Molempien sydän sykki yhtä kiihkeästi, mutta tuiki vastakkaisten
tunteitten vaikutuksesta. Kuningattaren sydän sykki koston toivoa,
Barnaven sydän sykki halua tulla rakastetuksi.
Kuningatar astui kiireesti toiseen huoneeseen etsien, voisi sanoa,
valoa. Hän ei tosin pelännyt Barnavea eikä tämän rakkautta. Hän tiesi,
että se rakkaus oli kunnioittavaa ja uhrautuvaa, mutta naisen vaisto
kehoitti häntä pakenemaan pimeää.
Toiseen huoneeseen tultuaan hän heittäytyi nojatuoliin istumaan.
Barnave pysähtyi ovensuuhun ja tarkasti yhdellä silmäyksellä tämän
kahden kynttilän valaiseman pikku huoneen.
Hän odotti näkevänsä kuninkaan, joka oli ollut läsnä hänen kahdesti ‘
aikaisemmin keskustellessaan Marie-Antoinetten kanssa.
Huone oli tyhjä. Ensimmäistä kertaa Meauxin piispanpalatsin
parvekkeella tehdyn kävelyn jälkeen hän oli kahdenkesken kuningattaren
kanssa.
Hänen kätensä kohosi kuin itsestään sydämen kohdalle; se tunsi sydämen
sykinnän.
»Ah, herra Barnave», sanoi kuningatar lyhyen äänettömyyden jälkeen,
»olen odottanut teitä jo kaksi tuntia».
Barnaven ensimmäinen liike oli, kuullessaan tuon moitteen, joka
lausuttiin niin lempeällä äänellä, että sen lausuja lakkasi olemasta
syyttäjä muuttuakseen vaikertajaksi, Barnaven ensimmäinen liike oli
heittäytyä kuningattaren jalkoihin, mutta kunnioitus esti häntä siitä.
Sydän nimittäin sanoo, että osoittaa kunnioituksen puutetta, jos
heittäytyy polvilleen naisen eteen.
»Ah, madame, se on totta», sanoi hän, »mutta minä toivon teidän
majesteettinne olevan vakuutetun siitä, etten ole tahallani
myöhästynyt».
»Niin, niin», sanoi kuningatar nyökäyttäen kevyesti päätänsä, »minä
tiedän, että te olette monarkian ystävä».
»Minä olen erikoisesti kuningattaren ystävä», oikaisi Barnave. »Juuri
siitä minä haluan teidän majesteettinne olevan vakuutetun.»
»Sitä en epäilekään, herra Barnave... Ette siis voinut tulla
aikaisemmin?»
»Aioin tulla jo kello seitsemän ajoissa, mutta silloin oli vielä liian
valoisaa ja minä tapasin — kuinka sellainen mies uskaltaa lähestyä
palatsianne! — tapasin terassilla herra Maratin.»
»Herra Maratin?» sanoi kuningatar kuin tapaillen muististaan sitä
nimeä. »Sanomalehtikynäilijän, joka kirjoittaa meitä vastaan, niinkö?»
»Joka kirjoittaa koko maailmaa vastaan, hänet juuri. Käärme-katseellaan
hän tarkkasi minua, kunnes katosin hänen näkyvistään
Feuillant-pengermän portin taakse... En uskaltanut edes katsahtaa
ikkunoihinne. Onneksi tapasin Royalsillalla Saint-Prixin.»
»Saint-Prixin! Kuka se on?» sanoi kuningatar miltei yhtä
ylenkatseellisella äänellä, kuin millä hän oli lausunut Maratinkin
nimen. »Näyttelijäkö?»
»Niin, madame, näyttelijä», vastasi Barnave. »Mutta minkä sille voi!
Aikakauttamme luonnehtivat näyttelijät ja sanomalehdentoimittajat,
miehet, joita kuningas ei varemmin tuntenut muuten kuin hänen
käskyjensä liiankin onnellisina, tottelevaisina noudattajina;
näyttelijät ja sanomalehdentoimittajat ovat muuttuneet kansalaisiksi,
joilla on vaikutusvaltaa, jotka liikkuvat mielensä mukaan, toimivat
mielihalujensa jälkeen ja voivat — huomattavana rattaistona siinä
valtavassa koneistossa, jossa kuninkuus nykyisin on enää vain ylin
pyörä — voivat tehdä hyvää, voivat tehdä pahaa... Saint-Prix korjasi,
minkä Marat oli pilannut.»
»Kuinka niin?»
»Saint-Prix esiintyi univormussa. Tunnen hänet hyvin, madame. Lähestyin
häntä ja kysyin, mihin hänet oli määrätty vahdiksi. Onneksi palatsiin!
Tiesin voivani luottaa hänen vaitioloonsa ja mainitsin hänelle, että
minulla oli kunnia päästä puheillenne...»
»Oh, herra Barnave!»
»Olisiko ollut parempi kieltäytyä...»
Barnave aikoi sanoa onnesta, mutta sanoikin:
»Olisiko ollut parempi kieltäytyä kunniasta päästä näkemään teidät ja
jättää teidät osattomaksi niistä huomattavista uutisista, joita minulla
on teille kerrottavana?»
»Ei», myönsi kuningatar, »olette tehnyt oikein... Te siis arvelette
voivanne luottaa herra Saint-Prixiin?»
»Madame», sanoi Barnave vakavasti, »hetki on tukala, uskokaa sanaani.
Miehet, jotka nyt teille jäävät, ovat todella alttiita ystäviä, sillä
jos huomenna — siitä tulee ratkaisun päivä — jakobiinit voittavat
perustuslailliset, tehdään teidän ystävistänne rikostoverit... Ja te
olette nähnyt, että laki päästää teidät rangaistuksesta vain iskemällä
ystäviinne, joita se nimittää teidän rikostovereiksenne.»
»Se on totta», myönsi kuningatar. »Te sanoitte, että herra
Saint-Prix...?»
»Herra Saint-Prix, madame, sanoi minulle, että hän joutuisi vahtiin
Tuilerieihin kello yhdeksästä yhteentoista, että hän koettaisi päästä
keskikerroksen vartiopaikalle, joten niiden kahden tunnin aikana teidän
majesteetillanne on täysi vapaus antaa minulle määräyksenne... mutta
hän neuvoi minuakin panemaan ylleni kansalliskaartin upseerin puvun.
Minä noudatin hänen neuvoaan, kuten teidän majesteettinne näkee.»
»Ja te tapasitte herra Saint-Prixin vartiopaikallaan?»
»Kyllä, madame... Se maksoi hänelle kaksi näytäntölippua niillä hän
hankki paikan kersantiltaan... Kuten huomaatte», lisäsi Barnave
hymyillen, »lahjominen on helppoa».
»Marat... Saint-Prix... kaksi teatterilippua...» toisti kuningatar
luoden kauhistuneen silmäyksen kuiluun, mistä lähtivät ne pikku
tapahtumat, joista punoutui kuninkaitten kohtalo.
»Ah, hyvä jumala, niin», sanoi Barnave. »Se on outoa, vai kuinka,
madame? Vanhanajan ihmiset sanoivat sitä kohtaloksi, ajattelijat
sanovat sitä sattumaksi ja uskovaiset kaitselmukseksi.»
Kuningatar veti kauniilta kaulaltaan hiussuortuvan suoraksi ja silmäili
sitä surullisena.
»Se se on saanut hiukseni harmaantumaan!» sanoi hän.
Antauduttuaan näin hetkeksi tilanteen hentoon, maalaukselliseen puoleen
hän palasi sitten Barnaveen ja tilanteen poliittiseen puoleen.
»Mutta», sanoi hän, »mikäli olen kuullut, me olemme saaneet voiton
kansalliskokouksessa».
»Niin, madame, me olemme voittaneet kansalliskokouksessa, mutta olemme
kärsineet tappion jakobiini-kerhossa.»
»Mutta, hyvä jumala, nyt minä en ymmärrä enää mitään
Luulin jakobiinien olevan teidän, herra Lamethin ja herra Duportin
kannalla ja että te hallitsette heitä, että te teette heille, mitä
haluatte?»
Barnave ravisti alakuloisesti päätänsä.
»Niin oli ennen», sanoi hän, »mutta uusi henki on puhaltanut
jakobiineihin».
»Orleansista, eikö niin?»
»Niin, madame, sieltäpäin uhkaa nyt vaara.»
»Vaara! Mutta vielä kerran, emmekö ole välttäneet sitä tämänpäiväisellä
äänestyksellä?»
»Ymmärtäkää oikein, madame — sillä jos mieli pysyä tilanteen tasalla,
täytyy se tuntea — tämän päivän äänestys. Päätettiin seuraavaa:
'Jos kuningas pettää valansa, jos hän hyökkää kansansa kimppuun
eikä puolusta sitä, luopuu hän vallastaan, muuttuu tavalliseksi
kansalaiseksi ja on vastuussa kaikista luopumisensa jälkeisistä
rikoksista.'»
»Hyvä on», sanoi kuningatar, »kuningas ei petä valaansa, kuningas ei
hyökkää kansansa kimppuun ja jos hänen kansansa kimppuun hyökätään,
puolustaa hän sitä».
»Niinpä kyllä, madame, mutta tämä päätös jätti oven auki
vallankumouksellisille ja orleanisteille. Kansalliskokous ei ole
tuominnut kuningasta. Se on vain päättänyt suojelevista toimenpiteitä
toisen karkaamisen varalta, mutta on sivuuttanut ensimmäisen, ja
tiedättekö, mitä Laclos, Orleansin herttuan kätyri, on ehdottanut tänä
iltana jakobiinien kokouksessa?»
»Oh, jotakin kauheaa tietysti! Mitä terveellistä voi ehdottaa
_Vaarallisten suhteitten_ kirjoittaja?»
»Hän on ehdottanut, että Pariisissa ja koko Ranskassa pantaisiin
toimeen kansanäänestys kuninkuuden lakkauttamiseksi. Hän on luvannut
hankkia kymmenen miljoonaa nimikirjoitusta.»
»Kymmenen miljoonaa nimikirjoitusta!» huudahti kuningatar. »Hyvä
jumala, vihataanko meitä niin syvästi, että kymmenen miljoonaa
ranskalaista haluaa päästä meistä eroon?»
»Oh, madame, enemmistöjä on helppo hankkia!»
»Ja onko Laclosin ehdotus läpäissyt?»
»Se synnytti keskustelun... Danton kannatti sitä.»
»Danton! Mutta minä luulin Dantonin olevan meidän puolellamme... Olen
kuullut herra de Montmorinin puhuvan jostakin kuninkaan neuvoston
asianajo-toimesta, sen myynnistä tai ostosta, en tiedä, kummastako,
mutta sen kaupan piti tehdä Dantonista miehemme.»
»Herra de Montmorin on erehtynyt, madame. Jos Danton olisi jonkun
auttaja, niin juuri Orleansin herttuan.»
»Entä onko herra de Robespierre puhunut?... Hänen vaikutusvaltansa
kuuluu kasvavan päivä päivältä.»
»Robespierre on puhunut. Hän ei kannattanut ehdotusta. Hän
kannatti yksinkertaisesti adressia, joka lähetettäisiin maaseudun
jakobiini-kerhoille.»
»Mutta herra de Robespierre on saatava puolellemme, koska hänellä on
sellainen vaikutusvalta.»
»Herra de Robespierreä ei valloiteta, madame. Herra de Robespierre
on oma itsensä — hän tavoittelee aatetta, utopiaa, haavekuvaa,
kunnianhimoista päämäärää kukaties.»
»Mutta me voimme tyydyttää hänen kunnianhimonsa, minkälainen se
onkin... Olettakaamme, että hän haluaa tulla rikkaaksi?»
»Hän ei halua olla rikas.»
»Ministeriksi siis?»
»Hän ei halunne päästä ministeriksikään.»
Kuningatar silmäili Barnavea kauhistunein ilmein.
»Mutta minä olen luullut», sanoi hän, »että ministeriö on korkein
päämäärä, mihin joku alamaisistamme voi pyrkiä?»
»Jos herra de Robespierre katsoo kuninkaan pannuksi viralta, ei hän
pidä itseään kuninkaan alamaisena.»
»Mihin hän siis tähtää kunnianhimollaan?» kysyi kuningatar
kauhistuneena.
»Eräinä hetkinä, madame, on miehiä, jotka uneksivat uusista
poliittisista arvonimistä vanhojen, hävinneitten arvonimien korvaajina.»
»Niin, minä ymmärrän, että Orleansin herttua uneksii päästä
sijaishallitsijaksi. Hänen syntyperänsä oikeuttaa hänet siihen
korkeaan asemaan. Mutta herra de Robespierre, vähäpätöinen
maaseutu-asianajaja...!»
Kuningatar unohti, että Barnave oli myöskin sellainen vähäpätöinen
maaseutu-asianajaja.
Barnave ei hievahtanutkaan. Isku ei ollut kenties sattunut häneen tai
hänellä oli rohkeutta se kestää ja salata sen aiheuttama kipu.
»Marius ja Cromwell olivat rahvaan lapsia», sanoi hän.
»Marius! Cromwell! Ah, kun lapsena kuulin ne nimet, en silloin
osannut arvata, että ne kaikuisivat korvissani jonakin päivänä
näin kohtalokkaina!... Mutta katsokaamme — sillä me siirrymme
alati tosiseikoista arvailujen alalle — te sanoitte, että herra de
Robespierre vastusti herra Laclosin esittämää ja herra Dantonin
kannattamaa ehdotusta.»
»Niin, mutta silloin astui kokoussaliin joukko kansaa, Palais-Royalin
tavallisia räyhääjiä, naisia, koneisto, joka oli pestattu kannattamaan
Laclosia. Eikä sillä hyvä, että ehdotus läpäisi, sen lisäksi
päätettiin, että huomenna kello yhdeltätoista jakobiinit kokoontuisivat
kuuntelemaan lukemista, se siirrettäisiin sitten Mars-kentälle,
allekirjoitettaisiin isänmaan alttarilla ja lähetettäisiin senjälkeen
maaseudun kerhoille, jotka vuorostaan allekirjoittaisivat sen.»
»Kuka sepittää sen anomuksen?»
»Danton, Laclos ja Brissot.»
»Kolme vihamiestä?»
»Niin, madame.»
»Mutta, hyvä jumala, mitä tekevät siis perustuslailliset ystävämme?»
»Ah, siinäpä se, madame! He ovat päättäneet panna huomenna peliin
kaikki kaiken hyväksi.»
»Mutta he eivät voi enää jäädä jakobiini-kerhoon?»
»Teidän ihmeellinen kykynne osata arvostella ihmisiä ja asioita,
madame, saa teidät näkemään tilanteen sellaisena kuin se todella
on... Niin, Duportin ja Lamethin johdolla teidän ystävänne eroavat
vihollisistanne. He panevat feuillantit jakobiineja vastaan.»
»Feuillantit? Mitä ne ovat? Suokaa anteeksi, minä en tiedä.
Valtiolliseen kieleemme tulee uusia nimiä ja uusia sanoja niin
nopeasti, että jokainen lauseeni on kysymys.»
»Madame, feuillantit on se iso rakennus, joka on lähellä maneesia ja
nojaa siis kansalliskokouksen istuntosaliin ja josta Feuillant-penger
on saanut nimensä.»
»Ja keitä muita liittyy siihen kerhoon?»
»Lafayette, toisin sanoin kansalliskaarti, ja Bailly, toisin sanoin
valtuusto.»
»Lafayette, Lafayette... luuletteko Lafayetteen voitavan luottaa?»
»Uskon, että hän on kuninkaan harras ystävä.»
»Kuninkaan harras ystävä, niinkuin puunhakkaaja tammen, jonka hän
kaataa juuria myöten! Bailly, hän kelpaa vielä, minulla ei ole mitään
valittamista hänestä. Sanon enemmänkin, hän on antanut minulle
sen naisen laatiman ilmiannon, joka oli arvannut lähtömme. Mutta
Lafayette...»
»Teidän majesteettinne joutuu arvostelemaan häntä tilaisuuden tullen.»
»Niin, se on totta», sanoi kuningatar muistellen alakuloisena
menneisyyttä, »niin Versailles... No niin, palatkaamme siihen uuteen
kerhoon. Mitä siellä tehdään? Mitä siellä ehdotetaan? Minkälainen valta
sille tulee?»
»Suunnaton valta, koska sen käytettävänä on, kuten jo sanoin teidän
majesteetillenne, sekä kansalliskaarti että Pariisin valtuusto ynnä
kansalliskokouksen enemmistö, joka äänestää kanssamme. Keitä jää
jakobiini-kerhoon? Viisi tai kuusi kansanedustajaa ehkä: Robespierre,
Pétion, Laclos, Orleansin herttua, kaikki eripuraisia aineksia, jotka
joutuvat liikuttelemaan vain uusien jäsenten, tunkeilijoitten, joukkoa,
räyhääjälaumaa, joka osaa kyllä meluta, mutta jolla ei tule olemaan
minkäänlaista vaikutusvaltaa.»
»Jumala siitä meitä varjelkoon, hyvä herra! Mutta mitä kansalliskokous
aikoo tehdä?»
»Kansalliskokous aikoo huomenna antaa ankarat nuhteet Pariisin herra
pormestarille hänen tänään osoittamansa häälyväisyyden ja heikkouden
johdosta. Tulos on, että kelpo Bailly, joka on heilurien sukua ja joka
käydäkseen tarvitsee vain oikealla hetkellä tapahtuvan vedon, vedetään
ja hän käy.»
Tällöin kello löi neljänneksen vailla yksitoista ja käytävästä kuului
vahtimiehen yskäisy.
»Niin, niin», mutisi Barnave, »tiedän, minun on aika lähteä.
Ja kuitenkin minulla olisi vielä paljon sanottavaa teidän
majesteetillenne.»
»Ja minä, herra Barnave, minä vastaan teille, että minä olen teille
kiitollinen, teille ja ystävillenne, sillä te joudutte vaaraan minun
takiani.»
»Madame», sanoi Barnave, »vaara on peli, jossa minä voitan kaikki,
häviän tai voitan, jos kuningatar maksaa sen minulle yhdellä hymyllä».
»Ah, herra», sanoi kuningatar, »tuskin enää tiedän, mitä hymy onkaan!
Mutta te teette hyväksemme niin paljon, että koetan muistella aikaa,
jolloin olin onnellinen, ja minä lupaan, että ensimmäinen hymyni on
teidän.»
Barnave kumarsi, käsi sydämellä, ja lähti takaperin ovelle päin.
»Milloin tapaan teidät jälleen?» kysyi kuningatar.
Barnave näytti laskevan.
»Huomenna anomus ja toinen äänestys kansalliskokouksessa, ylihuomenna
räjähdys ja tilapäinen tukahduttaminen... sunnuntaina, illalla, madame,
koetan tulla kertomaan teille, mitä Mars-kentällä on tapahtunut.»
Ja hän poistui.
Kuningatar lähti mietteissään kuninkaan luokse. Tämä oli yhtä
miettiväinen kuin kuningatarkin. Tohtori Gilbert oli vastikään
poistunut kerrottuaan hänelle jotenkin samat asiat kuin Barnave
kuningattarelle.
Heidän tarvitsi vain vaihtaa silmäys huomatakseen, että kummallakin
taholla oli kuultu synkkiä uutisia.
Kuningas oli juuri saanut valmiiksi kirjeen.
Sanaa lausumatta hän ojensi kuningattarelle tämän kirjeen.
Siinä valtuutettiin Monsieur Ranskan kuninkaan nimessä koettamaan saada
Itävallan keisari ja Preussin kuningas sekaantumaan Ranskan asioihin.
»Monsieur on tehnyt minulle paljon pahaa», sanoi kuningatar, »Monsieur
vihaa minua ja tekee minulle vielä niin paljon pahaa kuin suinkin voi.
Mutta koska kuningas luottaa häneen, niin minäkin.»
Hän otti kynän ja piirsi urheasti nimensä kuninkaan nimen viereen.