Kasvot kummittelivat Cameronin silmissä -- erään naisen kasvot. Ne
näkyivät hänelle sammuvan kenttätulen valkeassa sydämessä, ne
kurkistelivat häntä varjoista, jotka liehuivat välkkyvän valon
yläpuolella, ne seurasivat aavemaisesti hämärässä hänen ympärillään.
Tänä hetkenä, kun aurinko oli jo laskeutunut mailleen ja kuolon
hiljaisuus vallitsi luonnossa, muistui Cameronin mieleen eräs
tapahtuma, josta jo oli kulunut pitkä aika. Se oli sattunut hänelle
eräässä kodissa Peoriassa; siellä oli hän loukannut erästä naishenkilöä
ja menettänyt hänet, sillä hän oli rakastanut tätä liian myöhään.
Cameron oli kullanetsijä, yksinäisyyttä tavoitteleva ja synkkiä
kallioisia erämaita rakastava henkilö senvuoksi, että hän halusi
oleskella yksinään muistellakseen entistä elämäänsä.
Ääni häiritsi Cameronin mietteitä. Hän kohautti päätään kuunnellakseen.
Vieno tuuli lietsoi sammumaisillaan olevaa hiillosta, puhalsi kipinöitä
ja valkoista tuhkaa sekä ohutta savua ympäröivään pimeyteen. Hänen
aasinsa ei näyttänyt kumminkaan pelkäävän. Äkkiä rikkoi hiljaisuuden
murmelin karjunta. Se oli omituista, villiä murinaa, ei mitään
tavallista haukuntaa, vaan kovaäänistä suden ulvontaa, jossa oli kuin
kaipaavaa valitusta. Kun se taukosi, valtasi Cameronin kauhea
yksinäisyyden tunnelma. Ääni tuntui kaikuvan edelleen hänen mielessään.
Hän ja tämä kuljeskeleva susi olivatkin veljeksiä.
Terävä-ääninen metallin kilinä kiviä vasten ja kavioiden pehmeä narina
hiekassa aiheuttivat, että Cameron tarttui pyssyynsä ja läksi
liikkeelle sammuvan kenttätulen äärestä. Hän oli jossakin asumattomalla
rajaseudulla Sonoran ja Arizonan välillä, ja kullanetsijä, joka kesti
tämän seudun kuumuuden ja hedelmättömyyden, joutui usein monenlaisiin
vaaroihin.
Pari olentoa, jotka olivat ympäröivää pimeyttäkin tummemmat, lähestyi,
muutti muotoaan ja päästyään nuotion valopiiriin osoittautuikin erääksi
valkoiseksi mieheksi raskaasti kuormitettuine aaseineen.
"Hyvää iltaa!" huudahti tulija pysähtyessään katsoen Cameroniin. "Näin
tulenne. Saanko leiriytyä tänne?"
Cameron tuli esille varjosta tervehtien vierastaan, jota hän luuli
samanlaiseksi kullanetsijäksi kuin hän itsekin oli.
Hän oli pahoillaan, että hänen yksinäinen yövalvomisensa kenttätulen
ääressä häiriytyi, mutta siitä huolimatta hän piti arvossa erämaan
lakia.
Vieras kiitti häntä ja irroitti senjälkeen kantamuksen aasin selästä.
Sitten avasi hän matkalaukkunsa ja alkoi valmistella itselleen ateriaa.
Hänen liikkeensä olivat hitaat, mutta kumminkin hyvin täsmälliset.
Cameron katseli häntä vielä hieman vihaisesti, vaikkakin samalla myös
uteliain ja kasvavin mielenkiinnoin. Nuotio alkoi palaa kirkkaasti ja
sen valossa Cameron huomasi, ettei hänen vieraansa harmaasta tukasta
huolimatta näyttänyt vanhalta, ja vaikka hänen hartiansa tosin
olivatkin jo kumarassa, näytti hän vielä hyvin voimakkaalta.
"Oletteko löytänyt kultaa?" kysyi Cameron häneltä ensimmäiseksi
kysymyksekseen.
Vieras katsahti häneen nopeasti kuin säikähtäen ihmisäänen kaikua. Hän
vastasi Cameronin kysymykseen ja niin syntyi heidän välillään lyhyt
keskustelu. Mutta vieras tahtoi silminnähtävästi välttää joutumasta
pitempiin puheluihin. Cameron kyllä ymmärsi sen. Hän nauroi
pilkallisesti ja tuijotti terävästi vieraansa ryppyisiin kasvoihin.
Tässäpä oli totta totisesti toinen omituinen erämaan kävijä, jota
kannusti jokin muukin voima kuin kullan himo! Cameronista tuntui, että
hänen ja tämän miehen välillä oli jotakin "hienoa sukulaisuutta",
jotakin epämääräistä ja selittämätöntä, joka kenties johtui tunteesta,
että vieras oli samanlainen yksinäinen vaeltaja kuin hänkin, tahi
aiheutuiko se jostakin syvemmästä käsittämättömästä sukulaisuudesta,
jonka alku oli menneisyydessä? Cameronin rinnassa alkoivat myllertää
kauan sitten unhottuneet tunteet, jotka olivat olleet jo niin kauan
poissa mielestä, ettei hän tahtonut niitä muistaakaan. Mutta ne
kiusasivat häntä kumminkin.
* * * * *
Kun hän heräsi, huomasi hän suureksi hämmästyksekseen, että hänen
seuralaisensa oli jo lähtenyt. Jäljet hiekassa osoittivat pohjoista
kohti. Sillä suunnalla ei ollut ollenkaan vettä. Cameron kohautti
olkapäitään, se ei ollut hänen asiansa, hänellä oli omat tehtävänsä. Ja
samassa hän unhotti omituisen vieraansa.
Cameron alkoi päivähommansa kiitollisena yksinäisyydestä, jota ei nyt
mikään häirinnyt, sillä ympäröivässä kuilujen kyntämässä ja kaktuksia
kasvavassa seudussa ei näkynyt mitään elämää. Hän kulki lounaaseen päin
milloinkaan poikkeamatta kauaksi kuivasta virranuomasta, ja
välinpitämättömästi erikoisetta innostuksetta hän haeskeli kullan
merkkejä.
Työ oli hyvin vaivalloista, mutta lepohetket, joita hän soi itselleen
silloin tällöin, eivät johtuneet väsymyksestä. Hän pysähtyi
katselemaan, kuuntelemaan ja tunnustelemaan. Tämän laajan hiljaisen
maailman merkitys hänelle oli aina ollut jonkunlainen salaperäisyys,
jonka hän vain tunsi sen kaikessa mahtavassa voimassaan, mutta ei
milloinkaan ymmärtänyt.
Kun hän sinä päivänä ennen hämärää kaivoi kosteaa valkeareunaista
liejua, saadakseen vettä, hän äkkiä kuuli kovaa jalkojen kolinaa kiviä
vasten. Solasta lähestyi häntä mies aaseineen. Cameron tunsi hänet.
"Hyvää päivää, ystävä!" huudahti mies pysähtyessään. "Tiemme yhtyivät
jälleen, mikä mielestäni olikin hyvä."
"Päivää, päivää", vastasi Cameron hitaasti. "Oletteko löytänyt joitakin
kullanmerkkejä tänään?"
"Ei, en kerrassaan mitään."
He leiriytyivät yhdessä, söivät vähäisen kasvisateriansa, polttivat
piipullisen tupakkaa ja kääriytyivät peitteihinsä nukkumaan vaihtamatta
montakaan sanaa keskenään. Aamulla vallitsi heidän kesken yhtäläinen
vaiteliaisuus, yhtäläinen toistensa vieroilu kuin ennenkin. Mutta
sälytettyään tavaransa aasin selkään Cameronin seuralainen loi
katseensa Cameroniin ja lausui:
"Mehän voisimme ruveta yhteishommiin, jos vain se teille sopii."
"En ota milloinkaan osakasta hommiini", vastasi Cameron
kylmäkiskoisesti.
"Olette yksin, kuten minäkin", lausui toinen lempeästi. "Tämähän on
äärettömän laaja seutu, ja jos me löydämme kultaa, on sitä kylliksi
meille molemmille."
"En ole tullut tänne erämaahan yksistään kullan tähden", vastasi
Cameron nopeasti kylmin äänensävyin.
Hänen seuralaisensa syvälle painuneet, mutta siitä huolimatta kirkkaat
silmät välähtivät äkkiä. Se pani Cameronin tunnustamaan, ettei hän
monien vaellusvuosiensa kestäessä ollut tavannut ketään, joka hänen
rinnallaan olisi voinut kestää erämaan paahtavaa kuumuutta, sokaisevia
hiekkamyrskyjä ja erämaan kaameata hiljaisuutta ja kolkkoutta. Cameron
viittasi kädellään laajaa erämaan avaruutta kohti lausuen samalla:
"Minähän voin kulkea Sonoran erämaan läpi tahi samota vaikka Pinacateen
tahi pohjoiseen Coloradoon asti. Olette liian vanha mies seuraamaan
minua."
"En tunne maata, mutta minusta on toinen seutu yhtä hyvä kuin
toinenkin", vastasi hänen seuralaisensa. Hän näytti hetkiseksi
unhottavan itsensä luodessaan kaukokantoisen katseen hiekkaista ja
kivistä erämaata kohti. Sitten hän pienellä, kevyellä lyönnillä ajoi
aasinsa Cameronin taakse. "Niin, olen tosin vanha. Yksinäinen olen
myöskin. Sellaiseksi jouduin vasta äskettäin. Mutta, hyvä ystävä, vielä
sentään kykenen kulkemaan, ja muutamia päiviä kestävä toveruuteni ei
tule loukkaamaan teitä."
"Samoin on minunkin laitani", lausui Cameron.
He alkoivat yhdessä hiljalleen kulkea erämaata kohti. Auringon
laskeuduttua he pystyttivät leirin matalan pensaston suojaan.
Cameron oli iloinen, että hänen toverinsa noudatti intiaanin
tapaa olla mahdollisimman vaitelias. Seuraavana päivänä olivat
kullanetsijät saapuneet jo kauas synkkään erämaahan. Nyt alkoi heidän
vaiteliaisuutensa vähitellen murtua; ensin mursi sen vanhempi mies ja
sitten aivan huomaamattaan myöskin Cameron. Heikosti palavan leiritulen
ääressä tämä harmaakasvoinen, ajatuksiinsa vaipunut vanha kullanetsijä
otti mustan piippunsa suustaan voidakseen sanoa jotakin. Cameron taas
kuunteli vain ukon puhetta, joskus sentään lausuen hänkin vastaukseksi
jonkun sanan. Ja niin vähitellen, kun Cameronista alkoi erämaan
vaikutus tuntua vähemmän synkältä, alkoi hän kiinnittää enemmän
huomiota toveriinsa ja huomasi, että tämä vanhus erosi suuresti
kaikista muista, jotka hän aikaisemmin oli kohdannut erämaassa. Tämä
mies ei milloinkaan valitellut kuumuutta eikä näyttänyt kärsivän
lentohiekasta, huonomakuisesta vedestä eikä niukasta ravinnosta.
Päivisin hän harvoin oli jouten. Öisin hän istui unisen näköisenä
leiritulen ääressä tahi käyskenteli edestakaisin puolihämärässä. Hän
nukkui sangen vähän ja kävi levolle paljon myöhemmin kuin Cameron. Hän
oli väsymätön, kärsivällinen ja mietiskelevä.
Cameronin yhä lisääntyvä mielenkiinto toveriinsa pani hänet lopultakin
tunnustamaan, että hän jo monet vuodet oli tahtonut välttää seuraa.
Näinä vuosina oli ainoastaan kolme miestä samonnut erämaahan hänen
kanssaan ja kaikki nämä kolme olivat jättäneet luunsa valkenemaan
erämaan hiekkaan. Cameron ei ollut välittänyt ottaa selville heidän
salaisuuksiaan. Mutta kuta enemmän hän tutustui tähän nykyiseen
toveriinsa, sitä enemmän hän alkoi epäillä, että hän oli menettänyt
jotakin noissa toisissa. Tämä nykyinen vaitelias toveri muistutti
jotenkin heistä.
Eräänä iltapäivänä myöhään, taivallettuaan yli valkoisen ja mutkikkaan
hiekka- ja sora-aavikon, he tulivat kuivalle vesikuopalle. Cameron
kaivoi syvän kuopan hiekkaan, mutta hänen työnsä ei tuottanut mitään
tulosta. Hän oli juuri lähtemäisillään väsynein askelin viimeiselle
vesipaikalle, kun hänen toverinsa pyysi häntä odottamaan. Cameron
huomasi hänen haeskelevan jotakin laukustaan ja ottavan esille esineen,
joka muistutti pientä, haaraista persikkapuun oksaa. Hän tarttui
haaroihin pitäen oksaa edessään siten, että tyvipää viittasi suoraan
eteenpäin. Senjälkeen hän läksi kulkemaan pitkin joen uomaa. Cameron
hämmästyi ensin, ihmetteli sitten, sääli ja seurasi lopulta paljaasta
uteliaisuudesta vanhusta. Hän huomasi, että hänen toverinsa jännitti
voimakkaasti ranteitaan, kuin taistellen jotakin huomattavan suurta
voimaa vastaan. Persikkapuun oksan toinen pää alkoi vapista ja kääntyä.
Cameron ojensi kätensä koskien siihen ja hämmästyi tuntiessaan, että
jokin ääretön väräjävä voima veti oksan päätä maata kohti. Hän tunsi
sen ruumiissaan kuin magneettisen sysäyksen, oksa kääntyi kääntymistään
viitaten lopulta maata kohti.
"Kaivakaa tästä!" lausui ukko.
"Mitä!" huudahti Cameron. Hän luuli miehen menettäneen järkensä.
Hän jäi kumminkin katselemaan, kun hänen toverinsa kaivoi kuoppaa
hiekkaan. Kolme jalkaa hän kaivoi, sitten neljännen ja viidennenkin,
jolloin hiekka alkoi muuttua tummemmaksi ja kosteaksi. Kun kuoppa oli
kuusi jalkaa syvä, alkoi vesi jo pursuta esille.
"Tuokaa minulle pikku astia laukustani", virkkoi ukko.
Cameron täytti ukon pyynnön ja näki tämän asettavan astian syvälle
kaivamaansa kuoppaan niin, että se esti seinien vyörymisen, mutta salli
kumminkin veden tihkua lävitse. Cameronin odottaessa täyttyi astia.
Kaikista merkillisistä tapauksista, joita hän oli nähnyt erämaassa
olonsa aikana, oli tämä hänen mielestään ihmeellisin. Uteliaana hän
otti maasta persikkapuun oksan ja piti sitä käsissään samoin kuin hän
oli nähnyt toverinsakin tekevän. Mutta ihme ja kumma, esine ei
liikahtanutkaan hänen käsissään.
"Huomaan, ettei teille ole suotu tuota voimaa", huomautti hänen
toverinsa. "Harvat ihmiset sen sitäpaitsi omistavatkin."
"Omistavat minkä?" kysyi Cameron.
"Voiman löytää vettä tällä tavalla kuin minäkin. Illinoisin valtiossa
oli eräs vanha saksalainen ukko, joka tällä tavalla määräsi kaivon
paikan. Hän neuvoi minua huomattuaan minun omistavan saman voiman. En
voi sitä selittää. Mutta teidän ei tarvitse näyttää niin ällistyneeltä.
Siinä ei ole mitään yliluonnollista."
"Te siis tarkoitatte sen olevan aivan päivänselvää, että muutamilla
ihmisillä on magnetismia tahi joku voima tahi keino, jonka avulla he
voivat löytää vettä, kuten tekin nyt."
"Aivan niin. Se ei ole mitään harvinaista Illinoisissa, Ohiossa eikä
Pennsylvaniassa. Tuo vanha saksalainen, josta puhuin, ansaitsi rahaa
kulkien paikasta paikkaan persikan oksa mukanaan."
"Mikä Jumalan lahja erämaassa vaeltajalle!"
Cameronin toveri hymyili -- toisen kerran näiden päivien kuluessa.
He saapuivat nyt seutuun, joka oli rikas mineraaleista, joten heidän
kulkunsa muuttui hitaammaksi. Tavallisesti he kulkivat siten, että
toinen kulki jonkun kuivuneen jokiuoman toista puolta ja toinen toista,
antaen aasiensa kulkea hitaasti eteenpäin ja nykkiä kuivuneen ruohon
vaalenneita korsia, salviaruohoja ja kaktuksia, sillä aikaa kuin he
etsivät kuiluista ja pengermäin alta kullan merkkejä. Kun he löysivät
jonkun kiven, jossa hiukankaan näkyi kullan merkkejä, irroittivat he
siitä palasen, jota he käsittelivät kemiallisesti. Etsiminen oli
kerrassaan jännittävää. Työ keskeytyi kumminkin joskus pitkiksi heille
lepoa suoviksi hetkiksi, jolloin he loivat katseensa kauas autioon
erämaahan tahi silmäilivät sakean sumun lävitse heijastavia
vuorenhuippuja. Joku vastustamaton vetovoima, joka ei johtunut
ainoastaan kullan etsimisen halusta, houkutteli heidät joskus vuorien
huipuille ja rinteille. Siellä he sitten, kaivettuaan ja kuokittuaan
ensin tarpeekseen, levähtelivät katsellen laajaa näköalaa, ja illalla,
kun aurinko menetti kuumuutensa alkaen laskeutua ja piilottaa punaista
kehäänsä kaukaisten huippujen taakse, pysähtyivät he johonkin
varjoiseen kuiluun tahi hauskaan kuivuneeseen virran uomaan ja
rupesivat etsimään vettä. Löydettyään sitä irroittivat he kuormat
aasien selästä, juottivat eläimet ja laskivat ne laitumelle. Sitten
valmistivat he leiritulen kuivaneista pensaista. Kun kummallinen hämärä
muuttui vähitellen synkäksi yöksi, istuivat he nojautuen kiviä vasten
ja katselivat sammuvaa hiillosta. Sitten hetken kuluttua vaipuivat he
nukkumaan hiekalle kirkkaiden tähtien valaistessa heidän tummia
kasvojaan.
Jokaisen seuraavan päivän ja yön kuluttua huomasi Cameron yhä enemmän
kiintyvänsä omituiseen toveriinsa. Hän huomasi, että muutamien tuntien
helteisen työn jälkeen hän oli huomaamattaan tullut lähemmäksi
toveriaan. Hänen täytyi tunnustaa, että muutamien viikkojen oleskelu
erämaassa oli muuttanut hänet melkein toiseksi mieheksi. Niin hyvin
sivistyneiden keskuudessa kuin myöskin yksinkertaisissa kaivosleireissä
oli hänen mielensä aina ollut levoton ja synkkä. Mutta päästyään nyt
tämän aution maan aaltoilevalle pinnalla hän saattoi katkeruudetta
katsella rauhattomaan sieluunsa. Vaikuttaako erämaa jalostavasti
ihmiseen? Cameron uskoi, että asumattomissa seuduissa elävät hurjat
miehet taistellessaan kylmää, kuumuutta, janoa, nälkää ja kaikenlaisia
muita puutteita vastaan ja saadessaan usein katsella luonnonvoimien
hurjinta raivoa, tavallisesti rappeutuvat, muuttuvat eläimellisen
julmiksi, menettävät kaiken sydämellisyytensä ja sielukkuutensa ja
raaistuvat joka suhteessa. Hän uskoi kumminkin senkin, että ihmiset
kuljeskellessaan erämaassa tahi eksyttyään sinne saattoivat usein
luopua entisistä raakamaisista elämäntavoistaan ja muuttua jaloiksi,
ihmeellisiksi, vieläpä yliluonnollisiksikin ihmisiksi. Siksipä hän ei
nyt kummeksinutkaan tunnetta, joka lämmitti hänen vertaan eikä
ennakkoarvoitusta, että ehkä hän ja tuo mies, heidän ollessaan nyt
kahden täällä erämaassa, jonne elämän salaperäiset ja säälimättömät
vaikuttimet olivat heidät karkoittaneet, tulisivatkin katselemaan
toisiaan Jumalan silmillä.
Hänen toverinsa oli sellainen, joka viimeiseksi ajattelee itseään.
Cameronia nöyryytti, ettei hän, kaikista ponnistuksistaan huolimatta
voinut estää toveriaan työskentelemästä enemmän kuin kunkin työpäivän
osalle tuli. Vaikka tämä mies olikin lempeä, jalosydäminen, levollinen
ja hyvin hiljainen, näytti hän kumminkin kaikesta mukautuvaisuudestaan
huolimatta olevan kuin teräksestä. Cameron ei voinut missään suhteessa
kilpailla hänen kanssaan. Ja se oli vielä merkillisempää, että hän
näytti haluavan etsiä kultaa Cameronille eikä itselleen. Cameronin
kädet vapisivat aina, kun hän käänsi kiveä, jonka hän arveli sisältävän
kultaa, mutta hänen toverinsa oli aina yhtä levollinen.
Eräänä iltana olivat he leiriytyneet erään kuilun äärimmäiseen päähän.
Päivä oli ollut hirveän kuuma ja vielä kauan aikaa auringonlaskun
jälkeen säteili kivistä kuumuutta. Yksinäinen erämaan lintu viserteli
surunvoittoisesti synkkien jyrkänteiden välissä ja joku murmeli vihelsi
surullisesti etäisyydessä. Tähdet kimaltelivat valkoisina, kunnes suuri
kuu nousi verkalleen taivaalle vaalentaen kokonaan niiden kirkkauden.
Ja sinä iltana vahti Cameron toveriaan osoittaen ennen näkymätöntä
mielenkiintoa tätä kohtaan.
"Toveri, mikä on karkoittanut teidät tänne erämaahan?"
"Näytänkö minä sitten niin karkoitetulta mieheltä?"
"Ei, mutta minusta tuntuu. Haetteko unhotusta?"
"Haen."
"Ah!" huudahti Cameron lempeästi. Hänestä tuntui kuin hän olisi tiennyt
tämän aina. Hän ei lausunut sen enempää. Hän huomasi ukon nousevan ja
alkavan yöllisen kävelynsä edestakaisin. Hitain ja kuulumattomin
askelin, edestakaisin, väsymättä ja lakkaamatta hän vain jatkoi tätä
kävelyään. Hän ei luonut katsettaan tähtiin eikä seurannut kuun kiertoa
taivaalla, vaan katsoi koko ajan maahan. Hän näytti elävän ikäänkuin
toisessa maailmassa, jonka tuo yksinäinen erämaa teki todelliseksi. Hän
näytti synkältä, surulliselta ja rähnistyneeltä olennolta, joka
jollakin tavoin pani Cameronin ajattelemaan ihmisten onnettomuutta.
Cameron oli tuskallisesti tietoinen omassa rinnassaan riehuvasta
kivusta, sydämensä poltosta ja intohimojen viskelemän sielunsa
taisteluista ja kidutuksista. Hän oli tullut erämaahan muistelemaan
erästä naista. Hän oli näkevinään tytön sellaisena kuin tyttö
ensikerran ilmestyi hänen elämäänsä, kultakiharaisena, sinisilmäisenä,
vaaleaihoisena, punahuulisena, solakkana, hentona ja suloisena. Hän ei
ollut milloinkaan unhottanut häntä, ja vanhat sairaaksi tekevät muistot
jäytivät hänen sydäntään. Hän nousi ja kapusi erään harjanteen
huipulle, missä hän käyskenteli edestakaisin katsellen yliluonnollisiin
ja salaperäisiin varjoihin, jotka olivat yhtä mustat kuin hänen
intohimonsakin, ja edelleen taivaalla kiertävään kuuhun ja
kimalteleviin valojuoviin, jotka katosivat kylmän, sinisen
taivaanrannan taakse. Kuu loisti taivaalta kirkkaasti ja kylmästi, ja
valkeat tähdet näkyivät selvästi. Taivaankansi näytti rajattomalta ja
jumalalliselta. Erämaa ympäröi hänet, hopeajuovainen ja mustaverhoinen
erämaa, oikea kivi- ja hiekkakaaos, hiljainen, jylhä ja vanha ja aina
odottava. Se puhui Cameronille, ollen kuin alaston ruumis, mutta omaten
kumminkin sielun. Tässä äärettömässä hiljaisuudessa näyttivät tähdetkin
katselevan häntä säälimättömästi ja pahoitellen. Ne olivat paistaneet
tähän erämaahan, jossa kerran ehkä oli ollut elämää, mutta joka nyt oli
kuollut ja joka ehkä taasen alkaa elää vain jälleen kuollakseen.
Hänestä tuntui kauhealta olla siinä yksinään ja todeta, että hän oli
vain iäisyyttä kohti pyrkivä ihminen. Mutta tämä se juuri antoikin
hänelle voimaa kestämään. Jollakin tavoin oli hän osa tuosta kaikesta,
joku atomi tuossa äärettömyydessä, jollakin tavoin tarpeellinen väline
johonkin käsittämättömään tarkoitukseen, jotakin häviämätöntä tässä
perikadon, kuoleman ja hävityksen eristetyssä maailmassa, jotakin
katoavaista, muuttuvaista ja lisäytyvää taivaan kiinteän kannen alla.
Tässä erämaan äärettömässä hiljaisuudessa oli henkiä, ja Cameronista
tuntui, että hänen läheisyydessään liehui jotakin, jota hän kuvitteli
rauhan harhakuvaksi.
Hän palasi leiriin ja etsi toverinsa käsiinsä.
"Luulen, että meitä on täällä pari samanlaista", virkkoi hän. "Nainen
karkoitti minut tänne erämaahan. Mutta minä tulin tänne muistelemaan
häntä. Erämaa on ainoa paikka, missä voin sen tehdä."
"Oliko hän teidän vaimonne?" kysyi vanhempi mies.
"Ei."
Seurasi pitkä vaitiolo. Kylmä tuuli puhalteli joen uomasta seuloen
hiekkaa kuivien salviapensasten läpi ja haihduttaen viimeisenkin
kuumuuden tähteen. Kenttätuli paloi punertavaksi tuhkakasaksi.
"Minulla oli tytär", lausui Cameronin toveri. "Hän menetti äitinsä
syntyessään. Ja minä -- minä en tiennyt, miten tyttöjä kasvatetaan. Hän
oli kaunis ja iloinen. Tuo vanha juttu toistui jälleen."
Hänen lausumansa sanat vaikuttivat omituisen merkitsevästi Cameroniin.
Ne kiusasivat häntä. Hänen muistonsa olivat virkistyneet. Jos hän
joskus menneisyydessä oli ajatellut jotakin, joka liittyi hänen
hylkäämäänsä tyttöön, oli hän unhottanut sen jo aikoja sitten. Mutta
sellaisen loukkauksen seuraukset ulottuvat kauaksi. Ne iskivät juurensa
aina tytön kotikynnykselle saakka. Niin, täällä yksinäisessä erämaassa
hän joutui merkillisellä tavalla tekemisiin oivallisen miehen kanssa,
isän, joka oli tuhlannut elämänsä senvuoksi, ettei hän voinut unhottaa,
ja siksi, ettei hänellä ollut enää mitään jäljellä, jonka vuoksi hänen
olisi kannattanut elää. Cameron käsitti nyt paremmin, miksi erämaa oli
viehättänyt hänen toveriaan.
"Hyvä, kertokaa minulle lisää", lausui Cameron kiihkeästi.
"Se on tuo vanha juttu. Tyttäreni oli kaunis ja teeskentelemätön.
Nuoret miehet kilvoittelivat hänen suosiostaan. Luulen, ettei
hänkään karttanut heitä. Itse olin poissa kotoa päivät päästään,
työskennellen toisessa kaupungissa. Tyttäreni oli rakastunut erääseen
hurjaluontoiseen mieheen. En tiennyt siitä mitään, ennenkuin liian
myöhään. Hän oli päättänyt mennä naimisiin tyttäreni kanssa. Mutta hän
ei tullutkaan takaisin. Kun tuo häpeä sitten tuli kaikkien tietoon,
tyttäreni läksi pois kotoa kauas länteen. Jonkun ajan kuluttua kuulin
kerrottavan hänestä. Hän teki työtä -- elättääkseen pikku lapsensa.
Kului taas pitkä aika, jolloin en saanut häneltä mitään tietoja.
Silloin läksin myös länteen. Tyttäreni rakastaja oli myöskin
matkustanut länteen, sillä siihen aikaan matkustivat melkein kaikki
ihmiset sinne. Seurasin tuon petturin jälkiä aikoen tappaa hänet. Mutta
sitten eksyin jäljiltä enkä saanut selville tyttärenikään asuinpaikkaa.
Hän oli muutellut paikasta paikkaan salatakseen entisyyttään. Siitä
lähtien olen oleskellut erämaassa etsien kultaa."
"Niin se on tuo vanha, vanha juttu, joskin mielestäni tavallista
surullisempi", virkkoi Cameron pingotetusti ja luonnottomin äänin.
"Toveri, mistä Illinoisin kaupungista olette kotoisin?"
"Peoriasta."
"Ja teidän nimenne?" jatkoi Cameron käheästi.
"Warren -- Jonas Warren."
Tuo nimi olisi yhtä hyvin voinut olla Cameroniin ammuttu luoti. Hän
seisoi jäykkänä ja liikkumattomana, kuten ihminen joskus, kun luoti on
lävistänyt hänen sydämensä. Hetkisen, kun ajatukset risteilivät hänen
mielessään kuin häikäisevät salamat, horjui ja vapisi hän peläten
äärettömästi. Hän soperteli jotain itsekseen ja poistui varjoon. Mutta
hänen ei tarvinnut pelätä ilmitulemista. Hänen mielenliikutuksensa
olisi varmasti paljastanut hänet, ellei Warren olisi istunut
mietiskellen leiritulen ääressä välittämättä toveristaan ja muistellen
menneitä aikoja.
Cameron poistui nopeasti hämärään veren jyskyttäessä kovasti hänen
korvissaan ja huulten alituisesti mumistessa:
"Laupias Jumala, Nell oli hänen tyttärensä!"
* * * * *
Kuten tavallisesti käy ajatusten ja tunteiden kasvaessa
monenkertaisiksi, niin tunsi Cameronkin nyt olevansa aivan poissa
suunniltaan. Sillä olihan todellakin aivan uskomatonta, että miljoonien
ihmisten joukosta maailmassa kaksi henkilöä, jotka eivät milloinkaan
ennen olleet tavanneet toisiaan, oli paennut erämaahan saman naisen
tähden. Se toi hänen menneisyytensä niin lähelle. Se osoitti
Cameronille, kuinka välittömästi tuo menneisyydessä sattunut tapahtuma
hallitsi hänen henkistä elämäänsä. Seikka, mikä teki hänen elämänsä
vielä merkitykselliseksi, oli samoileminen autioissa hiljaisissa
seuduissa, missä ei yksikään silmä voinut häntä nähdä eikä päästä
selville hänen salaisuudestaan. Joku selittämätön kohtalon oikku oli
vienyt hänet yhteen juuri sen tytön isän kanssa, jota hän oli
loukannut. Se oli kerrassaan käsittämätöntä, se oli kauheaa. Olihan se
todella ennenkuulumaton tapaus, että sekä tytön isä että rakastaja
olivat tulleet kärsimättömiksi saman asian vuoksi.
Cameronin tuska muuttui toivottomuudeksi, kun hän ajatteli Warrenin ja
hänen itsensä välillä olevaa suhdetta. Jokin hänen rinnassaan kehoitti
häntä ilmaisemaan itsensä! Warren saattoi tosin tappaa hänet, mutta
kuoleman pelko ei kiduttanut Cameronia. Hän oli siksi usein elämässään
katsellut kuolemaa silmiin, ettei hän pelännyt. Mutta hän pelkäsi, että
paljastamalla asian hän vain lisää tuon paljon kärsineen vanhuksen
tuskia. Kerta kaikkiaan vannoi Cameron, ettei hän lisää Warrenin huolia
eikä salli hänen tahrata käsiään vereen. Hän tahtoi kertoa totuuden
Nellin surullisesta kohtalosta, tunnustaa omat vikansa sekä hyvittää
asiaa niin paljon kuin suinkin.
Senjälkeen Cameronin ajatukset siirtyivät isästä tyttäreen. Hän -- tuo
tyttö -- oli jossakin tuolla himmeän taivaanrannan takana. Kaikkina
kuluneina yksinäisinä hetkinä kenttätulen ääressä oli häntä usein
ahdistellut Nellin herttainen kuva. Mutta hänen katuva ja julma
mielikuvituksensa oli valehdellut hänelle. Nell oli ponnistautunut
pois uhkaavasta syvyydestä. Hän oli rakentanut uudelleen murtuneen
elämänsä. Ja nyt hän taisteli lapsensa nimen ja onnen puolesta. Pieni
Nell-raukka! Cameron tunsi ruumistaan värisyttävän, mikä oli uusien ja
outojen tunteiden aiheuttaman mielenliikutuksen fyysillinen seuraus.
Kun hän katseli veripunaista, synkkenevää erämaata, lakkasi taistelu
hänen sielussaan äkkiä. Muutos oli käsittämätön, ja hän oli siinä
näkevinään pilvien ja alueiden suunnattoman laajuuden ja pimeyden ja
varjojen salaperäisyyden, sekä kuin unhottumattomana harhakuvana
rajattoman avaruuden edessään. Hän tunsi erämaan ylevyyden, sen
vaatimattomuuden ja totuuden. Hän oli lopultakin oppinut ymmärtämään
sitä. Hänen kohtauksensa ja vaelluksensa Warrenin kanssa ei tuntunut
hänestä enää ollenkaan merkilliseltä. Kumpikin oli kulkenut kohtalon
määräämää polkua, ja samoin kuin heidän kohtalonsa viivat olivat
menneinä vuosina selvittämättömästi sotkeutuneet toisiinsa, samoin
olivat nytkin heidän askeleensa yhtyneet vieden heitä yhteistä
päämäärää kohti. Vuosikausia olivat he vain olleet miehiä, jotka olivat
vaeltaneet yksinään sisäisen äänen pakottaessa etsimään, ja erämaa oli
vienyt heidät yhteen. Vuosikausia he olivat vaeltaneet yksinään
hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä, missä aurinko paahtoi polttavan
kuumasti päivät päästään ja tähdet loistivat kirkkaina joka yö,
totellen sokeasti sisäistä kuisketta. Mutta nyt Cameron tunsi, ettei
hän enää ollut sokea, ja tämän ilmestyksen välähdyksessä tunsi hän
saavansa tämän selvänäköisyyden keventääkseen Warrenin taakkaa.
Hän palasi leiriin miettien jotakin keinoa. Kuten aina tähän aikaan
illasta, kun auringonlaskun rusotus vielä näkyi lännestä, käveli Warren
edestakaisin hämärässä. Cameron makasi koko yön valveillaan ajatellen.
Aamulla varhain, kun Warren toi aasit takaisin leiriin ja aloitti
tavanmukaiset lähtövalmistukset, lopetti Cameron vaitiolon.
"Toveri" sanoi hän, "eilinen kertomuksenne pani minut ajattelemaan.
Haluan kertoa teille jotakin itsestäni. On jo tarpeeksi katkeraa surra
jotakin, jota on rakastanut, kuten te nyt surette, mutta kärsiä
unettomana ikuisia tunnontuskia rakastamansa olennon perikadon vuoksi,
kuten minä olen kärsinyt, on helvetillistä kidutusta. Kuulkaahan.
Nuoruuteni päivinä -- siitä tuntuu olevan jo pitkä aika, vaikka siitä
ei vielä niin monta vuotta olekaan -- olin hurjapäinen. Loukkasin
suloisinta ja rakastettavinta tyttöä, minkä milloinkaan olen tuntenut.
Poistuin paikkakunnalta aavistamatta ollenkaan saattaneeni hänet
häpeään. Siihen aikaan alkoi minussa tapahtua suuria muutoksia -- tulin
kuin toiseksi ihmiseksi -- ja huomasin todellakin rakastavani häntä.
Sitten sain kirjeen, jonka minun olisi pitänyt saada jo kuukausia
aikaisemmin. Se kertoi hänen huolistaan, kehoittaen minua nopeasti
kiiruhtamaan hänen avukseen. Puoleksi mielettömänä häpeästä ja pelosta
hankin heti naimisiinmenoluvan ja matkustin nopeasti takaisin hänen
kotikaupunkiinsa. Mutta hän oli jo poistunut paikkakunnalta -- lähtenyt
jo monta viikkoa sitten ja hänen häpeänsä tunnettiin. Ystävät
varoittivat minua käskien minun karttaa hänen isäänsä. Matkustin tytön
jälkeen ja löysin hänet. Menin hänen kanssaan naimisiin. Mutta liian
myöhään! Hän ei tahtonut elää kanssani, vaan poistui luotani. Seurasin
häntä länteen, mutta en voinut löytää häntä."
Warren nojautui vähän eteenpäin ja katseli Cameronia silmiin kuin
hakeakseen niistä katumusta merkiksi, ettei hänen tuntemansa ylenkatse
ollut täysin oikeutettu.
Cameron kohtasi katseen säikähtämättä alkaen jälleen puhua:
"Kuten luonnollisesti tiedätte, luopuvat monet ihmiset joskus entisistä
nimistään. Ette kai siis hämmästy, vaikka ilmoitankin teille, ettei
minun oikea nimeni olekaan Cameron, kuten kerran teille sanoin?"
Warren nousi seisoalleen. Näytti siltä kuin hänen kiinteään
mielenkiintoonsa ja outoon mielialaansa olisi liittynyt joku aukko,
joku kasvava epäluulo.
Cameron tunsi sydämensä sykkivän ja jyskyttävän kovasti, ja koko hänen
ruumiinsa tuntui kangistuvan kuin kylmästä. Hän sai ponnistella
hirveästi saadakseen huulensa tottelemaan.
"Warren, olen tuo etsimänne mies. Nimeni on Burton. Olen Nellin
rakastaja!"
Vanhus nousi, tuli Cameronia kohti ja hyökkäsi hänen kimppuunsa
tarttuen hänen kurkkuunsa peloittavasti tukahduttavin ottein. Ankara
puristus ja hirmuinen tuska panivat Cameronin huomaamaan vaaran
ennenkuin se oli liian myöhäistä. Toivoton taistelu suojeli häntä
kaatumasta maahan tallattavaksi ja muserrettavaksi. Warren näytti hänen
silmissään raivostuneelta jättiläiseltä. Ennenkuin vanhus alkoi väsyä,
taisteltiin siinä hoiperrellen, horjuen ja kiristellen. Lopultakin
Cameron piestynä, verissään ja miltei puolipyörryksissä sai sanoneeksi
jonkun sanan:
"Warren -- hellittäkää! Antakaa minulle -- yksi minuutti! Minähän näin
Nellin, tiedätte kai sen?... Pelastin lapsen!"
Cameron tunsi säpsähdyksen, joka värisytti Warrenia. Hän toisti nuo
sanat yhtämittaa. Jonkun vastustamattoman voiman vaikutuksesta Warren
vihdoin päästi irti Cameronin ja horjuen taaksepäin seisahtui vihdoin
ylöspäin ojennetuin vapisevin käsivarsin. Hänen kasvonsa näyttivät
hirveän synkiltä.
"Warren! Odottakaa ja kuunnelkaa!" läähätti Cameron. "Minullahan on
avioliittotodistus, minulla on se ollut aina mukanani näinä vuosina.
Olen säilyttänyt sitä voidakseni kuvitella menetelleeni oikein."
Vanhus huudahti vain katkonaisesti.
Cameron poistui kiviröykkiöiden taakse. Kuinka kauan hän viipyi poissa
ja mitä hän teki, siitä ei hänellä ollut aavistustakaan. Kun hän palasi
takasin, istui Warren leiritulen ääressä ollen jo tyyntyneen näköinen.
Hän puhui ja hänen äänessään oli syvempi kaiku, mutta muuten hän oli
kuten ennenkin. Sitten he kuormittivat aasinsa ja läksivät yhdessä
pohjoista kohti.
Cameron tunsi sisimmässään jonkunlaista salaista mielentyydytystä. Hän
oli keventänyt toverinsa taakkaa. Ja ihmeekseen hän huomasi, että hän
samalla oli keventänyt myös omaansa. Tästä hetkestä alkaen ei hänestä
tuntunut niin tuskalliselle muistella Nelliä. Kulkiessaan toverinsa
kanssa yksinäisten ja hiljaisten seutujen läpi ja maatessaan vierekkäin
hänen kanssaan tähtien tuikkeessa paljaan taivaan alla alkoi Cameron
tuntea näkymättömien olentojen, jotka hänestä olivat todellisia,
rauhasta kuiskaavia henkiä, ahdistavan läsnäolon. Kylmän tuulen
voivotuksessa, seulottavan hiekan silkinhienossa kahinassa, kaatuvien
puiden kaukaisessa kumeassa pärinässä ja kiitävän tähden kauniissa
lennossa kuuli hän näiden rauhan henkien kuiskailevan miten ihmisten
kärsimät tuskat vihdoinkin muuttuvat siedettäviksi. Myöskin
keskipäivällä auringon paistaessa täydeltä terältään tuntuivat nämä
henget hänestä todellisilta. Vieläpä keskiyön kuolettavassa
hiljaisuudessakin kuuli hän niiden kuiskailevan erämaan tuulessa kuin
äitiyden luonnolliset äänet, Jumalan kuiskaukset rauhasta erämaan
yksinäisyydessä.
* * * * *
Koitti sitten aamu, jolloin aurinko paistoi kuumasti ja punaisena läpi
usvaisen, autereisen ilman.
"Hiekkamyrsky on pian niskassamme", sanoi Cameron.
He olivat tuskin ehtineet kulkea penikulmaakaan, kun erämaan laajuinen,
keltainen lentohiekkavalli kietoi heidät pyörteihinsä. Etsittyään
suojaa erään kallion juurelta rupesivat he odottamaan toivoen, että
myrsky oli vain hetkellinen tuulenpuuska, jollaisia usein sattuu
avoimilla paikoilla. Valitus muuttui ulvonnaksi ja auringon himmeä puna
vaaleni vähitellen haihtuen tuohon keltaiseen verhoon, samalla kun ilma
paksuni ja päivä pimeni. Warren irroitti kuormat aasien selästä.
Cameron otaksui, että hiekkamyrskyt olivat nyt alkaneet muutamia
viikkoja aikaisemmin kuin tavallisesti.
Miehet peittivät päänsä ja odottivat kärsivällisesti. Kului useita
tunteja, ja myrsky vain yltyi yltymistään. Cameron ja Warren kastelivat
kaulaliinansa kenttäpullojensa vedellä, sitoivat ne sitten kasvoilleen
ja peittivät jälleen päänsä. Lentohiekan murtumaton ontto aalto vyöryi
vain edelleen. Hiekkaa tuprusi niin, että sitä seuloutui vapisevan
kallion allekin makuuhuopien painoksi niin paljon, että he olivat
hautautua sen alle. Tavantakaa täytyi heidän pudistella hiekka pois
estääkseen sitä painamasta heitä aivan maahan asti. Tavaratkin oli aina
vähän väliä kaivettava esiin hiekasta. Heidän suojapaikkansa lattia
kohosi asteittain yhä korkeammalle. He koettivat syödä, mutta hampaissa
narskahteli niin kuin he olisivat purreet vain hiekkaa. Lopulta eivät
he tienneet ajastakaan mitään. He eivät uskaltaneet käydä
nukkumaankaan, sillä se olisi merkinnyt heille samaa kuin tulla elävänä
haudatuiksi. He saattoivat vain ryömiä kallioseinään kiinni, pudistella
pois hiekan vaatteistaan, sokeasti kaivaa aina esiin tavaransa ja joka
hetki läähättää, rykiä ja köhiä pelastuakseen tukehtumasta.
Lopulta rajumyrsky asettui. Unen puute oli tehnyt kullanetsijäin pään
kipeäksi ja tylsistyttänyt heidän ajatuskykynsä. Heidän aasinsa olivat
menneet tiehensä tahi olivat ne mahdollisesti hautautuneet hiekkaan.
Niin kauas kuin silmä kantoi oli erämaa ihmeellisesti muuttunut; se oli
kuin hiekkamaininkien myllertämä meri. Kaukana pohjoisessa häämötti
vuorenhuippu, joka oli heidän ainoa varma tienviittansa. Sinnepäin he
suuntasivatkin askeleensa ottaen mukaansa lapion ja osan tavaroistaan.
Puolenpäivän aikaan katosi vuorenhuippu heidän näkyvistään erämaan
kirkkaaseen hohteeseen. Kullanetsijät jatkoivat matkaansa edelleen
käyttäen aurinkoa oppaanaan. Jokaisesta kosteikosta he koettivat etsiä
vettä. Persikkapuun oksa käsissään onnistui Warren aina määräämään
vesipaikan. He kaivoivat, mutta vesi oli aina liian syvällä. Vihdoin he
uupuneina ja vihoissaan vaipuivat uneen nukkuen koko yön ja osan
seuraavasta päivästäkin. Sitten he onnistuivat löytämään vettäkin. He
sammuttivat janonsa, täyttivät kenttäpullonsa ja keittivät ruokaa.
Polttavan kuuma päivä löysi heidät äärettömän laajalta tasangolta,
missä ei ollut mitään suojaa helteistä aurinkoa vastaan. Miehet
koettivat käytellä vettään niin säästäväisesti kuin suinkin, vaikka
tosin oli aivan välttämätöntä juoda vähäisen joka tunti. Myöhään
illalla saapuivat he erääseen solaan, jonka he otaksuivat sen solan
alapääksi, josta he viimeksi olivat löytäneet vettä. Tuntikausia he
kulkivat sen toista päätä kohti löytäen vasta myöhään yöllä hakemaansa
ainetta. Kovasti uupuneina he paneutuivat nukkumaan, eivätkä he vielä
seuraavana päivänäkään olleet halukkaat poistumaan hyvältä
vesipaikalta. Kylmä yö pakotti heidät kumminkin jatkamaan matkaansa
täysine kenttäpulloineen ja uudistetuin voimin.
Aamulla selvisi Cameronille, että he olivat kulkeneet useita penikulmia
takaisin erämaahan, joka näytti nyt hänestä aivan erilaiselta kuin
ennen. Punainen aurinko, lisääntyvä kuumuus ja erittäinkin monenlaiset
suurikokoiset kaktukset osoittivat selvästi Cameronille, että he olivat
laskeutuneet jonnekin alemmalle seudulle. Vuorenhuippuja näkyi joka
puolelta, muutamat lähempää, muutamat kauempaa, ja erään sinisen
kallionkielekkeen, joka kaukana pohjoisessa katkaisi taivaan kirkkaan
rannan, luuli Cameron ennenkin nähneensä. Kulku sitä kohti oli
vaivalloista, ei niin paljon jyrkkyyden vaan peninkulmien pituisten
yksitoikkoisten kohoutumisien vuoksi. Cameron tiesi, että oli
ainoastaan yksi keino säästää vettä ja jatkaa matkaa pysähtymättä.
Warren alkoi jo uupua. Usein täytyi hänen pysähtyä lepäämään. Polttavan
kuuma päivä kului, samoin yökin säälimättömän kylmästi ja kirkkaasti
loistavine valkoisine tähtineen.
Punniten kenttäpulloa kädessään koetti Cameron saada selville, paljonko
siinä oli vettä. Kuumuus haihdutti sitä melkein yhtä paljon kuin hän
joi. Muutaman lepohetken kestäessä, kun hän kostutti kuivaa suutaan ja
kurkkuaan, sai hän tilaisuuden kaataa hieman vettä omasta
kenttäpullostaan Warrenin pulloon.
Alussa oli Cameron hillinnyt rauhatonta vilkkauttaan voidakseen
sovittaa askeleensa vanhemman toverinsa kulun mukaan. Mutta nyt hänestä
tuntui, että hän oli menettänyt jotakin vaistomaisesta ja kiihkeästä
innostaan päästä pois erämaasta. Veden ajatteleminen valloitti
täydelleen hänen mielensä. Hän alkoi kuvitella mielessään, ettei hänen
viimeinen vähäinen vesivarastonsa juuri ollenkaan vähentynytkään. Hän
tiesi, etteivät hänen kuvittelunsa vedestä olleet aivan oikeat. Siitä
huolimatta hän huomasi sen johtuvan enemmän tosiseikoista kuin
mielikuvituksesta ja alkoi tarkemmin harkita tätä seikkaa.
Kun seuraava päivä valkeni, oli hän vaipuvinaan jonkunlaiseen
horrostilaan, mutta pitikin tarkasti silmällä Warrenia, joka näytti jo
elävän muissa maailmoissa, mutta kumminkin, säilyttävän luontaisen
viekkautensa. Hän otti varovasti Cameronin kenttäpullon ja kaatoi
siihen vettä omasta pullostaan.
Tämä harmitti Cameronia. Tuo vanha katkeruus, ettei hän kyennyt
vastustamaan Warrenia, sai hänet jälleen valtoihinsa. Cameron mietti ja
totesi ajatuksessaan olleensa typerä, kun hän ei aikaisemmin ollut
oivaltanut tätä tosiseikkaa. Sitten kuin hänen toverinsa oli vaipunut
sikeään uneen, punnitsi hän molempia kenttäpulloja kädessään. Jos
Warrenin pullossa oli vettä, oli sitä siinä hyvin vähän. Molemmat
olivat kärsineet kauheaa erämaan aiheuttamaa janoa, vaikka he olivat
koettaneetkin salata sen toisiltaan. Kumpikin oli antanut vettä
toverilleen tehden siten aivan hyödyttömän uhrauksen.
Sen sijaan että vesi olisi sammuttanut heidän molempien tahi ainakin
toisen janon, oli se haihtunut. Kun Cameron huomasi tämän, otti hän
vielä kulauksen, viimeisen, ja kaasi lopun Warrenin pulloon. Oman
kenttäpullonsa heitit hän menemään.
Kohta senjälkeen Warren huomasi, ettei Cameronilla enää ollutkaan
kenttäpulloa.
"Missä teidän pullonne on?" kysyi hän.
"Kuumuus oli vähällä haihduttaa veteni kuiviin, joten join ajoissa
viimeiset tipat suuhuni."
"Voi, poikani, sentään!" virkkoi Warren.
Päivä avasi heille punaisen ja viheriän, kallioisen ja kaktuksia
kasvavan helvetin. Aurinko paahtoi kuin liekki heidän kasvojaan. Warren
tuli auringon huikaisevasta valosta niin sokeaksi, että Cameronin
täytyi taluttaa häntä. Vihdoin kaatui Warren uupuneena muutaman
pengermän varjoon.
Cameron lepäsi ja odotti toivottomasti katsellen kuumin ja väsynein
silmin alas harjanteelta, missä hän istui. Pengermä oli rosoisen,
suunnattoman porrastien yksinäinen askelma. Alhaalta näkyi synkkä,
hedelmätön ja autio laakso. Tumma leveä juova, joka oli kumminkin
vaaleampi harmaata ympäristöään, kiemurteli sen pohjassa. Joskus
maailmassa siellä virrannut joki oli jättänyt merkin uomastaan tämän
hylätyn laakson mutkaiseen pohjaan.
Liikahdus, joka kuului siltä suunnalta, missä Warren oli, kiinnitti
Cameronin huomiota. Nähtävästi oli vanha kullanetsijä saanut jälleen
näkönsä ja jonkun verran voimistunut, koska hän oli noussut ja alkanut
kulkea pitkin jokiuomaa persikkapuun oksa kädessään. Hän ei ollut
heittänyt tuota kallista puunkappaletta menemään. Cameronin mielestä
oli veden etsintä tällä seudulla aivan toivotonta, sillä hän huomasi,
että tämä jokiuoma oli kerran ollut kanjonina, jonka erämaan tuulet
olivat täyttäneet hiekalla. Warren pysähtyi kumminkin erääseen syvään
kuoppaan ja lyöden kenttäpullonsa kahtia ryhtyi hän käyttämään sen
toista puolta kuin lapioa. Hän kaivoi syvän, laajan kuopan, niin
laajan, että Cameron luuli jo varmasti hänen menettäneen järkensä.
Cameron pyysi ystävällisesti häntä lopettamaan turhat puuhansa,
koettaen lopulta pakottaakin häntä, mutta kaikki hänen vaatimuksensa
olivat hyödyttömät. Warren työskenteli hitain, keskeytymättömin ja
tarkoitukseen sopivin liikkein. Hän puuhasi tällä tavoin tuntikausia.
Kun Cameron huomasi hiekan syvemmällä tummenevan ja kostuvan, alkoi hän
lopultakin uskoa, että, niin kummalliselta kuin asia näyttikin, saattoi
sieltä sittenkin löytyä vettä. Hän hyppäsi myöskin kuoppaan ja alkoi
kaivaa maata kenttäpullon toisella puoliskolla. Molemmat miehet
puuhasivat nyt laajentaen ja syventäen kuoppaa yhä enemmän. Hiekka
muuttui kosteaksi ja sitten vetiseksi. Syvän kuopan pohjalla oli hiekka
karkeajyväistä, muuttuen lopulta soraksi. Vihdoin vesi pulpahti esiin,
ja sitä tuli runsaammin kuin Cameron muisti milloinkaan ennen nähneensä
erämaassa. Pian täyttäisi se koko kuopan ja virtaisi reunojen yli.
Cameron ei voinut muuta kuin ihmetellä tätä seikkaa. Kuivan vuodenajan
loppu oli lähellä. Ehkä tämän laaksonpohjan alla virtasi joku
maanalainen virta tullen tässä kohden lähelle maan pintaa. Cameron oli
ennenkin kuullut sellaisista erämaan ihmeistä.
Veden löytäminen virkisti Cameronin sammumaisillaan olevia toiveita.
Mutta vain hetkeksi. Warren oli uupunut kokonaan.
"Olen mennyttä miestä. Älä vitkastele", kuiskasi hän, "Poikani, mene --
mene!"
Sitten hän kaatui. Cameron veti hänet hiekkakuopasta taluttaen hänet
erääseen pengermän alla olevaan varjoisaan paikkaan lepäämään.
Istuessaan väsähtäneen Warrenin vieressä Cameron huomasi jokiuoman
seinämissä maalattuja kuvia. Usein ennenkin oli hän löytänyt erämaasta
samanlaisia maalauksia, joita olivat tehneet seudun esihistorian
aikaiset ihmiset. Sitten hän totuttuun tapaansa otti vaistomaisesti
erään kiven maasta ja alkoi sitä tarkastella. Sen paino kiinnitti hänen
huomionsa siihen tarkemmin. Kiven väri oli omituisen musta. Hän
raaputteli kiven päällimäistä mustaa kerrosta löytääkseen siitä kullan
merkkejä. Hänen ympärillään oli runsaasti mustia piikiviä ja mustan
rapautuneen kallion palasia, joissa näkyi kullan merkkejä.
"Warren! Katsokaa! Koettakaa! Kultaa!"
Mutta Warren ei ollut sellaisesta ennenkään välittänyt ja nyt hän
sitäpaitsi oli melkein sokea.
"Mene -- mene!" kuiskasi hän vain.
Cameron katseli tuon aution laakson harmaata pohjaa, ja joku hänen
rinnassaan oleva salainen kannustin, joka ei ollut järjen eikä
mielenliikutuksen aiheuttama, joku kuvaamaton outo tunne pakotti hänet
lupaamaan.
Senjälkeen pystytti hän kivistä merkin kullanlöytöpaikalle. Sen
tehtyään hän meni tiedottoman Warrenin luo. Hetket kuluivat muuttuen
tunneiksi. Cameronilla oli vielä sen verran voimia jäljellä, että hän
voi koettaa päästä pois erämaasta. Mutta tuo sama selittämätön tunne,
joka oli kiristänyt häneltä tuon oudon tahdottoman lupauksen
Warrenille, viivytti häntä vieläkin kaatuneen toverinsa luona. Hän
huomasi kirkkaan auringon muuttuvan kullanväriseksi, sitten punaiseksi
ja laskeutuvan vuorien taakse länteen. Seutu alkoi kietoutua hämärään.
Sitä kesti jonkun aikaa, kunnes se muuttui pimeäksi. Taivaankansi
kimalteli kohta täynnä kirkkaita tähtiä. Niin oli heillä taas edessään
hiljainen, kirkas erämaan yö.
Cameron jatkoi yhä valvomistaan. Kun pitkät tunnit kuluivat, hiipi
hänen olentoonsa lohduttava tunne, ettei hänen tarvitse ikuisesti
karttaa unta. Kapea valo leimahti pimeän, rosoisen taivaanrannan takaa
ja surullinen, onneton kuu nousi taivaalle muuttaen valkoisen yön
varjojen yöksi. Täydellinen kuolonhiljaisuus otti erämaan haltuunsa
mykistyttäen sen. Senjälkeen kuiskasi tuo selittämätön "joku" hänelle,
että hän oli yksinään. Hänen ei olisi tarvinnut tuijottaa pimeään, vaan
katsoa ainoastaan sivulleen.
Toisetkin kasvot kummittelivat Cameronin silmissä -- erään naisen
kasvot. Ne liehuivat valkean kuunvalon varjoissa kadoten joskus
pimeään, ne pehmenivät muuttuen suloisiksi nuoren tytön kasvoiksi,
joissa oli samanlaiset tummat, ahdistavat silmät kuin äidilläkin.
Cameron rukoili tuota sydämessään piileskelevää nimetöntä, tuota
henkeä, joka oli yhtä käsittämätön ja salaperäinen kuin elämä. Hän
rukoili tuota nimetöntä oliota ulkopuolella, josta hänen ympärillään
olevat kalliot ja hiekka, piikkiset kaktukset ja karkea laava ja tuo
ääretön erämaa tähtimantteleineen olivat vain atoomeja. Hän rukoili
siunausta tuolle naiselle ja onnea tämän pikku lapselle. Sekä äiti että
tämän pieni lapsi olivat nyt lähellä hänen sydäntään. Aika- ja
etäisyysrajat olivat poistuneet. Hänellä oli uskoa, horjumatonta uskoa
-- hän katsoi tulevaisuuteen. Menneisyyden kohtalon langat, jotka niin
erottamattomasti olivat punoutuneet hänen erehdykseensä, purkautuivat
hänelle kaikessa surullisuudessaan täällä yksinäisessä erämaassa.
Cameron otti sitten taskustaan pienen läkkipeltilaatikon ja avattuaan
sen otti hän sieltä kokoontaitetun avioliittotodistuksen. Hänellä oli
kynäkin mukanaan ja hän kirjoitti jotakin paperille käyttäen musteen
asemesta verta. Kuu tarjosi hänelle kylliksi valoa, ja taitettuaan
jälleen paperin kokoon pani hän sen läkkipeltilaatikkoon, jonka hän
sitten kätki erään suuren kiven alle. Siellä se säilyi hyvin pölyltä,
kosteudelta ja kuumuudelta pitkät ajat. Kuinka kauan olivat nuokin
maalatut kuvat tuossa kuivassa kallion seinämässä pysyneet kirkkaina ja
selvinä? Täällä erämaassa ei ollut teitä, ja aina tapahtui täällä
selittämättömiä muutoksia. Cameron näki tämän luonnon muuttuvaisen
luonteen -- hiekka tulee edelleenkin jatkamaan lentoaan, uurtamistaan
ja hautaamistaan, joet tulevat syventämään uomiaan ja tulvimaan,
kalliot tulevat rapautumaan kuumuuden ja sateen vaikutuksesta,
lumivyöryt tulevat hävittämään ja kaktuksen siemenet tulevat lentämään
tuulen mukana tarttuakseen johonkin koloon ja tunkeakseen maahan
janoisin juurin. Vuodet kuluisivat. Cameron oli näkevinään ne ja samoin
kohtalon johtavan erästä lasta tähän autioon seutuun, josta se ehkä
löytäisi rakkautta ja onnea ja isänsä haudan.
Cameron peitti toverinsa tummat, hiljaiset kasvot alenevan kuun
heijastavalta valolta.
Tämä toimenpide erotti hänen ajatuksensa oleellisista asioista. Ne
haihtuivat hänen mielestään lopullisesti. Epämääräisesti, uneksivasti
hän näytti tutkistelevan sieluaan. Yö valkeni harmaaksi päiväksi
muuttuen jälleen yöksi, joka oli yliluonnollisen synkkä. Silloin tuolta
erämaan kauheasta tyhjyydestä ja kuolonhiljaisesta yksinäisyydestä
hiipivät hänen eteensä rauhan henget. Majesteetillisesti ne asettuivat
hänen ympärilleen järjestyen ja tutkistellen juhlallisessa asemassa ja
liikkuen vaivuttaakseen hänet heidän tyyneen rauhaansa.