Tovin kuluttua kamaripalvelija ilmoitti herra kreivi de Charnyn ja tämä
ilmestyi oviaukkoon laskevan auringon kultaiseen säteitten luomaan
hohteeseen.
Hän, kuten kuningatarkin, oli käyttänyt hyväkseen palatsissa
viettämänsä ajan poistaakseen ulkoasustaan pitkän matkan aiheuttamat
jäljet ja sen hirveän taistelun merkit, jonka hän oli saanut kestää
perille tultuaan.
Hänen yllänsä oli hänen tuttu asetakkinsa, toisin sanoin
fregatti-kapteenin virkapuku, jossa oli punaiset päärmeet ja
pitsiliepeet.
Sama puku oli ollut hänen yllään silloin kun hän tapasi kuningattaren
ja Andrée de Taverneyn Palais-Royal-aukiolla ja saattoi heidät
ajurinrattailla Versaillesiin saakka.
Milloinkaan hän ei ollut näyttänyt näin komealta, näin tyyneltä, näin
kauniilta, ja häntä katsellessaan kuningattaren oli vaikea uskoa, että
hän oli sama mies, jonka kansa oli tunti sitten ollut repiä palasiksi.
»Ah, hyvä herra», huudahti kuningatar, »teille on varmaankin sanottu,
kuinka levoton olen ollut takianne ja että olen tiedustellut teitä
kaikkialta».
»Niin, madame», sanoi Charny ja kumarsi, »mutta uskokaa minua, en
minäkään astunut huoneeseeni, ennenkuin olin hovinaisiltanne kuullut,
että olitte hyvässä turvassa».
»Te saatte kuulemma kiittää pelastuksestanne herroja Pétionia ja
Barnavea. Onko se totta ja joudunko minä uuteen kiitollisuudenvelkaan
viime mainitulle?»
»Se on totta, madame, ja minä olen herra Barnavelle kaksin kertaisessa
kiitollisuudenvelassa, sillä hän ei halunnut jättää minua, ennenkuin
olin huoneessani; hän suvaitsi tällöin mainita, että te olitte
ajatellut minua matkalla.»
»Teitä, kreivi? Entä millä tavalla'»
»Mainitsemalla kuninkaalle, että teidän entinen ystävättärenne oli
varmaankin syvästi huolissaan minun viipymiseni johdosta. Minä
puolestani en usko, kuten te, madame, sen levottomuuden syvyyteen,
mutta...»
Hän vaikeni, sillä hän oli huomaavinaan, että kuningatar kävi
entistäänkin kalpeammaksi.
»Mutta...?» toisti kuningatar.
»Mutta», jatkoi Charny, »hyväksymättä mitenkään kaikessa laajuudessaan
teidän majesteettinne minulle tarjoamaa lomaa, arvelen silti, että
nyt, kun olen vakuutettu kuninkaan turvallisuudesta ja teidänkin,
madame, sekä korkeitten lapsienne, on paikallaan minun viedä uutiset
henkilökohtaisesti rouva kreivitär de Charnylle».
Kuningatar painoi vasemman käden sydämelleen, ikäänkuin olisi tahtonut
saada varmuuden, ettei sydän herennyt sykkimästä moisesta iskusta, ja
sanoi äänellä, joka oli tukehtua hänen kurkkunsa kuivuuteen:
»Se on enemmän kuin kohtuullista, herra kreivi. Mutta minä haluan
kysyä, miksi olette odottanut näin kauan, ennenkuin täytätte sen
velvollisuutenne.»
»Kuningatar unohtaa, että olen antanut teille kunniasanani, etten tapaa
kreivitärtä luvattanne.»
»Ja sitä lupaa olette nyt tullut pyytämään?»
»Niin, madame», vastasi Charny, »ja minä rukoilen teidän
majesteettianne suomaan sen minulle.»
»Ja vaikkette sitä saisikaan, te lähtisitte kuitenkin, niin polttava on
teissä halu tavata rouva de Charny, eikö niin?»
»Kuningatar on minun nähdäkseni nyt kohtuuton», sanoi Charny.
»Pariisista lähtiessäni luulin joutuvani pitkälle matkalle, ehkä
ainiaaksi pois pääkaupungista. Matkalla tein kaikki, mitä ihminen
suinkin voi, jotta se matka onnistuisi. Ei ole minun vikani,
kuten teidän majesteettinne muistanee, etten minä veljeni lailla
joutunut uhraamaan henkeäni Varennesissa tai ettei minua herra
de Dampierren-lailla revitty palasiksi matkalla tai Tuileriein
puutarhassa... Jos minulle olisi suotu ilo opastaa teidän
majesteettinne rajan tuolle puolelle tai kunnia kuolla puolestanne,
olisin mennyt maanpakoon tai kuollut tapaamatta enää kreivitärtä. Mutta
minä toistan, mitä jo olen sanonut teidän majesteetillenne: Pariisiin
palattuani minä en voi osoittaa välinpitämättömyyttä naiselle, jolla on
minun nimeni — ja te tiedätte, madame, että hän on sen nimen arvoinen!
— enkä olla viemättä hänelle tietoja itsestäni, varsinkaan kun veljeni
Isidor ei enää ole välittäjänäni... Muuten, mikäli herra Barnave ei
ole erehtynyt, se oli vielä toissa päivänä teidän majesteettinnekin
mielipide.»
Kuningattaren käsivarsi luisui nojatuolin käsipuulle ja seuraten koko
ruumiillaan tätä liikettä, joka työnsi häntä Charnyta kohden, hän sanoi:
»Te rakastatte siis syvästi vaimoanne, herra kreivi, koska voitte noin
kylmästi aiheuttaa minulle tällaisen tuskan?»
»Madame», vastasi Charny, »kohta kuusi vuotta sitten te itse —
hetkellä, jolloin minä sitä en ajatellut, koska minulle oli maan
päällä vain yksi nainen ja tämän naisen Jumala oli pannut niin
korkealle, etten minä voinut häntä tavoittaa — kuusi vuotta sitten te
itse naititte minut neiti Andrée de Taverneylle ja tyrkytitte hänet
minulle vaimoksi. Kuuden vuoden aikana minun käteni ei ole kahtakaan
kertaa koskettanut hänen kättänsä pakottavatta syyttä, en ole häntä
kymmentäkään kertaa puhutellut eikä kymmentäkään kertaa katseemme
ole yhtynyt. Koko minun elämäni on ollut täynnä toista rakkautta,
täynnä tuhansia huolia, tuhansia puuhia, tuhansia taisteluja, jotka
ovat oleellisia miehen elämälle. Olen elänyt hovissa, taivaltanut
pitkiä matkoja, punonut kuninkaan minulle uskomasta langasta sitä
jättiläishanketta, jonka kohtalo nyt on purkanut hajalle. Minä en ole
laskenut päiviä, en kuukausia, en vuosia. Aika on kulunut sitäkin
nopeammin, kun olen askarrellut niissä sydämen tunteissa, niissä
toimissa, niissä salahankkeissa, joista juuri mainitsin. Mutta niin
ei ole ollut laita kreivitär de Charnyn, madame. Siitä lähtien kun
hän surukseen joutui jättämään teidät varmaankin senvuoksi, että hän
onnettomuudekseen oli pahoittanut mielenne, hän on elänyt yksin,
eristettynä, tuomittuna asumaan Cop-Héron-kadun paviljongissa.
Hän on nurkumatta hyväksynyt tämän yksinäisen, eristetyn, hylätyn
elämäntavan, sillä — sydän vailla rakkautta — hän ei ole kaivannut
samaa hellyyttä kuin muut naiset. Mutta sensijaan hän ei kenties ole
nurkumatta hyväksynyt minun välinpitämättömyyttäni, joka on unohtanut
alkeellisimmatkin velvollisuudet, rahvaanomaisimmatkin sovinnaistavat.»
»Oh, hyvä Jumala, te olette, herra kreivi, tosiaankin syvästi
huolissanne siitä, mitä rouva de Charny ajattelee tai ei ajattele,
tapaako hän teidät vai eikö tapaa! Ennenkuin noin huolestutte, olisi
hyvä tietää, onko hän ajatellut teitä lähtönne hetkellä ja ajatteleeko
hän teitä paluunne hetkellä?»
»En tiedä, ajatteleeko kreivitär minua paluuni hetkellä, madame, mutta
lähtiessäni hän on ajatellut minua, siitä olen varma.»
»Olette siis tavannut hänet lähtiessänne?»
»Minulla on ollut kunnia sanoa teidän majesteetillenne, etten ole
nähnyt rouva de Charnyta sen jälkeen kun lupasin kuningattarelle
kunniasanallani, etten tapaa häntä.»
»Hän on siis kirjoittanut teille?
Charny oli vaiti.
»Kas niin», huudahti Marie-Antoinette, »tunnustakaa, että hän on
kirjoittanut teille!»
»Hän on antanut veljelleni Isidorille kirjeen, joka on osoitettu
minulle.»
»Ja te olette lukenut sen kirjeen?... Mitä hän sanoi teille, mitä hän
voi kirjoittaa teille? Ah, hän oli vannonut... Kas niin, vastatkaa
pian... No, mitä hän sanoi teille siinä kirjeessä? Puhukaa toki!
Näettehän, että minä ihan kiehun!»
»En voi sanoa teidän majesteetillenne, mitä kreivitär sanoi minulle
kirjeessään, sillä en ole sitä lukenut.»
»Olette siis sen repinyt!» huudahti kuningatar riemastuneena. »Olette
heittänyt sen tuleen lukematta sitä? Charny, Charny, jos olette
sen tehnyt, olette maailman vilpittömin mies, ja minä olen turhaan
valitellut. En ole mitään menettänyt!»'
Ja kuningatar ojensi molemmat kätensä Charnylle kuin kutsuakseen hänet
lähelleen.
Mutta Charny pysyi paikallaan.
»En ole sitä repinyt enkä heittänyt tuleen» sanoi hän.
»Mutta miksette siis ole lukenut sitä?» sanoi kuningatar ja vaipui
takaisin nojatuoliinsa.
»Veljeni sai luovuttaa kirjeen minulle vain, jos haavoittuisin
hengenvaarallisesti. Mutta ah, minä en kuollutkaan, vaan hän!
Hänen kuolemansa jälkeen minulle tuotiin hänen paperinsa ja niiden
papereitten joukossa oli kreivittären kirje ynnä tämä paperilippu...
lukekaa, madame.»
Ja Charny ojensi kuningattarelle Isidorin kyhäämän kirjelipun, joka oli
ollut kiinnitettynä kreivittären kirjeeseen.
Marie-Antoinette otti kirjelipun vapisevin käsin ja soitti.
Kuvailemamme kohtauksen aikana oli tullut pimeä.
»Valoa», sanoi hän, »heti!»
Kamaripalvelija poistui. Syntyi hetken hiljaisuus, jolloin ei kuulunut
muuta ääntä kuin kuningattaren huohottava hengitys ja hänen sydämensä
kiihkeä sykintä.
Kamaripalvelija toi kaksi kynttelikköä ja asetti ne takan reunalle.
Kuningatar ei malttanut odottaa hänen poistumistaan, vaan, lähti
kirjelippu kädessä takan luo palvelijan sulkiessa ovea.
Kahdesti hän silmäili kirjelippua näkemättä mitään.
»Voi», mutisi hän, »tämä ei ole paperia, vaan tulenliekkiä!»
Ja hän nosti käden silmilleen, ikäänkuin olisi halunnut palauttaa
niihin näkövoiman, jonka ne tuntuivat kadottaneen.
»Hyvä jumala, hyvä jumala!» vaikeroi hän ja polki kärsimättömänä jalkaa.
Lopulta hän masensi kätensä värähtelyn ja hänen silmänsä alkoivat nähdä.
Hän luki käheällä äänellä, joka ei ollenkaan tuntunut hänen
tavalliselta ääneltään:
»Tämä kirje ei ole osoitettu minulle, vaan veljelleni, kreivi Olivier
de Charnylle. Sen on kirjoittanut hänen vaimonsa, kreivitär de Charny.»
Kuningatar keskeytti lukemisen hetkeksi ja jatkoi sitten:
»Jos minulle sattuu onnettomuus, pyydetään sitä, joka löytää tämän
paperin, viemään se kreivi Olivier de Charnylle tai palauttamaan se
kreivittärelle.»
Kuningatar pysähtyi toistamiseen, ravisti päätänsä ja jatkoi:
»Olen saanut sen huostaani seuraavin ehdoin.»
— Ah, lukekaamme nyt ehdot! — mutisi kuningatar.
Ja hän nosti jälleen käden silmilleen.
»Jos kreivi onnistuu yrityksessään vahingoittumattomana,
palautettakoon kirje kreivittärelle.»
Kuningattaren ääni muuttui sitä käheämmäksi, mitä pitemmälle hän luki.
Hän jatkoi:
»Jos hän haavoittuu vakavasti, muttei hengenvaarallisesti,
kutsuttakoon hän kreivittären luokseen.»
— Oh, se on selvä asia, se! — sopersi kuningatar.
Miltei kuulumattomalla äänellä hän luki edelleen:
»Jos hän haavoittuu hengenvaarallisesti, annettakoon hänelle kirje, ja
ellei hän voi sitä itse lukea, luettakoon se hänelle, jotta hän saisi
ennen kuolemaansa tietää, minkä salaisuuden se sisältää.»
Marie-Antoinette loi kreiviin liekehtivän silmäyksen ja huudahti:
»Kiellättekö sen nytkin?»
»Minkä?»
»Oh, hyvä jumala... sen, että hän rakastaa teitä...!
»Kuka? Minua? Kreivitär rakastaa minua? Mitä te sanotte, madame?»
huudahti Charny vuorostaan.
»Voi minua onnetonta, minä paljastan totuuden!»
»Kreivitär rakastaa minua! Minua? Mahdotonta!»
»Miksei? Rakastanhan minäkin teitä!»
»Mutta jos kreivitär rakastaisi minua, olisi hän sen sanonut minulle
kuuden vuoden aikana, olisi antanut minun sen huomata.»
Poloiselle Marie-Antoinettelle oli tullut hetki, jolloin hän kärsi niin
syvästi, että hänen täytyi työntää tämä tuska puukon lailla syvälle
sydämeensä.
»Niin, niin», huudahti hän, »hän ei ole antanut teidän huomata mitään,
hän ei ole sanonut teille mitään, sillä hän tietää hyvin, ettei hän voi
olla teidän vaimonne!»
»Kreivitär de Charny ei voi olla minun vaimoni?» toisti Oliver.
»Niin», jatkoi kuningatar haltioituen yhä enemmän omasta surustaan,
»hän tietää hyvin, että teidän välillänne on salaisuus, joka surmaisi
teidän rakkautenne».
»Salaisuus, joka surmaisi meidän rakkautemme?»
»Hän tietää hyvin, että hetkellä, jolloin hän puhuisi, te halveksisitte
häntä!»
»Minä, minäkö halveksisin kreivitärtä...?»
»Niin, ellei halveksita nuorta tyttöä, joka on vaimo ilman aviomiestä,
äiti ilman isää!»
Nyt oli Charnyn vuoro kalveta kuolemanvaljuksi ja hakea tukea lähinnä
olevasta nojatuolista.
»Ah, madame, madame», huudahti hän, »olette sanonut liian paljon tai
liian vähän, ja minulla on oikeus vaatia teiltä selitystä!»
»Selitystä, hyvä herra! Selitystä minulta, kuningattarelta?»
»Niin, madame», sanoi Charny, »ja minä vaadin sitä teiltä». Tällöin
aukeni ovi.
»Mitä nyt?» huudahti kuningatar kärsimättömästi.
»Teidän majesteettinne on kerran sanonut», vastasi kamaripalvelija,
»että tohtori Gilbert pääsee aina puheillenne».
»No?»
»Tohtori Gilbert anoo kunniaa päästä esittämään nöyrät tervehdyksensä
teidän majesteetillenne.»
»Tohtori Gilbert?» sanoi kuningatar. »Oletteko ihan varma, että tulija
on tohtori Gilbert?»
»Olen madame.»
»Oh, tulkoon hän sisälle, tulkoon heti!» sanoi kuningatar.
Sitten hän sanoi Charnylle ääntänsä korottaen:
»Te halusitte selitystä rouva de Charnyta koskevassa asiassa. Vaatikaa
sitä selitystä tohtori Gilbertiltä. Hän voi sen teille antaa paremmin
kuin kukaan muu.»
Gilbert oli astunut huoneeseen ja kuullut Marie-Antoinetten lausumat
sanat. Hän oli pysähtynyt kynnykselle liikkumattomaksi.
Kuningatar viskasi Charnylle hänen veljensä kirjelipun ja astui pari
askelta pukeutumishuoneeseensa päin, mutta häntä nopeammin kreivi
katkaisi häneltä tien ja tarttui hänen ranteeseensa.
»Anteeksi, madame», sanoi hän, »mutta se selitys on annettava teidän
kuullenne».
»Hyvä herra», sanoi Marie-Antoinette katse kuumeisena ja hampaat yhteen
puristettuina, »unohdatte kaikesta päättäen, että minä olen kuningatar!»
»Te olette kiittämätön ystävä, joka parjaa ystäväänsä. Te olette
lemmenkade nainen, joka soimaa toista naista, sen miehen vaimoa, joka
kolmen viime päivän kuluessa on pannut henkensä alttiiksi teidän
takianne parikymmentä kertaa, kreivi de Charnyn vaimoa! Teidän
kuullenne, joka olette häntä parjannut, joka olette häntä solvannut, on
hänelle tehtävä oikeutta... Istuutukaa siis tuonne ja odottakaa.»
»Hyvä on», sanoi kuningatar. »Herra Gilbert», jatkoi hän yrittäen
nauraa, mikä ei oikein onnistunut, »te kuulette, mitä herra kreivi
haluaa».
»Herra Gilbert», sanoi Charny hyvin kohteliaasti ja arvokkaasti, »te
kuulette, mitä kuningatar käskee».
Gilbert astui esiin ja silmäili Marie-Antoinettea surullisena.
»Voi, madame, madame...!» mutisi hän.
Sitten hän sanoi Charnylle:
»Herra kreivi, mitä minulla on sanottavaa, merkitsee erään miehen
häpeää ja erään naisen kunniaa. Muuan heittiö, talonpoika, maan
matonen, rakasti neiti de Taverneyta. Yhtenä päivänä nuorukainen
tapasi hänet pyörtyneenä ja kunnioittamatta hänen nuoruuttaan, hänen
kauneuttaan, hänen viattomuuttaan, se konna raiskasi hänet, ja siten
siitä nuoresta tytöstä tuli vaimo ilman aviomiestä, äiti ilman isää...
Neiti de Taverney oli enkeli, rouva de Charny on marttyyri!»
Charny pyyhki otsaltaan hikeä.
»Kiitos, herra Gilbert», sanoi hän.
Sitten hän sanoi kuningattarelle:
»Madame, en tiennyt, että neiti de Taverney on ollut näin, onneton, en
tiennyt, että rouva de Charny on näin kunnioitettava. Vakuutan teille,
että jos sen olisin tiennyt, en olisi ollut kuutta vuotta polvistumatta
hänen eteensä, palvomatta häntä, niinkuin häntä on palvottava!»
Hän kumarsi hämmästyneelle kuningattarelle ja poistui. Poloinen
kuningatar ei uskaltanut tehdä elettäkään häntä pidättääkseen.
Mutta kreivi kuuli tuskanhuudon, jonka kuningatar päästi nähdessään
oven sulkeutuvan.
Kuningatar ymmärsi, että tuolle ovelle lemmenkateuden pahahenki oli
kirjoittanut saman mietelauseinaan, joka luetaan helvetin portin
kamanasta: