Lokakuun 2 päivänä, siis kaksi päivää perustuslakia säätävän
kansalliskokouksen hajaantumisen jälkeen, Barnave tuli tavalliseen
aikaansa tapaamaan kuningatarta. Häntä ei opastettu nyt rouva Campanin
keskikerroksen huoneustoon, vaan huoneeseen, jota sanottiin isoksi
kabinetiksi.
Saman päivän iltana, jolloin kuningas oli vannonut hallitusmuodolle,
vartijat ja Lafayetten ajutantit olivat kadonneet palatsista. Ellei
kuningas siis ollutkaan saanut valtaansa takaisin, oli hän toki saanut
entisen vapautensa.
Se oli vähäinen korvaus siitä nöyryytyksestä, jota olemme hänen nähneet
niin katkerin sanoin valitelleen kuningattarelle.
Vaikka häntä ei otettukaan vastaan virallisesti eikä juhlallisen
puheillepääsyn merkeissä, ei Barnaven sentään tarvinnut alistua niihin
varokeinoihin, jotka olivat tähän saakka olleet välttämättömiä, kun hän
käväisi Tuilerieissä.
Hän oli hyvin kalpea ja näytti lopen alakuloiselta. Kuningatar huomasi
tämän alakuloisuuden ja tämän kalpeuden.
Kuningatar otti hänet vastaan seisoallaan, vaikka hän tiesikin, että
nuori asianajaja kunnioitti häntä syvästi, ja oli varma, ettei tämä
tekisi, jos hän istuutuisi, samaa mitä puheenjohtaja Thouret oli tehnyt
huomattuaan, ettei kuningas ollutkaan noussut.
»No, herra Barnave», sanoi hän, »olette kai nyt tyytyväinen, sillä
kuningas on noudattanut neuvoanne ja vannonut valan perustuslaille».
»Kuningatar on hyvin ystävällinen», vastasi Barnave ja kumarsi,
»sanoessaan, että kuningas on noudattanut minun neuvoani... Ellei se
neuvo olisi samalla ollut keisari Leopoldin ja ruhtinas von Kaunitzin,
olisi hänen majesteettinsa kukaties empinyt enemmän ryhtyäkseen siihen
tekoon, joka kuitenkin oli ainoa, mikä saattoi pelastaa kuninkaan, jos
kuningas ylimalkaan...»
Barnave vaikeni.
»Oli pelastettavissa, niinkö, herra Barnave? Sitäkö aioitte sanoa?»
virkkoi kuningatar iskien rohkeasti asian ytimeen, ja lisätkäämme,
urheasti, mikä oli hänelle erikoisen ominaista.
»Jumala varjelkoon, madame, minua esiintymästä sellaisten
onnettomuuksien ennustajana! Ja kuitenkin, valmistuessani lähtemään
Pariisista ja poistumaan ikiajoiksi kuningattaren läheltä en tahtoisi
tehdä teidän majesteettianne liian epätoivoiseksi enkä antaa teille
liian paljon toivoa.»
»Mitä, lähdettekö Pariisista, herra Barnave? Poistutteko minun luotani?»
»Kansalliskokouksen työt ovat päättyneet, madame. Minä olin sen jäsen,
ja koska kansalliskokous on päättänyt, ettei kukaan sen jäsenistä saa
tulla lakiasäätävään eduskuntaan ei minulla ole syytä jäädä Pariisiin.»
»Eikö edes meitä auttaaksenne, herra Barnave?»
Barnave hymyili surullisesti.
»Ei edes teitä auttaakseni, madame, sillä tästä päivästä tai oikeammin
toissapäivästä lähtien minä en voi olla teille pieneksikään hyödyksi.»
»Oh, herra», sanoi kuningatar, »arvioitte itsenne liian vähäiseksi».
»Ah, en, madame, minä arvioin itseni ja huomaan olevani heikko,
punnitsen itseni ja huomaan olevani kevyt... Minun voimani, voima,
jonka tarjosin kuninkuudelle eräänlaiseksi vipusimeksi, oli
vaikutusvaltani kansalliskokouksessa, johtoasemani jakobiini-kerhossa.
Mutta kansalliskokous on hajaantunut ja jakobiinit ovat muuttuneet
feuillanteiksi, ja minä pelkään pahoin, etteivät feuillantit
jakobiineista erotessaan ole tehneet edullista peliä... Ja lisäksi,
madame, minun kansansuosioni...»
Barnave hymyili vieläkin surullisemmin kuin äsken.
»Niin, kansansuosioni on mennyttä.»
Kuningatar silmäili Barnavea ja hänen katseensa välähti oudosti, siinä
leimahti kuin voitonriemun salama.
»Olette siis huomannut», sanoi hän, »että kansasuosion voi menettää».
Barnave huoahti.
Kuningatar oivalsi olleensa hieman julma, kuten hän toisinaan saattoi
olla.
Jos Barnave todella oli menettänyt kansansuosionsa ja jos tähän
oli tarvittu vain yksi kuukausi, jos hänen oli täytynyt taivuttaa
päänsä Robespierren sanojen edessä, kuka oli sir vikapää? Eikö
juuri tämä kohtalokas kuninkuus, joka veti tukijansa samaan alhoon,
johon se itsekin suistui? Eikö juuri se kauhea kohtalo, joka
Marie-Antoinettesta, kuten Maria Stuartistakin, teki eräänlaisen
kuolonenkelin, joka vihki haudan omaksi jokaisen, kenelle hän
näyttäytyi?
Hän peräytyi siis ja tietäen hyvin, että Barnave, joka oli vastannut
huokauksella, olisi voinut vastata seuraavin leiskuvin sanoin: »Kenen
takia olen menettänyt kansansuosioni, madame, ellen teidän?» hän jatkoi:
»Mutta ettehän te lähde, herra Barnave, ettehän?»
»Niin», sanoi Barnave, »jos kuningatar käskee minun jäädä, minä jään,
kuten jää lipun alle sotamies, joka on saanut eronsa ja joka varataan
taisteluun. Mutta jos jään, tiedättekö, mitä tapahtuu, madame?
Sensijaan että olen heikko, minusta tulee heittiö!»
»Kuinka niin, hyvä herra?» sanoi kuningatar lievästi loukkaantuneena.
»Selittäkää, en ymmärrä teitä.»
»Salliiko kuningatar minun kuvata teille tilanteen sellaisena kuin se
todella on, eikä ainoastaan tilannetta, missä nyt olette, vaan senkin,
mihin joudutte?»
»Olkaa hyvä, herra Barnave. Olen tottunut katsomaan kuiluihin, ja jos
olisin altis huimaukselle, olisin jo aikoja sitten suistunut.»
»Kuningatar pitänee nyt hajaantunutta kansalliskokousta vihollisenaan?»
»Sanokaamme tarkemmin, herra Barnave. Kansalliskokouksessa minulla
on ollut ystäviä, mutta ettehän kieltäne, että kansalliskokouksen
enemmistö on ollut vihamielinen kuninkuudelle.»
»Madame», sanoi Barnave, »kansalliskokous on vain yhden kerran toiminut
kuninkaan ja teidän vihollisenanne: sinä päivänä, jolloin se päätti,
ettei kukaan sen jäsenistä saisi astua lakiasäätävään eduskuntaan.»
»En ymmärrä teitä oikein, herra. Selittäkää tarkemmin», sanoi
kuningatar epäilevästi hymyillen.
»Se on perin mutkatonta: siten riistettiin ystävienne kädestä kilpi.»
»Ja minun käsittääkseni miekka vihollistemme kädestä.»
»Ah, madame, erehdytte! Isku tulee Robespierren taholta ja se on
hirveä kuten kaikki, mikä sen miehen taholta tulee. Ensinnäkin,
uusi kansalliskokous on teille suuri tuntemattomuus. Perustuslakia
säätävässä kansalliskokouksessa te tiesitte, keitä vastaan ja millä
keinoin taistella. Lakiasäätävässä kansalliskokouksessa on tehtävä
uusi tutkimus. Ja sitten, huomatkaa se tarkoin, madame, ehdottaessaan,
ettei ketään meistä saisi valita uudelleen, Robespierre tahtoi
esittää Ranskalle kaksi vaihtoehtoa: valita eduskunnan rungoksi joko
sen, mikä on meitä ylempänä, tai sen, mikä on meitä alempana. Meidän
yläpuolellamme ei ole mitään: maastamuutto on pannut kaikki sekaisin.
Ja vaikka olettaisikin, että aatelisto olisi pysynyt Ranskassa, ei
kansa hakisi edustajiaan aatelisten joukosta.
Meitä alempana olevien parista siis kansa on valinnut edustajansa. Uusi
eduskunta on siis kauttaaltaan demokraattinen. Joitakin vivahduksia
tässä demokratiassa, siinä kaikki.»
Kuningattaren ilmeistä huomasi, että hän kuunteli hyvin tarkkaavasti
Barnaven esitystä ja että alettuaan ymmärtää hän alkoi pelätä.
»Nähkääs», jatkoi Barnave, »minä olen nähnyt ne edustajat, sillä
kolmen neljän viime päivän kuluessa niitä on virrannut Pariisiin. Olen
nähnyt erikoisesti ne, jotka tulevat Bordeauxista. Miltei kaikki ovat
nimettömiä, mutta kaikilla on kiire tehdä itselleen nimi, sitäkin
polttavampi kiire, kun he ovat nuoria. Lukuunottamatta Condorcetia,
Brissotia ja muutan» muita, iäkkäimmät heistä eivät ole täyttäneet
vielä kolmeakaankymmentä. Se on nuorten rynnistystä, kypsyneen
karkoittamista ja perinnäistapojen tuhoamista. Ei enää harmaita
hiuksia. Uusi Ranska kokoontuu mustatukkaisena.»
»Ja te arvelette, herra Barnave, että meidän on pelättävä enempi
saapuvia kuin lähteneitä?» ₙₙ
»Niin, madame, sillä ne, jotka saapuvat, tuovat tullessaan työohjeen:
sota aatelistoa ja papistoa vastaan! Kuninkaasta ei puhuta vielä
mitään, jäädään odottavalle kannalle... Jos hän haluaa tyytyä pelkkään
toimeenpanovaltaan, kenties hän saa anteeksi menneisyyden.»
»Mitä!» huudahti kuningatar. »Mitä, hän saa anteeksi menneisyyden?
Mutta kuninkaanhan kai tulisi antaa anteeksi!»
»Vallan oikein. Nähkääs, siinä juuri ei milloinkaan synny
yhteisymmärrystä. Ne, jotka saapuvat, madame — ja te saatte
valitettavasti pian siitä todistuksen — eivät edes yritä teeskennellä
sitä alttiutta, mitä nyt lähteneet osoittivat... Heidän mielestään —
minulle mainitsi siitä muuan Gironden edustaja, virkatoverini Vergniaud
— heidän mielestään kuningas on vihollinen.»
»Vihollinen?» sanoi kuningatar hämmästyneenä.
»Niin, madame, vihollinen», toisti Barnave. »Toisin sanoin, kaikkien
sisäisten ja ulkoisten vihollisten tahallinen tai tahaton keskus.
Ah, madame, se täytyy tunnustaa, nämä uudet tulokkaat eivät ole ihan
väärässä uskoessaan paljastaneensa totuuden, vaikkei heillä olisikaan
muuta ansiota kuin se, että lausuvat ääneen, mitä teidän pahimmat
vihamiehenne eivät uskaltaneet edes kuiskata...»
»Vihollinen?» kertasi kuningatar. »Kuningasko kansansa vihollinen?
Oh, tosiaankin, herra Barnave, sitä te ette saa minua milloinkaan
myöntämään, ette edes ymmärtämään!»
»Se on silti totuus, madame. Luontainen vihollinen,-mielenlaadun
kasvattama vihollinen! Kolme päivää sitten hän vannoi valan
perustuslaille, eikö niin?»
»Kyllä, entä sitten?»
»Palatessaan tänne kuningas voi miltei pahoin kiukusta ja illalla hän
kirjoitti keisarille.»
»Mutta luuletteko meidän voivan sietää moisia nöyryytyksiä?»
»Ah, siinä sen näette, madame! Vihollinen, kohtalokkaasti vihollinen!
Tahallinen vihollinen, sillä herra de la Vauguyonin, jesuiittapuolueen
kenraalin, kasvattamana kuningas on pannut sydämensä pappien käteen,
ja papit ovat kansan vihollisia. Tahaton vihollinen, sillä hän
on vallankumousvastaisen liikkeen pakollinen johtaja. Ja vaikka
olettaisikin, ettei hän poistu Pariisista, on hän silti Koblenzissa
emigranttien muodossa Vendéessa pappien hahmossa, Wienissä ja
Preussissa liittolaistensa Leopoldin ja Fredrikin persoonassa.
Kuningas ei tee mitään... minä lisään, vaikkei hän tekisikään mitään,
madame», sanoi Barnave surullisesti, »niin, hänen olemattaan missään
henkilökohtaisesti mukana, hänen nimeään käytetään. Matalassa majassa,
saarnatuolissa, linnassa hän on poloinen kuningas, pyhä kuningas!
Vallankumousta vastaan syntyy hirveä kapina, madame, syntyy säälin
kapina!»
»Herra Barnave, tekö tosiaankin puhutte minulle tuolla tavoin? Ettekö
te ole ollut ensimmäinen meitä säälimään?»
»Oh, madame, kyllä, kyllä! Minä olen säälinyt teitä ja säälin yhä ja
ihan vilpittömästi! Mutta se ero on minun ja niiden välillä, joista
puhun, että he säälivät teitä tuhotakseen teidät, ja minä säälin teitä
pelastaakseni teidät!»
»Mutta, hyvä herra, ovatko ne uudet tulokkaat, jotka teidän sanojenne
mukaan ryhtyvät tuhotaisteluun meitä vastaan, sopineet ennakolta
toimintatavoista, laatineet selvän työohjelman?»
»Eivät, madame. Toistaiseksi olen havainnut vain seuraavat epäselvät
arvostelut: _Majesteetin_ arvonimi on poistettava avajaisistunnon
tervehdyspuheesta ja valtaistuimen tilalle on pantava tavallinen
nojatuoli puheenjohtajan vasemmalle puolelle.»
»Näettekö siinä jotakin enempää kuin herra Thouretin käyttäytymisessä,
kun hän istuutui, koska kuningaskin istuutui?»
»Se merkitsee ainakin askelta eteenpäin eikä askelta taaksepäin...
Lisäksi tulee se pelottava seikka, madame, että herrat Lafayette ja
Bailly menettävät virkansa.»
»Oh; heitä minä en kaipaa», sanoi kuningatar nopeasti.
»Ja olette väärässä, madame. Bailly ja Lafayette ovat teidän
ystäviänne...»
Kuningatar hymyili katkerasti.
»Teidän ystäviänne, madame, kenties teidän viimeiset ystävänne!
Säilyttäkää heidät, jos heille jää hitunenkin kansansuosiota, käyttäkää
sitä. Mutta kiiruhtakaa, heidän kansanomaisuutensa häviää ennen pitkää,
niinkuin minun jo on käynyt.»
»Herra Barnave, te olette nyt osoittanut minulle kuilun, olette
opastanut minut sen partaalle, olette antanut minun mitata sen
syvyyden, mutta ette ole sanonut minulle keinoa, jolla sen välttäisin.»
Barnave oli hetken vaiti.
Sitten hän huoahti ja mutisi:
»Voi, madame, miksi teidät pidätettiin Montmédyn tiellä!»
»Kas niin», sanoi kuningatar, »herra Barnave siis hyväksyy Varennesin
paon!»
»Minä en hyväksy sitä, madame, sillä nykyinen asemanne on sen
pakoretken johdonmukainen seuraus. Mutta koska se pakoretki on johtanut
tällaisiin tuloksiin, minä valitan, ettei se onnistunut paremmin.»
»Tänään siis herra Barnave, kansalliskokouksen jäsen, jonka mainittu
kansalliskokous valitsi herrojen Pétionin ja Latour-Maubourgin kanssa
tuomaan kuninkaan ja kuningattaren takaisin Pariisiin, valittaa,
etteivät kuningas ja kuningatar nyt ole ulkomailla?»
»Oh, ymmärtäkäämme toisemme oikein, madame. Se, joka sitä valittaa, ei
ole suinkaan kansalliskokouksen jäsen eikä herrojen Latour-Maubourgin
ja Pétionin virkatoveri, vaan se on poloinen Barnave, joka kelpaa
enää vain teidän nöyräksi palvelijaksenne ja joka on valmis uhraamaan
hyväksenne henkensä, ainoan, mitä hän enää omistaa.»
»Kiitos, herra Barnave», sanoi kuningatar. »Äänenpaino, jolla esititte
tarjouksenne, todistaa, että te olette mies pitämään sananne. Mutta
minä toivon, ettei minun tarvitse teiltä sellaista uhrausta vaatia.»
»Sitä pahempi minulle, madame!» vastasi Barnave yksivakaisesti.
»Kuinka niin sitä pahempi?»
»Juuri niin... Jos kerran on kaaduttava, parempi olisi kaatua
taistellen. Mutta nyt tapahtuu seuraavaa, madame Dauphinéni kolkassa,
missä olen teille hyödytön, minä teen lupauksia vielä enemmän
nuorelle ja kauniille naiselle, hellälle ja uhrautuvalle äidille kuin
kuningattarelle. Samat erehdykset jotka ovat tehneet menneisyyden,
valmistelevat tulevaisuutta. Te luotatte ulkomaiseen apuun, jota
ei tule tai joka tulee liian myöhään. Jakobiinit anastavat vallan
kansalliskokouksessa ja sen ulkopuolella. Ystävänne poistuvat Ranskasta
vainoa välttääkseen. Ne, jotka jäävät, pidätetään ja pannaan tyrmään.
Minä olen niitä, sillä minä en halua paeta. Minut tuomitaan kuolemaan.
Minun arvoton kuolemani ei ole teille hyödyksi, ehkette saa sitä
tietääkään, tai jos huhu tästä kuolemasta osuukin korviinne, on minusta
ollut teille niin vaivainen apu, että olette unohtanut ne muutamat
hetket, jolloin olen voinut toivoa kykeneväni auttamaan teitä...»
»Herra Barnave», sanoi kuningatar hyvin arvokkaasti, »minun on
mahdotonta tietää, minkälaisen tulevaisuuden kohtalo meille,
kuninkaalle ja minulle, valmistaa, mutta sen tiedän, että niiden
miesten nimet, jotka ovat meitä auttaneet, pysyvät alati visusti
muistissamme, ja että mitä onnea tai onnettomuutta he saavat kokea, ei
jää meille vieraaksi... Siihen mennessä, herra Barnave, voimmeko tehdä
mitään hyväksenne?»
»Paljon... te henkilökohtaisesti, madame... Te voitte todistaa minulle,
etten ole ollut silmissänne vallan arvoton olento.»
»Mitä sitä varten on tehtävä?»
Barnave laskeutui toiselle polvelleen.
»Ojentakaa kätenne suudeltavaksi, madame.»
Kyynel kihosi Marie-Antoinetten kuiviin silmäripsiin, ja hän ojensi
nuorelle miehelle valkoisen ja kylmän kätensä, jota yhden vuoden
väliajalla koskettivat kansalliskokouksen kaunopuheisimmat huulet:
Mirabeaun ja Barnaven.
Barnave vain hipaisi sitä; näki selvästi, että tuo poloinen
hupsu pelkäsi, että jos hän painaisi huulensa tuolle kauniille
marmorikädelle, hän ei voisi niitä siitä enää irroittaa.
Sitten hän nousi ja virkkoi:
»Madame, minä en ole niin ylpeä, että sanoisin teille: 'Kuninkuus
on pelastettu!' Mutta minä sanon teille: ’Jos kuninkuus on tuomittu
perikatoon, niin se, joka koskaan unohtaa suosionosoituksen, jonka
muuan kuningatar on hänelle myöntänyt, se tuhoutukoon kuninkuuden
mukana!'»
Barnave tervehti kuningatarta ja lähti.
Marie-Antoinette katseli hänen poistumistaan huoaten ja kun ovi oli
Barnaven perässä sulkeutunut, jupisi hän:
»Tyhjä sitruuna-parka! Eipä tarvittu pitkää aikaa, ennenkuin sinusta
jäi jäljelle vain kuori...»