Sen ajan sairaalat ja etenkin sotilassairaalat olivat tykkänään
toisenlaisessa kunnossa kuin ne nykyisin ovat.
Ei siis tarvitse ihmetellä, että Gros-Cailloun sairaalassa vallitsi
hämminki ja tavaton epäjärjestys, joka haittasi lääkärien toivomusten
täyttymistä.
Ensinnäkin oli puute vuoteista. Täytyi käydä lainaamassa patjoja
lähikatujen varsilla asuvilta naapureilta.
Nämä patjat levitettiin permannolle, vietiinpä niitä pihallekin.
Jokaisella patjalla makasi haavoittunut apua odotellen. Mutta
lääkäreistä oli vieläkin huutavampi puute kuin patjoista ja heitä oli
vaikeampi löytää.
Nuori upseeri — lukijat ovat varmaankin jo tunteneet hänet vanhaksi
ystäväksemme Pitouksi — sai kahden uuden pikku ecun avulla luvan pitää
paarien patjan. Billot sai siis levätä varsin mukavasti sairaalan
pihamaalla.
Pitou, joka halusi käyttää hyväkseen kaikkia tilaisuuden suomia
vähäisiäkin etuja, oli sijoittanut haavoittuneen mahdollisimman lähelle
ovea, jotta voisi tarttua ensimmäiseen lääkäriin, joka menisi sisälle
tai tulisi ulos.
Hänen teki mielensä juosta saleihin ja tuoda mukanaan yksi, maksoi mitä
maksoi, mutta hän ei uskaltanut jättää haavoittunutta. Hän pelkäsi,
että joku anastaisi patjan, koska sillä makaava muka oli ruumis —
sellainen erehdys oli varsin luonnollinen — ja viskaisi luulotellun
vainajan pihan kiville virumaan.
Näin kului tunti ja Pitou oli huutanut luoksensa paria kolmea lääkäriä,
joiden hän oli nähnyt kulkevan ohi, mutta kukaan heistä ei ollut
vastannut hänen huutoihinsa. Silloin hän huomasi erään mustapukuisen
miehen, joka, kahden hoitajattaren valaistessa tietä, kulki
kuolemanvuoteelta toiselle.
Mitä lähemmäksi mustapukuinen tuli, sitä tutummalta hän tuntui Pitoun
mielestä. Pian kaikki epäilykset hälvenivät ja Pitou uskalsi poistua
muutaman askelen päähän haavoittuneesta astuakseen yhtä monta askelta
tohtoriin päin sekä huusi keuhkojensa kaikella voimalla:
»Tänne, tohtori Gilbert, tänne!»
Lääkäri, joka tosiaankin oli Gilbert, kiiruhti paikalle.
»Ah, sinäkö se, Pitou?» sanoi hän.
»Hyvä isä, minä tässä, herra Gilbert!»
»Oletko nähnyt Billotia?»
»Hän on tuossa, herra Gilbert», vastasi Pitou ja osoitti yhä
liikkumatonta haavoittunutta.
»Onko hän kuollut?» kysyi tohtori.
»Ah, rakas herra Gilbert, toivottavasti ei! Mutta minä en salaa teiltä,
ettei hänen laitansa ole paljoakaan parempi.»
Gilbert astui patjan ääreen ja häntä seuranneet hoitajattaret
valaisivat haavoittuneen kasvot.
»Häntä on sattunut päähän, herra Gilbert», sanoi Pitou, »päähän!
Poloinen herra Billot, hänen päänsä on halkaistu leukaan asti!»
Gilbert tutki haavaa tarkasti.
»Haava on tosiaankin perin vakava», mutisi hän.
Sitten hän sanoi sairaanhoitajattarille:
»Tämä potilas, joka on minun ystäväni, tarvitsee yksityishuoneen.»
Sairaanhoitajattaret neuvottelivat keskenään.
»Täällä ei ole yksityishuonetta», sanoivat he, »mutta täällä on
liinavaatteitten varastosuoja.»
»Mainiota!» sanoi Gilbert. »Kantakaamme hänet siihen varastosuojaan.»
Haavoittunut kohotettiin patjoineen niin hellävaroen kuin mahdollista,
mutta vaikka häntä käsiteltiinkin varovasti, pani tuska hänet
voihkaisemaan.
»Ah», sanoi Gilbert, »mikään ilonhuudahdus ei ole tehnyt minua niin
tyytyväiseksi kuin tämä kivun aiheuttama voihkaisu! Hän elää, ja se on
pääasia!»
Billot vietiin varastohuoneeseen ja pantiin erään toimihenkilön
vuoteelle. Gilbert ryhtyi heti sitomaan haavaa.
Ohimovaltimo oli katkennut ja siitä oli aiheutunut suunnaton
verenvuoto. Mutta tämä verenvuoto oli synnyttänyt tainnostilan, joka
puolestaan oli heikentänyt sydämen toiminnan ja sikäli tyrehdyttänyt
vuodon.
Luonto oli käyttänyt sitä heti hyväkseen ja hyydyttänyt veren
valtimohaavan ympärille.
Ihmeteltävän kätevästi Gilbert yhdisti valtimon päät toisiinsa
silkkilangalla. Sitten hän pesi haavan ja painoi lihassuikaleet
pääluuhun kiinni. Raikas vesi tai ehkä myöskin sitomisen aiheuttama
tavallista tuntuvampi kipu panivat Billotin silmät aukenemaan, ja hän
lausui joitakin tolkuttomia, katkonaisia sanoja.
»Aivokuume», mutisi Gilbert.
»Mutta koska hän ei ole kuollut, pelastatte te hänet, eikö niin, herra
Gilbert?» sanoi Pitou.
Gilbert hymyili surullisesti.
»Minä yritän», vastasi hän, »mutta sinä olet jälleen nähnyt, hyvä
Pitou, että luonto on paljoa taitavampi lääkäri kuin kukaan meistä».
Gilbert suoritti sitomistyön loppuun. Hiukset leikattiin niinkuin
voitiin, haavan reunat pantiin vastakkain ja ne kiinnitettiin
haavalaastarilla. Gilbert määräsi että potilaan oli annettava levätä
miltei istuvassa asennossa, niin että selkä, eikä pää, nojasi
pielukseen.
Vasta sitten kun tämä kaikki oli tehty, hän kysyi Pitoulta, kuinka
tämä oli tullut Pariisiin ja kuinka hän Pariisiin tultuaan oli osunut
paikalle juuri oikealla hetkellä pelastaakseen Billotin.
Juttu oli hyvin yksinkertainen. Catherinen katoamisen ja miehensä
lähdön jälkeen eukko Billot, jota emme ole lukijoille koskaan
esittäneet minään lujaälyisenä naisena, oli vaipunut eräänlaisen
tylsyyden tilaan, joka oli päivä toiselta yhä yltynyt. Hän eli,
mutta vain kuin kone ja joka päivä joku uusi jousi tässä poloisessa
ihmiskoneessa joko höltyi tai katkesi. Vähitellen hänen puhelunsa
kävivät yhä harvemmiksi, kunnes hän lakkasi puhumasta tykkänään
eikä noussut enää vuoteestakaan. Tohtori Raynal oli selittänyt,
että vain muuan seikka voisi herättää eukko Billotin tästä kuolemaa
muistuttavasta horrostilasta: jos hän näkisi tyttärensä.
Pitou oli heti tarjoutunut lähtemään Pariisiin, tai oikeammin, hän oli
lähtenyt tarjoutumatta.
Haramontin kansalliskaartin kapteenin pitkät koivet saivat aikaan, että
se kahdeksan penikulman taival, joka erotti Demoustierin kotikonnun
maan pääkaupungista, oli vain kuin mukava kävelymatka.
Pitou oli lähtenyt kello neljä aamulla ja kello puoli kahdeksan ja
kahdeksan välillä illalla hän oli Pariisissa.
Oli kuin ennakolta määrätty, että Pitou tuli Pariisiin suurten
tapausten sattuessa.
Ensimmäisellä kerralla hän oli nähnyt Bastiljin valloituksen ja ollut
siinä mukanakin. Toisella kerralla hän oli ollut mukana vuoden 1790
yhdistysjuhlassa. Ja kolmannella kerralla hän joutui sinne Mars-kentän
verilöylyn päivänä.
Ja hän huomasikin Pariisin olevan kuohuksissa — se oli muuten tila,
jossa hän oli Pariisin aina nähnyt.
Ensimmäisiltä tapaamiltaan ihmisryhmiltä hän kuuli, mitä Mars-kentällä
oli tapahtunut.
Bailly ja Lafayette olivat ammuttaneet kansaa. Kansa kirosi täysin
keuhkoin Lafayettea ja Baillyta.
Kun Pitou heidät viimeksi jätti, olivat he jumalia ja yleisesti
palvottuja! Nyt hän tapasi heidät alttarilta syöstyinä ja kirottuina.
Hän ei käsittänyt sitä ensinkään.
Mutta sen hän käsitti, että Mars-kentällä oli taisteltu, vuodatettu
verta, surmattu ihmisiä erään isänmaallisen anomuksen takia ja että
Gilbert ja Billot olivat varmaankin olleet siellä mukana.
Vaikka Pitoulla oli, kuten rahvaanomaisesti sanotaan, kahdeksan
penikulmaa mahassaan, kiirehti hän askeliaan ja saapui
Saint-Henoré-kadulle, Gilbertin asuntoon.
Tohtori oli palannut, mutta Billotia ei ollut nähty.
Palvelija, joka antoi nämä tiedot Pitoulle, lisäsi, että Mars-kenttä
oli täynnä ruumiita ja haavoittuneita; Billot olisi varmaankin joko
edellisten tai jälkimäisten joukossa.
Mars-kenttä, täynnä ruumiita ja haavoittuneita! Tämä uutinen
kummastutti Pitouta yhtä syvästi kuin kertomus, että Bailly ja
Lafayette, nämä kansan epäjumalat, olivat ammuttaneet kansaa.
Mars-kenttä ruumiitten ja haavoittuneitten peitossa! Pitou ei voinut
kuvitellakaan sellaista. Se Mars-kenttä, jonka tasoittamista hän oli
yhtenä kymmenestätuhannesta ollut edistämässä, joka hänen muistissaan
oli säilynyt tulvillaan juhlavalaistusta, iloisia lauluja ja riemukasta
farandole-karkeloa! Se oli nyt ruumiitten ja haavoittuneitten peittämä!
Senvuoksi, että siellä oli tahdottu juhlia, kuten edellisenäkin vuonna,
Bastiljin valtauksen ja yhdistysjuhlan vuosipäivää!
Se oli mahdotonta!
Oliko yhdessä vuodessa tapaus, joka oli ollut ilon ja riemun aiheena,
muuttunut kapinan ja verilöylyn syyksi?
Mikä hulluudenpuuska oli tämän vuoden aikana vallannut pariisilaiset?
Me olemme sen sanoneet: kuluneen vuoden aikana hovi oli, Mirabeaun
vaikutuksesta, feuillantti-kerhon perustamisen jälkeen, Baillyn
ja Lafayetten avulla ja vihdoin Varennesin pakoretkeä seuranneen
taantumuksen johdosta, hovi oli saanut menetetyn valtansa takaisin, ja
tämä valta ilmeni nyt surupukuna ja verilöylynä.
Heinäkuun 17 päivä kosti lokakuun 5 ja 6 päivän.
Kuten Gilbert oli sanonut, kuninkuus ja kansa pelasivat suurta peliä;
jäi nähtäväksi, kumpi voittaisi.
Olemme nähneet, että hautoen näitä ajatuksia — jotka eivät silti olleet
hidastuttaneet hänen kulkuaan — ystävämme Pitou, yllänsä yhä Haramontin
kansalliskaartin asetakki, oli saapunut Mars-kentälle Ludvig XV:n
sillan ja Grenelle-kadun kautta ja saapunut oikealla hetkellä estämään,
ettei Billotia viskattu vainajana jokeen.
Toisaalta muistamme, että Gilbert oli kuningattaren puheilla ollessaan
saanut nimettömän kirjeen, jonka hän tunsi Cagliostron kirjoittamaksi
ja jossa oli m.m. seuraava kohta:
»Luovu siis näistä kahdesta kuolemaantuomitusta, joita vielä ivaten
sanotaan kuninkaaksi ja kuningattareksi, ja mene, hetkeäkään
aikailematta, Gros-Cailloun sairaalaan. Siellä tapaat kuolevan, joka
ei ole niin sairas kuin he, sillä tämän kuolevan sinä voit pelastaa,
mutta heitä sinä et voi pelastaa; he sensijaan vievät sinut mukanaan
perikatoon!»
Olemme nähneet, että Gilbert, saatuaan rouva Campanilta kuulla, että
kuningatar, joka oli poistunut, luvaten pian palata, oli joutunut
muihin asioihin ja sanoi hänelle hyvästit, Gilbert oli heti lähtenyt
Tuileries-palatsista. Kuljettuaan sitten jotenkin samaa tietä kuin
Pitoukin hän oli sivuuttanut Mars-kentän, saapunut Gros-Cailloun
sairaalaan ja oli jo, kahden hoitajattaren valaistessa tietä, tutkinut,
vuode vuoteelta, patja patjalta, kaikki salit, käytävät, eteiset ja
pihamaankin, kun muuan ääni kutsui hänet erästä kuolevaa katsomaan.
Tiedämme, että tämä ääni oli Pitoun ääni ja että se kuoleva oli Billot.
Olemme niinikään maininneet, mimmoisessa tilassa Gilbert oli arvon
tilanhoitajan tavannut ja minkälaiset mahdollisuudet tämä tila voisi
tarjota: hyvät ja huonot. Mutta huonot olisivat varmaankin saaneet
ylivallan, jos haavoittunut olisi joutunut vähemmän taitavan miehen
kuin tohtori Gilbertin hoidettavaksi.