukemattomia tapauksia, jolloin ratsuväkemme
olisi voinut ajaa takaa rosvoja rajan toiselle puolelle. Mutta emme ole
halunneet ryhtyä sellaiseen. Upseerit ovat viratonta joukkoa näihin
aikoihin. Ymmärrät kai, mikä siitä seuraisi, jos ratsuväkemme menisi
rajan yli? Se aiheuttaisi yksinkertaisesti tavattoman hämmingin.
Everstimme on arin mies koko joukossa siihen hommaan ja samanlaisia
olemme me muutkin. Yhtä hyvin voi ihminen istua ruutikellarin katolla
kuin oleskella täällä. Emme voi estää rosvoja emmekä kapinallisia
kulkemasta rajan yli. Emmekä saa tapellakaan. Vartiopalvelukseni loppuu
pian. Senjälkeen pääsen vapaaksi kolmeksi kuukaudeksi. Ja saat olla
varma, että olen silloin iloinen monesta muustakin syystä kuin näistä
sinulle kertomistani."
Jutellessaan kaikkea tätä oli Thorne silminnähtävästi hyvin kiihtynyt.
Hänen kasvonsa kalpenivat päivettymisestä huolimatta ja hänen silmänsä
hehkuivat tummina. Silloin tällöin tapaamisen ja keskustelun suoma ilo
tyynnytti hänen muusta aiheutuvan mielenkuohunsa, mutta ei pitkäksi
ajaksi. Hän oli istuutunut muutaman pöydän ääreen lähelle erästä
ovimaista kadulle johtavaa ikkunaa katsoen aina jonkun ajan kuluttua
terävästi ulos. Sitten hän katsoi myös vähän väliä kelloaan.
Thornen puhuessa kiintyi Galen huomio vähitellen eräihin
yksityisseikkoihin.
"George, minusta tuntuu, että olet hieman kiihtynyt", virkkoi Dick
äkkiä, "Sinähän muistaakseni olit ennen kylmäverinen mies, jota ei
mikään järkyttänyt. Onko sotilaanaolo sinut muuttanut?"
Thorne nauroi omituisen kimakasti ja rauhattomasti ilmaisten siten
olevansa kiihtynyt. Hän nousi äkkiä ylös ja antoi viinurille rahaa,
jotta tämä toisi hänelle juomia. Senjälkeen hän katsahti
tarjoiluhuoneeseen ja sitten kadulle. Talon tältä puolelta johti
porttikäytävä pieneen puistoon, jossa kasvoi puita, pensaita ja
köynnöksiä. Thorne aukaisi ensin toisen ikkunan ja sitten myöskin
toisen. Hänen liikkeensä olivat nopeat. Palattuaan sitten pöydän ääreen
laski hän molemmat kätensä sille ja nojautuen hiukan eteenpäin katseli
tarkkaavaisesti Galea suoraan silmiin.
"Olen luvatta poistunut leiristä", virkkoi hän.
"Eikö se ole suuri rikos?" kysyi Dick.
"Suuriko? Minulle, jos poissaoloni vain huomataan, merkitsee se
perikatoa. Kaupungissa on paljon kapinallisia. Milloin tahansa voi
syntyä levottomuuksia. Minun pitäisi olla valmis tehtävääni, olla
suoraan sanoen siellä saapuvilla. Jos poistumiseni huomataan, joudun
päävahtiin. Se merkitsee lykkäystä -- suunnitelmieni raukeamista --
perikatoa."
Hänen ystävänsä kiihkeys vaiensi Galen. Thorne nojautui lähemmäksi
tummin, tutkivin ja kirkkain silmin.
"Olimme kerran hyviä ystäviä, emmekö olleetkin?"
"Varmasti!" vastasi Dick.
"Mitä sanot siihen, Dick Gale, jos minä suoraan tunnustan, että sinua
juuri tällä elämäni tuskallisella hetkellä tahdoin mieluummin tavata
kuin ketään muuta."
Vetoava katse ja syvästi värisevä intohimoinen ääni pakottivat Dickin
nousemaan seisoalleen väristen ja innostuneena ja kummallisesti
kärsimättömin tuntein.
"Thorne, olen iloinen, että satun olemaan tuo mies", sanoi Dick.
Heidän kätensä yhtyivät hetkeksi ja sitten he taas istuutuivat
kumartuen hyvin lähelle toisiaan.
"Kuulehan", alkoi Thorne nopeasti kuiskailla, "muutamia päiviä, noin
viikko sitten -- tuntuu siltä kuin siitä olisi jo vuosi -- sain
tilaisuuden auttaa muutamia henkilöitä, jotka pakenivat Meksikosta
Yhdysvaltain puolelle. Ne olivat kaikki naisia ja eräs heistä oli
puettu kuin nunna. Aivan sattumalta näin hänen kasvonsa. Oi, kuinka
ihana tyttö hän oli! Huomasin, että hän tahtoi pysytellä erillään
toisista. Epäilin häntä valepukuiseksi, ja ensimmäisessä sopivassa
tilaisuudessa puhuttelin häntä tarjoten hänelle apuani. Hän vastasi
surkeihin espanjankielisiin sanoihini sujuvalla englanninkielellä. Hän
oli pelosta paennut kotoaan, joltakin paikkakunnalta tuolta Sinaloasta.
Kapinalliset ovat siellä herroja. Hänen isänsä oli vangittu ja
kapinalliset olivat vaatineet hänestä lunnaita. Kun lunnaat oli
maksettu, tappoivat kapinalliset siitä huolimatta hänet. Kapinallisten
johtajana on siellä eräs kuuluisa Rojas-niminen rosvopäällikkö. Jo
paljon ennen vallankumouksen puhkeamista oli hän ollut sivistyneistön
kauhuna ja talonpoikien suosikki. Kaikki köyhempi ja alempi kansanaines
suosi noita rosvoja, sillä kaikki kuuluisat rosvot ovat ryöstäneet
omaisuutta rikkailta jakaakseen sitä köyhille. Rojas näki tytön ja otti
hänet vangikseen. Mutta tytön onnistui lahjoa vartijat ja paeta melkein
heti, ennenkuin hänelle sattui mitään ikävyyksiä. Hän piilottautui
ystäviensä luokse. Saatuaan tämän tietää käänsi Rojas raivoissaan
melkein koko kaupungin ylösalaisin löytääkseen hänet. Senjälkeen
pukeutui tyttö valepukuun matkustaen ensin ratsain, sitten
kyytivaunuissa ja lopuksi junassa Casitaan.
"Hänen kertomuksensa lumosi minut, ja tuota yhtä ainoata pikku
vilahdusta hänen kasvoistaan oli minun mahdoton unhottaa. Hänellä ei
ollut täällä ystäviä eikä rahaa. Hän tiesi, että Rojas etsi hänen
jälkiään. Näistä seikoista puhelin hänen kanssaan rautatienasemalla,
missä oli kaikenlaista hälinää ja vilinää. Luullakseni ei kukaan
tuntenut meitä. Neuvoin häntä riisumaan valepukunsa ennenkuin poistuu
aseman odotushuoneesta. Hankin erään pojan opastamaan häntä. Mutta tuo
poika johdattikin hänet tähän taloon. Olin luvannut tulla sinä iltana
hänen luokseen keskustelemaan hänen kanssaan tilanteesta.
"Tapasin hänet, Dick, ja kun näin hänet rakastuin häneen siinä
silmänräpäyksessä. Hurmaannuin häneen niin, että olin kuin mielipuoli.
En milloinkaan elämässäni ollut ennen nähnyt niin kaunista ja
herttaista tyttöä. Hänen nimensä on Mercedes Castañeda ja hän kuuluu
erääseen varakkaaseen, vanhaan espanjalaiseen sukuun. Hän on elänyt
suurimman osan iästään ulkomailla ja Havanassa. Hän puhuu yhtä
sujuvasti ranskan kuin englannin kieltäkin. Hän on -- mutta minun on
supistettava kertomustani.
"Dick, ajattelehan! Mercedeskin rakastui minuun ensi näkemässä. Aikeeni
on naida hänet ja viedä hänet kauemmaksi sisämaahan, pois täältä
rajaseudulta. Mutta se ei ole mikään helppo tehtävä. Häntä pidetään
silmällä, kuten minuakin. Oli aivan mahdotonta tavata häntä tämän talon
emännän tietämättä. Alussa pitivät he luullakseni meitä silmällä
pelkästä uteliaisuudesta ja tyydyttääkseen juoruamishaluaan. Mutta
parina viime päivänä on asia saanut toisenlaisen käänteen. Sitten
eilisillan on joku voimakas vaikutusvalta alkanut työskennellä. Ah,
nämä meksikolaiset ovat viekasta, salaperäistä kansaa! Niin,
espanjalaisiahan he ovatkin. He toimivat salaisesti kaikessa
hiljaisuudessa. Heitä hallitsee ennen kaikkea uskonto, senjälkeen
kulta ja kolmanneksi intohimo naisiin. Rojas on varmasti
lähettänyt sanan ystävilleen tänne. Eilen saapuivat tänne hänen
kurkunkatkaisija-vallankumouksellisensa ja tänään saapui hän itse. Kun
sain tämän tietää, hiivin heti leiristä ja hain erään papin käsiini.
Hän lupasi tulla tänne tähän aikaan, mutta pelkään, ettei häntä ole
tänne päästetty."
"Thorne, miksi vitkastelet kosiessasi? Miksi et mennyt heti naimisiin
hänen kanssaan antautumatta tällaisiin vaaroihin?" kysyi Dick.
"Pelkään sen olevan jo liian myöhäistä", virkkoi Thorne. "Minun olisi
pitänyt tehdä se jo eilen illalla. Näetkös, olemme rajan toisella
puolella --"
"Olemmeko Meksikon puolella?" kysyi Gale terävästi.
"Olemme, vanha veikko, ja sehän se juuri tekeekin asian mutkalliseksi.
Rojaksella ja hänen kapinallisilla joukoillaan on kaupunki jo
hallussaan. Mutta Rojas ei kumminkaan kapinallisitta joukoittain voi
estää minua, vangita tyttöä eikä paeta vuoristoon. Jos Mercedestä
todellakin pidetään silmällä, jos hänet on jo tunnettu, kuten varmasti
luulen, emme siinä tapauksessa pääse kauaksi tästä talosta, ennenkuin
minut lävistetään ja tyttö vangitaan."
"Taivas varjelkoon! Thorne, voiko tuollaisia asioita tapahtua vähemmän
kuin kivenheitonmatkan päässä Yhdysvaltain rajalta?" kysyi Gale
uskomatta oikein korviaan.
"Sellaista voi tapahtua, paina se mieleesi. Et näytä oikein käsittävän
näiden sissipäälliköiden, näiden kapinalliskapteenien voimaa.
Erikoisesti on näillä roistoilla suuri vaikutusvalta kansan
enemmistöön. Tuollainen mies on sankari Meksikossa. Häntä pelätään,
kadehditaan ja rakastetaan. Kansa asettaa hänet mielessään toiseksi
järjestyksessä verrattuna heidän kansalliseen ihanteeseensa --
härkätaistelijaan, matadoriin. Alkuasukkaat ovat sangen villejä,
raakamaisia ja verenhimoisia. Ajattelehan esimerkiksi Qvinterosta. Hän
oli vain paimen, orja, mutta hänestä on nyt tullut kuuluisa rosvo.
Vallankumouksen alussa julistautui hän kapinallisten johtajaksi ja
hävitti suurine rosvolaumoineen useita maakuntia. Hallituksen joukkojen
vastarinta aiheutti vain rosvoamista, mellakoita, ja naisten ryöstöjä.
Tämän miehen ja hänen rosvojoukkonsa tunnuslause oli: 'Nauttikaamme
elämästä niin kauan kuin voimme!'
"Paitsi Qvinterosta on olemassa muitakin roistoja, ei tosin niin
kuuluisia ja taitavia johtajia, vaan kumminkin yhtä verenhimoisia. Olen
nähnyt Rojaksen. Hän on kaunis, rohkea ja ivallinen piru, ylpeämpi kuin
riikinkukko. Hänen pukunsa on kultapäärmeinen ja hopeakoristeinen
täynnä kalleuksia, jotka hän on ryöstänyt. Hän oli niiden kapinallisten
joukossa, jotka ryöstivät Sinaloan saaden saaliikseen puolen miljoonan
dollarin arvosta kaikkia kalleuksia ja puhdasta rahaa. Rojas tuhlaa
kultaa yhtä välinpitämättömästi kuin hän vuodattaa ihmisverta.
Sitäpaitsi on hän kuuluisa naistenryöstäjä. Talonpoikaistytöt pitävät
kunnianaan, että tuollaiset rosvopäälliköt ryöstävät heidät mukaansa.
Rojas on kumminkin sellainen, että hän ryöstää pääasiallisesti vain
ylemmän kansankerroksen tyttäriä."
Thorne kuivasi hien kalpeilta kasvoiltaan ja katsahti synkästi
ikkunasta, ennenkuin hän jälleen jatkoi puhettaan.
"Ajattelehan, missä asemassa Mercedes todellisuudessa on. En voi saada
pienintäkään apua rajan Yhdysvaltain puolelta, ja vaikka voisinkin, en
tiedä mistä. Tuolla puolen rajaa asuu enimmäkseen meksikolaisia, jotka
hyväksyvät tinkimättömästi kaikki rajan tällä puolella tapahtuneet
vääryydet. Rajan kummallakin puolella asuvat talonpojat ovat
myötämielisiä kapinallisille ja salaisesti ihailevat sellaista henkilöä
kuin Rojas, mutta vihaavat sellaisia ylhäissäätyisiä kuin Mercedes. He
saattaisivat solmia salaliiton luovuttaakseen hänet Rojakselle. Rojas
taas puolestaan on valmis käyttämään kaikki salaiset ja maanalaiset
keinonsa saavuttaakseen tarkoituksensa. Jollen ryhdy vastustamaan
häntä, saa hän Mercedeksen haltuunsa yhtä helposti kuin hän sytyttää
savukkeensa. Mutta minä tapan hänet tahi ainakin jonkun hänen
seuralaisistaan tahi Mercedeksen, ennenkuin luovutan hänet Rojakselle.
Tällainen on tilanne nyt, hyvä ystävä. Minulla on vain vähän aikaa
käytettävänäni. Otaksun joutuvani putkaan karkaamiseni johdosta. Rojas
on kaupungissa. Luulen, että minua seurattiin tähän ravintolaan. Pappi
on joko pettänyt minut tahi ei häntä ole tänne laskettu. Mercedes
odottaa täällä yksin ja luottaa täydellisesti siihen, että minä vain
voin hänet pelastaa. Hän on suloisin ja rakastettavin tyttö, minkä
tunnen. Muutamien minuuttien kuluttua -- aikaisemmin tahi myöhemmin --
muuttuu tämä paikka oikeaksi helvetiksi. Dick, oletko silloin
puolellani?"
Dick Gale huokaisi syvään. Kylmyys, uneliaisuus ja välinpitämättömyys,
jotka olivat häntä painaneet jo kuukausimääriä, katosivat tuossa
tuokiossa hänen olemuksestaan. Alussa hän ei voinut puhuakaan, vaan
ainoastaan puristaa sydämellisesti ystävänsä kättä. Thornen kasvot
muuttuivat ihmeellisesti; tuska, pelko ja epäröiminen haihtuivat siinä
silmänräpäyksessä hänen mielestään ja hän hymyili tuntien kuvaamatonta
kiitollisuutta Galea kohtaan.
Sitten Dickin katse jonkun heikon äänen johdosta kääntyi ystävän olan
ylitse ikkunaan, josta näkyivät erään henkilön kauniit, rohkeailmeiset
ja ivalliset kasvot hehkuvine, tummine silmineen, jotka välähtelivät
tuhoa ennustavasti.
Dick tunsi ruumiinsa kangistuvan tuolilla. Thorne puristi nopeasti
kätensä nyrkkiin, kääntyen ikkunaa kohti.
"Rojas!" lausui hän kuiskaten.