Olemme yrittäneet kuvailla niitä hirmutapauksia, jotka sattuivat
Mars-kentällä heinäkuun 17 päivän iltapuolella vuonna 1791.
Yrittäkäämme nyt kuvailla, miltä näytti se teatteri, jolla vastikään
oli näytelty verinen draama, Bailly ja Lafayette pääesittäjinä.
Sen näytelmän todistajaksi joutui muuan nuori mies, joka oli puettu
kansalliskaartin asetakkiin ja joka Saint-Honoré-kadulta poikettuaan
ja kuljettuaan Ludvig XV:n sillan yli saapui Mars-kentän laitaan
Grenelle-kadulta.
Se näytelmä — sitä valaisi kahteen kolmannekseensa varttunut kuu, joka
silloin tällöin peittyi taivaalla ajelehtiviin mustiin pilvenlonkiin —
oli synkeä nähtävyys!
Mars-kenttä oli kuin taistelutanner, joka oli vainajien ja
haavoittuneitten peitossa. Näiden keskellä liikkuivat haamujen lailla
miehet, joiden tehtävänä oli viskata vainajat Seineen ja viedä
haavoittuneet Gros-Cailloun sotilassairaalaan.
Nuori upseeri, jonka askelia olemme seuranneet Saint-Honoré-kadulta
asti, pysähtyi hetkeksi Mars-kentän portille, risti kätensä lapsekkaan
kauhun elein ja mutisi:
»Hyvä jumala, täällä on tapahtunut kauheampaa kuin mitä minulle on
kerrottukaan!»
Katseltuaan jonkun tovin kentällä suoritettua outoa puuhaa hän lähestyi
kahta miestä, joiden hän näki kantavan muuatta ruumista Seinelle päin.
»Kansalaiset», kysyi hän, »olkaa hyvät ja sanokaa minulle, mitä aiotte
tehdä tälle miehelle?»
»Seuraa meitä», vastasivat miehet, »niin saat nähdä».
Nuori upseeri seurasi heitä.
Saavuttuaan puusillalle miehet heilauttivat ruumista ja laskivat:
»Yksi, kaksi, kolme!» Kolmannen heilahduksen jälkeen he viskasivat
ruumiin Seineen.
Nuori mies kiljahti kauhistuneena.
»Mutta mitä te oikeastaan teette, kansalaiset?» ihmetteli hän.
»Kuten näette, nuori upseeri», vastasivat miehet, »me lakaisemme
kenttää».
»Onko teillä valtuus menetellä noin?»
»Totta tietenkin.»
»Kenen antama?»
»Kaupunginvaltuuston.»
»Oh!» huudahti ällistynyt nuorukainen.
Hän oli hetken vaiti. Astuessaan miesten kanssa takaisin Mars-kentälle
hän kysyi:
»Oletteko jo viskanneen Seineen montakin ruumista?»
»Viiden kuuden paikkeilla», vastasi toinen miehistä.
»Anteeksi, kansalainen», jatkoi nuori mies, »mutta minulle on tuiki
tähdellistä tehdä teille seuraava kysymys: oletteko viiden kuuden
ruumiin joukossa huomannut seitsemän- tai kahdeksanviidettä vuoden
vanhaa miestä, joka oli suunnilleen viisi jalkaa viisi tuumaa pitkä,
vanttera, voimakas, ulkoasultaan puoleksi talonpoika, puoleksi porvari?»
»Hitossa», sanoi toinen miehistä, »me teemme vain yhden huomion: ovatko
maassa viruvat vainajia vai eläviä. Jos ne ovat ruumiita, viskaamme ne
jokeen; elleivät ne ole ruumiita, kannamme ne Gros-Cailloun sairaalaan.»
»Nähkääs», virkkoi nuorukainen, »minulla on hyvä ystävä, joka ei ole
tullut tänään kotiin, ja koska minulle sanottiin hänen olleen täällä
ja että hänet oli nähty täällä pitkin päivää, on minulla syytä pelätä,
että hän viruu joko vainajien tai haavoittuneitten joukossa».
»Hyväinen aika!» sanoi toinen kantajista ravistellessaan muuatta
ruumista toisen valaistessa sitä lyhdyllä. »Jos hän oli täällä, on kai
hän vieläkin. Ellei hän ole palannut kotiinsa, ei hän kaiketi sinne
palaakaan.»
Sitten hän ravisti tiukemmin hänen jaloissaan viruvaa ruumista.
»Hei», huusi kaupunginvaltuuston mies, »oletko kuollut vai elossa?
Ellet ole kuollut, kiiruhda vastaamaan!»
»Selvästi kuollut, näkeehän sen!» sanoi toinen. »Hän on saanut luodin
keskelle rintaansa.»
»Jokeen siis!» sanoi edellinen.
Ja miehet nostivat ruumiin maasta ja lähtivät puusillalle päin.
»Kansalaiset», virkkoi upseeri, »te ette tarvitse lyhtyänne tuota
miestä jokeen viskatessanne. Olkaa ystävällinen ja lainatkaa se minulle
hetkeksi. Matkanne aikana minä etsin ystävääni.»
Kantajat suostuivat pyyntöön, ja lyhty siirtyi nuoren upseerin käteen.
Hän aloitti etsiskelynsä huolellisesti ja kasvoilla ilme, joka todisti,
että hän oli antanut etsimälleen vainajalle tai haavoittuneelle
arvonimen, joka lähti, ei ainoastaan hänen huuliltaan, vaan myöskin
hänen sydämestään.
Kymmenen kaksitoista miestä, kädessä lyhty kuten hänelläkin, liikkui
samassa kaameassa etsiskelyssä.
Silloin tällöin äänettömyyden — sillä näytelmän kammottava juhlallisuus
tuntui kuoleman edessä vaimentavan elävien äänen — silloin tällöin
äänettömyyden katkaisi joku tavallista lujemmalla äänellä lausuttu nimi.
Toisinaan tähän ääneen vastasi vaikerointi, voihkaisu, huuto, mutta
useimmiten sen vastauksena oli kaamea hiljaisuus!
Aikansa emmittyään — jonkunlainen pelko oli lamaannuttanut hänen
äänensä — nuori upseeri noudatti toisten esimerkkiä ja huusi pari kolme
kertaa:
»Herra Billot... herra Billot... herra Billot!»
Mutta mikään ääni ei vastannut hänelle.
»Voi, hän on varmaankin kuollut!» mutisi hän ja pyyhki hihallaan
kyyneleet, jotka sumensivat hänen silmänsä. »Poloinen herra Billot!»
Tällöin pari miestä sivuutti hänet. He kantoivat erästä ruumista
Seinelle päin.
»Kas», virkkoi se, joka kannatteli keskiruumista ja oli siis lähempänä
päätä, »minä luulen, että vainajamme on päästänyt huokauksen!»
»Niinpä kai!» sanoi toinen nauraen. »Jos kaikkia näitä veitikoita
kuuntelisi, ei täällä olisi ainoatakaan vainajaa.»
»Kansalaiset», virkkoi nuori upseeri, »olkaa armollisia ja sallikaa
minun katsoa miestä, jota kannatte!»
»Oh, kyllä se vain käy päinsä, nuori upseeri», vastasivat miehet.
Ja he panivat ruumiin istuvaan asentoon, jotta upseeri voisi paremmin
valaista hänen kasvonsa.
Nuori mies pani lyhdyn lähelle vainajan kasvoja ja kiljahti.
Vaikka hirveä haava olikin runnellut vainajan pään, oli upseeri
tuntenut hänet etsimäkseen henkilöksi.
Mutta oliko hän kuollut vai elossa?
Mieheltä, joka oli jo käynyt puolitiessä märkää hautaansa kohden, oli
pääkallo halkaistu sapeliniskulla. Haava oli hirveä, kuten olemme jo
maininneet. Isku oli nirhaissut vasemmalta päälaelta hiusten peittämän
lihan viilloksi, joka roikkui poskelle, niin että pääluu oli paljaana.
Ohimovaltimo oli katkennut ja haavoittuneen tai vainajan koko ruumis
oli yltyleensä veressä.
Haava teki haavoittuneen ihan tuntemattomaksi.
Nuori mies siirsi vapisevin käsin lyhdyn toiselle puolelle.
»Voi, kansalaiset, se on hän!» huudahti hän. »Tämä on etsimäni
henkilö... herra Billot!»
»Ah, hitossa!» virkkoi toinen kantajista. »Onpas teidän herra
Billotianne runneltu!»
»Ettekö sanonut kuulleenne hänen huokaisseen?»
»Ainakin luulin kuulleeni.»
»Tehkää siis mielikseni...»
Upseeri otti taskustaan pienen ecu-rahan.
»Mitä sitten?» kysyi kantaja, joka rahan nähdessään oli valmis kaikkeen.
»Juoskaa joelle ja tuokaa hatullanne vettä.»
»Mielelläni.»
Mies alkoi juosta Seinelle päin. Nuori upseeri oli mennyt hänen
paikalleen ja kannatteli haavoittunutta.
Viiden minuutin perästä lähetti palasi.
»Heittäkää vettä hänen kasvoilleen», kehoitti nuorukainen.
Kantaja totteli. Hän työnsi hattuun kouransa, haritti sormensa kuin
ripsutusharjaksi ja räiskytti vettä haavoittuneen kasvoille.
»Hän värähti!» riemuitsi nuori mies, joka kannatteli kuolevaa
sylissään. »Hän ei ole kuollut! Voi, hyvä herra Billot, mikä onni, että
minä tulin tänne!»
»Se oli totisesti onni!» myönsivät miehet. »Vielä parikymmentä askelta
ja ystävänne olisi toipunut vasta Saint-Cloudin verkoissa.»
»Viskatkaa häneen vettä vielä kerta!»
Kantaja uudisti toimituksen. Haavoittunut värähti ja päästi huokauksen.
»Kas vain», sanoi toinen kantajista, »hän ei tosiaankaan ole kuollut».
»No, mitä hänelle nyt teemme?» kysyi toinen.
»Auttakaa minua kantamaan hänet Saint-Honoré-kadulle tohtori Gilbertin
luokse, ja te saatte runsaan palkkkion», sanoi nuori mies.
»Emme voi.»
»Miksette?»
»Olemme saaneet määräyksen viskata vainajat Seineen ja viedä
haavoittuneet Gros-Cailloun sairaalaan... Koska hän väittää, ettei
hän ole kuollut, ja koska siis emme voi viskata häntä Seineen, täytyy
meidän viedä hänet sairaalaan.»
»Hyvä on, kantakaamme hänet sairaalaan», sanoi nuori mies, »ja niin
pian kuin mahdollista!»
Sitten hän silmäili ympärilleen.
»Missä se sairaala on?»
»Suunnilleen kolmesataa askelta sotaopistosta.».
»Tuolla suunnalla siis?»
»Niin.»
»Meidän on kuljettava koko Mars-kenttä?»
»Pituussuunnassa.»
»Hyvä jumala! Eikö teillä ole paareja?»
»Hyväinen aika, sellaiset kyllä löydetään», sanoi toinen kantaja,
»kuten vesikin, ja pieni ecu...»
»Vallan oikein», myönsi nuori mies, »te ette olekaan saanut mitään...
Kas tässä on toinen pikku ecu, hakekaa jostakin paarit.»
Kymmenen minuutin perästä paarit oli löydetty.
Haavoittunut pantiin patjalle. Molemmat kantajat tarttuivat hihnoihin,
ja synkkä saattue lähti liikkeelle Gros-Cailloun sairaalaan päin. Nuori
mies pysytteli, lyhty kädessä, haavoittuneen pään kohdalla.
Se oli hirveä yöllinen kulku veren kostuttamalla maaperällä, keskellä
liikkumattomia ja jäykistyneitä ruumiita, joihin jokainen askel sattui,
tai haavoittuneitten välitse, jotka kohottautuivat vaipuakseen heti
maahan apua huutaen.
Neljännestunnin perästä astuttiin Gros-Cailloun sairaalan kynnyksen yli.