Noustessaan ajoneuvoihin kuningas ja kuningatar huomasivat kummakseen,
ettei heidän ympärillään ollut, heidän lähtöään katsomassa, muita kuin
kaupungin asukkaita ja saattueena vain ratsuväkeä.
Se oli uusi todistus Barnaven huomaavaisuudesta. Hän tiesi, että
eilen, kun oli ollut pakko kulkea käymäjalkaa, kuningatar oli kärsinyt
kuumuudesta, pölystä, hyönteisistä, väentungoksesta, uhkauksista, joita
oli syydetty hänen henkivartijoitaan ja uskollisia palvelijoitaan
kohtaan, näiden osoittaessa hänelle viimeistä palvelustaan. Barnave
oli sanonut saaneensa kuulla tietoja maahanhyökkäyksestä: markiisi
de Bouillé oli muka samonnut Ranskan alueelle viidenkymmenentuhannen
itävaltalaisen etunenässä. Häntä vastaan täytyi jokaisen miehen, jolla
oli pyssy, viikate, keihäs, ase mikä tahansa, nousta, ja koko kansa oli
noudattanut tätä kutsua ja pyörtänyt takaisin.
Ranskassa vihattiin siihen aikaan ulkomaalaisia, vihattiin niin
syvästi, että se viha ulottui kuninkaaseen ja kuningattareen saakka,
kuningattareen, jonka suurin rikos olikin hänen ulkomaalaisuutensa.
Marie-Antoinette arvasi, mistä johtui tämä uusi hyvätyö. Sanomme
_hyvätyö_, sillä se sana ei ole liioittelua. Hän kiitti Barnavea
katseella.
Vaunuihin astuessaan hän etsi katseellaan Charnyn katsetta. Charny
oli jo istuimellaan. Mutta sensijaan että olisi sijoittunut keskelle,
kuten eilen, hän oli itsepintaisena halunnut luovuttaa de Maldenille
tämän paikan, joka oli vähemmän vaarallinen kuin se, jolla tämä
uskollinen henkivartija oli siihen asti istunut. Charny toivoi, että
haavoittuminen sallisi hänen aukaista kreivittären kirjeen, joka poltti
hänen sydäntään.
Hän ei siis huomannut kuningattaren etsivää katsetta.
Kuningatar huoahti raskaasti.
Barnave kuuli sen.
Huolestuneena saamaan selville, mitä tuo huoahdus merkitsi, nuori mies
pysähtyi vaunujen astinlaudalle.
»Madame», sanoi hän, »huomasin eilen, että teillä oli hyvin ahdasta
näissä berliniläis-vaunuissa. Jos yksi matkustaja jäisi pois, tulisi
teille väljempää... Jos haluatte, nousen saattovaunuihin herra de
Latour-Maubourgin kanssa tai seuraan teitä ratsain.»
Tehdessään tämän tarjouksen Barnave olisi antanut puolet elinpäivistään
hänellä ei ollut niitä enää monta jälellä — jos tämä tarjous
evättäisiin.
Se evättiin.
»Ei», sanoi kuningatar, »jääkää te meidän seuraamme».
Samassa kruununprinssi ojensi pikku kätensä pidättääkseen nuoren
kansanedustajan ja sanoi:
»Hyvä ystävä Barnave, ystävä Barnave, sinä et saa lähteä, minä en
tahdo!»
Säteilevänä Barnave istuutui entiselle paikalleen. Tuskin hän oli
istuutunut, kun kruununprinssi siirtyi kuningattaren polvilta hänen
polvilleen.
Päästäessään kruununprinssin liukumaan käsistään kuningatar suuteli
häntä molemmille poskille.
Hänen huultensa kostea jälki jäi lapsen sametinhienolle hipiälle.
Barnave katseli tätä äidillisen suudelman jälkeä niinkuin Tantalos
lienee katsellut hedelmiä, jotka riippuivat hänen päänsä päällä.
»Madame», sanoi hän kuningattarelle, »suoko teidän majesteettinne
minulle ilon suudella korkeata prinssiä, joka ikäistensä erehtymätöntä
vaistoa noudattaen haluaa sanoa minua ystäväkseen?»
Kuningatar nyökäytti päätänsä ja hymyili.
Barnaven huulet painuivat kuningattaren huulten jäljille niin tulisina,
että lapsi pelästyneenä parahti.
Kuningattarelta ei jäänyt huomaamatta ainoakaan pikku seikka siitä
leikistä, jossa Barnave menettäisi päänsä. Ehkei hänkään ollut nukkunut
enempää kuin Barnave tai Charny; ehkä se vilkkaus, joka antoi eloa
hänen silmiinsä, johtui sisäisestä kuumeesta, joka poltti häntä. Mutta
hänen purppuraiset huulensa, hänen miltei huomaamattomasti ruusuiset
poskensa tekivät hänestä sen vaarallisen seireenin, joka yhdellä
suortuvallaan voi johtaa palvojansa kuiluun.
Barnaven varokeinot saivat aikaan, että nyt edettiin kahdeksan
kilometriä tunnissa.
Château-Thierryyn pysähdyttiin päivälliselle.
Talo, johon pysähdyttiin, oli joen varrella, ihanalla paikalla ja
kuului eräälle rikkaalle puukauppiattarelle. Tämä ei ollut odottanut,
että hänen talonsa valittaisiin, vaan oli edellisenä iltana, saatuaan
kuulla, että kuninkaallinen perhe matkustaisi Château-Thierryn
kautta, lähettänyt yhden palvelijoistaan tarjoamaan herroille
kansalliskokouksen läheteille taloaan kuninkaan ja kuningattaren
olinpaikaksi.
Tarjous oli hyväksytty.
Kun vaunut pysähtyivät, ilmaisi palvelijoitten keskenäinen kilpailu
tykkänään toisenlaista vastaanottoa kuin mihin korkeat vangit olivat
saaneet alistua eilen Dormansin majatalossa. Kuningatar, kuningas,
madame Elisabeth, rouva de Tourzel ja molemmat lapset opastettiin kukin
omaan huoneeseensa, missä kaikki oli pantu kuntoon, jotta jokainen
voisi siistitä itsensä mahdollisimman huolellisesti.
Pariisista lähdettyään kuningatar ei ollut tavannut sellaista
huomaavaisuutta. Naisen kaikkein herkimpiä tottumuksia tällainen
ylimyksellinen huomaavaisuus oli omiaan hivelemään, ja
Marie-Antoinette, joka alkoi pitää arvossa moista huolehtimista,
kutsutti luoksensa talon kelpo emännän voidakseen kiittää häntä.
Hetken perästä astui huoneeseen neljänkymmenen ikäinen, vielä verevä
nainen, joka oli puettu äärettömän yksinkertaisesti. Hän oli siihen
asti vaatimattomasti pysytellyt loitolla niistä, jotka hän oli ottanut
suojiinsa.
»Tekö, madame, olette tämän talon emäntä?» kysyi kuningatar.
»Voi, madame», huudahti tuo kelpo nainen ratketen itkemään, »kaikkialla
minne teidän majesteettinne suvaitsee pysähtyä ja mitä taloa te
läsnäolollanne kunnioitatte, kaikkialla missä kuningatar liikkuu,
siellä kuningatar on valtiatar!»
Marie-Antoinette silmäili ympärilleen, todetakseen, että he olivat
kahdenkesken.
Huomattuaan, ettei kukaan voinut nähdä tai kuulla heitä, hän tarttui
emännän käteen, veti hänet lähelleen, syleili häntä kuin parasta
ystäväänsä ja sanoi:
»Jos te harrastatte turvallisuuttamme ja jos hiukankin välitätte omasta
rauhastanne, niin tyyntykää ja hillitkää tuskanosoituksianne, sillä
jos saataisiin selville, mikä niihin on syynä, tulisivat ne teille
kohtalokkaiksi. Teidän täytyy käsittää, että tuskamme vain yltyisi, jos
teille sattuisi jotakin epämiellyttävää? Me tapaamme kenties toisemme
joskus. Malttakaa siis mielenne ja pysykää ystävänäni, jonka tapaaminen
nykyisin on niin harvinaista ja kallisarvoista.» [Olemme jäljentäneet
Marie-Antoinetten omat sanat sen mukaan mitä on kertonut muuan niistä
henkivartijoista, jotka valmistelivat Varennesin pakoa ja seurasivat
kuningasta tälle matkalle.]
Päivällisen jälkeen lähdettiin heti matkalle. Helle oli rasittava.
Kuningas, joka oli huomannut, että madame Elisabeth, nääntymäisillään
väsymyksestä, antoi päänsä vaipua rinnalle, vaati, että prinsessa
tulisi istumaan hänen paikalleen vaunujen perälle, kunnes saavuttaisiin
Meauxiin, missä päästäisiin levolle. Kuninkaan nimenomaisesta käskystä
madame Elisabeth lopulta suostui.
Pétion oli kuullut tämän kiistelyn, muttei ollut liikahtanutkaan.
Barnave oli punehtunut häpeästä ja peittänyt kasvot käsillään, mutta
sormiensa raosta hän huomasi kuningattaren alakuloisen hymyn.
Tunnin kuluttua madame Elisabethin väsymys kävi niin ylivoimaiseksi,
että nukkui kokonaan ja hänessä sammui tietoisuus niin täydellisesti,
että hänen kaunis enkelin päänsä, kallistuttuaan ensin vasemmalle,
sitten oikealle, lopulta nojasi Pétionin olkapäähän.
Se se joka sai Chartresin edustajan mainitsemaan julkaisemattomassa
matkakertomuksessaan, että madame Elisabeth, tuo pyhimys, oli
rakastunut häneen ja painaessaan hetkeksi päänsä hänen olkapäätänsä
vasten _antautui viettinsä valtaan_.
Kellon käydessä neljättä saavuttiin Meauxiin ja pysähdyttiin
piispan palatsin eteen. Siinä palatsissa oli asunut Bossuet ja
kahdeksankymmentäseitsemän vuotta varemmin yleisen historian tutkielman
tekijä oli siinä palatsissa kuollut.
Palatsissa asui tällöin perustuslaillinen ja valan vannonut piispa. Se
huomattiin myöhemmin tavasta, jolla hän otti kuninkaallisen perheen
vastaan.
Mutta toistaiseksi kuningattareen koski vain sen rakennuksen synkkä
ulkoasu, johon hän oli astumaisillaan. Ei mikään ruhtinaallinen tai
kirkollinen palatsi olisi voinut alakuloisuudellaan olla sopivampi
tarjoamaan suojaa sille ylevälle onnettomuudelle, joka joutuisi
siinä viettämään yhden yön. Se ei ollut kuin Versailles, missä
suuruus on komea. Täällä suuruus oli yksinkertainen. Leveä, viettävä,
tiilillä kivetty käytävä vei asuinhuoneihin, ja nämä asuinhuoneet
olivat puutarhan puolella, joka nojautui kaupungin muureihin. Tästä
puutarhasta kohosi kaikkea vallitsevana kirkon torni, joka oli
kauttaaltaan murattiköynnösten peitossa. Siitä vei rautatammien
reunaama käytävä työhuoneeseen, mistä Meauxin kaunopuheinen piispa
tuolloin-tällöin sinkosi maailmalle synkät huutonsa, jotka ennustivat
kuningaskuntien tuhoa.
Kuningatar silmäili tätä synkkää rakennusta ja huomattuaan sen
sopivan hänen omaan mielialaansa hän pälyili ympärilleen löytääkseen
käsivarren, johon nojaisi lähteäkseen palatsia tarkastamaan.
Vain Barnave oli saapuvilla.
Kuningatar hymyili.
»Tarjotkaa minulle käsivartenne, hyvä herra», sanoi hän, »ja opastakaa
minua tässä vanhassa palatsissa. Minä en uskalla mennä sinne yksin,
pelkään kuulevani sen käytävissä kajahtelevan sen suuren äänen, joka
kerran pani koko kristikunnan säpsähtämään, huudon, joka sanoi: 'Mada-
me kuolee! Madame on kuollut!'»
Barnave tuli nopeasti lähemmäksi ja tarjosi kuningattarelle
käsivartensa kunnioittavin ja samalla kiihkein elein.
Mutta kuningatar silmäili vielä kerran ympärilleen. Charnyn poissaolo
huolestutti häntä.
Barnave, joka näki kaikki, huomasi tuon silmäyksen.
»Kuningatar haluaa jotakin?» kysyi hän.
»Niin, haluan tietää, missä kuningas on», vastasi Marie Antoinette.
»Hän on suvainnut ottaa vastaan herra Pétionin», sanoi Barnave, »ja
keskustelee nyt hänen kanssansa».
Kuningatar näytti tyytyväisiltä.
Sitten, ikäänkuin olisi tuntenut tarvetta päästä irti omista
ajatuksistaan, hän sanoi:
»Tulkaa.»
Ja hän lähti Barnaven kanssa tarkastamaan piispan palatsin huoneita.
Olisi voinut sanoa, että hän pakeni, seuraten mielialansa luomaa
häälyvää varjoa, katsomatta eteensä tai taaksensa.
Suuren saarnamiehen makuuhuoneessa hän vasta pysähtyi, miltei
läähättäen.
Sattumalta hän joutui tällöin erään naishenkilön muotokuvan eteen.
Hän kohotti katseensa koneellisesti ja luki kehyksistä sanat: _Madame
Henriette_.
Hän säpsähti.
Tämän säpsähdyksen Barnave tunsi, muttei käsittänyt sen merkitystä.
»Teidän majesteettinne on sairas?» kysyi hän.
»En, en», sanoi kuningatar, »mutta tuo muotokuva... madame Henriette...»
Barnave arvasi, mitä tämän nais-poloisen sydämessä liikkui.
»Niin», virkkoi hän, »vallan oikein, madame Henriette, mutta Englannin
madame Henriette, ei onnettoman Kaarlo ensimmäisen leski, vaan
huolettoman Orleansin Filipin puoliso, ei se, joka luuli kuolevansa
Louvren kylmyyteen, vaan se, joka kuoli Saint-Cloudissa myrkytykseen ja
joka kuollessaan lähetti Bossuetille sormuksensa...»
Hetken emmittyään hän jatkoi:
»Mieluummin näkisin tuon olevan sen toisen muotokuvan.»
»Miksi?» kysyi Marie-Antoinette.
»Koska on suita, jotka yksin uskaltavat antaa eräitä neuvoja, ja
sellaisia ovat etenkin suut, jotka kuolema on sulkenut.»
»Ettekö tahtoisi sanoa minulle, hyvä herra, mitä minulle neuvoisi
Kaarlo-kuninkaan lesken suu?» kysyi kuningatar.
»Jos teidän majesteettinne käskee, niin koetan», vastasi Barnave.
»Koettakaa siis.»
»'Voi, rakas sisar', sanoisi teille se suu, ’ettekö huomaa, mikä
yhtäläisyys on meidän kohtaloissamme? Minä tulin Ranskasta, kuten
te Itävallasta, minä olin englantilaisille muukalainen, kuten te
olette muukalainen Ranskalle. Olisin voinut antaa mielettömälle
miehelleni hyviä neuvoja, mutta minä olin vaiti tai annoin huonoja.
Sen sijaan että olisin liittänyt hänet kansaan tai kansan häneen,
minä yllytin häntä sotaan: Minä neuvoin häntä marssimaan Lontoota
vastaan irlantilaisten protestanttien kanssa. Minä en ainoastaan ollut
kirjeenvaihdossa Englannin vihollisen kanssa, vaan käväisin kahdesti.
Ranskassa tuodakseni Englantiin ulkomaalaista sotaväkeä. Ja...'»
Barnave vaikeni.
»Jatkakaa», kehoitti kuningatar, kulmakarvat kurtussa ja huulet supussa.
»Miksi jatkaisin, madame?» sanoi nuori puhuja ravistaen alakuloisena
päätänsä. »Te tunnette yhtä hyvin kuin minäkin sen verisen historian
lopun...»
»Niin, minä siis jatkan ja sanon teille, mitä madame Henrietten
muotokuva kertoisi minulle, jotta te voisitte sanoa minulle,
olenko erehtynyt. No niin, skotlantilaiset pettivät kuninkaansa ja
myivät hänet. Kuningas vangittiin juuri silloin kun hän haaveili
Ranskan-matkasta. Muuan räätäli tuli pidättämään hänet, muuan
teurastaja vei hänet vankilaan, muuan kuorma-ajuri puhdisti
kamarin, jonka tuli tuomita hänet, muuan olutkauppias oli oikeuden
puheenjohtajana ja jottei mitään puuttuisi tästä inhoittavasta
tuomiosta ja tämän väärän oikeudenkäynnin tarkastuksesta, kun
se esitettiin ylimmäiselle tuomarille, joka tarkastaa kaikki
oikeudenpäätökset, katkaisi muuan naamioitu teloittaja uhrin kaulan.
Tämän kaiken madame Henrietten muotokuva kertoisi minulle, eikö niin?
Ah, hyvä Jumala, sen kaiken tiedän yhtä hyvin kuin kuka tahansa!
Tiedän sen sitäkin paremmin, kun mitään ei puutu kohtaloittemme
samanlaisuudesta. Meilläkin on esikaupunkilainen olutkauppias, mutta
hänen nimensä on Santerre eikä Cromwell, meilläkin on teurastaja; mutta
hänen nimensä ei ole Harrison, vaan... Legendre, luullakseni meilläkin
on kuorma-ajuri, mutta hänen nimensä ei ole Pridge, vaan... ah, hänen
nimeään en tiedä! Se mies on niin vähäpätöinen, etten tiedä edes hänen
nimeään... ette tekään, olen siitä varma. Mutta kysykää häneltä, hän
sanoo sen teille. Se on sama mies, joka johtaa saattojoukkoamme,
talonpoika, häijyläinen, mielipuoli, mikä tahansa! No niin, tämän
kertoisi minulle madame Henrietten muotokuva.»
»Entä mitä te vastaisitte hänelle?»
»Minä vastaisin hänelle: 'Rakas prinsessarukka, te ette anna neuvoja,
te pidätte historiallisen luennon. Historian luento on pidetty, minä
odotan neuvoja.'»
»Ah, niitä neuvoja, madame», sanoi Barnave, »ellette kieltäytyisi niitä
noudattamasta, antaisivat teille eivät ainoastaan vainajat vaan myöskin
elävät!»
»Vainajat tai elävät, puhukoot ne, joiden tulee puhua. Jos neuvot ovat
hyviä, kuka tietää, vaikka niitä noudatettaisiinkin?»
»Hyvä Jumala, madame, vainajilla ja elävillä on annettava teille vain
yksi neuvo!»
»Mikä se on?»
»Että te opettaisitte kansan rakastamaan teitä.»
»Teidän kansaanne ei ole helppo opettaa rakastamaan!»
»Voi, madame, tämä kansa on enemmän teidän kuin minun!
Sitä todistaa se seikka, että Ranskaan saapuessanne se kansa jumaloi
teitä.»
»Oh, herra, te puhutte hauraasta asiasta: kansansuosiosta!»
»Madame, madame!» sanoi Barnave, »jos minä tuntematon, hämärän
alkuperän lapsi, olen saavuttanut sen suosion, kuinka paljoa helpompaa
teidän on se säilyttää tai kuinka helppoa teidän on valloittaa se
takaisin! Mutta ei», jatkoi Barnave vilkastuen, »ei, teidän asianne,
kuninkuuden asia, kaikkein pyhin, suurin asia, kenelle olette sen
uskonut? Keiden ääni, keiden käsivarret ovat sitä puolustaneet? Ei
milloinkaan ole nähty sellaista tietämättömyyttä olevista oloista, ei
milloinkaan ole niin tyystin unohdettu Ranskan henkeä! Oh, katsokaas,
minä olen ottanut tehtäväkseni auttaa teitä siihen ainoaan päämäärään,
minä, joka nyt katselen teitä, puhun teille, kuinka monesti, hyvä
jumala, olenkaan ollut valmis tarjoutumaan teille... uhrautumaan...»
»Vaiti!» sanoi kuningatar. »Tänne tullaan. Me keskustelemme kaikesta
tästä myöhemmin, herra Barnave. Haluan tavata teidät jälleen, kuunnella
teitä, noudattaa neuvojanne!»
»Voi, madame, madame!» huudahti Barnave haltioissaan.
»Vaiti!» varoitti kuningatar toistamiseen.
»Illallinen on katettu, teidän majesteettinne», ilmoitti kynnykseltä
palvelija, jonka askelten ääni oli kuulunut käytävästä.
Mentiin ruokasaliin. Kuningas saapui sinne toisesta ovesta. Hän oli
keskustellut Pétionin kanssa koko sen ajan, jonka kuningatar oli
puhellut Barnaven kanssa, ja hän näytti hyvin kiihtyneeltä.
Molemmat henkivartijat seisoivat valmiina palvelemaan heidän
majesteettejaan ruokapöydässä.
Charny pysytteli loitompana ikkunakomerossa.
Kuningas silmäili ympärilleen ja käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin hän
oli omaistensa, henkivartijain ja kreivin parissa, hän sanoi:
»Hyvät herrat, illallisen jälkeen minun täytyy saada puhella kanssanne.
Seuratkaa minua silloin huoneeseeni.»
Kaikki kolme upseeria kumarsivat.
Ateria aloitettiin totuttuun tapaan.
Mutta vaikka pöytä oli katettu kuningaskunnan ensiarvoisen piispan
taloon, oli se varustettu tänä iltana Meauxissa yhtä huonosti kuin se
oli hyvin varustettu aamupäivällä Château-Thierryssä.
Kuninkaalla oli, kuten aina, hyvä ruokahalu ja hän söi paljon huonosta
kestityksestä huolimatta. Kuningatar söi vain kaksi tuoretta kananmunaa.
Eilisestä alkaen kruununprinssi, joka oli hieman sairas, oli pyydellyt
viinirypäleitä, mutta lapsi-parka ei elellyt enää niitä aikoja, jolloin
hänen pienimmätkin halunsa oli tyydytetty. Eilisestä alkaen kaikki,
joilta hän oli kysynyt, olivat vastanneet hänelle: »Ei ole» tai »Ei
löydetä mistään».
Ja kuitenkin hän oli matkan varrella nähnyt isojen talonpoikais-lasten
syövän viinirypäleterttuja, joita ne olivat käyneet poimimassa metsistä.
Pikku rukka oli silloin kadehtinut noita isoja lapsia, joilla oli
vaaleat hiukset ja ruusuiset posket ja joiden ei tarvinnut anella
viinirypäleitä ja jotka, kun heidän teki niitä mieli, voivat itse niitä
poimia tuntien tarkoin rinteet, joissa viiniköynnökset kasvoivat,
niinkuin pikku linnut tuntevat niityt, missä kukkivat nauris ja hamppu.
Kuningatarta oli syvästi surettanut, kun hän ei ollut voinut tyydyttää
tuota lapsen halua, ja kun lapsi kieltäytyi nauttimasta, mitä hänelle
tarjottiin, ja vaati jälleen viinirypäleitä, kyyneltyivät voimattoman
äidin silmät.
Hän etsi katseillaan henkilöä, jota voisi puhutella, ja huomasi
Charnyn, joka seisoi paikallaan mykkänä, liikkumattomana.
Hän viittasi tätä tulemaan lähemmäksi, viittasi kerran, toistamiseen,
mutta Charny oli omissa mietteissään eikä huomannut kuningattaren
viittauksia.
Silloin kuningatar sanoi mielenliikutuksesta värisevällä äänellä:
»Herra kreivi de Charny!»
Charny säpsähti, kuin unesta havahtuen, ja astui askelen kiiruhtaakseen
kuningattaren luo.
Mutta silloin aukeni ovi ja Barnave astui sisälle kädessä lautasellinen
viinirypäleitä.
»Kuningatar suokoon anteeksi», sanoi hän, »että tulen näin kutsumatta,
ja toivon kuninkaankin hyväntahtoisesti antavan minulle anteeksi, mutta
päivän kuluessa olen herra kruununprinssin kuullut monesti pyytävän
viinirypäleitä. Löysin tämän lautasellisen piispan pöydältä, otin sen
ja toin tänne.»
Sillävälin Charny oli lähestynyt kuningatarta, mutta tämä ei antanut
hänelle aikaa tulla lähemmäksi, vaan sanoi:
»Kiitos, herra kreivi, mutta herra Barnave on arvannut, mitä minä
halusin, enkä minä tarvitse nyt enää mitään.»
Charny kumarsi ja vastaamatta sanaakaan palasi entiselle paikalleen.
»Kiitos, ystävä Barnave», sanoi nuori kruununprinssi...
»Herra Barnave», virkkoi kuningas, »päivällisemme ei ole hyvä, mutta
jos haluatte istua pöytään, teette kuningattarelle ja minulle mieliksi».
»Sire», vastasi Barnave, »kuninkaan kutsu on käsky. Minne teidän
majesteettinne suo minun istua?»
»Kuningattaren ja kruununprinssin väliin», sanoi kuningas.
Barnave istuutui, hulluna rakkaudesta ja ylpeydestä.
Charny katseli tätä kohtausta eikä pieninkään lemmenkateuden
värähdys lähtenyt hänen sydämestään suoniin. Mutta silmätessään
sitä perhos-rukkaa, joka sekin tulisi kärventymään kuninkaallisessa
paisteessa, hän tuumi itsekseen:
— Jälleen yksi, joka tuhoutuu. Sääli, sillä tuo on sentään monia muita
parempi.
Sitten hän palasi hellittämättömään ajatukseensa:
— Kirje, kirje — mutisi hän, — mitä siinä kirjeessä voi olla?