Heinäkuun 16 päivänä 1791, siis vähän aikaa vastikään kertomiemme
tapahtumien jälkeen, oli kaksi uutta henkilöä, joita emme ole vielä
esitelleet lukijoille, koska haluamme esitellä heidät oikealla
hetkellä, kirjoituspuuhassa saman pöydän ääressä pienessä salongissa,
joka oli Guénégaud-kadun varrella sijaitsevan Britannique-hotellin
kolmannessa kerroksessa.
Tämän pikku salongin toisesta ovesta pääsi vaatimattomaan ruokasaliin,
joka oli kalustettu vuokrahotellien huoneitten tapaan, ja toisesta
ovesta makuusuojaan, minne oli sovitettu parisängyt.
Nämä kaksi kirjoittajaa olivat eri sukupuolta. Kumpikin ansaitsee
erikoisen maininnan.
Mies näytti kuusikymmenvuotiaalta, ehkä hieman nuoremmalta. Hän oli
pitkä ja laiha. Hän näytti sekä vakavalta että intohimoiselta. Hänen
kasvojensa suorat viivat ilmaisivat tyyntä ja vakaisaa ajattelijaa,
jossa jäykkä ja selkeä äly hallitsi mielikuvituksen voimaa.
Nainen näytti kolmenkymmenen tai kahdenneljättä vuoden vanhalta, vaikka
hän oli jo täyttänyt kuusineljättä. Hipiän helakasta väristä, kasvojen
voimakkaasta verevyydestä oli helppo nähdä hänen olevan syntyperällään
rahvaan lapsen. Hänellä oli kauniit silmät, joiden epämääräinen väri
vivahti harmaaseen, vihreään ja siniseen, lempeät ja lujat silmät, iso
suu, jota koristivat raikkaat huulet ja valkoiset hampaat, lyhyt leuka
ja pystynenä, kauniit, vaikka hieman kovat kädet, komea, joustava,
täyteläinen vartalo, kaunis kaula ja syrakusalaisen Venuksen lanteet.
Mies oli Jean Marie Roland de la Platière, syntynyt vuonna 1732
Villefranchessa, lähellä Lyonia.
Nainen oli Manon Jeanne Phlipon, syntynyt Pariisissa vuonna 1754 He
olivat olleet naimisissa yksitoista vuotta, vuodesta 1780.
Olemme sanoneet naisen olevan rahvaanomaista alkuperää. Nimet sitä
todistavat: Manon Jeanne Phlipon, etunimet, sukunimi, kaikki ilmaisevat
syntyperän. Kaivertajan tytär kun oli, hänkin oli kaivertanut
viidenteenkolmatta ikävuoteensa asti, jolloin hänestä tuli häntä
kaksikolmatta iäkkäämmän Rolandin vaimo. Kaivertajasta tuli tällöin
jäljentäjä, kääntäjä, mukailija. Teokset sellaiset kuin Polttoturpeen
valmistus, Villatehtailijan käsikirja ja Käsiteollisuus-hakemisto
olivat ankarassa ja epäkiitollisessa työssä kuluttaneet tämän
lahjakkaan naisen parhaat vuodet, naisen, joka säästyi kaikilta
erheiltä, ellei kaikilta intohimoilta, ei siksi että hänen sydämensä
olisi ollut näivettynyt, vaan koska hänen sielunsa oli puhdas.
Hänen suhteessaan mieheensä vallitsi tyttären kunnioitus naisen
rakkautta. Tämä rakkaus oli eräänlaista puhdasta palvomista, vailla
kaikkinaista ruumiillista pyydettä. Se sai hänet luopumaan päiväisestä
ahertelusta, johon hän sitten puuttui yön hetkinä, jotta hän voisi itse
valmistaa ateriat vanhukselle, jonka heikko vatsa sieti vain määrättyjä
ruokalajeja.
Vuonna 1789 rouva Roland vietti tätä vaatimatonta, ahkeroivaa elämää
maaseudulla. Hänen miehensä omisti silloin Platièren pienen maatilan,
jonka mukaan hän oli ottanut nimensä. Tämä maatila oli Villefranchessa,
Lyonin lähettyvillä. Siellä Bastiljin tykkien jyske pani heidät
hätkähtämään.
Tämä tykinjyske herätti ylevämielisen naisen sydämessä eloon kaiken,
mikä oli suurta, isänmaallista ja pyhää ranskalaista. Ranska ei ollut
enää kuningaskunta, vaan se oli kansa! Se ei ollut enää vain maa,
missä asuttiin, vaan se oli isänmaa! — Tuli vuoden 1790 yhdistysjuhla.
Kuten muistamme, Lyonin juhla vietettiin ennen Pariisin juhlaa. Jeanne
Phlipon, joka Horloge-rantakadun varrella olevasta kotitalostaan näki,
milloin tahansa katsoi aamulla ikkunastaan syvän, sinisen taivaan ja
nousevan auringon, jonka kulkua hän saattoi tarkata Champs-Élyséesin
päähän asti, missä se näytti laskevan puiden vihreään, lehtevään
latvukseen, oli nähnyt kello kolmesta aamulla Fourevièrsin kummulta
nousevan toisen auringon, toisin paahtavan, toisin valaisevan,
vapauden auringon. Hänen katseensa oli siirtynyt hyväilemään koko
tätä suurta kansalaisjuhlaa, hänen sydämensä oli uppoutunut tähän
veljeyden valtamereen, ja hän oli siitä selvinnyt kuin Akilleus,
kaavoittamattomana, lukuunottamatta yhtä kohtaa. Siihen kohtaan häntä
iski rakkaus, mutta siihen haavaan hän ei sentään kuollut.
Tämän suuren päivän iltana, haltioissaan näkemästään, tuntien itsensä
runoilijaksi, tuntien itsensä historioitsijaksi, hän oli kirjoittanut
selostuksen tästä juhlasta. Selostuksen hän oli lähettänyt Champagnesta
kotoisin olevalle ystävälleen, _Journal de Lyonin_ päätoimittajalle.
Tätä nuorta miestä oli tulinen kirjoitus hämmästyttänyt. Huumaantuneena
hän oli painattanut sen lehteensä. Seuraavana päivänä sanomalehti,
josta tavallisesti otettiin tuhannenkahdensadan tai tuhannenviidensadan
kappaleen painos, ilmestyi kuudenkymmenentuhannen kappaleen painoksena!
Selittäkäämme parilla sanalla, kuinka tämä runollinen mielikuvitus,
tämä naisellinen sydän tuli näin tulisesti harrastaneeksi politiikkaa.
Siksi, että Jeanne Phlipon, jota hänen isänsä oli kohdellut
kaivertajatyöläisenä, siksi, että rouva Roland, jota hänen miehensä oli
kohdellut sihteerinä ja joka isänsä ja puolisonsa kodissa oli joutunut
askartelemaan vain vakavissa tehtävissä, siksi, että rouva Roland,
jonka käsiin ei ollut milloinkaan osunut halpa-arvoinen kirja, siksi,
että rouva Roland piti parhaana hupinaan, miellyttävimpänä ajanrattona
sellaisia kirjoituksia kuin _Vuoden 1789 valitsijamiesten pöytäkirjat_
ja _Selostus Bastiljin valloituksesta_.
Roland puolestaan oli esimerkki, mitä kaitselmus, sattuma tai kohtalo
voivat tehdä muuttamalla vähäpätöisen tapahtuman avulla ihmiselämän tai
koko valtakunnan tykkänään toiseksi.
Hän oli nuorin viidestä veljeksestä. Hänestä mielittiin tehdä pappi,
hän tahtoi pysyä miehenä. Yhdeksäntoista vuoden ikäisenä hän lähti
isänkodista, taivalsi yksin, jalkaisin ja rahattomana koko Ranskan,
saapui Nantesiin, sai toimen erään laivanvarustajan liikkeessä ja pyysi
siirtoa Intiaan. Lähtöpäivänä, juuri kun laiva saapui satamaan, hän sai
niin ankaran verensyöksyn, että lääkäri epäsi häneltä merimatkan.
Jos Cromwell olisi päässyt lähtemään Amerikaan sen sijaan että Kaarle
I:n määräys pidätti hänet Englantiin, ei White Halliin kenties olisi
pystytetty mestauslavaa! Jos Roland olisi matkustanut Intiaan, ei
elokuun 10 päivän veritekoja kenties olisi pantu toimeen!
Kun Roland ei voinut tyydyttää laivanvarustajaa, jonka palvelukseen hän
oli pyrkinyt, lähti hän Nantesista ja meni Roueniin. Siellä muuan hänen
sukulaisensa, jonka puoleen hän kääntyi, huomasi nuorukaisen kyvyt ja
hankki hänelle teollisuuslaitosten tarkastajan toimen.
Siitä lähtien Rolandin elämä muuttui tutkijan ja työmiehen elämäksi.
Taloustiede oli hänen hengettärensä, kauppa hänen innoittava
jumalansa. Hän matkusteli, hän keräili aineistoa, hän kirjoitteli.
Hän kyhäsi muistelmia karjalauman kasvatuksesta, esitti teorioja
käsiteollisuudesta ja kyhäsi _Kirjeitä. Sisiliasta, Italiasta, Maltan
saarelta_ sekä _Ranskan rahamaailman perusteet_ ja muut aikaisemmin
mainitsemamme teokset, jotka hän antoi vaimonsa jäljentää. Hän oli
mennyt naimisiin vuonna 1780, kuten on jo mainittu. Neljää vuotta
myöhemmin he matkustivat yhdessä Englantiin. Kun he olivat palanneet
Ranskaan, lähetti hän vaimonsa Pariisiin hankkimaan aatelisvaltakirjan
ja pyytämään siirtoa Lyonin tarkastuspiiriin. Tarkastuspiiriä
koskevassa asiassa hänen vaimonsa onnistui, valtakirjajutussa
epäonnistui. Niinpä Roland joutui Lyoniin ja vastoin tahtoaan
demokraattiseen puolueeseen, johon hänen vaistonsa ja vakaumuksensa
muuten häntä yllyttivätkin. Hän hoiteli siis kaupan ja teollisuuden
tarkastajan tehtäviä Lyonin piirissä, kun vallankumous puhkesi.
Tässä uudessa, elvyttävässä aamuruskossa hän ja hänen vaimonsa
tunsivat sydämessään itävän sen kauniin kasvin, kultalehtisen ja
timanttikukkaisen, jota sanotaan haltioitumiseksi. Olemme maininneet,
että rouva Roland kirjoitti selostuksen toukokuun 30 päivän juhlasta ja
että sanomalehti, joka sen julkaisi, ilmestyi kuudenkymmenentuhannen
kappaleen painoksena ja että jokainen kotikaupunkiinsa, kauppalaansa,
kyläänsä palannut kansalliskaarti toi tullessaan osan tätä rouva
Rolandin henkeä.
Ja koska sanomalehdessä ei ollut julkaisijan nimeä eikä selostuksessa
allekirjoitusta, arvelivat kaikki, että vapaus itse oli astunut
maanpinnalle ja sanellut jollekin tuntemattomalle profeetalle juhlan
selostuksen, niinkuin enkeli oli sanellut apostoli Johannekselle
evankeliumin.
Näin elelivät molemmat aviopuolisot, täynnä uskoa ja luottamusta,
pienen champagnelaisen ystäväjoukon piirissä. Niitä, olivat Bosc,
Lanthenas ja pari kolme muuta. Sitten seurapiiri lisääntyi uudella
ystävällä.
Lanthenas, joka oli kuin omainen Rolandien perheessä ja vietti
siellä päiviä, viikkoja, kuukausia, toi eräänä iltana mukanaan yhden
valitsijoistaan, jonka esitelmää rouva Roland oli syvästi ihaillut.
Tämä uusi ystävä esiteltiin Bancal des Issartsiksi.
Hän oli yhdeksänneljättä-vuotias, kaunis, yksinkertainen, kookas,
lempeä ja uskonnollinen mies. Hän ei ollut erikoisen henkevä, mutta
hänellä oli hyvä sydän ja armelias sielu.
Hän oli ollut notaari, mutta sitten heittänyt tämän toimen
antautuakseen kokonaan politiikkaan ja filosofisiin tutkimuksiin.
Viikon kuluttua Lanthenas, Roland ja uusi vieras sopivat yhteen niin
mainiosti, tämä joukko muodosti niin sopusointuisen kolmiliiton
uhrautuvassa isänmaanrakkaudessaan, vapaudenkaipuussaan ja innossaan
harrastaa kaikkia hyviä asioita, että nämä kolme miestä päättivät pysyä
alati yhdessä, elää yhteiselämää ja jakaa elinkustannukset tasan.
Varsinkin kun Bancal kerran joutui vähäksi ajaksi pois heidän
piiristään, kävi tämä yhteisyyden tunne palavaksi.
Roland kirjoitti hänelle:
»Tulkaa, rakas ystävä. Miksi viivytte? Olette nähnyt meidän
suorasukaiset tapamme, nähnyt, kuinka me elämme ja toimimme. Minun
iässäni ei muututa, kun ei ole milloinkaan mielipiteitä muutettu.
Me nostatamme isänmaallisuutta, me kohotamme ihmishenkeä. Lanthenas
hoitaa lääkärinammattiaan, minun vaimoni on piirin sairaanhoitajatar.
Te ja minä, me hoidamme yhteiskunnan asiat.»
Näiden kolmen kultaisen keskinkertaisuuden liitto sai tosiaankin kokoon
jotakin, mikä näytti sievoiselta omaisuudelta. Lanthenasilla oli
noin kaksikymmentätuhatta livreä, Rolandilla kuusikymmentätuhatta ja
Bancalilla satatuhatta.
Sillä välin Roland täytti tehtäväänsä, apostolin tehtävää.
Tarkastusmatkoillaan hän saarnasi paikkakunnan talonpojille.
Verrattomana kävelijänä tämä ihmisyyden toivioretkeläinen kulki, sauva
kädessä, pohjoisesta etelään, idästä länteen, ja kylvi oikealleen,
vasemmalleen, eteensä, taaksensa uutta sanaa, vapauden hedelmällistä
siementä. Bancal, yksivakainen, kaunopuheinen, kylmästä ulkonäöstään
huolimatta intohimoinen mies, oli Rolandin apuri, oppilas, toinen
hän, Clavieren ja Dumouriezin vastaisen virkatoverin mieleen ei edes
juolahtanut, että Bancal voisi rakastaa hänen vaimoaan ja hänen
vaimonsa Bancalia. Eikö Lanthenas, ihan nuori mies, ollut viisi vuotta
ollut tälle viattomalle, ahkeralle, raittiille ja puhtaalle naiselle
mitä veli on sisarelle? Eikö rouva Roland, hänen Jeannensa, ollut
voiman ja hyveen patsas?
Roland tulikin ylen onnelliseksi, kun Bancal vastasi äsken
mainitsemaamme kirjeeseen ystävällisellä ja hellää kiintymystä
uhkuvalla kirjeellä. Roland sai tämän kirjeen Lyoniin ja lähetti sen
heti Platièreen, missä hänen vaimonsa oli.
Ah, älkää lukeko minua, lukekaa Micheletiä, jos haluatte yksinkertaisen
erittelyn avulla oppia tuntemaan sen ihmeellisen naisen, jota sanotaan
madame Rolandiksi!
Hän sai tämän kirjeen sellaisena helteisenä päivänä, jolloin sähkö
virittää ilman, jolloin kylmimmätkin sydämet kiihtyvät, jolloin
marmorikin uneksii ja värähtelee. Syksy oli jo käsissä, mutta kesän
raskas ukkonen jyrähteli taivaalla.
Siitä päivästä lähtien, jolloin hän tapasi Bancalin, alkoi jotakin
tuntematonta heräillä tämän neitseellisen naisen sydämessä. Tämä sydän
oli avoin ja kuin kukan teriöstä siitä levisi tuoksu. Hänen korvissaan
virisi suloinen laulu kuin linnun liverrys metsien kätköissä. Olisi
voinut sanoa, että hänen mielikuvituksensa aavisteli kevään tuloa
ja että sillä tuntemattomalla kentällä, jonka hän näki sitä vielä
peittävän usvan takaa, sen kaikkivoivan järjestelijän käsi, jota
sanotaan Jumalaksi, valmisteli uutta koristelua, joka olisi täynnä
tuoksuvia pensaikkoja, raikkaita vesiputouksia, varjoisia nurmikkoja
ynnä päiväpaisteisia aukeamia.
Hän ei tuntenut rakkautta, mutta, kuten kaikki naiset, arvasi sen.
Hän oivalsi vaaran ja silmät kyynelissä mutta hymyhuulin hän meni
oikopäätä pöydän ääreen ja hetkeäkään empimättä kirjoitti Bancalille
suorasukaisen kirjeen osoittaen, haavoittunut Klorinda-rukka,
aseistuksensa heikon kohdan tehden tunnustuksen ja surmaten samalla
toivon, jonka tämä tunnustus voisi herättää.
Bancal ymmärsi, ei puhunut enää yhteiselämästä, meni Englantiin ja
viipyi siellä pari vuotta.
Ne olivat antiikin ajan luonteita! Minä olenkin ajatellut, että
lukijoilleni olisi suloista kaiken sen taistelun, kaiken sen
intohimoisen elämän jälkeen, jonka he ovat kokeneet, levähtää hetkeksi
kauneuden, voiman ja hyveen raikkaaseen, puhtaaseen siimekseen.
Älköön kukaan väittäkö, että me kuvailemme madame Rolandin
toisenlaiseksi kuin hän oli: siveä isänsä työpajassa, siveä iäkkään
puolisonsa vuoteen ääressä, siveä lapsensa kehdon vieressä. Sellaisena
hetkenä, jolloin ei valehdella, hän kirjoitti, mestauslava silmien
edessä: »Olen alati hallinnut aistejani, eikä kukaan ole minua paremmin
tuntenut aistihuumaa.»
Älköön liioin luettako naisen kylmyyden ansioksi hänen
kunniallisuuttansa. Ei, aikakausi, johon olemme siirtyneet, oli vihan
aikaa, myönnettäköön, mutta se oli myöskin rakkauden aikaa. Ranska
näytti esimerkkiä. Kauan vankilassa virunut, rautoihin kahlehdittu
vanki-rukka kirvoitettiin kahleista ja päästettiin vapauteen. Kuten
Maria Stuart vankilasta lähtiessään, niin hänkin olisi halunnut painaa
suudelman luomakunnan huulille, koota koko luonnon syleilyynsä,
hedelmöittää sen henkäyksellään, jotta siitä syntyisi maan vapaus ja
maailman riippumattomuus.
Ei, kaikki nämä naiset rakastivat pyhästi, kaikki nämä miehet
rakastivat tulisesti. Lucile ja Camille Desmoulins, Danton ja hänen
Louisensa, neiti de Keralio ja Robert, Sophie ja Condorcet, Vergniaud
ja neiti Candeille. Vain kylmä ja terävä Robespierre, joka oli kylmä
ja terävä kuin giljotiinin veitsi, vain hän ei tuntenut sydämensä
lämpenevän rakkauden poltteessa. Hän rakasti vuokraisäntänsä, puuseppä
Dupleyn, tytärtä, jonka tuttavaksi näemme hänen aikanaan joutuvan.
Ja eikö ollut rakkautta, vähemmän puhdasta tosin — mutta välipä sillä,
rakkaus on sydänten suuri hyve — rouva Tallienin rakkaus, rouva de
Beauharnaisin rakkaus, rouva de Genlisin rakkaus, rakkautta, jonka
lohduttava henkäys vilvoitti mestauslavallakin kuolevien kalpeita
kasvoja?
Niin, koko maailma rakasti tuona ylen onnellisena ajanjaksona. Rakkaus
on tässä käsitettävä sen sanan laajimmassa merkityksessä. Yhdet
rakastivat aatetta, toiset ainetta, yhdet isänmaata, toiset ihmissukua.
Rousseaun päivistä lähtien rakastamisen tarve oli yhä varttunut.
Olisi voinut sanoa, että ihmisillä oli kiire vangita koko rakkaus
kädenkäänteessä. Olisi voinut sanoa, että haudan, kuilun, kurimuksen
partaalla koko sydän sykähteli tuntematonta, kiihkoista, kaikki
nielevää henkeä. Olisi voinut sanoa, että kaikki rinnat ammensivat
maailmankaikkeuden lämpökeskuksesta ja että tämän lämpökeskuksen
muodostivat yhdeksi ainoaksi rakkaudeksi sulaneet rakkaudet!
Näin olemme joutuneet kauas siitä vanhuksesta ja siitä nuoresta
naisesta, jotka kirjoittivat Britannique-hotellin kolmannen kerroksen
huoneessa. Palatkaamme heihin.