On hetkiä, jolloin kansa jatkuvan kiihoituksen vaikutuksesta nousee
kuin vuoksiaalto ja tarvitsee jonkun ankaran kolahduksen palatakseen
valtameren lailla uomaan, jonka luonto on sille kaivanut.
Niin oli laita Pariisin asujamiston heinäkuun alkupuoliskolla.
Monenmoiset tapahtumat olivat saaneet sen käymistilaan.
Sunnuntaina, 10 päivänä, oli oltu Voltairen ruumissaatossa, mutta huono
sää oli estänyt juhlan vieton, ja saattue oli pysähtynyt Charentonin
tulliportille, missä kansa oli seisonut koko päivän.
Maanantaina, 11 päivänä, sää oli kirkastunut. Saattue oli lähtenyt
liikkeelle ja kulkenut halki koko Pariisin suunnattoman väkijoukon
keskitse, pysähtynyt talon eteen, jossa _Filosofisen sanakirjan_
ja _Orleansin neitsyen_ tekijä oli kuollut, sallinut vainajan
kasvattityttären, rouva Villetten, ja Calasin perheen seppelöidä
ruumisarkun, jota oopperan taiteilijakuoro oli tervehtinyt laululla.
Keskiviikkona, 13 päivänä, näytäntö Notre-Damessa. Siellä esitettiin
_Bastiljin valtaus_ ison orkesterin säestäessä.
Torstaina, 14 päivänä, yhdistysjuhlan vuosipäivänä, toivioretki
isänmaanalttarille. Kolme neljännestä Pariisin asukkaista on
Mars-kentällä ja päät kuumenevat yhä, kun huudetaan, »eläköön kansa!»
ja kun nähdään yleinen juhlavalaistus, jonka keskeltä synkkä ja mykkä
Tuileries-palatsi vaikuttaa hautakiveltä.
Perjantaina, 15 päivänä, äänestys kansalliskokouksessa, jota suojelevat
Lafayetten neljätuhatta pistintä ja tuhannen piikkiä; kansan anomus,
teatterien sulkeminen, melua ja kohinaa koko iltapäivä ja osa yötä.
Lauantaina vihdoin, 16 päivänä, jakobiinien karkaaminen feuillanttien
leiriin; väkivaltaisia kohtauksia Pont Neufilla, missä poliisin kätyrit
pieksevät Fréronia ja vangitsevat erään englantilaisen, italiankielen
opettajan Rotonden; mieltenkuohua Mars-kentällä, missä Billot paljastaa
Laclosin lauseen; kansanäänestys Ludvig XVI:n eroittamisesta; päätös
kokoontua seuraavana päivänä allekirjoittamaan anomusta.
Yö synkkä, kiihtynyt ja meluinen, jolloin jakobiinien ja kordelierien
johtomiesten piileskellessä — he tunsivat vastustajansa — puolueen
rehelliset ja herkkäuskoiset jäsenet päättävät kokoontua ja jatkaa
aloitettua yritystä, tapahtui mitä tahansa.
Toiset valvovat vähemmän vilpittömän ja ennen kaikkea vähemmän
ihmisystävällisen mielialan vallassa. Ne ovat niitä vihan miehiä, joita
tapaa kaikissa suurissa yhteiskunnallisissa mullistuksissa, jotka
rakastavat melskettä, hälinää, verta, kuten petolinnut ja tiikerit
rakastavat sotivia armeijoita, jotka muonittavat ne haaskoilla.
Marat kyyhöttää kellarissaan, ihmiskammonsa kalvamana. Marat uskoo
yhä, että häntä vainotaan, hänen henkeään uhataan, tai teeskentelee
uskovansa. Hän näkee pimeässä kuten petoeläimet ja yölinnut. Tästä
pimeästä, kuten Trofoniuksen tai Delfoin onkaloista, lähtee joka aamu
synkkiä ennustuksia, siroteltuina _Kansan ystävän_ palstoille. Viime
päivät Maratin lehti on himoinnut verta. Kuninkaan paluun jälkeen hän
on ehdottanut, kansan oikeuksien ja etujen ainoana pelastuskeinona,
diktaattoria ja yleistä verilöylyä. Maratin mukaan on ennen kaikkea
kansalliskokous nitistettävä ja viranomaiset hirtettävä. Ja vaihtelun
vuoksi, kun nitistäminen ja hirttäminen eivät riitä hänelle,
hän ehdottaa, että kädet sahattaisiin, peukalot leikattaisiin,
haudattaisiin elävältä, pantaisiin paaluihin istumaan! On aika Maratin
lääkärin tulla tapansa mukaan hänen luoksensa ja sanoa hänelle: »Te
kirjoitatte punaista, Marat. Minun täytyy iskeä teistä suonta!»
Verrière, se inhoittava kyssäselkä, se peloittava kääpiö, jolla on
pitkät kädet ja pitkät jalat, jonka olemme nähneet aikaisemmassa
niteessämme valmistelevan lokakuun 5 ja 6 päivää ja joka näiden
päivien jälkeen on palannut hämäräänsä no niin, heinäkuun 16 päivän
iltana hän on tullut jälleen esille hänet on nähty — _apokalyptisena
ilmestyksenä!_ sanoo Michelet — valkoisen kuolonratsun selässä, jonka
kyljillä heiluvat hänen ryhmypolviset pitkät koipensa. Hän pysähtyy
kaikkiin kadunkulmiin ja tienhaaroihin ja, pahan sanansaattajana,
kehoittaa kansaa kokoontumaan seuraavaksi päiväksi Mars-kentälle.
Fournier, joka esiintyy ensimmäistä kertaa ja jota sanotaan
Fournier amerikalaiseksi, ei suinkaan siksi että hän olisi syntynyt
Amerikassa — Fournier on auvergnelainen — vaan koska hän on ollut
Saint-Domingossa neekerien rääkkääjänä, Fournier, rappiolle joutunut,
menetetyn oikeusjutun ärsyttämä, suuttunut vaitiolosta, jolla
kansalliskokous on suhtautunut hänen kahteenkymmeneen anomukseensa —
mikä onkin luonnollista, sillä kansalliskokouksen johtomiehet ovat
plantaasinomistajia, kuten Lameth, tai sellaisten ystäviä, kuten
Duport, Barnave — Fournier on päättänyt kostaa ensimmäisessä sopivassa
tilaisuudessa ja hän pysyy päätöksessään, tämä mies, jolla on pedon
vaistot ja jonka kasvoilla on hyeenan ilkeä ilme.
Heinäkuun 16 ja 17 päivän välisenä yönä tilanne on seuraavanlainen:
Kuningas ja kuningatar odottelevat tuskaisin mielin
Tuileries-palatsissa. Barnave on luvannut heille voittoa, joka
saataisiin kansasta. Hän ei ole sanonut, minkälainen se voitto olisi
eikä, minkälaisin keinoin se saataisiin. Välipä sillä! Keinot eivät
kuuluneet heille; heidän puolestaan toimittiin. — Kuningas toivoo tätä
voittoa, koska se parantaa kuninkuuden asemaa, kuningatar, koska se
merkitsee hänen kostonsa alkua. Tämä kansa on tuottanut hänelle niin
paljon kärsimyksiä, että hai arvelee olevansa oikeutettu kostamaan.
Kansalliskokous, joka nojaa näennäiseen enemmistöön, kuten
edustajakamarit yleensä luottavat enemmistöönsä, odottaa seuraavaa
päivää melko turvallisin mielin. Se on ryhtynyt varokeinoihin, mitä
tapahtuneekin; laki on sen puolella, ja tarpeen tullen se vetoaa
kaikkein korkeimpaan iskusanaan: _yleinen hyvä!_
Lafayette niinikään odottaa päivää pelkäämättä mitään. Hänellä
on kansalliskaarti, joka vielä on hänelle uskollinen, ja tässä
kansalliskaartissa on joukko-osasto, jossa on yhdeksäntuhatta miestä,
entisiä sotureita, ranskan-kaartilaisia, vapaaehtoisia. Tämä osasto
kuuluu pikemminkin armeijaan kuin kaupungin kansalliskaartiin. Se on
palkattua väkeä, ja sitä sanotaankin _palkkakaartiksi_. Jos seuraavana
päivänä on tehtävä joku hirveä verilöyly, niin tämä osasto sen panee
toimeen.
Bailly ja kaupunginvaltuusto odottavat niinikään. Bailly, joka kaiken
ikänsä on viettänyt tutkimuksissa ja työkammiossaan, on äkkiä tempaistu
politiikkaan ja toreille ja kadunkulmiin. Saatuaan edellisenä päivänä
kansalliskokoukselta nuhteet heinäkuun 15 päivän iltana osoittamansa
heikkouden johdosta hän panee nukkumaan, päänalustanaan sotalaki, jota
hän sovelluttaisi seuraavana päivänä kaikessa ankaruudessaan, jos tarve
sitä vaatisi.
Jakobiinit odottavat, mutta täydellisessä hajaannustilassa. Robespierre
piileskelee, Laclos, joka on nähnyt lauseensa pyyhkäistävän pois
anomuksesta, jurottelee, Pétion, Buzot ja Brissot ovat valmiina, sillä
he aavistavat, että seuraavasta päivästä koituu tiukka päivä. Santerre,
jonka pitäisi kello yksitoista mennä Mars-kentälle vaatimaan pois
anomusta, toisi heille verekset uutiset.
Kordelierit ovat herenneet yrittämästä enempää. Danton on appiukkonsa
luona Fontenayssa. Legendre, Fréron ja Camille Desmoulins liittyvät
hänen seuraansa siellä. Muut eivät tee mitään, sillä pää puuttuu.
Kansaa, joka ei tiedä tästä mitään, saapuisi Mars-kentälle. Siellä
se allekirjoittaisi anomuksen ja huutaisi: »eläköön kansa!» Se
pyörähtelisi isänmaanalttarin ympärillä ja laulaisi vuoden 1790 kuulua
_Eespäin vain_.
Vuosien 1790 ja 1791 välillä taantumus on kaivanut kuilun. Täyttyäkseen
tämä kuilu vaatisi heinäkuun 17 päivän ruumiit.
Kuinka tahansa, mainittu päivä valkeni suurenmoisen kauniina. Kello
neljästä aamulla kaikki ne laitakaupungin pikku keinottelijat, jotka
elävät laumoissa, ne suurkaupungin irtolaiset, jotka kaupustelevat
lakritsia, piparikakkuja, leivoksia, alkoivat suunnata kulkunsa
isänmaanalttarille päin, joka kohosi Mars-kentältä yksinäisenä kun
jyhkeä ruumislava.
Muuan maalari, joka seisoi parinkymmenen askelen päässä sen joelle päin
olevasta julkisivusta, teki siitä tunnontarkkaa piirrosta.
Kello puoli viisi Mars-kentällä oli arviolta sataviisikymmentä henkeä.
Ne, jotka nousevat näin varhain, ovat yleensä nukkuneet yönsä huonosti,
ja useimmat huonosti yönsä nukkuneista — tarkoitan rahvaan miehiä ja
naisia — ovat syöneet huonon illallisen tai eivät ole syöneet mitään.
Kun ihminen on syönyt laihan illallisen ja nukkunut huonosti, on hän
tavallisesti huonolla tuulella kello neljän aikaan aamulla.
Niiden sadanviidenkymmenen joukossa, jotka ympäröivät isänmaanalttaria,
oli siis kosolti huonotuulisia ja etenkin happamannäköisiä henkilöitä.
Äkkiä muuan nainen, limonaadin kaupustelijatar, joka on noussut
alttarin partaalle, kiljahtaa.
Kairan kärki on puhkaissut hänen kenkänsä.
Hän huutaa apua, paikalle rientää väkeä. Lautaan on puhkaistu reikiä,
joiden alkuperää tai tarkoitusta kukaan ei käsitä. Mutta kaira, joka
on puhkaissut limonaadinkaupustelijattaren kengänanturan, todistaa
päivänselvästi, että isänmaanalttarin lavan alla on yksi tai useampia
henkilöitä.
Mitä he siellä asioivat?
Heiltä kysytään, heiltä tiukataan vastausta, heitä vaaditaan sanomaan,
mitä he asioivat, tulemaan esille, näyttäytymään.
Ei vastausta.
Maalarinoppilas jättää rahinsa ja kankaansa ja juoksee Gros-Caillouhun
hakemaan vahtisotamiestä.
Vartiosto, jonka mielestä ei kannata vaivautua sen takia, että joku
nainen on saanut jalkapohjaansa vintilänreiän, epää palveluksensa ja
lähettää maalarinoppilaan takaisin.
Tämän palatessa ärtymys on pahimmillaan. Kaikki ovat kerääntyneet
isänmaanalttarin ympärille, lähes kolmesataa henkeä. Lauta nostetaan
paikaltaan, lavan alle tunkeudutaan ja sieltä löydetään kähertäjämme ja
invaliidimme, tuiki hölmistyneinä.
Kähertäjä, joka äkkää, että kaira on hänen kolttosensa selvä todistaja,
viskaa sen kauas luotaan. Mutta hän ei ole tullut ajatelleeksi viskata
nassakkaa minnekään.
Miehet raahataan kauluksesta lavalle, heidän aikeitaan kysellään, ja
kun he sopertavat jotakin käsittämätöntä, viedään heidät komisaarin
eteen.
Täällä he tunnustavat, miksi olivat piiloutuneet lavan alle. Komisaari
oivaltaa, että kysymyksessä on ollut jonninjoutava kujeilu ja laskee
heidät vapaiksi. Mutta portilla he tapaavat Gros-Cailloun pesijättäret
kurikat kädessä. Gros-Cailloun pesijättäret tuntuvat olevan perin
arkoja, kun naisen kunnia on kysymyksessä, ja nämä ärtyneet Dianat
käyvät kurikoin uudenaikaisten Akteonien kimppuun..
Tällöin juoksee muuan mies paikalle: isänmaanalttarin alta on
löydetty ruutinassakka. Rikolliset olivatkin siellä, eivät suinkaan,
kuten väittivät, kaivamassa reikiä ja kurkistelemassa ilmaan, vaan
lennättääkseen isänmaanystävät ilmaan.
Olisi tarvinnut vain vetää ulos nassakan tulppa ja todeta sen
sisältävän viiniä eikä ruutia. Olisi tarvinnut vain ajatella, että
sytyttäessään nassakan molemmat salavehkeilijät — edellyttäen, että
nassakassa tosiaankin oli ruutia — olisivat ensimmäisinä lentäneet
ilmaan ja paljoa varmemmin kuin isän maanystävät, ja molemmat
luulotellut rikolliset olisi havaittu viattomiksi. Mutta on hetkiä,
jolloin ei ajatella mitään, jolloin ei todeta mitään, tai oikeammin, ei
tahdota ajatella ja jolloin varotaan toteamasta.
Siinä tuokiossa vihuri riehahti myrskyksi. Paikalle tuli miesjoukko.
Mistä se tuli? Ei tiedetä. Mistä tulivat miehet jotka surmasivat
Foulonin, Berthierin, Flessellesin, jotka panivat toimeen lokakuun
5 ja 6 päivän mellakat? Hämärästä, jonne he palaavat, kun heidän
surmantyönsä on päättynyt. Nämä miehet ottavat poloisen invaliidin ja
kähertäjä-rukan haltuunsa. Molemmat lyödään katuun. Toinen heistä,
invaliidi, joka on lävistetty puukoniskuin, ei nouse enää. Toinen,
kähertäjä, raahataan lyhtypatsaan juurelle, hänen kaulaansa pannaan
nuora ja hänet hinataan ylös... Kolme metriä korkealla hänen painava
ruumiinsa katkaisee nuoran. Hän putoaa maahan elävänä, taistelee jonkun
hetken ja näkee toverinsa pään piikin kärjessä — mistä se piikki osui
paikalle? — tämän nähdessään hän parahtaa ja pyörtyy. Silloin hänen
päänsä leikataan tai oikeammin sahataan irti ruumiista. Paikalla osui
olemaan toinenkin piikki ottamaan kärkeensä tämän verisen voitonmerkin.
Joukon valtaa heti halu lähteä kuljettamaan näitä kahta päätä pitkin
Pariisia. Päiden kantajat lähtevät laulaen Grenelle-kadulle, sadan
heidän kaltaisensa roiston saattamina.
Kello yhdeksältä valtuuston virkamiehet, kaupungin arvoporvarit,
vahtimestarien ja rumpujen avustamina, kuuluttavat Palais-Royalin
torilla kansalliskokouksen päätöstä ja mainitsevat, mikä rankaisu uhkaa
tämän päätöksen rikkojaa, kun Saint-Thomas-du-Louvre-kadulta syöksyvät
esille murhaajat.
Viranomaisille oli valmistettu ihanne-asenne: niin ankaria kuin heidän
rankaisutoimenpiteensä olivatkin, eivät ne milloinkaan tavoittaisi
suoritetun rikoksen korkeutta.
Kansalliskokous alkoi kokoontua. Palais-Royal-torilta ei ole pitkä
matka maneesiin. Uutinen teki hypyn ja räjähti istuntosalissa.
Mutta murhatut eivät olleetkaan enää kähertäjä ja invaliidi,
jotka olivat saaneet vallan kohtuuttoman rangaistuksen
koulupoikakolttosestaan, vaan he olivat kaksi kunnon kansalaista, kaksi
järjestyksen harrastajaa, jotka ovat saaneet surmansa kehoittaessaan
kapinallisia kunnioittamaan lakia.
Régnault de Saint Jean d'Angély hyökkää puhujalavalle.
»Kansalaiset», sanoo hän, »minä vaadin sotalain sovelluttamista, minä
vaadin, että kansalliskokous julistaa jokaisen, ken henkilökohtaisten
tai joukkokirjoitusten avulla kiihoittaa kansaa vastarintaan,
syypääksi kansan-majesteetin loukkaamiseen!» Kansalliskokous nousee
miltei yhtenä miehenä ja julistaa Régnault de Saint Jean d'Angélyn
ehdotuksesta kansan-majesteetin loukkaamiseen vikapääksi jokaisen,
ken henkilökohtaisten tai joukkokirjoitusten avulla yllyttää kansaa
vastarintaan.
Anomuksenlaatijat ovat siis vikapäät kansan-majesteetin loukkaamiseen.
Sitä tarkoitettiin.
Robespierre piileskeli istuntosalin nurkassa. Hän kuuli äänestyksen
tuloksen ja kiiruhti jakobiini-kerhoon kertomaan tovereilleen,
minkälaisiin toimenpiteihin oli ryhdytty.
Jakobiinien sali oli autio. Viisikolmatta tai kolmisenkymmentä jäsentä
harhaili tämän vanhan luostarin käytävissä. Santerre oli paikalla
odottamassa esimiestensä määräyksiä.
Santerre lähetetään Mars-kentälle varoittamaan anomuksen tekijöitä
heitä uhkaavasta vaarasta.
Hän tapaa siellä pari kolmesataa henkilöä, jotka isänmaanalttarilla
allekirjoittavat jakobiinien anomusta.
Billot, eilispäivän mies, on tämän valtavan liikehtimisen keskus. Hän
ei osaa kirjoittaa, mutta hän on sanonut nimensä, hän on opastuttanut
kättänsä ja merkinnyt nimensä ensimmäisten mukana.
Santerre nousee isänmaanalttarille, ilmoittaa, että kansalliskokous
on julistanut kapinalliseksi jokaisen, ken uskaltaa vaatia kuninkaan
erottamista, ja selittää, että jakobiinit ovat lähettäneet hänet
vaatimaan pois Brissotin sepittämää anomusta.
Billot laskeutuu kolme porrasta ja seisoo vastapäätä kuulua
oluenpanijaa. Molemmat kansanmiehet silmäilevät toisiaan tutkivasti, he
ovat vertauskuvia niistä kahdesta aineellisesta voimasta, jotka sillä
hetkellä toimivat: maaseudusta ja Pariisista.
Molemmat tuntevat toisensa veljeksi, yhdessä he ovat rynnänneet
Bastiljiin.
»Hyvä on», sanoo Billot, »luovutettakoon jakobiineille heidän
anomuksensa, mutta tehkäämme me uusi».
»Ja sen anomuksen te lähetätte minulle Saint-Antoineen», sanoo
Santerre. »Minä allekirjoitan ja annan työmiestenikin allekirjoittaa.»
Ja hän ojensi leveän kouransa, johon Billot laski omansa.
Nähdessään tämän voimakkaan veljeysotteen, joka yhdisti maaseudun
kaupunkiin, kansa alkoi taputtaa käsiään.
Billot antoi Santerrelle anomuksensa ja tämä poistui tehden kansalle
paljon lupaavan ja ymmärtävän kädenliikkeen, josta kansa ei erehdy; se
alkoi muuten jo tuntea Santerren.
»Jakobiinit siis pelkäävät», huomautti Billot. »Hyvä on. Koska he
pelkäävät, on heillä oikeus vaatia anomuksensa takaisin. Hyvä on sekin.
Mutta meillä, jotka emme pelkää, on oikeus tehdä uusi.»
»Niin, niin», huusivat monet äänet, »uusi anomus, täällä, huomenna!»
»Miksei tänään?» kysyi Billot. »Huomenna! Kuka tietää, mitä tästä
päivästä huomiseen tapahtuu?»
»Niin, niin», huudettiin, »tänään, heti paikalla!»
Eräitä huomattuja henkilöitä on kerääntynyt Billotin ympärille.
Voimalla on magneetin ominaisuus: se vetää puoleensa.
Tässä joukossa on kordelieri-kerhoon kuuluvia kansanedustajia tai
jakobiini-harrastelijoita, jotka olivat saaneet väärät tiedot tai
jotka olivat esimiehiään uskaliaammat ja tulleet Mars-kentälle
kieltomääräysten uhallakin.
Näillä miehillä oli miltei kaikilla toistaiseksi hyvin tuntematon nimi,
mutta pian ne nimet tulisivat kuuluisiksi ja perin eri tavalla.
Tässä joukossa oli: Robert, neiti de Kéralio, Roland, Brune,
latoja, josta sittemmin tuli Ranskan marsalkka, Hébert, julkisen
sanan mies, kauhean Ukko Duchénen vastainen toimittaja, Chaumette,
sanomalehtimies ja lääketieteen opiskelija Sergent, vaskenkaivertaja,
josta tuli Marceaun lanko ja joka sommitteli näyttämölle isänmaallisia
juhlia, Fabre d'Eglantine, tasavaltalaisen kalenterin sommittelija,
Henriot, giljotiinin poliisi, Maillard, Châteletin kammottava
vahtimestari, jonka olemme kadottaneet näkyvistä lokakuun 6 päivän
tapahtumien jälkeen ja jonka tapaamme jälleen syyskuun 2 päivänä,
Isabey isä ja Isabey poika, ainoa tämän kohtauksen näyttelijöistä,
joka voisi siitä kertoa, nuorekas ja pirteä kun on vielä nytkin,
yhdeksänkymmenenkahdeksan vuoden ikäisenä.
»Heti paikalla!» huusi kansa. »Niin, heti paikalla!» Mars-kentältä
kohosi huumaava kättenpauke.
»Mutta kuka pitelee kynää?» kysyi muuan ääni.
»Minä, te, me, kaikki», huusi Billot. »Siitä tulee todellinen kansan
anomus!»
Muuan isänmaanystävä erkani joukosta. Juoksujalkaa hän lähti noutamaan
paperia, mustetta ja kyniä.
Häntä odoteltaessa muodostettiin piiri, aloitettiin farandolekarkelo ja
laulettiin kuulua hymniä _Eespäin vain_.
Isänmaanystävä palasi kymmenen minuutin perästä. Kaiken varalta hän oli
ostanut pullollisen mustetta, rasiallisen kyniä ja viisi kuusi vihkoa
paperia.
Robert tarttui kynään ja neiti de Kéralion, rouva Rolandin ja Rolandin
vuoron perään sanellessa kirjoitti seuraavan anomuksen:
»KANSALLISKOKOUKSELLE OSOITETTU ANOMUS, LAADITTU ISÄNMAANALTTARILLA
HEINÄKUUN 17 PÄIVÄNÄ VUONNA 1791.
Kansanedustajat!
Te lähestytte töittenne loppua. Teidän seuraajanne, jotka kaikki
kansa nimittää, astuvat pian teidän jälkiänne kohtaamatta esteitä,
joita teidän tiellenne ovat asettaneet kahden etuoikeutetun säädyn
edustajat, nämä kun ovat ehdottomia vihollisia kaikille pyhän,
yhdenvertaisuuden periaatteille.
Raskas rikos on täyttymässä: Ludvig XVI pakenee. Arvottomasti hän
jättää paikkansa. Valtakunta on lähellä anarkiaa. Kansalaiset
pidättävät hänet Varennesissa ja hänet palautetaan Pariisiin.
Pääkaupungin kansa vaatii, ettei ratkaista rikollisen kohtaloa
kuulematta sitä ennen kahdeksankymmenen kahden muun departementin
mielipidettä.
Te vitkastelette. Kansalliskokoukselle saapuu joukoittain anomuksia.
Kaikki valtakunnan piirit vaativat samanaikaisesti, että Ludvig
tuomittaisiin. Te, hyvät herrat, olette ennakolta tuominneet hänet
syyttömäksi ja loukkaamattomaksi selittämällä, t.k. 16 päivänä
tekemällänne päätöksellä, että perustuslaki esitetään hänelle
kun hallitusmuoto valmistuu. — Lainsäätäjät, se ei suinkaan
ollut kansan pyrkimys! Me olemme ajatelleet, että teidän suurin
kunnianne, suorastaan velvollisuutenne oli toimia kansan tahdon
eliminä. Epäilemättä, hyvät herrat, tällaisen ratkaisun tekoon teitä
on työntänyt niiden niskoittelevien edustajien joukko, jotka jo
ennakolta ovat ilmoittaneet vastustavansa perustuslakia. Mutta, hyvät
herrat, vilpittömän ja luottavan kansan edustajat, muistakaa, ettei
näillä kahdella sadalla yhdeksälläkymmenellä niskoittelijalla ollut
äänioikeutta kansalliskokouksessa, että se päätös on siis mitätön
sekä muodollisesti että sisällyksellisesti, mitätön hengeltään, koska
se on vastoin ylimmän vallan tahtoa, mitätön muodoltaan, koska se on
syntynyt kahdensadanyhdeksänkymmenen epäpätevän henkilön toimesta.
Nämä päätelmät, kaikki nämä yleisedun näkökohdat, tämä voimakas halu
välttää anarkiaa, joka meitä uhkaa, jos edustajien ja edustettujen
suhde ei ole sopusointuinen, kaikki velvoittaa meitä vaatimaan teiltä
koko Ranskan nimessä, että te muutatte tuon päätöksen; että te otatte
varteen, että Ludvig XVI:n rikos on todistettu ja että tämä kuningas
on luopunut vallastaan; että te hyväksytte tuon luopumisen ja kutsutte
koolle uuden perustuslaillisen kokouksen, joka todella kansan tahtoa
vastaavalla tavalla tuomitsee rikollisen ja ennen kaikkea muodostaa ja
järjestää uuden toimeenpanevan vallan.»
Kun anomus oli kirjoitettu, vaadittiin hiljaisuutta. Siinä samassa
kaikki melu taukosi, päät paljastuivat ja Robert luki lujalla äänellä
rivit, jotka olemme panneet tähän lukijoittemme silmäiltäväksi.
Ne vastasivat kaikkien ajatuskantaa. Minkäänlaista huomautusta ei
tehtykään. Päinvastoin, kun viimeinen lause oli luettu, kajahti
ilmoille yksimielinen hyväksymishuuto.
Nyt oli ryhdyttävä allekirjoittamaan anomusta. Koolla ei ollut
enää vain pari- kolmesataa, vaan arviolta kymmenentuhatta, ja kun
kaikilta Mars-kentälle johtavilta teiltä tuli katkeamaton jono
uutta väkeä, olisi tunnin kuluttua isänmaanalttarin ympärillä yli
viisikymmentätuhatta henkeä.
Anomuksenlaatijat kirjoittivat nimensä ensimmäisinä. Sitten kynä
siirtyi heidän naapuriensa käteen. Ja kun seuraavassa tuokiossa
lehden alaosa oli täynnä nimikirjoituksia, jaettiin yleisön joukkoon
puhtaita lehtiä, jotka olivat samankokoisia kuin lehti, johon anomus
oli kirjoitettu. Nämä numeroidut lehdet liitettäisiin oikeassa
järjestyksessä anomukseen.
Jaetut lehdet allekirjoitettiin ensin isänmaanalttarin neljän nurkan
muodostamassa syvennyksessä, sitten portailla, sitten polvilla, hatun
pohjaa vasten, ylimalkaan mistä vain sopiva tuki keksittiin.
Mutta kansalliskokouksen määräyksestä, jonka Lafayette oli saanut
ja jota ei suinkaan ollut aiheuttanut täydessä käynnissä oleva
allekirjoittaminen, vaan aamupäivän murha, ensimmäiset joukko-osastot
saapuivat Mars-kentälle. Yleisö oli niin syventynyt anomukseen, että
näitä joukkoja tuskin huomatuinkaan.
Seuraavilla tapahtumilla oli silti joltinenkin merkitys.