Yleisesti tiedetään, kuinka kuningas lähti.
Mutta meidän on mainittava pari sanaa tästä lähdöstä ja tästä matkasta.
Niiden kuluessa me näemme niiden uskollisten palvelijain ja viimeisten
ystävien, jotka kohtalo, sattuma tai alttius oli ryhmittänyt kuolevan
kuninkuuden ympärille, joutuvan täyttämään kohtalon heille määräämät
tehtävät.
Palatkaamme siis herra Saussen taloon.
Olemme jo maininneet, että samalla hetkellä kun. Charny hyppäsi
ikkunasta maahan, ovi aukeni ja Billot ilmestyi kynnykselle.
Hänen kasvonsa näyttivät synkiltä, hänen katseensa, jonka yläpuolella
ajatustyö pani kulmakarvat rypistymään, oli tutkiva ja syvä. Hän
silmäili kaikkia murhenäytelmän henkilöitä, mutta tämän silmäilyn
aikana hänen katseensa näytti huomaavan vain seuraavat kaksi seikkaa:
Charnyn paon — se oli ilmeinen tosiasia. Kreivi ei ollut enää paikalla
ja herra de Damas sulki juuri ikkunaa hänen jälkeensä. Jos Billot
olisi kumartunut ikkunasta ulos, olisi hän nähnyt kreivin kiipeämässä
puutarhamuurin yli;
Ja että kuningattaren ja herra de Romeufin kesken oli solmittu
jonkunlainen sopimus, jonka mukaan de Romeuf oli luvannut kaikki mitä
voi luvata, pysyä näet puolueettomana.
Billotin takana oli eteishuone täynnä rahvasta, aseina pyssyt,
viikatteet ja sapelit. Tilanhoitajan kädenliike oli työntänyt miehet
siihen huoneeseen.
Näihin miehiin näytti muuten tehoavan jokin magneettinen voima. Se pani
heidät tottelemaan tätä päällikköä, joka oli kansanmies kuten hekin ja
jossa he vaistosivat samaa isänmaallisuutta tai oikeammin samaa vihaa,
mitä hekin tunsivat.
Billot silmäili taakseen. Katse, jonka hän sai näiltä aseellisilta
miehiltä, sanoi hänelle, että hän voisi luottaa heihin siinäkin
tapauksessa, että täytyisi ryhtyä väkivaltaisuuksiin.
»No», kysyi hän de Romeufilta, »ovatko he päättäneet lähteä?»
Kuningatar loi Billotiin sivusilmäyksen, joka olisi muuttanut poroksi
jokaisen kehen hän sen suuntasi, jos hän olisi voinut saada siihen
salaman voiman.
Mitään vastaamatta hän istuutui ja tarttui tuolin käsinojaan, ikäänkuin
olisi mielinyt siitä ponnahtaa ylös.
»Kuningas pyytää vielä odottamaan jonkun tovin», vastasi de Romeuf.
»Kukaan ei ole nukkunut tänä yönä ja heidän majesteettinsa ovat tuiki
uuvuksissa.»
»Herra de Romeuf», sanoi Billot, »te tiedätte hyvin, etteivät heidän
majesteettinsa pyydä jonkun tovin odotusaikaa senvuoksi, että ovat
väsyksissä, vaan koska he toivovat, että niinä odotushetkinä markiisi
de Bouillé ehtisi saapua. Mutta», lisäsi Billot teeskentelevästi,
»heidän majesteettinsa varokoot, sillä jos he kieltäytyvät lähtemästä
vapaaehtoisesti, heidät raahataan jaloistaan vaunuille asti».
»Kurja heittiö!» huudahti de Damas ja syöksyi miekka ojossa Billotiin
päin.
Mutta Billot kääntyi selin ja pani käsivarret ristiin rinnalleen.
Hänen ei tosiaankaan tarvinnut itse puolustautua. Kahdeksan-kymmenen
miestä syöksyi eteisestä sisähuoneeseen ja de Damas huomasi kymmenen
erilaisen aseen uhkaavan häntä yhtaikaa.
Kuningas huomasi, että yksi ainoa sana tai ele riittäisi tuhoamaan
molemmat henkivartijat, de Choiseulin ja de Damasin ynnä ne pari kolme
upseeria tai aliupseeria, jotka seisoivat hänen lähellään.
»Hyvä on», sanoi hän, »valjastuttakaa hevoset. Me lähdemme.»
Rouva Brunier, toinen kuningattaren naisista, kiljahti ja pyörtyi.
Se huuto havahdutti molemmat lapset.
Nuori kruununprinssi alkoi itkeä.
»Ah, hyvä herra», sanoi kuningatar Billotille, »eikö teillä siis ole
lasta, koska voitte olla näin tyly äidille?»
Billot hätkähti, mutta sitten hän vastasi katkerasti hymyillen:
»Ei, madame, minulla ei ole enää lasta.»
Kuninkaalle hän sanoi:
»Ei ole tarvis valjastuttaa hevosia, ne ovat jo valjaissa.»
»Ajattakaa vaunut siis esille.»
»Ne ovat jo portin edessä.»
Kuningas lähestyi katuikkunaa ja näki portin edessä täysin valjastetut
ajoneuvot. Tavattoman katuhälinän takia hän ei ollut kuullut niiden
tuloa.
Rahvas huomasi kuninkaan ruutujen takaa.
Hirveä huuto tai oikeammin hirveä uhkankiljunta kohosi ilmoille.
Kuningas kalpeni.
Herttua de Choiseul lähestyi kuningatarta.
»Mitä teidän majesteettinne käskee?» kysyi hän. »Minä ja minun toverini
pidämme parempana kuolla kuin katsella, mitä täällä tapahtuu.»
»Luuletteko kreivi de Charnyn pelastuneen?» kuiskasi kuningatar
nopeasti.
»Kyllä, olen siitä ihan varma», vastasi herttua.
»Hyvä on, lähtekäämme. Mutta taivaan tähden, älkää jättäkö meitä, te ja
ystävänne. Rukoilen sitä enemmän teidän takianne kuin, meidän!»
Kuningas käsitti, mitä kuningatar pelkäsi.
»Tosiaankin», virkkoi hän, »herrojen de Choiseulin ja de Damasin
pitäisi seurata meitä, mutta minä en näe heidän hevosiaan».
»Se on totta», huomautti de Romeuf Billotille, »me emme voi estää näitä
herroja seuraamasta kuningasta ja kuningatarta».
»Nämä herrat», sanoi Billot, »seuratkoot kuningasta ja kuningatarta,
jos voivat. Meidän saamamme ohjeet käskevät tuoda kuninkaan ja
kuningattaren takaisin eivätkä puhu mitään näistä herroista.»
»Mutta minä», sanoi kuningas äänessä pontta, jota ei olisi voinut
odottaakaan, »minä selitän, etten lähde ollenkaan, elleivät nämä herrat
saa hevosiaan».
»Mitä tästä arvelette?» kysyi Billot miehiltä, joita huone oli täynnä.
»Kuningas ei lähde, elleivät nuo herrasmiehet saa hevosiaan.»
Miehet purskahtivat nauramaan.
»Minä menen toimittamaan ne esille», sanoi de Romeuf.
Mutta herttua de Choiseul sulki häneltä tien ja sanoi:
»Älkää poistuko heidän majesteettiensa luota! Saamanne tehtävä
antaa teille jonkunmoista vaikutusvaltaa noihin miehiin ja
teidän kunnia-asianne on, ettei hiuskarvaakaan katkaista heidän
majesteettiensa päästä.»
Herra de Romeuf pysähtyi.
Billot kohautti olkapäitään.
»Hyvä on», sanoi hän, »minä menen».
Ja hän lähti huoneesta ensimmäisenä.
Mutta kynnyksellä hän kääntyi ja sanoi kulmakarvat kurtussa:
»Minua seurataan, eikö niin?»
»Oh, olkaa huoleti», vastasivat miehet naurussa suin, mikä todisti,
että kaikkinaiseen hangoitteluun he suhtautuisivat säälimättömästi.
Ja silloisessa kiihtymystilassaan nämä miehet eivät tosiaankaan olisi
kaihtaneet käydä käsiksi kuninkaallisen perheen jäseniin tai ampua
jokaista, joka yrittäisi paeta.
Billotin ei tarvitsisi palata.
Yksi miehistä seisoi ikkunan ääressä ja katseli, mitä kadulla tapahtui.
»Kas tuolla ovat hevoset», sanoi hän. »Nyt matkaan!»
»Matkaan!» toistivat hänen toverinsa äänellä, jossa ei ollut tilaa
keskustelulle.
Kuningas lähti ensimmäisenä.
Herttua de Choiseul tarjosi käsivartensa kuningattarelle, herra de
Damas madame Elisabethille. Heitä seurasi rouva de Tourzel molempien
lapsien kanssa ja heidän ympärilleen ryhmittyneinä tämän uskollisen
pikkujoukon muut jäsenet.
Kansalliskokouksen lähettinä herra de Romeufillä oli eräänlainen pyhä
tehtävä varjella erikoisesti kuninkaallista saattuetta.
Mutta on myönnettävä, että herra de Romeuf itse tarvitsi silmälläpitoa.
Huhu tiesi jo kertoa, ettei hän ainoastaan ollut pannut veltosti
täytäntöön kansalliskokouksen määräyksiä, vaan oli lisäksi, ellei
ihan aktiivisesti niin ainakin toimettomuudellaan edistänyt kuninkaan
uhrautuvimman palvelijan pakoa ja että tämä kuulemma oli poistunut
heidän majesteettiensa luota viemään markiisi de Bouillélle määräystä
rientää nopeasti heidän avukseen.
Siitä johtui, että ilmestyessään kynnykselle herra de Romeuf kuuli
ympärillään uhkailevaa murinaa, josta erottuivat sanat _aatelinen_
ja _petturi_, kun sen sijaan Billot oli saanut toiminnalleen kansan
siunauksen, sillä rahvas näytti olevan valmis tunnustamaan hänet
ainoaksi johtajakseen.
Vaunuihin astuttiin samassa järjestyksessä, missä oli tultu portaat
alas.
Molemmat henkivartijat asettuivat paikoilleen.
Alas tultaessa herra de Valory oli lähestynyt kuningasta.
»Sire», oli hän sanonut, »toverini ja minä pyydämme erästä
suosionosoitusta teidän majesteetiltanne».
»Minkälaista, hyvät herrat?» vastasi kuningas kummastellen, että hänkin
vielä voisi myöntää jonkin suosionosoituksen.
»Sire, sen, että me saisimme esiintyä palvelijoinanne, koska meillä ei
enää ole kunniaa palvella teitä sotilaina.»
»Palvelijoina, hyvät herrat!» huudahti kuningas. »Mahdotonta!»
Mutta herra de Valory kumarsi.
»Sire», sanoi hän, »siinä asemassa, missä teidän majesteettinne nyt
on, tuntuu meistä, että se paikka olisi kunniaksi kuninkaallisille
prinsseille ja sitäkin suurempi kunnia meidän laisillemme
vähäpätöisille aatelismiehille».
»Olkoon niin, hyvät herrat», sanoi kuningas kyynelet silmissä. »Jääkää
älkääkä jättäkö meitä enää milloinkaan!»
Siten nämä kaksi nuorukaista joutuivat päästämään oikeaan valoon
liveripukunsa ja tekaistut lähettitoimensa ja istuutuivat entisille
paikoilleen.
Herttua de Choiseul sulki vaunujen oven.
»Hyvät herrat», sanoi kuningas, »minä annan nimenomaisen määräyksen,
että minut viedään Montmédyyn. Ajomiehet, Montmédyyn!»
Mutta yksi ääni, suunnaton ääni, ei yhden kansan ääni, vaan kymmenen
kansan ääni hurisi:
»Pariisiin, Pariisiin!»
Kun syntyi hetkeksi hiljaisuus, osoitti Billot miekkansa kärjellä
tietä, jota oli kuljettava, ja komensi:
»Ajomiehet, Clermontin tielle!»
Ajoneuvot nytkähtivät noudattaakseen tätä määräystä.
»Minä haastan teidät kaikki todistajiksi, että minulle tehdään
väkivaltaa», sanoi Ludvig XVI.
Sitten tuo poloinen kuningas, väsyneenä tähän tahdonponnisteluun, joka
ylitti kaikki hänen tähän asti esittämänsä, vaipui vaunujen perälle
kuningattaren ja madame Elisabethin väliin.
Ajoneuvot jatkoivat matkaansa.
Viisi minuuttia kului ja vaunut olivat kulkeneet tuskin kahtakaan sataa
askelta, kun takaa alkoi kuulua kovaäänistä huutoa.
Kuningatar, joka istui sopivimmalla paikalla ja joka luonteeltaan oli
toisia vilkkaampi, kurkisti ensimmäisenä vaunujen ovesta ulos.
Mutta miltei samassa hän vetäytyi takaisin vaunuihin ja peitti kasvot
käsillään.
»Voi, meitä onnettomia!» huudahti hän. »Herttua de Choiseul murhataan!»
Kuningas yritti nousta paikaltaan, mutta kuningatar ja madame Elisabeth
pidättivät hänet ja painoivat hänet takaisin keskelleen. Vaunut
kääntyivät samassa kadunkulman taa. Olisi ollut mahdotonta nähdä, mitä
tapahtui kahtakymmentä askelta tuonnempana.
Oli tapahtunut seuraavaa:
Herra Saussen portin kohdalla herttua de Choiseul ja de Damas olivat
hypänneet satulaan, mutta herra de Romeufin hevonen — hän olikin tullut
postikyydillä — oli kateissa.
Herrat de Romeuf ja de Floirac sekä ajutantti Foucq kulkivat siis
jalan. He toivoivat löytävänsä jostakin rakuunien tai husaarien
hevosia, mikäli uskollisina pysyneet rakuunat tai husaarit antaisivat
heille hevosensa, tai he tapaisivat jonkun isäntiensä hylkäämän
hevosen, koska husaareista suurin osa veljeili rahvaan parissa ja joi
maljoja kansan kunniaksi.
Tuskin oli ajettu viittätoistakaan askelta, kun herttua de Choiseul
huomasi saattamiensa vaunujen vierestä, että herrat de Romeuf, de
Floirac ja Foucq olivat vaarassa joutua väentungoksen kuolettavaan
puserrukseen.
Hän pysähtyi, jätti vaunut oman onnensa nojaan ja arvellen, että
herra de Romeuf saamansa tehtävän nojalla voisi niiden neljän
miehen joukosta, jotka nyt olivat samanlaisessa vaarassa, tehdä
kuninkaalliselle perheelle parhaimman palveluksen, hän huusi
palvelijalleen, James Brisackille, joka niinikään oli keskellä tungosta:
»Toinen hevoseni herra de Romeufille!»
Tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun ärtynyt joukko kiertyi muristen
hänen ympärilleen ja huusi:
»Se on kreivi de Choiseul, yksi niistä, jotka tahtoivat ryöstää
kuninkaan! Kuolema ylimykselle, kuolema petturille!»
Jokainen tietää, kuinka nopeasti kiihtyneessä kansanjoukossa teko
seuraa uhkausta.
Herttua de Choiseul riuhtaistiin satulasta alas ja hän katosi siihen
hirveään kurimukseen, jota sanotaan joukoksi ja josta tänä tappavien
intohimojen aikakautena harvoin pääsi lähtemään muuten kuin riekaleina.
Mutta samalla hetkellä, kun hän kaatui, riensi viisi miestä hänen
avukseen.
Ne viisi olivat de Damas, de Floirac, de Romeuf, ajutantti Foucq ja
palvelija James Brisack, jonka käsistä riuhtaistiin hänen taluttamansa
hevonen ja joka näin vapauduttuaan saattoi ryhtyä auttamaan isäntäänsä.
Siinä syntyi hetkeksi hirveä käsikähmä, sekamelska, jota voisi verrata
antiikin ajan kansojen tai meidän päiviemme arabialaisten taisteluihin,
kun ne kamppailevat haavoittuneitten tai vainajien ruumiiden ympärillä.
Kaikeksi onneksi de Choiseul ei ilmeisestikään ollut kuollut eikä
haavoittunut tai oli haavoittunut vain lievästi, vaikka häneen olikin
isketty vaarallisilla aseilla.
Muuan santarmi väisti muskettinsa piipulla häneen suunnatun
viikatteeniskun. James Brisack torjui toisen sauvalla, jonka oli
siepannut erään hyökkääjän kädestä.
Sauva katkesi kuin ruusupuun oksa, mutta sivulle kääntynyt isku
haavoitti vain herttuan hevosta.
Ajutantti Foucq älysi silloin huutaa:
»Tänne, rakuunat!»
Jotkut sotamiehet noudattivat kutsua ja häpeissään, jos sallisivat
miehen, joka oli heitä komentanut, tulevan murhatuksi, he raivasivat
tien hänen luokseen.
Herra de Romeuf syöksyi nyt esiin.
»Kansalliskokouksen nimessä, jonka valtuuttama edustaja minä olen,
ja kenraali Lafayetten nimessä, jonka lähetti minä olen», huusi hän,
»viekää nämä herrat kaupunginvaltuustoon!»
Kansalliskokouksen ja kenraali Lafayetten nimillä oli silloin vielä
kansanomainen leima, ja ne tepsivät heti.
»Kaupunginvaltuustoon, kaupunginvaltuustoon!» huusivat monet äänet.
Avuliaat miehet tekivät yhteisen ponnistuksen ja herttua de Choiseulia
ja hänen tovereitaan alettiin raahata kaupungintalolle päin.
Matkaa kesti puolitoista tuntia. Jokainen minuutti tästä puolestatoista
tunnista oli kuoleman uhkaa tai murhan yritystä. Tie, jonka vankien
puolustajat raivasivat, kulki sapelinterien, heinähankojen piikkien ja
viikatteitten kärkien välitse.
Lopulta tultiin kaupungintaloon. Yksi ainoa virkamies oli jäänyt sinne
ja hän kauhistui vastuuta, joka nyt tuli hänen kestettäväkseen.
Päästäkseen tästä vastuusta hän määräsi, että herrat de Choiseul,
de Damas ja de Floirac pantaisiin vankikoppiin kansalliskaartin
vartioitaviksi.
Herra de Romeuf selitti silloin, ettei halunnut jättää herttuaa, joka
hänen takiaan oli joutunut kärsimään kaikki mitä oli tapahtunut.
Valtuuston virkamies määräsi tällöin, että herra de Romeuf saisi
seurata toisia vankikoppiin.
Herttua de Choiseulin viittauksesta hänen palvelijansa, joka oli liian
vähäpätöinen henkilö, jotta hänestä olisi piitattu, poistui.
Hänen ensimmäinen tehtävänsä — älkäämme unohtako, että James Brisack
oli tallimies — oli lähteä hakemaan ratsuja.
Hän sai kuulla, että hevoset, miltei kaikki hyvässä kunnossa, olivat
erään majatalon pihalla vahtisotamiesten varioimina.
Tästä seikasta varmennuttuaan hän meni erääseen kahvilaan, tilasi
teetä, kynän ja mustetta ja kyhäsi rouva de Choiseulille ja rouva de
Grammontille kirjeen, jossa hän rauhoitti heitä heidän poikansa ja
veljenpoikansa kohtalosta, sillä tämä oli ilmeisesti pelastettu samalla
hetkellä, jolloin hän joutui vangiksi.
Poloinen James Brisack meni tapahtumien edelle mainitessaan nämä
hyvät uutiset. Herttua de Choiseul oli tosin vanki, herttua oli tosin
vankikopissa, herttuaa vartioi tosin kaupungin miliisi, mutta tämän
vankikopin henkireikien eteen oli unohdettu panna vartijat ja näistä
henkirei’istä vankeihin ammuttiin monta laukausta.
Vankien täytyi piiloutua kopin nurkkiin.
Tätä melko kestämätöntä tilannetta kesti neljäkolmatta tuntia ja
ihmeteltävän alttiina toverina herra de Romeuf kieltäytyi jättämästä
tovereitaan.
Vasta kesäkuun 23 päivänä, kun Verdunin kansalliskaarti saapui
paikalle, herra de Romeuf sai aikaan, että vangit siirrettiin toiseen
koppiin, ja hän jätti heidät vasta kun oli saanut upseereilta
kunniasanan, että heitä vartioitaisiin hyvin, kunnes heidät
siirrettäisiin ylemmän asteen vankilaan.
Poloisen Isidor de Charnyn ruumis raahattiin erään kankurin taloon,
missä hartaat, mutta vieraat kädet käärivät hänet kuolinliinoihin — hän
oli siis vähemmän onnellinen kuin hänen veljensä Georges, jolle tämän
viimeisen palveluksen olivat tehneet veljenkädet, Gilbertin ja Billotin
ystävänkädet.
Sillä silloin vielä Billot oli ollut altis ja kunnioittava ystävä
Olemme nähneet, kuinka tämä ystävyys, tämä alttius ja tämä kunnioitus
olivat muuttuneet vihaksi, yhtä heltymättömäksi vihaksi kuin tämä
ystävyys, tämä alttius ja tämä kunnioita» oli ollut syvää.