»Bouillé, päärikollinen, ja kaikki henkilöt, jotka ovat olleet mukana
kuninkaan ryöstössä, pannaan syytteeseen.»
Juuri kun kansalliskokous oli äänestänyt, oli kansakin saanut
valmiiksi vastalauseensa ja allekirjoittanut sen. Se tuli nyt
esittämään sitä kansalliskokoukselle, jonka se huomasi paremmin
vartioiduksi kuin milloinkaan varemmin. Kaikki valtamiehet olivat
sinä päivänä sotilassäätyä: kansalliskokouksen puheenjohtajana
oli Charles Lameth, nuori eversti, kansalliskaartin päällikkönä
oli Lafayette, nuori kenraali. Vieläpä arvon astronoomissammekin,
Baillyssa, joka oli sitaissut tiedemiespukunsa ylle kolmivärisen
vyön ja pannut ajattelijanpäähänsä valtuuston jäsenen virka-asuun
kuuluvan kolmikolkkahatun, oli jotakin sotaista näiden pistinten ja
piikkien keskellä jopa niin paljon, että rouva Bailly, nähdessään hänet
tuollaisena, luuli häntä Lafayetteksi, kuten hän joskus kuulemma piti
Lafayettea miehenään.
Kansa aloitti neuvottelut. Se esiintyi niin vähän vihamielisesti,
ettei neuvottelua voitu mitenkään välttää. Tämän neuvottelun tulos
oli, että kansan edustajien sallittaisiin puhutella herroja Pétionia
ja Robespierreä. Huomaatteko, kuinka näiden uusien nimien suosio
kasvaa sitä mukaa kuin Duportien, Lamethien, Barnavein, Lafayettein ja
Baillyin heikkenee? Kansan edustajat, lukumäärältään kuusi, lähtivät
kansalliskokoukseen hyvin saatettuina. Robespierre ja Pétion riensivät
heitä vastaan Feuillanttien kujalle.
Se tapahtui liian myöhään, äänestys oli jo suoritettu!
Kansalliskokouksen valitsemat lähetit, jotka eivät ollenkaan
hyväksyneet tätä äänestystä, eivät varmaankaan selostaneet sitä kansan
edustajille sillä tavalla, että se olisi tuntunut näistä suloiselta
niellä. He palasivatkin raivostuneina niiden luo, jotka olivat heidät
lähettäneet.
Kansa oli joutunut tappiolle kauneimmassa pelissä, minkä kohtalo ikinä
on pannut kansan käsiin.
Kansa olikin äkeissään. Se vyöryi kaupungille ja ryhtyi sulkemaan
teattereja. Teatterien sulkeminen on, kuten muuan ystävämme sanoi
vuonna 1830, Pariisissa musta lippu.
Oopperassa oli varusväki, se vastusteli.
Neljäntuhannen kiväärinsä ja tuhannen piikkinsä turvin Lafayette ei
parempaa pyytänytkään kuin päästä tukahduttamaan tämän alkavan kapinan.
Kaupunginvaltuusto epäsi häneltä määräykset.
Tähän asti oli kuningatar ollut selvillä tapahtumien kulusta. Mutta
sitten raportit olivat ehtyneet, niiden jatko oli hävinnyt yöhön, joka
ei ollut niin pimeä kuin ne.
Barnaven, jota hän nyt odotteli lopen kärsimättömästi, piti tulla
kertomaan hänelle, mitä oli tapahtunut tämän 15 päivän kuluessa.
Kaikki muuten tunsivat jonkun suuren tapahtuman lähestyvän.
Kuninkaalle, joka niinikään odotteli Barnavea rouva Campanin toisessa
huoneessa, tultiin ilmoittamaan, että tohtori Gilbert oli saapunut, ja
voidakseen paremmin tarkata tapahtumien selostusta hän oli mennyt omaan
huoneeseensa Gilbertiä puhuttelemaan ja jätti Barnaven kuningattaren
hoidettavaksi.
Vihdoin kello puoli kymmenen korvissa käytävästä kuului askelten
ääni ja lyhyt sananvaihto portailla seisovan vartijan kanssa. Sitten
ilmestyi käytävän päähän muuan nuori mies, yllä kansalliskaartin
luutnantin puku.
Tulija oli Barnave.
Kuningattaren sydän sykki kuin tuo mies olisi ollut kaikkein
jumaloiduin rakastaja. Hän raotti ovea ja Barnave, pälyiltyään
ympärilleen, pujahti sisälle.
Ovi sulkeutui heti, ja ennenkuin sanaakaan oli vaihdettu, kuului salvan
loksahdus pieliraudassaan.