Näitä joukkoja johti Lafayetten ajutantti. Kuka? Nimeä ei tiedetä.
Lafayettella on ollut niin monta ajutanttia, että historia ei ole
jaksanut säilyttää heidän nimiään.
Kuinka tahansa, linnan rinteeltä kuuluu laukaus ja luoti osuu
ajutanttiin, mutta kun haava on vaaraton ja laukaus yksinäinen, ei
siihen viitsitä vastata.
Samanlainen näytelmä esitetään Gros-Cailloussa. Gros-Cailloun kautta on
tulossa Lafayette kolmentuhannen miehensä ja yhden tykin etunenässä.
Mutta Fournierkin on siellä erään roistojoukon etunenässä. Miehet
ovat varmaankin samoja, jotka aamupäivällä murhasivat kähertäjän ja
invaliidin. He rakentavat katusulkua.
Lafayette marssii katusulkua vastaan ja hajoituttaa sen.
Eräitten vankkurien pyörien välistä Fournier tähtää Lafayetteen.
Onneksi pyssy ei laukea. Katusulku vallataan ja Fournier vangitaan.
Hänet tuodaan Lafayetten eteen.
»Kuka tuo mies on?» kysyy kenraali.
»Mies, joka tähtäsi teihin ja jonka pyssy ei lauennut.»
»Laskekaa hänet ja menköön hän hirteen muualla.»
Fournier ei aikonut joutua hirtettäväksi, Hän hävisi hetkeksi ja
ilmestyi jälleen syyskuun murhien aikana.
Lafayette saapuu Mars-kentälle. Siellä allekirjoitetaan anomusta.
Siellä vallitsee mitä täydellisin rauhallisuus..
Rauhallisuus oli tosiaankin täydellinen, koska rouva de Condorcet oli
kentällä kävelemässä yksivuotiaan lapsensa kanssa.
Lafayette lähestyy isänmaanalttaria. Häntä huolestuttaa, mitä siellä
puuhataan. Hänelle näytetään anomusta. Anomuksentekijät lupaavat lähteä
kotiinsa, kun anomus on allekirjoitettu. Hän ei huomaa kaikessa tässä
mitään vaarallista ja poistuu joukkoineen.
Mutta vaikka Mars-kentällä ei olekaan huomattu laukausta, joka
haavoitti Lafayetten ajutanttia, eikä pyssyä, joka oli tähdätty itse
kenraaliin, synnyttävät ne hirveän kaiun kansalliskokouksessa!
Älkäämme unohtako, että kansalliskokous haluaa rojalistista
valtiokaappausta ja että kaikki kelpaa siihen tarkoitukseen.
»Lafayette on haavoittunut, hänen ajutanttinsa surmattu...
Mars-kentällä murhataan!»
Sellainen huhu kiertää Pariisin katuja. Kansalliskokous esittää sen
virallisesti kaupungintalossa.
Mutta kaupungintalo on jo muutenkin huolissaan, mitä Mars-kentällä
tapahtuu, ja on lähettänyt sinne kolme virkamiestään, herrat Jacquesin,
Renaudin ja Hardyn.
Isänmaanalttarin lavalta allekirjoittajat näkevät tämän uuden saattueen
lähestyvän heitä. Se tulee joelta päin.
He lähettävät edustajansa tätä saattuetta vastaan.
Nämä kolme kaupungin viranomaista — jotka juuri ovat tulleet
Mars-kentälle — astelevat suoraan isänmaanalttaria kohden, mutta
vastoin odotustaan he näkevätkin kapinallisena, uhkaavana riehuvan
joukon asemasta kansalaisia, joista yhdet kävelevät ryhmittäin, toiset
allekirjoittavat anomusta, toiset pyörivät farandole-karkeloa ja
laulavat _Eespäin vain_.
Joukko on tuiki rauhallinen. Mutta anomus on kukaties kapinallinen.
Viranomaiset vaativat, että anomus luetaan heille.
Anomus luetaan heille ensimmäisestä rivistä hamaan loppupisteeseen
saakka, ja kuten jo aikaisemminkin kerran, niin nytkin tätä lukemista
seurasivat yksimieliset hyvä-huudot, yksimieliset suosionosoitukset.
»Hyvät herrat», sanoivat silloin viranomaiset, »meitä ihastuttaa
tutustua mielialaanne. Meille oli sanottu täällä rähistävän. Meille
on annettu väärät tiedot. Me emme jätä selostamatta, mitä olemme
nähneet, ja sanomatta, että Mars-kentällä vallitsee täydellinen
rauha. Ja kaukana siitä, että estelisimme teitä valmistamasta
anomustanne, me päinvastoin autamme teitä julkisella voimalla, jos
teitä yritetään häiritä. Ellemme olisi täällä nyt virkamiehinä, mekin
allekirjoittaisimme sen. Ja jos epäilette aikeitamme, jäämme tänne
panttivangeiksi, kunnes kaikki allekirjoitukset ovat valmiina.»
Anomuksen henki vastaa siis kaikkien käsityskantaa, koskapa
kaupunginvaltuuston jäsenetkin allekirjoittaisivat, sen yksityisinä
kansalaisina, mutta virkatoimi estää heitä sitä tekemästä.
Anomuksentekijöitä rohkaisi tavattomasti, kun nuo kolme miestä, joiden
lähestymistä oli katseltu epäluuloisin silmin, joiden luultiin tulevan
vihamielisin aikein, liittyivät heihin. Kansan ja kansalliskaartin
välillä sattuneessa mitättömässä yhteentörmäyksessä on kaksi miestä
vangittu. Kuten sellaisissa tapauksissa miltei aina on laita, nämä
kaksi pidätettyä ovat ihan syyttömät. Huomatuimmat anomuksentekijät
vaativat heidät laskettavaksi vapaalle jalalle.
»Me emme voi ottaa sitä vastuullemme», sanovat kaupunginvaltuuston
edustajat. »Mutta valitkaa te neuvottelijat. Nämä neuvottelijat
seuraavat meitä kaupungintaloon ja heille suodaan, mikä on oikein ja
kohtuullista.»
Silloin valitaan kaksitoista neuvottelijaa. Billot, joka valittiin
yksimielisesti, joutui tähän neuvottelukuntaan, joka kolmen
kaupunginvaltuuston edustajan kanssa lähtee kaupungille päin.
Kun tultiin Grève-torille, hämmästyivät neuvottelijat aika lailla
nähdessään torin olevan täpö-täynnä sotamiehiä. Heidän on työlästä
raivata itselleen tie tämän pistinmetsän halki. Billot johtaa heitä.
Kuten muistettaneen, hän tuntee kaupungintalon hyvin. Olemme nähneet
hänen pistäytyvän siellä useammin kuin kerran Pitoun seurassa.
Neuvostosalin oven edessä viranomaisemme kehoittivat neuvottelijoita
odottamaan hetken, avauttavat itselleen oven, astuvat sisään eivätkä
tule takaisin.
Neuvottelijat odottavat tunnin.
Ei tietoja!
Billot hermostuu, rypistää kulmakarvojaan ja polkaisee jalkaa.
Äkkiä ovi aukenee. Kaupunginvaltuusto astuu ulos, Bailly etunenässä.
Bailly on hyvin kalpea. Hän on ennen kaikkea matemaatikko. Hän osaa
erottaa tarkalleen oikean ja väärän. Hän tuntee, että häntä työnnetään
huonoon tekoon. Mutta kansalliskokouksen määräys on selvä. Bailly
panisi sen täytäntöön kirjaimellisesti.
Billot astuu suoraan häntä kohden.
»Herra pormestari», sanoo hän sillä lujalla äänellä, jonka lukijat jo
entuudesta tuntevat, »olemme odotelleet teitä yli tunnin».
»Kuka te olette ja mitä teillä on minulle sanottavaa?» kysyy Bailly.
»Kuka minä olen?» vastaa Billot. »Minua kummastuttaa, että te, herra
Bailly, kysytte minulta, kuka minä olen. Tosin ne, jotka poikkeavat
vasemmalle, eivät osaa tuntea niitä, jotka jatkavat suoraa tietänsä...
Minä olen Billot.»
Bailly liikahti. Tuo sana palautti hänen muistiinsa miehen, joka
ensimmäisten mukana oli rynnännyt Bastiljiin, miehen, joka oli
vartioinut kaupungintaloa Foulonin ja Berthierin kirveinä murhapäivinä,
miehen, joka oli astunut kuninkaan vaununoven eteen kun tämä palasi
Versaillesista, joka oli kiinnittänyt Ludvig XVI:n hattuun kolmivärisen
kokardin, joka oli herättänyt Lafayetten lokakuun 5 ja 6 päivän
välisenä yönä ja joka oli tuonut Ludvig XVI:n Varennesista.
»Ja minulla on teille sanottavaa se», jatkaa Billot, »että meidät on
lähettänyt tänne Mars-kentälle kokoontunut kansa».
»Entä mitä se kansa pyytää?»
»Se pyytää, että täytettäisiin kolmen edustajanne antama lupaus, toisin
sanoin, että kaksi väärin syytettyä kansalaista laskettaisiin vapaalle
jalalle. Heidän viattomuudestaan me menemme takuuseen.»
»Hyvä on», sanoo Bailly ja yrittää päästä ohi, »vastaammeko me moisista
lupauksista?»
»Miksette niistä vastaisi?»
»Koska ne on tehty kapinallisille.»
Neuvottelijat silmäilivät toisiaan kummastuneina.
Billot rypisti kulmakarvojaan.
»Kapinallisille!» sanoi hän. »Vai niin, me olemme siis nyt
kapinallisia, me?»
»Niin», sanoi Bailly, »kapinallisia, ja minä aion lähteä Mars-kentälle
rauhoittamaan sen».
Billot kohautti hartioitaan ja alkoi nauraa sitä leveää naurua, joka
eräillä huulilla vaikuttaa uhkaavalta.
»Rauhoittamaan Mars-kentän?» sanoi hän. »Mutta ystävänne Lafayette on
lähtenyt Mars-kentältä, kolme edustajaanne on sieltä lähtenyt, ja he
sanovat teille, että Mars-kenttä on rauhallisempi kuin kaupungintalon
tori!»
Tällöin riensi paikalle Bonne-Nouvellen pataljoonan komppaniakapteeni
tuiki tuohtuneena.
»Missä on herra pormestari?» kysyy hän.
Billot väistyy syrjään antaakseen tilaa Baillylle.
»Tässä olen», vastaa tämä.
»Aseihin, herra pormestari, aseihin!» huutaa kapteeni. »Mars-kentällä
riehuu taistelu. Viisikymmentätuhatta sinne kokoontunutta roistoa
valmistelee hyökkäystä kansalliskokoukseen!»
Tuskin kapteeni on lausunut nämä sanat, kun Billotin raskas käsi
laskeutuu hänen olkapäälleen.
»Kuka sellaista väittää?» kysyi tilanhoitaja.
»Kukako väittää? Kansalliskokous.»
»Kansalliskokous on valehdellut», sanoo Billot.
»Hyvä herra!» kivahtaa kapteeni ja paljastaa sapelinsa.
»Kansalliskokous on valehdellut!» toistaa Billot, tarttuu sapeliin
kädensijasta ja lappeesta sekä riuhtaisee aseen kapteenin kädestä.
»Riittää, riittää, hyvät herrat!» sanoo Bailly. »Me lähdemme katsomaan.
Herra Billot, luovuttakaa tuo sapeli, olkaa hyvä, ja jos voitte
vaikuttaa niihin, jotka ovat teidät lähettäneet, palatkaa heidän
luoksensa ja kehoittakaa heitä hajaantumaan.»
Billot viskasi sapelin kapteenin jalkoihin.
»Hajaantumaan?» sanoi hän. »Jopa jotakin! Laki turvaa meille
anomusoikeuden, ja siksi kunnes toinen asetus sen oikeuden meiltä
riistää, ei kellään, ei pormestarilla eikä kansalliskaartin
päälliköllä, ole lupaa estää kansalaisia ilmaisemasta mielipidettään...
Te lähdette Mars-ketälle? Me lähdemme teidän edellänne, herra
pormestari!».
Ne, jotka olivat tämän kohtauksen todistajina, odottivat vain yhtä
määräystä, yhtä sanaa, yhtä elettä Baillyn taholta vangitakseen
Billotin. Mutta Bailly tunsi, että tuo ääni, joka puhui hänelle noin
lujasti ja varmasti, oli kansan ääni.
Hän teki merkin, joka salli Billotin ja neuvottelijoitten vapaasti
poistua.
Tultiin torille. Iso punainen lippu riippui eräästä kaupungintalon
ikkunasta, sen verenkarvaiset laskokset lepattivat taivaalle kohonneen
ukkosen ensimmäisistä henkäyksistä.
Valitettavasti tätä ukkosta kesti vain lyhyen ajan. Se jyrähteli
satamatta, kiihdytti päivän hellettä, lisäsi hieman ilman sähköisyyttä,
siinä kaikki.
Kun Billot ja muut yksitoista neuvottelijaa saapuivat Mars-kentälle,
oli väkijoukko lisääntynyt kolmanneksella entisestä lukumäärästään.
Mikäli oli mahdollista laskea tähän suunnattomaan altaaseen
kokoontuneen joukon lukumäärää, oli siellä arviolta
kuusikymmentätuhatta henkeä.
Nämä kuusikymmeritätuhatta kansalaista ja kansatarta olivat
ryhmittyneet isänmaanalttarin ympärille, alttarin tasokkeelle ja sen
portaille.
Billot ja hänen yksitoista toveriaan saapuivat paikalle. Syntyy
tavaton liikehtiminen. Kaikilta tahoilta riennetään heidän luokseen,
tunkeudutaan heidän lähelleen. Ovatko vangitut kansalaiset päässeet
vapaiksi? Mitä pormestari on vastannut?
»Vangittuja kansalaisia ei ole vapautettu ja herra pormestari on
vastannut, että anomuksentekijät ovat kapinallisia.»
Kapinalliset alkavat nauraa kuullessaan arvonimen, joka heille on
annettu, ja kukin jatkaa kävelyään, menee entiselle paikalleen ja
ryhtyy entiseen puuhaansa.
Anomuksen allekirjoittamista jatkuu yhä.
Neljä- tai viisituhatta nimikirjoitusta on jo kerätty. Ennen iltaa
niitä olisi viisikymmentätuhatta. Kansalliskokouksen täytyisi taipua
tämän peloittavan yksimielisyyden edessä.
Äkkiä ryntää paikalle muuan huohottava kansalainen. Hän on nähnyt,
kuten neuvottelijatkin, punaisen lipun kaupungintalon ikkunoissa
ja kuullut lisäksi, kuinka kansalliskaartilaiset olivat huutaneet
ilosta, kun heille ilmoitettiin, että marssittaisiin Mars-kentälle.
Sitten oli panostettu kiväärit, ja kun aseet oli panostettu, oli muuan
kaupunginvaltuuston virkamies kulkenut riviltä riville ja kuiskuttanut
jotakin päälliköille.
Ja senjälkeen koko kansalliskaarti, Bailly ja kaupunginvaltuusto
etunenässä, oli lähtenyt liikkeelle Mars-kentälle päin.
Näiden yksityisseikkojen kertoja oli ehättänyt edelle ilmoittamaan
isänmaanystäville nämä kaameat uutiset.
Mutta tällä edellisen vuoden yhdistysjuhlan pyhittämällä suunnattomalla
alueella vallitsee sellainen rauha, sellainen eheys, sellainen veljeys,
etteivät kansalaiset, jotka täällä toteuttavat perustuslain mukaista
oikeuttaan, voi uskoa, että heitä uhataan.
Mieluummin he uskovat viestintuojan erehtyneen.
Yhä siis allekirjoitetaan, karkelo ja laulu vain yltyvät.
Mutta sitten alkaa kuulua rummun pärrytystä.
Se ääni lähenee.
Silloin silmäillään toisiaan, tullaan levottomiksi. Rantatörmältä
kuuluu hälinää. Osoitetaan pistimiä, jotka välkkyvät kuin rautainen
viljavainio.
Eri isänmaallisten seurojen jäsenet kokoontuvat yhteen, ryhmittyvät ja
ehdottavat, että poistuttaisiin kentältä.
Mutta isänmaanalttarin tasokkeelta Billot huudahtaa:
»Veljet, mitä me teemme ja miksi pelkäämme? Joko sotalaki on suunnattu
meitä vastaan tai ei ole. Ellei ole, niin miksi pakenisimme? Jos on,
niin se on julkaistava, meitä varoitetaan kehoituksilla, ja silloin
meillä on aikaa poistua.»
»Niin, niin», huudetaan kaikilta tahoilta, »me olemme lain turvassa...
odottakaamme kehoituksia... vaaditaan kolme kehoitusta... jääkäämme,
jääkäämme!»
Ja kaikki jäävät.
Rummun pärrytys tuli yhä lähemmäksi ja kansalliskaartilaisia ilmestyn
Mars-kentän kolmelle portille.
Yksi kolmannes tätä aseellista joukkoa saapui sotaopiston lähellä
olevasta portista.
Toinen kolmannes marssi vähän alempana olevasta aukosta.
Kolmas joukko siitä aukosta, joka on vastapäätä Chaillotin kukkulaa.
Tämä joukko marssii puusillan yli ja etenee, punainen lippu etunenässä
ja Bailly sen riveissä.
Mutta punainen lippu on miltei näkymätön merkkilippu eikä kohdista
joukon huomiota tähän osastoon enempää kuin toisiinkaan.
Tämän näkevät Mars-kentälle kokoontuneet anomuksentekijät. Mitä näkevät
ne, jotka saapuvat kentälle?
Laajan kentän, joka on täynnä vaarattomia kävelijöitä, ja kentän
keskellä isänmaanalttarin, jättimäisen rakennelman, jonka tasokkeelle
johtaa, kuten olemme maininneet, neljä jyhkeää porrasta. Niitä portaita
voi neljä pataljoonaa nousta yhtaikaa.
Tältä tasokkeelta kohoavat pyramiidin lailla toiset rappuset, jotka
johtavat isänmaanalttarin kruunaamalle nurmikentälle. Isänmaanalttarin
varjostaa upea palmu.
Jokainen porras, alimmasta ylimpään kelpasi laatunsa mukaan istuimeksi
enemmän tai vähemmän lukuisalle katselijajoukolle.
Tällainen meluava, elehtivät ihmispyramiidi siis kohosi
isänmaanalttarilta.
Maraisin ja Saint-Antoinen kansalliskaarti, lähes neljätuhatta miestä,
tuli tykistöineen aukosta, joka on sotakoulun etelänurkkauksessa.
Se levittäytyi tämän rakennuksen edustalle.
Lafayette ei oikein luottanut näihin Haraisin ja työläiskorttelien
miehiin, jotka olivat hänen armeijansa demokraattista ainesta. Hän
olikin liittänyt heihin pataljoonan palkkakaartilaisia.
Palkkakaartilaiset olivat uudenajan pretoriaaneja.
Ne olivat, kuten olemme maininneet, entisiä sotamiehiä,
sotapalveluksesta vapautuneita ranskan-kaartilaisia, yltiöpäisiä
_lafayettelaisia_, jotka tietäen, että heidän jumalaansa oli ammuttu,
tulivat kostamaan tämän rikoksen, joka heidän silmissään oli vallan
toinen rikos kuin kuninkaan tekemä kansanmajesteetin loukkaus.
Tämä kaarti saapui Gros-Cailloun taholta, kulki meluavana,
peloittavana, uhkaavana Mars-kentän keskitse, ja joutui heti kentälle
astuessaan vastapäätä isänmaanalttaria.
Kolmannessa osastossa, joka tuli puusillan yli ja kuljetti etunenässään
viheliäistä punalippuaan, olivat kansalliskaartin reserviläiset, joiden
joukkoon oli pantu satakunta rakuunaa ja liuta kähertäjiä. Näillä oli
oikeus pitää miekkaa ja he olivat muutenkin aseissa hampaihin asti.
Samoista aukoista, joista kansalliskaartin jalkaväki oli tullut,
samosi paikalle pari kolme eskadroonaa ratsuväkeä, pölläyttäen ilmaan
tomua, jota äskeinen pahan ennustajaksi katsottava ukkonen ei ollut
jaksanut sitoa maahan ja joka peitti katselijoilta pian esitettävän
murhenäytelmän kulun. He näkivät sen vain kuin harson takaa tai
pölypilven leveistä repeämistä.
Mitä tämän harson lävitse tai näistä aukoista näki, sen me nyt koetamme
kuvata.
Ensinnäkin näemme väkijoukon kieppuvan ratsumiesten edessä, joiden
hevoset, suitset höllällä, karauttavat tähän avaraan sirkukseen.
Joukko on täydellisesti saarrettu rautaiseen puristukseen ja se etsii
turvaa isänmaanalttarin kupeelta kuin jostakin loukkaamattomasta
rauhanpaikasta.
Sitten kuuluu joen taholta yksinäinen laukaus ja heti senjälkeen kiivas
ammunta, jonka savu kohoaa taivaalle.
Baillya ovat Grénellen rinteelle sijoittuneet poikaviikarit
tervehtineet vihellyksin. Näiden pilkkahuutojen keskeltä kajahti tämä
yksinäinen laukaus ja luoti haavoitti lievästi Pariisin pormestarin
takana seissyttä rakuunaa.
Silloin Bailly antoi merkin ampua, mutta ampua ilmaan peloitukseksi.
Mutta tähän ammuntaan vastasi kuin kaikuna toinen ammunta.
Palkkakaarti oli ampunut vuorostaan.
»Keitä? Mihin?»
Siihen vaarattomaan joukkoon, joka ympäröi isänmaanalttaria!
Tätä laukausta seurasi hirveä hätähuuto ja sitten nähtiin, mitä silloin
vielä oli nähty perin harvoin ja mitä sittemmin nähtäisiin tuiki usein:
Nähtiin pakoon syöksyvä väkijoukko, joka jätti jälkeensä liikkumattomat
ruumiit ja verissään vääntelehtivät haavoittuneet.
Ja savun ja tomun keskellä raivopäinen ratsuväki ajamassa takaa näitä
pakenevia.
Mars-kenttä oli tällöin surkuteltava nähtävyys.
Luodit olivat osuneet enimmäkseen naisiin ja lapsiin.
Sitten kävi niinkuin tällaisissa tilaisuuksissa tavallisesti käy, veren
hurma, raatelun hekuma valtasi mielet.
Tykistö panosti murha-aseensa ja oli valmis laukaisemaan.
Lafayette ehti tuskin syöksyä esille ja asettua ratsuineen tykkien
eteen.
Hetken harhailtuaan hätääntynyt joukko syöksyi vaistomaisesti Maraisin
ja Saint-Antoinen kansalliskaartilaisten rivejä vastaan.
Kansalliskaarti aukaisi rivinsä ja otti vastaan pakenevat. Tuuli oli
työntänyt savun sen taholle, niin ettei se ollut nähnyt mitään. Se
luuli, että vain pelko oli työntänyt tätä joukkoa edellään.
Kun savu hälveni, näki se kauhukseen maan olevan veren tahraaman ja
ruumiitten peitossa!
Tällöin karautti paikalle muuan ajutantti, joka komensi Saint-Antoinen
ja Maraisin kansalliskaartin marssimaan eteenpäin, lakaisemaan torin
puhtaaksi ja toimimaan yhdessä toisten kaartien kanssa.
Mutta sensijaan kaarti ojensikin kiväärinsä ajutanttia ja niitä
ratsumiehiä kohden, jotka ajoivat takaa väkijoukkoa.
Ajutantti ja ratsumiehet väistyivät näiden isänmaallisten pistinten
tieltä.
Kaikki, jotka olivat paenneet tälle taholle, saivat osakseen
järkähtämättömän turvan.
Seuraavassa tuokiossa Mars-kenttä oli tyhjä. Jäljelle jäivät vain
miesten, naisten ja lasten ruumiit. Palkkakaartin hirveä yhteislaukaus
oli ne surmannut tai haavoittanut, toiset poloisista pakenevista olivat
saaneet surmansa rakuunien sapeliniskuista tai tallautuneet hevosten
kavioihin.
Ja keskellä tätä surman temmellystä, pelästymättä toverien
kaatumisesta, haavoittuneitten huudoista, uhmaten laukauksia ja tykkien
suuta isänmaanystävät keräilivät anomuslehtisiä, jotka miesten saadessa
suojan Maraisin ja Saint-Antoinetten kansalliskaartin riveistä saisivat
varmaankin turvan Santerren talosta.
Kuka antoi määräyksen ampua? Kukaan ei sitä tiennyt. Se on niitä
historian salaperäisyyksiä, jotka pysyvät selvittämättöminä mitä
tarkimpien tutkimusten uhallakin. Ritarillinen Lafayette ja rehti
Bailly eivät kumpikaan rakastaneet verta ja tämä veri on silti
vainonnut heitä hautaan saakka.
Heidän kansanomaisuutensa hukkui tänä päivänä.
Montako uhria jäi Mars-kentälle? Sitäkään ei tiedetä, sitä toiset
vähensivät niiden lukumäärän keventääkseen pormestarin ja ylipäällikön
vastuuta ja toiset tekivät sen suuremmaksi yllyttääkseen kansan vihaa.
Kun yö ehti, heitettiin ruumiit Seineen. Seine, tuo sokea rikostoveri,
kuljetti ne valtamereen. Valtameri ne nieli.
Mutta turhaan Bailly ja Lafayette saivat synninpäästön, vieläpä
osakseen kansalliskokouksen onnittelutkin. Turhaan perustuslailliset
sanomalehdet nimittivät tätä tekoa lain riemuvoitoksi. Siinä
riemuvoitossa oli ruma tahra, kuten kaikissa niissä tihutöissä, joissa
voima surmaa vastustusta kohtaamatta. Kansa, joka antaa asioille niiden
todellisen nimen, sanoi tätä luuloteltua riemuvoittoa _Mars-kentän
verilöylyksi_.