Menkäämme nyt Pariisiin ja katsokaamme, mitä siellä tapahtui.
Pariisi oli kuullut huhun ampumisesta ja oli hätkähtänyt. Pariisi ei
tiennyt vielä varmasti, kuka oli väärässä kuka oikeassa, mutta se tunsi
saaneensa haavan ja että tämä haava vuoti verta.
Robespierre pysytteli visusti jakobiini-kerhossa, niinkuin kuvernööri
linnoituksessaan. Siellä hän oli todella mahtava. Mutta tällä hetkellä
kansanomainen linnoitus oli räjähtänyt, ja kaikki voivat tunkeutua
sisälle aukosta, jonka Barnave, Duport ja Lameth olivat poistuessaan
tehneet.
Jakobiinit lähettivät yhden joukostaan tiedustelumatkalle.
Heidän naapuriensa, feuillanttien, ei ollut tarvinnut lähettää ketään;
tunti tunnilta, minuutti minuutilta he olivat selvillä kaikesta. Heidän
puolueensa oli ollut pelissä ja he käyttivät sitä seikkaa hyväkseen...
Jakobiinien lähetti palasi kymmenen minuutin perästä. Hän oli tavannut
joukon pakolaisia, jotka olivat huutaneet hänelle seuraavan hirveän
uutisen:
»Lafayette ja Bailly surmaavat kansaa!»
Kaikki eivät olleet kuulleet Baillyn epätoivoista huutoa, kaikki eivät
olleet nähneet Lafayetten heittäytyvän tykkien eteen.
Lähetti palasi siis ja viskasi vuorostaan kauhunhuudon kokouksen
osanottajien joukkoon. Heitä oli muuten vähäisen, sillä vain kolme- tai
neljäkymmentä jakobiinia oli kerääntynyt vanhaan luostariin.
He käsittivät, että feuillantit panisivat heidät vastaamaan
yllytyksestä. Eikö edellinen anomus ollut lähtenyt heidän kerhostaan?
He olivat tosin ottaneet sen pois, mutta jälkimäinen anomus oli
ilmeisesti edellisen tulos.
He pelkäsivät.
Se kalpea olento, se hyveen haamu, se Rousseaun filosofian varjo, jota
nimitettiin Robespierreksi, muuttui kalpeasta tuhkanharmaaksi. Arrasin
varovainen edustaja koetti pujahtaa tiehensä, muttei voinut. Hänellä
oli voimaa jäädä ja tehdä jotakin. Tämän päätöksen saneli kauhu.
Yhdistys julisti kieltävänsä ne väärät ja valheelliset painotuotteet,
jotka oli pantu sen tiliin, ja vannovansa uudelleen uskollisuutta
perustuslaille ja kuuliaisuutta kansalliskokouksen määräyksille.
Tuskin se oli julistanut tämän päätöksensä, kun jakobiniluostarin
vanhoista käytävistä kuului kovaa melua, joka tuli ulkoa kadulta.
Tämä melu oli naurua, vihellystä, hihkunaa, uhkaavia sanoja, laulun
hoilotusta. Korvat hörössä jakobiinit kuuntelivat ja toivoivat, että
melu menisi ohi ja siirtyisi Palais-Royalin taholle.
Mutta ei! Melu pysähtyi nimenomaan sen matalan ja pimeän portin eteen,
joka aukeni Saint-Honoré-kadulle. Ja kauhua olivat omiaan lisäämään
eräitten kerholaisten huudahdukset:
»Palkkakaartilaiset tulevat Mars-kentältä! He aikovat särkeä portin
tykeillä!»
Onneksi oli porteille pantu sotamiehiä vartijoiksi. Kaikki tiet
suljettiin, jotta estettäisiin tätä joukkoa, joka oli raivostunut ja
humaltunut vuodattamastaan verestä, levittämästä sitä toistamiseen.
Sitten jakobiinit ja katselijat poistuivat pikku hiljaa. Salin
tyhjentäminen ei vaatinut pitkää aikaa, sillä jos alhaalla oli vain
kolme-neljäkymmentä jakobiini-jäsentä, ei ylhäällä parvekkeilla ollut
sataa enempää katselijoita.
Rouva Roland, joka tänä päivänä ehti olla kaikkialla, kuului
viimeksimainittuihin. Hän kertoo, että muuan jakobiini, kuultuaan
uutisen, että palkkakaartilaiset aikoivat hyökätä kokoussaliin, menetti
malttinsa tykkänään ja syöksyi naisten parvekkeelle.
Rouva Roland häpesi moista kauhua ja meni ulos samaa tietä kuin oli
tullutkin.
Mutta, kuten sanottu, toimivat henkilöt ja katselijat pujahtivat ulos
raollaan olevasta portista yksi toisensa jälkeen.
Tuli Robespierren vuoro.
Hetken hän epäröi. Kääntyisikö hän oikealle vai vasemmalle? Vasemmalle,
jos hän aikoi asuntoonsa — hän asui, kuten tiedetään, Maraisin perällä
— mutta silloin hänen täytyisi kulkea tämän palkkakaartin rivien halki.
Hän piti parempana yrittää Saint-Honorén työläiskortteliin ja pyytää
kattoa päänsä päälle Pétionilta, joka asui siellä.
Hän kääntyi oikealle.
Robespierre halusi kaikin mokomin pysyä huomaamattomana, mutta kuinka
se kävisi päinsä? Hänen oliivinvihreä nuttunsa, turhanaikaisen siisti
ja puhdas — raitainen puku tuli vasta myöhemmin — silmälasit, jotka
todistivat, että tämän hyveellisen isänmaanystävän silmät olivat ennen
aikojaan kuluneet öitten valvonnassa, hänen kärpän ja ketun kulkua
muistuttava viisto astuntansa tunnettiin kaikkialla.
Robespierre oli tuskin astunut kahtakaankymmentä askelta kadulla, kun
pari kolme kävelijää jo sanoi toisilleen:
»Robespierre... näetkö Robespierreä?... Tuo on Robespierre!»
Naiset pysähtyivät ja ristivät kätensä — naiset pitivät paljon
Robespierrestä, joka kaikissa puheissaan oli pannut etualalle sydämensä
tunneherkkyyden.
»Mitä, onko tuo meidän rakas herra de Robespierre?»
»On.»
»Missä?»
»Tuolla, tuolla! Näetkö tuota pientä, hentoa miestä, jonka
tukka on hyvin jauhoitettu, joka hiipii muurin kuvetta ja joka
vaatimattomuuttaan haluaa pysytellä varjossa?»
Robespierre ei pysytellyt varjossa vaatimattomuuttaan, hän piileskeli
pelkuruuttaan. Mutta kukapa olisi tohtinut väittää, että hyveellinen,
lahjomaton Robespierre, että kansantribuuni pelkäsi?
Muuan mies tuli ihan hänen lähelleen, todetakseen varmasti, että se oli
hän.
Robespierre painoi hattunsa syvemmälle päähän, sillä hän ei tiennyt,
miksi häntä katseltiin.
Mies tunsi hänet.
»Eläköön Robespierre!» huusi hän.
Robespierre olisi mieluummin nähnyt edessään vihamiehen kuin tällaisen
ystävän.
»Robespierre!» huusi toinen vieläkin haltioituneempi ääni. »Eläköön
Robespierre! Jos me välttämättä tarvitsemme kuningasta, miksei hänestä
tehdä sitä?»
Oi, suuri Shakespiere! »Caesar on kuollut, korotettakoon hänen
murhaajansa Caesariksi!»
Jos koskaan mies kiroo kansanomaisuuttaan, niin kyllä Robespierre tällä
hetkellä.
Hänen ympärilleen kertyi tavaton väenpaljous. Ehdotettiin jo, että
häntä kannettaisiin riemukulussa.
Silmälasiansa yli hän pälyili hätääntyneenä oikealleen ja vasemmalleen
hakien avointa porttia, pimeää käytävää, jonne pakenisi, jonne
piiloutuisi.
Silloin hän tunsi käsivarteensa tartuttavan, tunsi, että hänet
vedettiin sivulle, ja kuuli ystävällisen äänen kuiskaavan:
»Tulkaa!»
Robespierre myöntyi vaistomaisesti, antoi taluttaa itseään, näki oven
sulkeutuvan hänen perässään ja huomasi olevansa puusepän työhuoneessa.
Tämä puuseppä oli arviolta kahden- tai viidenviidettä vuoden ikäinen.
Hänen lähellään seisoi hänen vaimonsa. Perähuoneessa kaksi kaunista,
nuorta neitoa, toinen viidentoista, toinen kahdeksantoista ikäinen, oli
kattamassa perheen illallispöytää.
Robespierre oli hyvin kalpea ja näytti pyörtyvän siihen paikkaan.
»Léonore», sanoi puuseppä, »lasillinen vettä!»
Léonore, puusepän vanhempi tytär, lähestyi, koko ruumis vapisten,
vesilasi kädessä.
Vakaisen kansantribuunin huulet kenties koskettivat neiti Duplayn
sormia.
Sillä Robespierre oli puuseppä Duplayn katon alla.
Sillaikaa kuin rouva Roland, joka tietää, mihin vaaraan hän antautuu,
ja joka vielä liioitteleekin sitä vaaraa, käy turhaan Maraisissa
tarjotakseen hänelle suojaa luonansa, jättäkäämme Robespierre, joka on
hyvässä turvassa Duplayn kelpo perheessä, josta pian tulee hänen uusi
kotinsa, ja menkäämme Tuilerieihin tohtori Gilbertiä tapaamaan.
Tälläkin kerralla kuningatar odottaa, mutta koska hän ei odota
Barnavea, ei hän ole nyt rouva Campanin keskikerroksessa, vaan omassa
huoneessaan, eikä seiso käsi ovenrivassa, vaan istuu nojatuolissaan,
pää käsiin nojaten.
Hän odottaa Weberiä, jonka hän on lähettänyt Mars-kentälle ja joka on
nähnyt kaikki Chaillotin kunnaalta.
Tehdäksemme kuningattarelle oikeutta ja käsittääksemme vihan, joka
häntä kannusti — niin väitettiin — ranskalaisia vastaan ja josta häntä
on niin ankarasti moitittu, kertokaamme, koska olemme kuvailleet, mitä
hän sai kärsiä Varennesin matkalla, myöskin, mitä hän oli saanut kärsiä
paluunsa jälkeen.
Historioitsija voi olla puolueellinen; me olemme vain
romaaninsepittäjä. Puolueellisuus ei ole meille luvallista.
Kun kuningas ja kuningatar oli pidätetty, ajatteli kansa vain yhtä
seikkaa: kerran paettuaan he voisivat paeta toistamiseen ja tällä
toisella kerralla päästä rajan taakse.
Kuningatarta varsinkin pidettiin velhona, joka Medean lailla pystyisi
karkaamaan ikkunastaan kahden lohikäärmeen vetämissä vaunuissa.
Näitä ajatuksia ei hautonut ainoastaan kansa. Ne olivat juurtuneet
niihin upseereihinkin, jotka olivat saaneet tehtäväkseen vartioida
Marie-Antoinettea.
Herra de Gouvion, joka oli päästänyt hänet livahtamaan käsistään
Varennesiin ja jonka rakastajatar, kuningattaren pukuvaraston hoitaja,
oli antanut ilmi heidän lähtönsä Baillylle, oli selittänyt luopuvansa
kaikesta vastuusta, jos jollakin toisella naisella kuin rouva de
Rochereulillä — se oli, kuten muistettaneen, pukuvaraston hoitajattaren
nimi — olisi oikeus päästä kuningattaren huoneistoon.
Kuninkaallisten huoneistoon johtavien portaitten alapäähän hän olikin
ripustuttanut rouva de Rochereulin muotokuvan, jotta vartija voisi
todeta jokaisen puheillepyrkijän henkilöllisyyden ja evätä kaikilta
muilta naisilta pääsyn sisälle.
Kuningattarelle kerrottiin tästä vahtimiesten saamasta ohjeesta.
Hän meni heti valittamaan kuninkaalle asiasta. Kuningas ei voinut
uskoa sitä todeksi. Hän meni portaitten alapäähän saadakseen asiasta
varmuuden. Niin oli kuin kuningatar sanoi.
Kuningas kutsututti Lafayetten ja vaati tätä poistamaan muotokuvan.
Muotokuva poistettiin, ja kuningattaren entiset hovinaiset astuivat
jälleen hänen palvelukseensa.
Mutta tämän nöyryyttävän ohjesäännön tilalle ryhdyttiin varokeinoon,
joka ei ollut vähemmän loukkaava: pataljoonan päälliköt, jotka
sijoitettiin kuningattaren makuusuojan edessä olevaan, isoksi
kabinetiksi sanottuun huoneeseen, olivat saaneet määräyksen pitää
näiden huoneitten välisen oven alati avoinna, jotta kuninkaallista
perhettä voitaisiin aina valvoa.
Kerran kuningas tuli panneeksi tämän oven kiinni.
Heti upseeri riensi avaamaan sen.
Vähää myöhemmin kuningas sulki oven.
Mutta avatessaan sen jälleen upseeri sanoi:
»Sire, on hyödytöntä teidän sulkea tämä ovi. Niin monesti kuin sen
suljette, yhtä monesti minä sen aukaisen. Sellainen on ohjesääntö.»
Ovi jäi auki.
Siihen upseerit sentään saatiin suostumaan, että kuningattaren
pukeutuessa tai riisuutuessa tämä ovi työnnettiin raolleen, muttei ihan
kiinni.
Kun kuningatar oli pukeutunut tai makuulla, avattiin ovi jälleen.
Se oli sietämätöntä mielivaltaa. Kuningatar keksi tällöin siirrättää
hovinaisensa vuoteen omansa viereen, niin että se tuli hänen ja oven
väliin.
Tästä pyörillä kulkevasta ja uutimin koristellusta vuoteesta tuli
hänelle eräänlainen irtoseinä, jonka takana hän voi pukeutua ja
riisuutua.
Eräänä yönä vartioupseeri, nähdessään hovinaisen nukkuvan ja
kuningattaren valvovan, käytti hyväkseen hovinaisen nukkumista, astui
makuuhuoneeseen ja lähestyi kuningattaren vuodetta.
Kuningatar silmäili häntä ilmein, jonka Maria Teresian tytär osasi
saada katseeseensa, milloin hänelle ei osoitettu kunnioitusta, mutta
rehti upseeri, joka arveli esiintyvänsä täysin kunnioittavasti, ei
huolestunut ollenkaan tuosta ilmeestä, silmäili vuorostaan kuningatarta
katseessa säälinilme, josta ei voinut erehtyä, ja sanoi:
»Ah, tosiaankin, koska tapaan teidät yksin, madame, on minun annettava
teille eräitä neuvoja.»
Ja välittämättä odottaa, halusiko kuningatar niitä kuunnella vai ei,
hän selitti tälle, mitä hän tekisi, _jos hän olisi kuningattaren
paikalla_.
Kuningatar, joka aluksi oli katsellut häntä närkästyneenä, rauhoittui
pian ja salli hänen puhua ja lopulta kuunteli häntä syvän alakuloisena.
Kesken kaiken hovinainen heräsi ja nähdessään miehen seisovan
kuningattaren vuoteen vieressä kiljahti ja aikoi huutaa apua.
Mutta kuningatar pidätti hänet siitä.
»Ei, Campan», sanoi hän, »sallikaa minun kuunnella, mitä tämä herra
sanoo... Hän on kunnon ranskalainen, joka niin monen muun lailla on
erehtynyt aikeistamme, ja hänen puheensa todistaa syvää kiintymystä
kuninkuutta kohtaan.»
Ja upseeri esitti kuningattarelle sanottavansa loppuun asti.
Ennen Varennesin matkaa Marie-Antoinetten hiuksissa ei ollut
ainoatakaan harmaata karvaa.
Sinä yönä, joka seurasi varemmin kertomaamme kohtausta hänen ja Charnyn
kesken, hänen tukkansa oli harmaantunut melkein kauttaaltaan.
Huomattuaan tämän surullisen muodonvaihdoksen hän hymyili katkerasti,
leikkasi hiuksistaan suortuvan, lähetti sen rouva de Lamballelle
Lontooseen ja liitti niihin sanat: »Onnettomuuden harmaannuttamat!»
Olemme nähneet hänen odottavan Barnavea, olemme kuulleet, että tällä
oli jonkunlaisia toiveita, mutta näihin toiveihin hänen oli ollut hyvin
vaikea saada kuningatar uskomaan.
Marie-Antoinette pelkäsi väkivaltaisia kohtauksia. Toistaiseksi
sellaiset kohtaukset olivat kääntyneet häntä vastaan. Heinäkuun 14,
lokakuun 5 ja 6 päivä ja pidättäminen Varennesissa olivat siitä
todistuksina.
Hän oli kuullut Tuilerieissä puhuttavan Mars-kentän kohtalokkaasta
yhteislaukauksesta. Hän oli siitä syvästi huolissaan. Varennesin matka
oli kaikesta huolimatta ollut hänelle suuri tapahtuma. Siihen asti
vallankumous ei ollut hänen silmissään merkinnyt enempää kuin joku
Pittin systeemi, joku Orleansin herttuan vehkeily. Hän päätteli, että
jotkut yllyttäjät johtivat Pariisia. Hän sanoi kuninkaan kanssa: »Rehti
maaseutumme!»
Hän oli nähnyt maaseudun. Maaseutu oli vallankumouksellisempi kuin
Pariisi.
Kansalliskokous oli liian vanha, liian laverteleva, liian raihnas
täyttääkseen tarmokkaasti Barnaven sen nimessä tekemät sitoumukset.
Eikö se sitäpaitsi ollut kuolemaisillaan? Kuolevan syleily ei ollut
terveellistä!
Kuningatar odotti siis, kuten olemme maininneet, Weberiä hyvin
levottomana.
Ovi aukeni, ja hän kääntyi nopeasti sille taholle. Mutta kookkaan kelpo
itävaltalaisen asemasta hän näkikin ovella tohtori Gilbertin vakavat,
kylmät piirteet.
Kuningatar ei pitänyt tuosta rojalistista, jonka perustuslailliset
teoriat olivat niin hiottuja, että kuningatar luuli häntä
tasavaltalaiseksi. Mutta hän kunnioitti tavallaan tuota Gilbertiä.
Hän ei ollut lähettänyt kutsumaan tohtoria, ei ruumiillisen kivun
eikä henkisen kärsimyksen takia. Mutta aina kun tohtori oli paikalla,
kuningatar alistui hänen vaikutukseensa.
Gilbertin nähdessään kuningatar säpsähti.
Hän ei ollut nähnyt tohtoria sen illan jälkeen, jolloin hän palasi
Varennesista.
»Te, tohtori?» mutisi hän.
Gilbert kumarsi.
»Niin, madame», sanoi hän. »Tiedän teidän odottaneen Weberiä. Mutta
uutiset, jotka hän teille tuo, voin minä kertoa täsmällisemmin. Hän oli
sillä Seinen puolella, missä ei murhattu, minä sensijaan olin sillä
Seinen puolella, missä murhattiin...»
»Missä murhattiin? Mitä siis on tapahtunut, tohtori?» kysyi kuningatar.
»Suuri onnettomuus, madame: hovipuolue on voittanut!»
»Hovipuolue on voittanut! Ja sitä te sanotte onnettomuudeksi, herra
Gilbert?»
»Niin sanon, koska se on saavuttanut voittonsa käyttämällä erästä
niistä hirveistä keinoista, jotka pilaavat voittajan ydinhermon ja
jotka toisinaan kaatavat hänet voitetun rinnalle!»
»Mutta mitä siis on tapahtunut?»
»Lafayette ja Bailly ovat ampuneet kansaa. Lafayette ja Bailly eivät
voi tämän jälkeen olla teille enää hyödyksi.»
»Mikseivät?»
»Koska he ovat menettäneet kansansuosion.»
»Entä mitä kansa teki silloin, kun sitä ammuttiin?»
»Se allekirjoitti anomusta, jossa vaadittiin erottamista.»
»Kenen erottamista?»
»Kuninkaan.»
»Ja teidän mielestänne on tehty väärin, kun sitä ammuttiin?» kysyi
kuningatar, jonka katse välähti.
»Minun käsittääkseni olisi ollut parempi saada se vakuutetuksi kuin
ampua sitä.»
»Mutta vakuutetuksi mistä?»
»Kuninkaan vilpittömyydestä.»
»Kuningashan on vilpitön!»
»Anteeksi, madame... Kolme päivää sitten lähdin kuninkaan luota.
Koko iltakauden olin koettanut saada häntä käsittämään, että hänen
todelliset vihollisensa ovat hänen molemmat veljensä, Condén prinssi
ja emigrantit. Polvillani rukoilin häntä katkaisemaan kaikki suhteensa
heihin ja hyväksymään vilpittömästi perustuslain, paitsi että siinä
muutettaisiin eräät kohdat, joiden sovelluttaminen käytäntöön olisi
sula mahdottomuus. Kuningas tuli vakuutetuksi — niin ainakin luulin —
ja suvaitsi luvata minulle, että kaikki suhteet hänen ja emigranttien
välillä katkeaisivat. Ja heti minun lähdettyäni, madame, kuningas on
allekirjoittanut ja tekin olette allekirjoittanut hänen veljelleen,
Monsieurille, osoitetun kirjeen, jossa tämä valtuutetaan tekemään
voitavansa Itävallan keisarin ja Preussin kuninkaan taivuttamiseksi.
Kuningatar punastui kuin pahanteosta yllätetty lapsi. Mutta pahanteosta
tavattu lapsi painaa päänsä alas. Kuningatar sitävastoin kuohahti.
»Vihollisillamme on siis vakoojat kuninkaan työhuoneessakin?»
»Niin on, madame», vastasi Gilbert tyynesti, »ja sepä se tekeekin
kuninkaan astuman harha-askelen niin vaaralliseksi».
»Mutta, hyvä herra, kirje oli alusta loppuun kuninkaan sommittelema, ja
heti kun minä olin sen allekirjoittanut, kuningas taittoi ja sinetöi
sen, ja sitten se annettiin suoraan lähetille, jonka piti viedä se
perille.»
»Se on totta, madame.»
»Lähetti on siis pidätetty?»
»Kirje on luettu.»
»Mutta meidän lähellämme on siis pelkkiä heittiöitä?»
»Kaikki miehet eivät ole Charnyn kreivejä!»
»Mitä sillä tarkoitatte?»
»Ah, madame, tarkoitan sitä, että muuan niistä kohtalokkaista enteistä,
jotka tietävät kuninkaitten tuhoa, on, että nämä karkoittavat luotansa
miehet, jotka heidän pitäisi liittää rautaisin sitein kohtaloihinsa.»
»Minä en ole karkoittanut herra de Charnyta», sanoi kuningatar
katkerasti, »herra de Charny on lähtenyt omasta tahdostaan. Kun
kuninkaat tulevat kovaonnisiksi, eivät mitkään siteet ole kyllin lujia
pidättämään heidän lähellään entisiä ystäviä.»
Gilbert silmäili kuningatarta ja ravisti kevyesti päätänsä.
»Älkää soimatko herra de Charnyta, madame, tai hänen molempien
veljiensä veri huutaa haudan syvyydestä, Ranskan kuningatar on
kiittämätön!»
»Hyvä herra!» kivahti Marie-Antoinette.
»Oh, te tiedätte hyvin, että lausun totuuden, madame», jatkoi Gilbert,
»te tiedätte hyvin, että milloin todellinen vaara uhkaa teitä, herra de
Charny nähdään paikallaan, ja että se on vaaran paikka».
Kuningatar painoi päänsä alas.
»Mutta», virkkoi hän sitten kärsimättömästi, »ettehän toki ole tullut
tänne puhumaan kreivi de Charnysta?»
»En, madame. Mutta ajatukset ovat toisinaan kuten tapahtumatkin. Ne
liittyvät toisiinsa näkymättömin kuiduin, ja juuri ne tulevat äkisti
esille, joiden pitäisi pysyä sydämen salatuimmassa pimennossa. Ei,
minä tulin puhumaan kuningattarelle. Anteeksi, jos vastoin tahtoani
olen tullut puhuneeksi naiselle. Mutta nyt olen valmis korjaamaan
erehdykseni.»
»Entä mitä te halusitte sanoa kuningattarelle, hyvä herra?»
»Minä halusin panna hänen nähtäväkseen hänen asemansa, Ranskan ja
koko Euroopan nykyisen tilanteen. Halusin sanoa hänelle: 'Madame, te
pelaatte maailman onnella ja onnettomuudella. Te menetitte ensimmäisen
pelierän lokakuun kuudentena päivänä, te olette, ainakin hovin
mielistelijäin käsityksen mukaan, voittanut toisen erän. Huomisesta
lähtien te sekoitatte kortit, kuten sanotaan, _kauniiksi peliksi_.
Jos menetätte pelin, merkitsee se valtaistuimen, vapauden, kenties
hengenkin menoa!'»
»Ja luuletteko te», sanoi kuningatar suoristautuen äkkiä, »luuletteko
te, hyvä herra, että me väistämme sellaista pelkoa?»
»Tiedän, että kuningas on urhea: hän on Henrik neljännen jälkeläinen.
Tiedän, että kuningatar on sankariluonne: hän on Maria Teresian tytär.
Minä en yrittäisikään muuta kuin vakuuttaa. Valitettavasti minun täytyy
pelätä, etten milloinkaan saa istutetuksi kuninkaan ja kuningattaren
sydämeen vakaumusta, joka on omassa sydämessäni.»
»Miksi siis näette vaivaa, hyvä herra, jos itsekin arvelette sen
hyödyttömäksi?»
»Täyttääkseni velvollisuuteni, madame... Uskokaa minua, on suloista,
kun saa sellaisina myrskyaikoina, joita me nyt elämme, sanoa
itselleen jokaisen tuloksettomankin yrityksen jälkeen: 'Minä täytin
velvollisuuteni!'»
Kuningatar katseli Gilbertiä suoraan kasvoihin.
»Ennenkuin menemme edemmäs, hyvä herra», sanoi hän, »uskotteko, että
kuningas on vielä pelastettavissa?»
»Uskon.»
»Ja kuninkuus?»
»Toivon sitä.»
»No niin, hyvä herra», sanoi kuningatar syvän alakuloisesti huokaisten,
»te olette minua onnellisempi. Minä uskon, että molemmat ovat hukassa,
ja minä puolestani taistelen vain tunnonrauhani vuoksi.»
»Niin, madame, minä ymmärrän tuon, sillä te haluatte despoottista
kuninkuutta ja yksinvaltaista kuningasta. Kuten saituri, joka
nähdessään rannikon valmiina tarjoamaan hänelle enemmän kuin mitä hän
menettäisi haaksirikossa, ei henno uhrata osaakaan omaisuudestaan
ja haluaa säilyttää kaikki aarteensa, samoin tekin hukutte kaikkine
aarteinenne niiden painon viemänä... Ottakaa myrskystä vaari ja
heittäkää kurimukseen menneisyys, jos on pakko, ja uikaa kohden
tulevaisuutta!»
»Heittää menneisyys kurimukseen merkitsee katkaista suhteet kaikkiin
Euroopan hallitsijoihin.»
»Niinpä kyllä, mutta se tietää liittoa Ranskan kansan kanssa.»
»Ranskan kansa on meidän vihollisemme!» sanoi Marie Antoinette.
»Koska olette opettanut sen epäilemään teitä.»
»Ranskan kansa ei voi taistella eurooppalaista liittoutumaa vastaan.»
»Olettakaa sen etunenässä olevan kuninkaan, joka noudattaa
vilpittömästi perustuslakia, ja Ranskan kansa voittaa Euroopan.»
»Siihen tarvitaan miljoona-armeija.»
»Eurooppaa ei valloiteta miljoona-armeijalla, madame, Eurooppa
valloitetaan aatteen voimalla. Pystyttäkää Reinin rannoille ja
Alpeille kaksi kolmiväristä lippua, joihin on kirjoitettu sanat: 'Sota
tyranneille! Kansoille vapaus! ja Eurooppa valloitetaan.»
»Tosiaankin, hyvä herra, on hetkiä, jolloin olen valmis uskomaan, että
älykkäimmätkin tulevat hulluiksi!»
»Ah, madame, madame, ette siis tiedä, mitä Ranska on tällä hetkellä
kansojen silmissä? Ranska, muutamine yksityisluontoisine rikoksineen,
eräine paikallisina väkivaltaisuuksineen, jotka eivät mitenkään
tahraa sen valkoista pukua eivätkä likaa sen puhtaita käsiä, tämä
Ranska on vapauden neitsyt. Koko muu maailma on rakastunut siihen.
Alamaista, Reinin takaa, Italiasta miljoonat äänet kutsuvat sitä! Sen
tarvitsee vain astua rajan yli ja kansat odottavat sitä polvistuneina.
Kun Ranska saapuu, kädet täynnä vapautta, ei se saavu kansana, vaan
jumalallisena oikeutena, ikuisena totuutena!... Ah, madame, madame,
käyttäkää hyväksenne sitä seikkaa, ettei se ole vielä astunut
väkivallan tielle. Jos odotatte liian kauan, kääntää se maailmalle
kurkotetut kätensä itseään vastaan... Mutta Belgia, Saksa ja Italia
tarkkaavat nyt sen liikkeitä rakastunein ja iloisin katsein. Belgia
sanoo sille: 'Tule!' Saksa sanoo sille: 'Minä odotan sinua!' Italia
sanoo sille: 'Pelasta minut!' Eikö Pohjan perillä muuan tuntematon
käsi ole kirjoittanut Kustaa kolmannen työpöydälle: 'Ei sotaa Ranskaa
vastaan'? Kukaan niistä hallitsijoista, joiden apua olette pyytänyt,
madame, ei ole valmiina meitä vastaan sotimaan. Kaksi valtakuntaa vihaa
meitä syvästi. Saneessani kaksi valtakuntaa tarkoitan yhtä keisarinnaa
ja yhtä ministeriä, Katarina toista ja William Pittiä. Mutta he ovat
voimattomia meitä vastaan, ainakin nykyisin. Katarina toinen pitää
yhdessä kourassaan Turkkia ja toisessa Puolaa. Hän tarvitsee hyvinkin
pari kolme vuotta alistaakseen toisen ja nielläkseen toisen. Hän
työntää saksalaisia meitä vastaan, hän tarjoo heille Ranskaa. Hän
pilkkaa veljeänne Leopoldia toimettomuuden johdosta. Hän osoittaa
tälle Preussin kuningasta, joka hyökkää Hollantiin hänen sisartaan
kohdanneen vähäpätöisen loukkauksen johdosta. Hän sanoo tälle:
'Marssikaa toki’. Mutta hän ei marssi. Herra Pitt on tällä haavaa
ahmimassa Intiaa. Hän on kuin boakäärme. Tämä lakkaamaton ruoansulatus
turruttaa hänet. Jos me odotamme, kunnes se on päättynyt, hyökkää
hän vuorostaan meidän kimppuumme, muttei suinkaan ulkomaisen sodan,
vaan kansalaissodan muodossa... Minä tiedän, että te pelkäätte tätä
Pittiä kuin kuolemaa, tiedän, että te, madame, myönnätte puhuvanne
hänestä vain tuntien kuoleman esimakua. Haluatte tietää keinon, jolla
voi iskeä hänen sydämeensä? Se keino on tehdä Ranskasta tasavalta,
jota kuningas hallitsee. Mutta mitä te teette sensijaan, madame?
Mitä teidän ystävättärenne, prinsessa de Lamballe, tekee? Hän sanoo
Englannissa, missä hän edustaa teitä, että Ranskan ainoa kunnianhimo on
päästä varsinaisen perustuslain pohjalle, että Ranskan vallankumous,
jota kuningas on ohjannut ja kannatellut, on peräytymistiellä! Ja
mitä herra Pitt vastaa näihin lähentelyihin? Ettei hän siedä Ranskan
kehittyvän tasavallaksi, että hän pelastaa kuninkuuden. Mutta mitkään
prinsessa de Lamballen hyväilyt, vetoamiset ja rukoukset eivät ole
saaneet häntä lupaamaan pelastaa kuningasta. Sillä hän vihaa Ranskan
kuningasta! Eikö Ludvig kuudestoista, perustuslaillinen kuningas,
ajattelija-kuningas, ole kiistänyt häneltä Intiaa ja riistänyt häneltä
Amerikaa? Ludvig kuudestoista! Pitt haluaa vain yhtä asiaa, sitä näet,
että historia tekisi hänestä Kaarlo ensimmäisen seuralaisen!»
»Hyvä herra», huudahti kuningatar kauhistuneena, »kuka teille on
paljastanut kaikki nämä asiat?»
»Samat miehet, jotka kertovat minulle, mitä teidän majesteettinne
kirjoittamat kirjeet sisältävät.»
»Meillä ei siis ole enää yhtään ainoaa omaa ajatustakaan?»
»Olen sanonut teille, madame, että Euroopan hallitsijat olivat
kietoutuneet näkymättömään verkkoon, missä hangoittelijat taistelevat
turhaan. Älkää siis vastustelko, madame. Hyväksykää aatteet, joita
yritätte pitää taka-alalla, ja verkosta tulee teille varustus, ja
niistä, jotka vihaavat teitä, tulee teidän puolustajianne, ja ne
näkymättömät puukot, jotka uhkaavat teitä, muuttuvat miekoiksi, jotka
iskevät vihollisiinne!»
»Mutta te unohdatte alati, hyvä herra, että ne, joita te sanotte
vihollisiksemme, ovat hallitsijaveljiämme.»
»Niin, madame, tunnustakaa ranskalaiset lapsiksenne ja te saatte
silloin nähdä, kuinka vähän nämä veljet merkitsevät politiikan ja
valtiotaidon piirissä! Sitäpaitsi, eikö teidänkin mielestänne kaikkia
näitä hallitsijoita, kaikkia prinssejä ole merkitty kohtalokkaalla
leimalla, hulluuden sinetillä? Aloittakaamme veljestänne Leopoldista,
neljänviidettä vuoden ikäisestä raihnaasta ukosta, joka on siirtänyt
toskanalaisen haareminsa Wieniin ja elvyttää näivettyviä kykyjään itse
keksimillään kuolettavilla ärrytyksillä... Katsokaa Fredrikiä, katsokaa
Kustaata. Edellinen on kuollut, jälkimäinen kuolee perillisettä, sillä
kaikkihan tietävät, että Ruotsin perintöprinssi on Monkin eikä Kustaan
poika... Katsokaa Portugalin kuningasta, jolla on kolmesataa nunnaa...
Katsokaa Saksin kuningasta, jolla on kolmesataa viisikymmentäneljä
äpärää... Katsokaa Katarinaa, Pohjolan Pasiphaeta, jota sonnikaan
ei jaksa tyydyttää ja jolla on kolme armeijaa rakastajia... Voi,
madame, madame, ettekö huomaa, että kaikki nämä kuninkaat ja
hallitsijattaret ovat menossa kurimukseen, kuiluun, itsemurhaan ja
että jos te tahtoisitte, te, te, niin te menisitte, ette heidän
laillansa itsemurhaan, kuiluun, kurimukseen, vaan maailman valtiuteen,
yleismaailmalliseen kuninkuuteen!»
»Miksette kerro tätä kaikkea kuninkaalle, herra Gilbert?» kysyi
kuningatar järkytettynä.
»Ah, hyvä jumala, minä olen hänelle kertonut, mutta, kuten teillä, niin
hänelläkin on häijyt henget, jotka tuhoovat, mitä minä olen tehnyt.»
Sitten hän lisäsi syvän alakuloisesti:
»Olette kuluttanut Mirabeaun, kulutatte Barnaven, kulutatte minut
heidän jälkeensä samoin kuin heidätkin, ja kaikki on silloin sanottu!»
»Herra Gilbert», sanoi kuningatar, »odottakaa minua.» ... Menen heti
kuninkaan puheille ja palaan pian.»
Gilbert kumarsi. Kuningatar meni hänen ohitseen ja poistui ovesta,
josta pääsi kuninkaan puolelle.
Tohtori odotti kymmenen minuuttia, neljännestunnin, puoli tuntia.
Vihdoin aukeni ovi, mutta ovi, joka oli vastapäätä sitä, mistä
kuningatar oli mennyt.
Tulija oli muuan vahtimestari, joka pälyiltyään levottomasti
ympärilleen lähestyi Gilbertiä, teki vapaamuurarin salamerkin, antoi
hänelle erään kirjeen ja poistui.
Gilbert avasi kirjeen ja luki:
»Tuhlaat aikaasi, Gilbert. Tällä hetkellä kuningatar ja kuningas
kuuntelevat herra de Breteuilia, joka on tullut Wienistä ja tuonut
heille seuraavan valtiollisen ohjelman:
'Barnavea käytettävä kuten Mirabeauta; voitettava aikaa; vannottava
perustuslaki; noudatettava sitä kirjaimellisesti, jotta näytettäisiin
sen mahdottomuus. Ranska viilenee, ikävystyy. Ranskalaiset ovat
huikentelevaa väkeä; tulee jokin uusi tuulahdus ja vapaus unohdetaan.
Ellei vapautta unohdeta, voitetaan ainakin yksi vuosi, ja vuoden
perästä me olemme valmiit sotaan.'
Luovu siis näistä kahdesta kuolemaantuomitusta, joita vielä ivaten
sanotaan kuninkaaksi ja kuningattareksi, ja mene, hetkeäkään
arkailematta, Gros-Cailloun sairaalaan. Siellä tapaat kuolevan, joka
ei ole niin sairas kuin he, sillä tämän kuolevan sinä voit pelastaa,
mutta heitä sinä et voi pelastaa; he sensijaan vievät sinut mukanaan
perikatoon!».
Kirjeessä ei ollut allekirjoitusta, mutta Gilbert tunsi Cagliostron
käsialan.
Tällöin astui huoneeseen rouva Campan. Hän tuli ovesta, mistä
kuningatar oli mennyt.
Hän ojensi Gilbertille kirjelipun, johon oli kirjoitettu.
»Kuningas pyytää herra Gilbertiä esittämään kirjallisesti sen
valtiollisen ohjelman, josta hän on puhunut kuningattarelle.
Kuningatar, jota muuan tärkeä asia pidättää, valittaa syvästi, ettei
voi palata herra Gilbertin luokse. Hänen on siis turhaa odotella
kauempaa.»
Luettuaan kirjeen Gilbert oli hetken mietteissään. Sitten hän ravisti
päätänsä ja mutisi:
»Mielettömät!»
»Onko teillä mitään sanottavaa heidän majesteeteilleen, herra?» kysyi
rouva Campan.
Gilbert antoi hovinaiselle nimettömän kirjeen, jonka hän oli saanut.
»Tässä on vastaukseni», sanoi hän.
Ja hän lähti.