Niistä kahdesta henkilöstä, joille tohtori Raynalin mielestä oli
ilmoitettava rouva Billotin epätoivoisesta tilasta, toinen oli, kuten
näemme, vuoteenomana, kuolemaa muistuttavassa tilassa: aviomies näet.
Toinen siis, toisin sanoin tytär, voisi tulla henkitoreissaan olevan
viimeisiä hetkiä lievittämään.
Catherinelle oli ilmoitettava, mimmoisessa tilassa oli hänen äitinsä ja
hänen isänsäkin — mutta missä Catherine oli?
Oli vain yksi keino päästä siitä selville: oli kysyttävä kreivi de
Charnylta.
Kreivitär oli ottanut Pitoun vastaan niin ystävällisesti ja
sydämellisesti sinä päivänä, jolloin hän Gilbertin pyynnöstä oli
vienyt kreivittären luo hänen poikansa, ettei Pitou epäröinyt lähteä
Coq-Héron-kadun varrella olevasta talosta kysymään Catherinen
osoitetta, vaikka olikin jo myöhäinen ilta.
Sotaopiston tornikello löi tosiaankin puoli kaksitoista, kun sitominen
oli lopetettu, ja Gilbert ja Pitou voivat poistua Billotin vuoteen
äärestä.
Gilbert uskoi haavoittuneen sairaanhoitajattarien huomaan. Muuta ei
voitaisi enää tehdä kuin antaa luonnon toimia.
Gilbert tulisi sitäpaitsi katsomaan häntä seuraavana päivänä.
Pitou ja Gilbert nousivat tohtorin ajoneuvoihin, jotka odottelivat
sairaalan portin edessä. Tohtori käski ajaa Coq-Héron-kadulle.
Kaikki oli kiinni ja pimeää tässä korttelissa.
Soitettuaan ovikelloa neljännestunnin Pitou aikoi jo hellittää
soittonuoran ja tarttua kolkuttimeen, kun hän kuuli melua, ei katuoven
takaa, vaan portinvartijan asunnosta päin. Muuan käreä, pahantuulinen
ääni kysyi kärsimättömästi — siitä ei voinut erehtyä:
»Kuka siellä?»
»Minä», vastasi Pitou.
»Kuka minä?»
»Ah, se on totta... Ange Pitou, kansalliskaartin kapteeni.»
»Ange Pitou? En tunne.»
»Kansalliskaartin kapteeni!»
»Kapteeni», kertasi portinvartija, »kapteeni...»
»Kapteeni!» toisti Pitou korostaen arvonimeä, jonka tehon hän tunsi.
Portinvartija luuli tosiaankin, että tällä hetkellä, jolloin
kansalliskaarti hipaisi armeijan entistä arvovaltaa, hän oli joutunut
asioihin Lafayetten ajutantin kanssa.
Senvuoksi hän sanoikin leppeämmällä äänellä, mutta avaamatta porttia,
jonka, taakse hän vain tyytyi tulemaan:
»No, herra kapteeni, mitä te haluatte?»
»Haluan puhutella herra kreivi de Charnyta.»
»Hän ei ole kotona.»
»Rouva kreivitärtä sitten.»
»Ei hänkään ole kotona.»
»Missä he ovat?»
»He lähtivät aamulla.»
»Minne?»
»Maatilalleen Boursonnesiin.»
»Ah, hitossa!» pääsi Pitoun suusta, ikäänkuin hän olisi puhellut
itsekseen. »Heidät minä siis tapasin Dammartinin tienhaarassa. He
olivat varmastikin niissä postivaunuissa... Olisinpa sen tiennyt!»
Mutta Pitou ei tiennyt sitä ja hän oli antanut kreivin ja kreivittären
ajaa ohitseen.
»Hyvä ystävä», puuttui nyt tohtorin ääni puheeseen, »voisitteko
isäntäväkenne poissaollessa antaa meille eräät tiedot?»
»Ah, suokaa anteeksi, herra», vastasi portinvartija, joka
ylimystapoihin tottuneena tunsi käskijän äänen siinä äänessä, joka
puhui noin kohteliaasti ja lempeästi.
Ja tuo kunnon mies aukaisi portin ja tuli alushousuisillaan
pumpulimyssy kädessä, ottamaan _määräyksiä_, kuten palvelijain kielessä
sanotaan, tohtorin vaununoven eteen.
»Mitä tietoja herra haluaa?» kysyi hän.
»Tunnetteko, ystäväiseni, erään nuoren tytön, jota kohtaan kreivi ja
kreivitär lienevät osoittaneet jonkunlaista harrastusta?»
»Neiti Catherinenko?» kysyi portinvartija.
»Hänet juuri», vastasi Gilbert.
»Tunnen kyllä, herra... Herra kreivi ja rouva kreivitär ovat käyneet
häntä kahdesti katsomassa ja ovat lähettäneet minut usein häneltä
tiedustelemaan, tarvitsiko hän kenties jotakin. Mutta se poloinen
neiti, joka minun käsittääkseni ei ole kovin rikas, ei hän eikä hänen
rakas, hyvän Jumalan suoma lapsensa, hän vastaa aina, ettei hän
tarvitse mitään.»
Kuullessaan sanat »Jumalan suoma lapsi» Pitou ei voinut pidättää
raskasta huokausta.
»No niin, ystävä hyvä», sanoi Gilbert, »Catherine-rukan isä on
haavoittunut tänään Mars-kentällä ja hänen äitinsä, rouva Billot, on
kuolemaisillaan Villers-Cotteretsissa. Meidän tarvitsisi viedä hänelle
tämä surullinen uutinen. Haluatteko ilmoittaa meille hänen osoitteensa?»
»Voi, sitä tyttö-poloista! Jumala häntä auttakoon! Hän on jo
ennestäänkin kyllin onneton! Hän asuu Ville-d'Avrayssa, herra,
isonkadun varrella... Numeroa en tiedä, mutta se on vastapäätä
suihkukaivoa.»
»Se riittää», sanoi Pitou, »minä kyllä löydän hänet».
»Kiitos, hyvä ystävä», virkkoi Gilbert ja sujautti portinvartijan
kouraan kuuden livren rahan.
»Ei sitä olisi tarvinnut, herra», sanoi vanha kunnon mies. »Täytyyhän,
Jumala paratkoon, lähimmäisiään auttaa!»
Ja tervehdittyään kunnioittavasti tohtoria hän palasi kotiinsa.
»No?» kysyi Gilbert.
»No», vastasi Pitou, »minä lähden Ville-d'Avrayhin».
Pitou oli alati valmis lähtemään.
»Tunnetko tien?» sanoi tohtori.
»En, mutta te selitätte sen minulle.»
»Sinulla on kultainen sydän ja rautaiset kintut», sanoi Gilbert
nauraen. »Mutta tule nyt levähtämään. Lähdet huomenaamulla.»
»Mutta jos asia on kiireellinen...?»
»Ei puolella eikä toisella ole hätää», vastasi tohtori. »Billotin tila
on vakava, mutta ellei odottamatonta tapahdu, se ei ole kuolemaksi.
Eukko Billot taas voi elää vielä kymmenen kaksitoista päivää.»
»Voi, herra tohtori, kun hänet toissa päivänä pantiin vuoteeseen, ei
hän puhunut enää eikä liikahtanutkaan. Vain silmissä näkyi olevan
elämää.»
»Mitä siitä, minä tiedän mitä sanon, Pitou, ja minä takaan hänelle,
kuten sinulle jo sanoin, kymmenen kaksitoista elinpäivää.»
»Hyväinen aika, herra tohtori, totta kai te sen paremmin tiedättekin
kuin minä!»
»Parempi onkin antaa poloisen Catherinen viettää vielä yksi yö
tietämättömyydessä ja levossa. Yhden yön uni on poloisille tärkeää,
Pitou!»
Pitou alistui tähän jälkimäiseen järkipäätelmään.
»No niin, minne nyt siis menemme, herra Gilbert?» kysyi hän.
»Minun luokseni, hitossa! Pääset entiseen huoneeseesi.»
»Se sopii!» sanoi Pitou hymyillen. »Mieluista on nähdä se jälleen.»
»Ja huomenna», jatkoi Gilbert, »pannaan hevoset valjaisiin kello kuusi
aamulla».
»Miksi hevoset valjastetaan?» kysyi Pitou, joka piti hevosta
loistokapineena.
»Ne vievät sinut Ville-d'Avrayhin.»
»Onko täältä siis Ville-d'Avrayhin parisataa kilometriä?» ihmetteli
Pitou.
»Ei sinne ole kymmentäkään», vastasi Gilbert, joka väläyksellä oli
näkevinään nuorukaisaikansa kävelyt, jotka hän oli tehnyt opettajansa,
Rousseaun, seurassa Louveciennesin, Meudonin ja Ville-d'Avrayn metsiin.
»Ei kymmentäkään, herra Gilbert», sanoi Pitou, »se on sitten vain
tunnin asia. Se sujuu kuin rasvattu!»
»Entä Catherine», huomautti Gilbert, »luuletko sinä, että hänkin
sujuttaa kuin rasvattuna ne kymmenen kilometriä, jotka, sieltä on
matkaa Pariisiin, ja ne kahdeksankymmentä, jotka on Pariisista
Villers-Cotteretsiin?»
»Ah, se on totta», myönsi Pitou. »Suokaa anteeksi, herra Gilbert.
Minä vasta olen pässinpää, minä!... Asiasta toiseen, kuinka Sébastien
jaksaa?»
»Kerrassaan mainiosti. Tapaat hänet huomenna.»
»Yhäkö apotti Bérardierin oppilaana?»
»Yhä.»
»Ah, sitä parempi! Olen hyvin mielissäni, kun tapaan hänet taas.»
»Ja hänkin, Pitou, sillä kuten minä, niin hänkin rakastaa sinua
kaikesta sydämestään.»
Tällöin tohtori ja Ange Pitou pysähtyivät Saint-HonorékaduUa olevan
rakennuksen eteen.
Pitou nukkui, kuten juoksi, kuten söi, kuten taisteli, koko
ruumiillaan. Mutta tottuneena maaseutulaisten lailla heräämään aikaisin
hän oli jalkeilla jo kello viideltä aamulla.
Kello kuusi ajoneuvot ilmestyivät portille.
Kello seitsemän hän kolkutti Catherinen ovelle.
Hän oli sopinut tohtori Gilbertin kanssa, että he tapaisivat toisensa
Billotin vuoteen ääressä.
Catherine tuli avaamaan ja nähdessään Pitoun parahti.
»Ah, äiti on kuollut!» huudahti hän.
Ja hän kalpeni ja nojautui seinään.
»Ei ole», sanoi Pitou, »mutta jos haluatte nähdä hänet, ennenkuin hän
kuolee, on teidän pidettävä kiirettä, neiti Catherine».
Nämä muutamat sanat sisälsivät paljon, sivuuttivat kaikki, johdannot ja
ilmaisivat Catherinelle äkkiä häntä kohdanneen onnettomuuden.
»Ja lisäksi on sattunut toinenkin onnettomuus», jatkoi Pitou.
»Mikä?» kysyi Catherine lyhyesti ja välinpitämättömästi kuten henkilö,
joka jo on tyhjentänyt inhimillisten kärsimysten maljan eikä pelkää
enää näiden tuskien lisääntyvän.
»Se, että herra Billot haavoittui eilen Mars-kentällä
hengenvaarallisesti.»
»Ah!» sanoi Catherine.
Ilmeisesti tämä uutinen koski nuoreen naiseen vähemmän kipeästi kuin
edellinen.
»Silloin», jatkoi Pitou, »minä päättelin itsekseni — ja samaa arveli
herra tohtori Gilbertkin —: 'Neiti Catherine käväisee katsomassa herra
Billotia, joka on viety Gros-Cailloun sairaalaan, ja sieltä hän jatkaa
matkaa postikyydillä Villers-Cotteretsiin.'»
»Entä te, herra Pitou?» kysyi Catherine.
»Minä», vastasi Pitou, »minä olen ajatellut, että koska te menette
auttamaan rouva Billotia kuolemaan, minä jään tänne ja yritän saada
herra Billotin elämään... Minä jään sen luokse, jolla ei ole ketään,
ymmärrättehän, neiti Catherine?»
Pitou lausui nämä sanat enkelimäisen viattomasti, ajattelematta, että
hän näin, muutamin sanoin, esitti uhrautuvaisuutensa koko historian.
Catherine ojensi hänelle kätensä.
»Teillä on jalo sydän, Pitou», sanoi hän nuorukaiselle. »Tulkaa nyt
syleilemään pikku Isidor-rukkaa.»
Hän lähti edellä, sillä vastikään kertomamme kohtaus oli esitetty talon
puutarhakäytävällä portin pielessä. Catherine-rukka oli kauniimpi kuin
koskaan ennen! Hän oli pukeutunut kauttaaltaan suruasuun. Pitou huoahti
toisen kerran.
Catherine meni nuoren miehen edellä pieneen, puutarhan puolella olevaan
huoneeseen. Tässä huoneessa, joka keittiön ja pukukammion ohella
muodosti Catherinen koko asunnon, oli vuode ja kätkyt.
Äidin vuode, lapsen kätkyt.
Lapsi nukkui.
Catherine työnsi syrjään harsokankaiset uutimet ja väistyi sivulle,
jotta Pitou voisi kurkistaa kehtoon.
»Voi, mikä kaunis pikku enkeli!» sanoi Pitou ja pani kätensä ristiin.
Ja ikäänkuin olisi todella joutunut enkelin eteen, hän polvistui ja
suuteli lapsen kättä.
Pitou sai heti palkinnon tästä teostaan: hän tunsi kasvoillaan
Catherinen hiusten lehahduksen ja huulipari sipaisi hänen otsaansa.
Äiti korvasi pojalle annetun suudelman.
»Kiitos, kelpo Pitou!» sanoi hän. »Senjälkeen kun hän sai viimeisen
suukon isältään, ei pikku poloistani ole suudellut kukaan muu kuin
minä.»
»Oh, neiti Catherine!» mutisi Pitou nuoren tytön suudelman sokaisemana
ja puistattamalla, ikäänkuin olisi saanut sähköiskun.
Ja tässä suudelmassa oli kuitenkin vain, mitä äidin rakkaudessa on
pyhää ja kiittävää.