Kymmentä minuuttia myöhemmin Catherine, Pitou ja pikku Isidor ajoivat
tohtori Gilbertin vaunuissa Pariisin tiellä.
Vaunut pysähtyivät Gros-Cailloun sairaalan eteen.
Catherine astui, poika sylissä, vaunuista ja seurasi Pitouta.
Varastohuoneen oven edessä hän pysähtyi.
»Tehän sanoitte tapaavanne tohtori Gilbertin isäni vuoteen ääressä?»
sanoi hän.
»Niin...»
Pitou raotti ovea.
»Ja tuolla hän onkin», lisäsi hän.
»Voinko minä astua sisälle aiheuttamatta hänelle liian suurta
mielenliikutusta?»
Pitou astui sisälle, kysyi tohtorilta ja palasi melkein heti noutamaan
Catherinea.
»Iskun aiheuttama aivotäräys on ollut niin ankara, ettei hän tunne
vielä ketään» sanoi herra Gilbert.
Catherine aikoi mennä sisälle, lapsi käsivarsilla.
»Antakaa minulle lapsi, neiti Catherine», sanoi Pitou.
Catherine empi hetken.
»Ah, antaessanne sen minulle», lisäsi Pitou, »on niinkuin ette siitä
luopuisikaan».
»Olette oikeassa», myönsi Catherine.
Ja hän ojensi lapsen Pitoulle kuin veljelle, ehkä luettavampanakin,
astui sisälle lujin askelin ja meni suoraan isänsä vuoteen ääreen.
Kuten on jo mainittu, tohtori Gilbert seisoi haavoittuneen vuoteen
ääressä.
Potilaan tila ei ollut sanottavasti muuttunut. Hän oli sijoitettu,
kuten eilenkin, niin, että selkä nojasi pielukseen, ja tohtori
kostutteli veteen liotetulla ja sitten puserretulla sienellä siteitä,
jotka pitivät koossa haavalle pantua sidelaitetta. Vaikka hänessä
olikin selvät tulehduskuumeen oireet, oli Billot silti, kauhean
verenvuodon johdosta, kuolemankalpea. Vasen silmä ja vasemman posken
puoli olivat ajettuneet.
Tuntiessaan kylmän veden kosketuksen hän oli mutissut joitakin
katkonaisia sanoja ja aukaissut silmänsä. Mutta se voimakas
uneliaisuus, jota lääkärit sanovat horrokseksi, oli heti sammuttanut
hänen sanansa ja ummistanut hänen silmänsä.
Vuoteen ääressä Catherine lankesi polvilleen, kohotti kätensä ylös ja
sanoi:
»Oi, hyvä isä Jumala, sinä olet todistaja, että rukoilen sinulta
kaikesta sydämestäni isäni elämää!»
Siinä olikin kaikki, mitä hän voi tehdä isän hyväksi, joka oli
yrittänyt surmata hänen rakastajansa.
Hänen äänensä aiheutti potilaan ruumiissa puistatusta; hän alkoi
hengittää kiihkeämmin, hän aukaisi silmänsä ja hänen katseensa harhaili
ensin kuin hakeakseen, mistä tämä ääni tuli, ja pysähtyi sitten
Catherineen.
Hänen kätensä liikahti kuin karkoittaakseen tuon näyn, jota hän
varmaankin piti kuumehoureena.
Nuoren naisen katse kohtasi isän katseen, ja Gilbert huomasi
kauhukseen, että näistä silmistä singahti kaksi liekkiä, jotka
näyttivät pikemminkin inhan salamilta kuin rakkauden säteiltä.
Senjälkeen nuori nainen nousi ja lähti yhtä lujin askelin kuin oli
tullutkin. Hän meni Pitoun luokse.
Pitou istui permannolla ja leikki lapsen kanssa.
Catherine tempasi poikansa rajusti, mikä muistutti pikemminkin
naarasleijonan rakkautta kuin naisen lempeä, puristi sitä rintaansa
vasten ja huudahti:
»Voi, lapseni, oma lapseni!»
Tähän huudahdukseen sisältyi äidin huoli, lesken valitus ja naisen
tuska.
Pitou halusi saattaa Catherinea postivaunu-toimistoon, mistä vaunut
lähtisivät kello kymmenen.
Mutta Catherine esteli.
»Ei», sanoi hän, »olette sanonut, että paikkanne on sen luona, joka on
yksin. Jääkää, Pitou.»
Ja hän työnsi Pitoun takaisin huoneeseen.
Pitou totteli, kun Catherine käski.
Sillaikaa kun Pitou lähestyi potilaan vuodetta, kun Billot kuullessaan
kansalliskaartin kapteenin raskaan astunnan avasi silmänsä ja kun hänen
kasvoillaan ystävällinen ilme seurasi äskeistä, tyttären aiheuttamaa
vihan ilmettä, sillaikaa Catherine laskeutui portaat ja, lapsi yhä
käsivarsilla, saapui Saint-Denis-kaduUe Plat-d'Étainin hotellin eteen,
mistä postivaunut lähtisivät Villers-Cotteretsiin.
Hevoset oli valjastettu, ajomies satulassa. Yksi sija oli vapaa,
Catherine sai sen.
Kahdeksaa tuntia myöhemmin vaunut pysähtyivät Soissons-kadulle.
Kello oli kuusi iltapäivällä; oli siis vielä miltei täysi päivä.
Jos Catherine olisi ollut nuori tyttö ja tullut Isidorin eläessä
katsomaan täysissä voimissa olevaa äitiään, olisi hän pysäyttänyt
vaunut Largny-kadun päähän, kiertänyt kaupungin ja tullut Pisseleuhun
kenenkään näkemättä, sillä hän olisi hävennyt.
Mutta leskenä ja äitinä hän ei ajatellut maaseudun asukasten pilkkaa.
Hän poistui vaunuista uhittelematta, mutta myöskin pelkäämättä.
Surupuku ja lapsi tuntuivat hänestä, toinen synkältä, toinen
hymyilevältä enkeliltä, jotka kilistäisivät hänestä kaiken pilkan ja
halveksimisen.
Eikä Catherinea ensimmältä tunnettukaan. Hän oli niin kalpea ja niin
muuttunut, ettei hän näyttänyt samalta naiselta. Hänet oli lisäksi
omiaan tekemään tuntemattomaksi se pikku hienostuminen, joka oli tullut
hänen olemukseensa seurustelusta hienostuneen miehen kanssa.
Mutta yksi hänet tunsi jo kaukaa.
Täti Angélique nimittäin.
Täti Angélique seisoi kaupungintalon portilla ja puheli parin kolmen
muijan kanssa papeilta vaaditusta valasta. Hän tiesi kuulleensa herra
Fortierin sanoneen, ettei hän milloinkaan vannoisi valaa jakobiineille
tai vallankumoukselle ja että hänestä tulisi ennemmin marttyyri kuin
että hänen päänsä taipuisi vallankumouksen ikeeseen.
»Hoo!» huudahti hän sitten kesken puheinaan. »Jeesus, Jumalan poika!
Noista vaunuista poistuu Billotin tyttö lapsineen!»
»Catherineko, Catherineko?» toistelivat akat.
»Hän juuri. Katsokaas, nyt hän pakenee sivukadulle!»
Täti Angélique erehtyi; Catherine ei paennut. Hänellä oli hoppu äitinsä
luokse ja hän käveli rivakasti. Hän poikkesi sivukadulle, koska se tie
oli lyhyin.
Täti Angéliquen huudahdus: »Billotin tyttö!» ja hänen naapuriensa
vahvistavat huudahdukset: »Catherine!» olivat saaneet muutamat lapset
juoksemaan nuoren naisen perään, ja kun he olivat tavoittaneet hänet,
sanoivat he:
»Kas, se on totta, se on neiti...»
»Niin, lapsi kullat, minä se olen», sanoi Catherine leppeästi.
Lapset pitivät hänestä paljon, sillä hän antoi näille aina jotakin,
ellei muuta niin hyväilyn. Siksipä pienokaiset nyt tervehtivätkin häntä
sanoilla:
»Hyvää päivää, neiti Catherine!»
»Hyvää päivää, rakkaat ystävät!» vastasi Catherine. »Äitini ei ole
kuollut, eihän?»
»Oh, ei, neiti, ei vielä!»
Sitten muuan lapsista lisäsi:
»Herra Raynal sanoo, että hän elää vielä kahdeksan tai kymmenen päivää.»
»Kiitos, lapsi kullat!» virkkoi Catherine.
Ja annettuaan heille vähän pikkurahaa hän jatkoi matkaansa.
Lapset palasivat eukkojen luokse.
»No?» utelivat nämä.
»Kyllä se oli hän», vakuuttivat lapset. »Hän kyseli meiltä äitinsä
vointia, ja katsokaas, mitä hän antoi meille.»
Ja lapset näyttivät Catherinelta saamiansa pikku rahoja.
»Hän näkyy osanneen myydä hyvin Pariisissa», huomautti täti Angélique,
»koskapa voi antaa perässään juokseville kakaroille valkoisia lantteja».
Täti Angélique ei pitänyt Catherine Billotista.
Catherine Billot oli nuori ja kaunis, täti Angélique vanha ja ruma;
Catherine Billot oli kookas ja notkeavartaloinen, täti Angélique oli
pieni ja ontuva.
Ja lisäksi Ange Pitou, jonka täti Angélique oli karkoittanut luotansa,
oli saanut turvapaikan Billotin talosta.
Ja vihdoin, Billot oli ihmisoikeuksien julistuksen päivänä raahannut
apotti Fortierin paikalle pakottaakseen tätä lukemaan messun
isänmaanalttarilla.
Kaikki nämä syyt, joihin voi vielä lisätä hänen luontaisen ilkeytensä,
riittivät saamaan täti Angéliquen vihaamaan Billoteja yleensä ja
Catherinea eritoten.
Ja kun täti Angélique vihasi, vihasi hän perinpohjin, hän vihasi
hartaasti.
Hän riensi neiti Adelaiden, apotti Fortierin sukulaisen luokse
ilmoittamaan tälle uutisen.
Apotti Fortier söi paraikaa Walluen lammesta ongittua karppia, jonka
höysteenä oli lautasellinen munakokkelia ja toinen pinaattia.
Oli näet laiha päivä.
Apotti Fortier oli pannut kasvoilleen kireän, kärsivän ilmeen, niinkuin
ihminen, joka odottaa joka hetki marttyyrikruunua.
»Mitä nyt taas?» kysyi hän kuullessaan naisten sopottavan eteisessä.
»Tullaanko minua hakemaan rippitunnustusta kuulemaan?»
»Ei vielä, rakas eno», sanoi neiti Adelaide. »Täällä on vain täti
Angélique» — Pitoun mukaan kaikki sanoivat tätä ikäneitoa täti
Angéliqueksi — »joka tulee kertomaan uudesta häpeäjutusta».
»Me elämme aikaa, jolloin häpeä juoksee kadulla», vastasi apotti
Fortier. »Mikä uusi häpeäjuttu teillä on kerrottavana, täti Angélique?»
Neiti Adelaide opasti tuolien vuokraajattaren apotin eteen.
»Nöyrin palvelijanne, herra apotti», sanoi täti Angélique.
»Hyvä on, täti Angélique! Haluatteko lasillisen viiniä?»
»Kiitos, herra apotti!» vastasi täti Angélique. »Minä en juo
milloinkaan viiniä.»
»Siinä teette väärin. Kanooninen laki ei kiellä viiniä.»
»Oh, en minä ole juomatta sen vuoksi, että se on sallittu, tai
kielletty, vaan koska se maksaa yhdeksän souta pullo.»
»Olette siis yhä kitupiikki, täti Angélique?» kysyi apotti Fortier
heittäytyen nojatuoliinsa.
»Voi, hyvä jumala, kitupiikki, herra apotti! Täytyy ollakin, kun kerran
köyhyys vaivaa.»
»Köyhyys! Jopa peräti! Entä se tuoleja koskeva vuokrasopimus, jonka
olen antanut teille ilmaiseksi, täti Angélique, kun voisin siitä saada
sata ecua ensimmäiseltä vastaantulijalta?»
»Ah, herra apotti, mitä hän tekisi sillä, se henkilö? Ei yhtään mitään,
herra apotti! Sen nojalla ei voi juoda muuta kuin vettä.»
»Siksipä tarjoankin teille lasillisen viiniä, täti Angélique.»
»Ottakaa toki vastaan», kehoitti neiti Adelaide. »Eno suuttuu, ellette
suostu ottamaan.»
»Luuletteko, että herra apotti suuttuu?» sanoi täti Angélique, joka oli
kuolla haluunsa.
»Ihan varmasti.»
»No sitten, herra apotti, pari pisaraa viiniä, olkaa hyvä, jotten
pahoittaisi mieltänne.»
»Kas niin», sanoi apotti Fortier ja täytti lasin reunojaan myöten
ihanalla bourgognella, joka oli kirkasta kuin rubiini. »Ryypätkää tuo,
täti Angélique, ja kun sitten laskette ecujanne, luulette niitä olevan
kaksi kertaa enemmän.»
Täti Angélique kohotti lasin huulilleen.
»Ecujani?» sanoi hän. »Voi, herra apotti, älkää puhuko sellaista;
teitä, Jumalan miestä, ihmiset uskovat.»
»Juokaa, täti Angélique, juokaa!»
Kuin tehdäkseen apotti Fortierin mieliksi täti Angélique painoi
huulensa lasin reunaan, ummisti silmänsä ja nieli autuaallisen
näköisenä lähes kolmanneksen lasin sisällöstä.
»Oh, se on väkevää!» sanoi hän. »En käsitä, kuinka voi juoda puhdasta
viiniä.»
»Enkä minä», virkkoi apotti, »käsitä, kuinka voi sekoittaa viiniinsä
vettä. Mutta välipä sillä, se ei estä minua panemasta veikkaa, täti
Angélique, että teillä on sievoiset säästörahat.»
»Voi, herra apotti, herra apotti, älkää puhuko sellaista! Minä en jaksa
maksaa edes verojani, joita menee vuodessa kolme livreä kymmenen souta.»
Ja täti Angélique nielaisi toisen kolmanneksen lasin sisällöstä.
»Niin, niin, sitä te kyllä ruikutatte, mutta minä sanon siitä
huolimatta, että päivänä, jolloin te jätätte sielunne Jumalan huomaan,
teidän sisarenne poika Ange Pitou, jos tarkoin etsii löytää jostakin
vanhasta pellavasukasta summan, jolla voisi ostaa koko Pleu-kadun.»
»Herra apotti, herra apotti!» huudahti täti Angélique. »Jos te puhutte
sellaisia asioita, niin roistot, murhapolttajat ja sadontuhoojat
surmaavat minut, sillä he uskovat teidän laisenne pyhän miehen sanaan
ja luulevat minua rikkaaksi... Voi hyvä jumala, hyvä jumala, mikä
onnettomuus!»
Ja silmät kosteina hyvinvoinnin kyynelistä täti Angélique nielaisi
viinin lopputilkat.
»No», sanoi apotti ilkkuvasti, »nyt näette, että alatte tottua tähän
pieneen viinimäärään, täti Angélique».
»Se on kuitenkin aika väkevää», vastasi vanhus.
Apotti oli lopettamaisillaan illallisensa.
»No niin», sanoi hän, »antakaa kuulua! Mikä uusi häpeä kuohuttaa
Israelin mieliä?»
»Herra apotti, Billotin tyttö on tullut tänne lapsineen postivaunuissa!»
»Soo, soo», sanoi apotti, »ja minä kun luulin hänen toimittaneen sen
löytölasten kotiin?»
»Ja hän olisikin tehnyt siinä oikein», virkkoi täti Angélique. »Sen
pikku-raukan ei olisi ainakaan tarvinnut punastua äitinsä takia!»
»Niin todella, täti Angélique», myönsi apotti, »olette esittänyt sen
laitoksen hyödyn uudelta näkökannalta. — Entä mitä hän aikoo tehdä
täällä?»
»Hän on kai tullut katsomaan äitiään, sillä hän on tiedustellut
lapsilta, vieläkö hänen äitinsä on elossa.»
»Tiedättekö, täti Angélique», sanoi apotti häijysti hymyillen, »että
emäntä Billot on unhottanut ripittäytyä?»
»Ah, herra apotti», vastasi täti Angélique, »se ei ole hänen vikansa.
Se poloinen nainen näyttää menettäneen järkensä kolme neljä kuukautta
sitten. Hän oli siihen aikaan, jolloin tytär ei ollut tuottanut hänelle
paljon murhetta, hyvin hurskas ja Jumalaa pelkääväinen nainen, joka
kirkkoon tullessaan otti aina kaksi tuolia, toisen istuakseen ja toisen
jalkojensa tueksi.»
»Entä hänen miehensä?» kysyi apotti, jonka silmissä leimahti vihan
salama. »Montako tuolia otti kansalainen Billot, Bastiljin valloittaja?»
»Hyväinen aika, en tiedä!» vastasi täti Angélique viattomasti. »Hän ei
käynyt kirkossa milloinkaan, mutta emäntä Billot...»
»Hyvä on, hyvä on», sanoi apotti, »sen laskun me järjestämme hänen
hautauspäivänään».
Sitten hän teki ristinmerkin ja virkkoi:
»Hyvät sisaret, sanelkaa kiitosrukous kanssani.»
Molemmat ikäneidot tekivät niinikään ristinmerkin ja lausuivat hartaina
kiitosrukouksen apotin kanssa.