Mainitkaamme nyt parilla sanalla, kuinka oli kreivitär de Charnyn laita
sillävälin kun kreivin ja kuningattaren kesken esitettiin juurikään
kertomamme kohtaus, joka katkaisi niin tuskallisella tavalla pitkien
kärsimysten sarjan.
Koska me tunnemme hänen sydämensä tilan, meidän on helppo kuvitella,
mitä hän kärsi Isidorin lähdön jälkeen.
Häntä puistatti, kun häntä ajatteli, että suuri suunnitelma, jonka
hän oli arvannut tähtäävän kuninkaan perheen pakoon, onnistuisi tai
epäonnistuisi..
Jos se onnistuisi, oli hän varma, että kreivi, jonka hän tiesi
uhrautuvaksi palvelijaksi, jäisi kuninkaallisen perheen mukana
maanpakoon. Jos se epäonnistuisi, tunsi hän hyvin Olivierin rohkeuden
ollakseen varma, että tämä taistelisi viimeiseen saakka, jos oli
hiukankin toivoa, ja vielä silloinkin kun kaikki toivo oli mennyttä,
voittaakseen esteet, minkälaatuisia ne olivatkin.
Siitä hetkestä alkaen, jolloin Isidor oli sanonut hänelle hyvästi, hän
oli pitänyt silmänsä alati avoinna nähdäkseen pienenkin valonsäteen,
teroittanut korvansa kuullakseen vähäisimmänkin melun.
Seuraavana päivänä hän sai muun pariisilaisväestön kanssa tietää, että
kuningas ja kuninkaallinen perhe olivat yöllä poistuneet Pariisista.
Mitään erikoista ei ollut tapahtunut heidän lähtiessään.
Koska oli tapahtunut lähtö, kuten hän oli epäillytkin, oli Charny siis
mukana, Charny loittoni hänestä!
Hän huoahti raskaasti ja polvistui rukoilemaan pakolaisille onnellista
matkaa.
Pariisi oli senjälkeen kaksi päivää mykkä ja kaiuton.
Kolmannen päivän aamuna kaupungissa syntyi tavaton hälinä: kuningas oli
vangittu Varennesissa.
Yksityisseikkoja ei tunnettu. Paitsi tätä jyrähdystä ei muuta ääntä,
paitsi tätä salamaa, ei muuta valoa.
Kuningas oli vangittu Varennesissa, siinä kaikki.
Andrée ei tiennyt, mikä paikka Varennes oli. Tämä pikku kaupunki, joka
siitä alkaen on ollut niin kohtalokkaassa maineessa, tämä kauppala,
josta myöhemmin tuli koko kuninkuuden uhka, oli siihen aikaan hämärän
peitossa kuten oli ja on yhä kymmenentuhatta ranskalaista kylää, jotka
ovat yhtä vähäpätöisiä ja tuntemattomia kuin sekin.
Andrée aukaisi maantieteellisen hakemiston ja luki.
»Varennes, Argonnen piirissä, piirin pääkaupunki, 1,607 asukasta.»
Sitten hän tutki karttaa ja löysi Varennesin, joka sijaitsi Stenayn,
Verdunin ja Châlonsin luoman kolmion keskellä, metsän laidassa, pikku
jokensa partaalla.
Tähän tuntemattomaan Ranskan kolkkaan hänen huomionsa nyt kohdistui.
Siellä hän eli ajatuksissaan, toiveissaan ja peloissaan.
Sitten, vähitellen, tätä suurta uutista seurasivat lisätiedot, kuten
auringon noustessa vähitellen näkee yksityiskohtia siitä suuresta
kokonaisuudesta, joka kaaoksesta paljastuu.
Nämä pikku uutiset merkitsivät hänelle suunnattoman paljon.
Markiisi de Bouillé — niin kerrottiin — oli seurannut kuningasta,
hyökännyt saattojoukon kimppuun ja peräytynyt taistelusta ja jättänyt
kuninkaallisen perheen voittoisien isänmaanystävien käsiin.
Charny oli varmasti ollut siinä taistelussa mukana. Charny oli varmasti
lähtenyt viimeisenä taistelukentältä, ellei hän ollut jäänyt vainajana
itse kentälle.
Pian senjälkeen kerrottiin, että yksi kuninkaan henkivartijoista oli
saanut surmansa.
Sitten mainittiin nimikin. Mutta ei tiedetty, oliko murhattu ollut
varakreivi vai kreivi, Isidor vai Olivier de Charny.
Jompikumpi Charny se oli, enempää ei tiedetty.
Kaksi päivää tämä kysymys pysyi ratkaisemattomana, ja niinä kahtena
päivänä Andréen sydän sykki sanoin kuvaamatonta tuskaa!
Vihdoin ilmoitettiin kuninkaan ja kuninkaallisen perheen palaavan
lauantaina kesäkuun 26 päivänä.
Korkeat vangit olivat viettäneet yön Meauxissa.
Laskemalla ajan ja välimatkan kuninkaan pitäisi olla Pariisissa ennen
puoltapäivää. Olettamalla, että hän saapuisi Tuilerieihin suorinta
tietä, hän tulisi Pariisiin Faubourg-Saint-Martinin kautta.
Kello yhdeltätoista rouva de Charny oli tulliportilla. Hän oli
pukeutunut mahdollisimman yksinkertaisesti ja peittänyt kasvonsa
harsolla.
Hän odotti kello kolmeen.
Kello kolme ensimmäiset kansanaallot, jotka pyyhkäisivät kaikki
tieltään, tiedoittivat, että kuningas kiertäisi Pariisin ja tulisi
kaupunkiin Champs-Elyséesin tulliportista.
Oli siis taivallettava koko Pariisin halki ja taivallettava jalan.
Kukaan ei olisi uskaltanut ajaa vaunuilla siinä tiukassa, tungoksessa,
joka täytti kaikki kadut.
Bastiljin valtauspäivää lukuunottamatta bulevardit eivät ole
milloinkaan olleet näin ahdinkoon asti täynnä kansaa.
Andrée ei empinyt, hän lähti Champs-Élyséesille päin ja tuli perille
ensimmäisten mukana.
Siellä hän odotteli kolme tuntia, kolme kuolettavaa tuntia!
Vihdoin saattue tuli näkyviin. Olemme jo kertoneet, missä
järjestyksessä ja minkälaisissa olosuhteissa se eteni.
Andrée näki vaunut. Hän huudahti ilosta, sillä hän oli huomannut
Charnyn vaunujen etuistuimella.
Toinen huudahdus olisi tuntunut hänen huudahduksensa kaiulta, ellei se
olisi ilmaissut mitä syvintä tuskaa.
Andrée kääntyi sille taholle, mistä tuo toinen huudahdus kuului. Muuan
nuori nainen vääntelehti parin kolmen armeliaan henkilön käsissä, jotka
olivat rientäneet hänen avukseen.
Nainen näytti olevan mitä syvimmän epätoivon vallassa.
Andrée olisi kenties ajatellut enemmänkin tuota nuorta naista, ellei
hän olisi kuullut ympärillään mutistavan kaikenlaatuisia sadatteluja
niitä kolmea miestä vastaan, jotka istuivat kuninkaan vaunujen
etuistuimella.
Heihin kohdistui kansan koko viha, he olivat kuninkaan suuren petoksen
syntipukit. Heidät revittäisiin ehdottomasti palasiksi, heti kun
ajoneuvot pysähtyisivät.
Ja Charny oli yksi niistä kolmesta miehestä!
Andrée päätti tehdä voitavansa päästäkseen Tuileries-palatsin
puutarhaan.
Mutta sitä varten hänen oli kierrettävä väkijoukko ja palattava Seinen
rantaa pitkin, mentävä toisin sanoin Conférencen rantakadulle ja
yritettävä, mikäli se kävi päinsä, puutarhaan Tuileriein rantakadun
puolelta.
Vaikka yritys tuntuikin mielettömältä, vaikka hän olikin
parikymmentä kertaa murskautua tungoksessa, onnistui hänen tunkeutua
ristikkoportista puutarhaan. Mutta kohdalla, minne vaunujen piti
pysähtyä, ahdinko oli niin valtava, ettei, voinut ajatellakaan päästä
ensimmäisten riviin.
Andrée arveli voivansa katsella koko tätä joukkoa rantaterassilta.
Välimatka olisi tosin liian pitkä, jotta hän näkisi kaikki
yksityiskohdat tai kuulisi mitään varmaa.
Mutta välipä sillä, hän näkisi huonosti, hän kuulisi huonosti. Se olisi
toki parempaa kuin olla näkemättä tai kuulematta mitään.
Hän nousi siis rantaterassille..
Sieltä hän tosiaankin näki ajoneuvot ja niiden etuistuimella Charnyn
ynnä molemmat henkivartijat — Charnyn, joka ei aavistanut, että
sadan askelen päässä hänestä muuan sydän sykki pakahtuakseen hänen
puolestaan, Charnyn, joka tällä hetkellä ei liene edes muistanut
Andréeta, Charnyn, joka ajatteli vain kuningatarta ja unohti oman
turvallisuutensa pitääkseen huolta kuningattaren turvallisuudesta.
Ah, jospa Andre olisi tiennyt, että juuri sillä hetkellä Charny puristi
sydäntänsä vasten hänen kirjettään ja lähetti ajatuksissaan hänelle
viimeisen huokauksen, jonka luuli rinnastaan pian lähtevän!
Vaunut pysähtyivät vihdoin huutojen, ulvonnan ja melun keskelle.
Melkein heti senjälkeen vaunujen ympärillä syntyi ankara melu, tavaton
liikehtiminen, suunnaton hälinä.
Istuimeltaan hypänneet kolme miestä katosivat kuin kurimuksen kitaan.
Sitten koko tämä väkijoukko alkoi kuohua ja liikehtiä niin rajusti,
että takimmaiset rivit olivat murskautua terassin suojamuuria vasten.
Andrée oli kuin huumautunut, hän ei nähnyt eikä kuullut enää mitään.
Huohottaen, kädet koholla hän huusi jotakin käsittämätöntä siihen
hirveään konserttiin, josta kuului vain kirouksia, sadatteluja ja
kuolemanhuutoja!
Sitten hän ei tiennyt, mitä tapahtui. Maa alkoi pyöriä hänen
silmissään, taivas muuttui punaiseksi, hänen korvissaan humisi kuin
kuohupäisen meren kohu.
Veri se näin pakkautui sydämestä päähän ja sumensi aivot.
Hän vaipui puolitajuttomana maahan. Hän oivalsi elävänsä, koska hän
kärsi.
Raikkaan vilpoisuuden tunne havahdutti hänet. Joku nainen paineli
hänen otsaansa veteen kostutetulla nenäliinalla ja toinen piteli hänen
sieraintensa edessä hajusuolapulloa.
Hän tunsi toisen näistä naisista samaksi, jonka oli nähnyt
tulliportilla kuolemaisillaan, tietämättä, mikä vaistomainen
yhdenmukaisuus liitti tuon naisen tuskan hänen tuskaansa.
Hänen ensimmäiset sanansa olivat:
»Ovatko he kuolleet...?»
Sääli on älykäs. Andréeta ympäröivät oivalsivat hänen tarkoittavan
niitä kolmea miestä, joiden henkeä oli vastikään niin julmasti uhattu.
»Eivät», vastattiin hänelle, »he ovat pelastuneet».
»Kaikki kolme?» kysyi hän.
»Kaikki kolme.»
»Ah, Jumala olkoon ylistetty... Missä he ovat?»
»Luultavasti palatsissa.»
»Palatsissa? Kiitos!»
Nuori nainen nousi, ravisti päätänsä, katseli hämärtävin silmin
ympärilleen ja poistui rautaportista mennäkseen Louvren portista
palatsiin.
Hän arveli, ja vallan oikein, ettei tungos olisi siellä niin
läpäisemätön kuin muualla.
Orties-katu olikin miltei tyhjä.
Hän kulki Carrousel-aukion kulmauksen yli, saapui prinssien pihaan ja
meni tapaamaan portinvartijaa.
Portinvartija tunsi kreivittären. Hän oli nähnyt rouva de Charnyn
tulevan linnaan ja poistuvan sieltä parin kolmen päivän aikana
kuninkaallisen perheen siirryttyä Versaillesista Pariisiin.
Sitten hän oli nähnyt hänen lähtevän, enää palaamatta, sinä päivänä,
jolloin Andrée oli ryöstänyt Sebastienin vaunuihinsa.
Portinvartija suostui lähtemään uutisten hakuun. Sisäänkäytäviä pitkin
hän pääsi pian palatsin sydämeen.
Kaikki kolme upseeria olivat pelastuneet. Herra de Charny oli terve ja
vahingoittumaton. Hän oli mennyt huoneeseensa.
Neljännestuntia myöhemmin hän oli poistunut huoneestaan, yllä
meriupseerin virkapuku, ja mennyt kuningattaren luo, jonka puheilla hän
varmaankin yhä oli.
Andrée hengitti jälleen, antoi rahakukkaronsa miehelle, joka toi
hänelle nämä hyvät uutiset, ja pyysi huumaantuneena ja huohottavana
lasillisen vettä.
Ah, Charny oli siis pelastunut!
Hän kiitti tuota kelpo miestä ja lähti hotelliinsa Coq-Heron-kadulle.
Perille päästyään hän vaipui, ei tuolille, ei nojatuoliin, vaan
rukousjakkaralleen.
Hän ei rukoillut suullansa. On hetkiä, jolloin ihminen tuntee niin
voimakasta kiitollisuutta Jumalaa kohtaan, että sanat puuttuvat.
Silloin Jumalalle tarjotaan käsivarret, silmät, koko ruumis, koko
sydän, koko sielu!
Hän oli vaipuneena tähän ylen onnelliseen hurmiotilaan, kun hän kuuli
oven aukenevan. Hän kääntyi hitaasti, ymmärtämättä ollenkaan tätä
maallista melua, joka herätti hänet syvimmästä haaveilustaan.
Hänen kamarineitonsa seisoi ovella ja etsi häntä katseillaan, sillä
kreivitär oli pimennossa.
Kamarineidon takana seisoi varjo, epäselvä hahmo, jolle hänen vaistonsa
heti merkitsi piirteet ja nimen.
»Herra kreivi de Charny», ilmoitti kamarineito.
Andrée yritti nousta, mutta voimat pettivät. Hän vaipui takaisin
tyynylle ja kääntyen puoleksi nojasi rukousjakkaran selkälautaan.
»Kreivi», jupisi hän, »kreivi!»
Ja vaikka Charny seisoi hänen edessään, ei hän voinut uskoa tämän
läsnäoloa.
Andrée nyökäytti päätänsä, hän ei kyennyt puhumaan. Kamarineito väistyi
päästääkseen kreivin ohitseen, poistui ja sulki oven perässään.
Charny ja kreivitär olivat kahdenkesken.
»Minulle sanottiin, että olette vastikään tullut kotiin, madame»,
aloitti Charny. »Olenko tunkeilevainen, kun seurasin teitä näin pian?»
»Ette», vastasi kreivitär värähtelevällä äänellä, »ette laisinkaan,
olette tervetullut. Olin niin levoton, että käväisin ulkona katsomassa,
mitä tapahtui.»
»Käväisitte ulkona... milloin?»
»Jo aamupäivällä, herra... Olin ensin Saint-Martinin, sitten
Champs-Élyséesin tulliportilla. Siellä minä... näin...» Hän empi
jatkaa. »Näin kuninkaan, kuninkaallisen perheen ... näin teidätkin, ja
minä rauhoituin, ainakin hetkeksi... Pelättiin teille sattuvan jonkun
onnettomuuden, kun poistuisitte vaununistuimelta... Silloin minä menin
Tuileriein puutarhaan. Ah, siellä luulin kuolevani!»
»Niin», sanoi Charny, »tungos oli hirveä, te jouduitte pahimpaan
ahdinkoon, olitte tukehtua, minä käsitän...»
»Ei, ei», keskeytti Andrée ja puisti päätänsä, »ei se ollut sitä. Kävin
palatsissa tiedustamassa ja sain kuulla, että olitte pelastunut Palasin
kotiin ja, kuten näette, olin polvillani... rukoilin... kiitin Jumalaa.»
»Koska olette polvillanne, madame, koska puhelette Jumalalle, älkää
nousko lausumatta hänelle jotakin poloisen veljeni puolesta!»
»Isidorin? Ah», huudahti Andrée, »se oli siis hän!... Poloinen
nuorukainen!»
Ja hän painoi pään käsiinsä.
Charny astui lähemmäs ja silmäili syvän hellyyden ja alakuloisuuden
ilmein tuota puhdasta, rukoilevaa olentoa.
Siinä katseessa oli rajaton tunne sääliä, lempeyttä ja surkuttelua.
Ja lisäksi pidätettyä kiihkoa.
Eikö kuningatar ollut sanonut tai paremminkin, eikö hän ollut tullut
paljastaneeksi, että Andrée rakasti häntä?
Rukoiltuaan kreivitär kääntyi.
»Hän on siis kuollut?» sanoi hän.
»Kuollut, madame, kuollut kuten kuoli poloinen Georges, saman asian
puolesta, täyttäessään samaa velvollisuutta.»
»Ja kesken sitä syvää surua, jonka veljen kuolema teille aiheutti,
teillä oli aikaa ajatella minua, herra?» virkkoi Andrée niin heikolla
äänellä, että hänen sanojaan tuskin kuulikaan.
Onneksi Charny kuunteli sydämellään yhtä paljon kuin korvillaan.
»Madame», sanoi hän, »ettekö ollut antanut veljeni tehtäväksi jättää
minulle jotakin?»
»Herra...!» sopersi Andrée, kohosi toiselle polvelleen ja katseli
kreiviä levottomana.
»Ettekö ollut antanut hänelle kirjettä, joka oli osoitettu minulle?»
»Herra!» toisti Andrée vapisevalla äänellä.
»Isidor-rukan kuoleman jälkeen hänen paperinsa tuotiin minulle, madame,
ja teidän kirjeenne oli niiden paperien joukossa.»
»Oletteko lukenut sen?» huudahti Andrée ja peitti kasvot käsillään.
»Voi...!»
»Madame, minä en saanut lukea kirjettä, ellen ollut kuolettavasti
haavoittunut, ja, kuten näette, minä olen terve ja vahingoittumaton.»
»Kirje...?»
»Se on tässä, madame, aukaisemattomana, sellaisena kuin annoitte sen
Isidorille.»
»Oh», mutisi Andrée kirjeen ottaessaan, »se on hyvin kaunista... tai
hyvin julmaa se, mitä nyt teette!»
Charny ojensi kätensä ja tarttui Andréen käteen, jota hän puristi
omissaan.
Andrée yritti irroittaa kätensä.
Ja kun Charny pani vastaan mutisten; »Sallikaa se, madame!» huoahti hän
miltei kauhistuneena, mutta voimattomana ja salli värisevän, kostean
kätensä jäädä Charnyn käsien väliin.
Hämillään, tietämättä, minne katseensa suuntaisi, tietämättä, kuinka
pakenisi Charnyn katsetta, jonka hän tunsi tuijottavan häneen, voimatta
siirtyä minnekään, sillä hän oli yhä rukousjakkaralla, hän sanoi
lopulta:
»Niin, minä ymmärrän, olette tullut tuomaan kirjeen minulle takaisin?»
»Juuri niin, madame, ja toisestakin syystä... Minun on pyydettävä
teiltä paljon anteeksi, kreivitär.»
Andrée värähti sydänjuuria myöten. Ensimmäisen kerran Charny oli
panematta arvonimen eteen sanaa madame.
Ja hänen äänensä oli tällöin ilmaissut sanomatonta hellyyttä.
»Anteeksi! Minulta, herra kreivi? Olkaa hyvä ja selittäkää, mitä!»
»Käyttäytymistäni kuluneitten kuuden vuoden aikana...»
Andrée silmäili häntä syvästi kummissaan.
»Olenko milloinkaan valitellut, herra?» kysyi hän.
»Ette, madame, sillä te olette enkeli!»
Andréen silmät hämärtyivät ja hän tunsi kyynelten kihoavan
silmäripsiinsä.
»Te itkette, Andrée?» sanoi Charny.
»Oh», huudahti Andrée puhjeten kyyneliin, »suokaa anteeksi, herra,
mutta en ole tottunut kuulemaan teidän puhuttelevan minua näin... Ah,
hyvä jumala, hyvä jumala!»
Ja hän heittäytyi leposohvaan ja hänen päänsä vaipui käsien varaan.
Tovin kuluttua hän levitti kätensä, ravisti päätänsä ja huudahti:
»Mutta minähän olen mieletön!»
Äkkiä hän vaikeni. Sillaikaa kun hänen silmänsä olivat olleet käsien
peitossa, oli Charny polvistunut hänen eteensä.
»Ah, te polvillanne minun edessäni, te minun jalkojeni juuressa!» sanoi
hän.
»Enkö sanonut teille, Andrée, että olen tullut pyytämään teiltä
anteeksi?»
»Polvillaan minun edessäni, minun jalkojeni juuressa!» toisti Andrée
kuin henkilö, joka ei voi uskoa näkemäänsä todeksi.
»Andrée, olette irroittanut kätenne minun käsistäni», sanoi Charny.
Ja hän ojensi jälleen kätensä nuorelle naiselle.
Mutta Andrée väistyi syrjään ilmaisten tunnetta, joka vivahti kauhuun.
»Mitä tämä merkitsee?» mutisi hän.
»Andrée», vastasi Charny hellimmällä äänellään, »se merkitsee, että
minä rakastan teitä!»
Andrée painoi käden sydämelleen ja parahti.
Sitten hän ponnahti pystyyn, ikäänkuin teräsjousi olisi työntänyt hänen
jalkojaan, ja piteli ohimoltaan molemmin käsin.
»Hän rakastaa minua, hän rakastaa minua!» saneli hän. »Se on
mahdotonta!»
»Sanokaa olevan mahdotonta, että te rakastatte minua, Andrée, mutta
älkää sanoko olevan mahdotonta, että minä rakastan teitä.»
Andrée loi Charnyyn tutkivan silmäyksen kuin varmentuakseen, että tämä
puhui totta. Kreivin suuret, tummat silmät sanoivat samaa, mitä hänen
suunsa oli lausunut.
Andrée, joka olisi voinut epäillä sanoja, ei voinut erehtyä tuosta
katseesta.
»Voi, hyvä jumala, hyvä jumala», jupisi hän, »onko maailmassa minua
onnettomampaa naista!»
»Andrée», jatkoi Charny, »sanokaa, että rakastatte minua, tai ellette
sano rakastavanne, sanokaa edes, ettette vihaa!»
»Minäkö vihaisin teitä!» huudahti Andrée.
Ja hänen tyynissä, kuultavissa, puhtaissa silmissään välähti
kaksinkertainen salama.
»Oh, herra, olette ihan väärässä, jos pidätte vihana tunnetta, jonka
minussa olette herättänyt.»
»Mutta ellei se ole vihaa eikä rakkautta, mitä se siis on, Andrée?»
»Se ei ole rakkautta, sillä minun ei ole sallittu teitä rakastaa.
Ettekö kuullut minun äsken vaikeroivan Jumalalle, että minä olen
maailman onnettomin nainen?»
»Entä miksi teillä ei olisi oikeutta rakastaa minua, koska minä
rakastan teitä, Andrée, kaikesta sydämestäni?»
»Oh, sitä en halua, en voi, en uskalla teille ilmaista», vastasi Andrée
käsiään väännellen.
»Mutta», virkkoi Charny yhä hellemmällä äänellä, »jos sen, mitä ette
halua, ette voi ettekä uskalla sanoa, joku toinen on minulle ilmaissut?»
Andrée laski molemmat kätensä Charnyn olkapäille.
»Mitä?» kuului hänen kauhistunut huudahduksensa.
»Jos minä tiedän kaikki?» lisäsi Charny.
»Hyvä jumala!»
»Ja jos minä hetkellä, jolloin huomasin teidät tuon onnettomuuden
johdosta entistäkin ansiollisemmaksi ja kunnioitettavammaksi ja kuulin
sen hirveän salaisuuden, päätin tulla sanomaan teille, että minä
rakastan teitä?»
»Jos olette sen tehnyt, herra, olette maailman ylevin ja jaloin mies.»
»Minä rakastan teitä, Andrée!» toisti Charny. »Minä rakastan teitä,
minä rakastan teitä!»
»Ah», huudahti Andrée ja kohotti kätensä, »en tiennyt, hyvä jumala,
että maan päällä voisi kokea tällaista iloa!»
»Mutta, Andrée, sanokaa tekin rakastavanne minua!» kehoitti Charny.
»Voi, ei, en uskalla milloinkaan», vastasi Andrée, »mutta lukekaa
kirje, joka piti annettaman teille vasta kuolinvuoteenne ääressä!»
Ja hän ojensi kreiville kirjeen, jonka tämä oli tuonut.
Andréen peittäessä kasvot käsillään, Charny mursi nopeasti kirjeen
sinetin, luki ensimmäiset rivit ja huudahti. Sitten hän irroitti
Andréen kädet, puristi hänet sydäntänsä vasten ja sanoi:
»Siitä päivästä alkaen, jolloin minut näit, kuusi vuotta, oi sinä
pyhimys! Voinko sinua milloinkaan rakastaa kyllin syvästi, jotta
unohtaisit, mitä olet saanut kärsiä?»
»Hyvä jumala», jupisi Andrée onneensa pakahtumaisillaan, »jos tämä on
unta, salli, etten milloinkaan herää tai että kuolen herätessäni...!»
Ja unohtakaamme nyt onnelliset ja siirtykäämme niihin, jotka kärsivät,
taistelevat tai vihaavat, ja kenties heidän paha kohtalonsa heidät
unohtaa niinkuin mekin.