Katsokaamme nyt, mitä näinä tuskan hetkinä teki markiisi de Bouillé,
jota odotettiin Varennesiin lopen kärsimättöminä ja jonka apuun
kuninkaallinen perhe pani viimeisen toivonsa.
Kello yhdeksän tienoissa illalla eli jotenkin samaan aikaan, kun
pakolaiset saapuivat Clermontiin, markiisi de Bouillé lähti Stenaysta
poikansa, Louis de Bouillén, kanssa ja marssi Duniin päin kuningasta
vastaan.
Mutta ehdittyään noin kilometrin päähän viimeksi mainitusta kaupungista
hän alkoi pelätä, että hänen tulonsa huomattaisiin, pysähtyi
tovereineen tien laitaan, sijoittui erääseen ojaan ja kuljetutti ratsut
taemmaksi.
Siinä odotettiin. Kaiken todennäköisyyden mukaan piti kuninkaan lähetin
saapua seuraavassa tuokiossa.
Sellaisessa tilanteessa minuutit tuntuivat tunneilta, tunnit
vuosisadoilta.
Näin kuultiin kellon verkkaisesti lyövän kymmenen, yksitoista,
kaksitoista, yksi, kaksi ja kolme; sitä kuunneltiin tylsinä kuten ne,
jotka odottaessaan haluavat laskea sydämensä lyöntejä.
Kello kahden jälkeen päivä oli alkanut sarastaa. Näiden kuuden
odotustunnin kuluessa vähäisinkin melu, joka kantoi valvojien korviin,
valoi heihin toivoa tai epätoivoa aina sen mukaan, lähestyikö se ääni
vaiko loittoni.
Päivän koittaessa tuo pikku joukko oli epätoivoissaan.
Markiisi de Bouillé arveli, että oli tapahtunut jokin onnettomuus,
mutta tietämättä, minkälainen, hän komensi palattavaksi Stenayhin,
jotta voisi pääjoukkojensa turvin torjua sen onnettomuuden, mikäli se
oli mahdollista.
Hän hyppäsi siis satulaan ja niin alettiin hiljalleen palata Stenayhin
päin.
Oltiin tuskin kilometrin päässä kaupungista, kun Louis de Bouillé
taakseen silmäiltyään huomasi kaukana tiellä pölypilven, joka syntyy
ratsujoukon laukasta.
Pysähdyttiin odottamaan.
Sitä mukaa kuin uudet ratsastajat lähestyivät, ne alkoivat näyttää yhä
tutummilta.
Lopulta ei enää epäilystäkään: tulijat olivat herrat Jules de Bouillé
ja de Raigecourt.
Pikku joukko-osasto lähti heitä vastaan.
Kun oli tultu lähekkäin, kuului toisen joukon taholta sama yhteinen
kysymys, toisen joukon antaessa saman yhteisen vastauksen:
»Mitä on tapahtunut?»
»Kuningas on pidätetty Varennesissa!»
Kello oli tällöin suunnilleen neljä aamulla.
Uutinen oli hirveä isku, sitäkin hirveämpi kun molemmat nuoret miehet,
jotka oli sijoitettu kaupungin laitaan, Grand-Monarquen hotelliin,
missä he olivat joutuneet odottamatta puhjenneen kansannousun
jalkoihin, olivat saaneet raivata tien väkijoukon halki eivätkä siis
voineet tuoda yhtä ainoata seikkaperäista tietoa.
Mutta vaikka uutinen olikin hirveä, ei se sentään riistänyt kaikkea
toivoa.
Markiisi de Bouillé, joka kaikkien ylempien upseerien lailla luotti
ehdottomaan sotilaskuriin, arveli, että kaikki hänen määräyksensä oli
toteutettu, eikä ottanut ajatellaksensakaan mahdollisia esteitä.
Jos siis kuningas oli pidätetty Varennesissa, olivat eri
joukko-osastot, jotka olivat saaneet määräyksen yhtyä toisiinsa sitä
mukaa kuin kuningas sivuutti asemat, niinikään saapuneet Varennesiin.
Näihin eri joukko-osastoihin kuului:
neljäkymmentä Lauzunin rykmentin husaaria herttua de Choiseulin
johdolla;
kolmekymmentä Sainte-Menehouldin rakuunaa herra Dandoinsin johdolla;
sataneljäkymmentä Clermontin rakuunaa herra de Damasin johdolla;
ja vihdoin kuusikymmentä Varennesin rakuunaa herrojen de Bouillén ja
de Raigecourtin johdolla. Nuoret päälliköt eivät tosin olleet päässeet
kosketuksiin joukkonsa kanssa lähtönsä hetkellä; mutta he olivat
jättäneet päällikkyyden poissaolonsa ajaksi herra de Rohrigille.
Tosin ei herra de Rohrigiin, kaksikymmenvuotiaaseen nuorukaiseen,
ollut paljon luottamista, mutta herra de Rohrig saisi ohjeet toisilta
päälliköiltä, herttua de Choiseulilta, Dandoinsilta ja de Damasilta, ja
liittäisi miehensä joukkoihin, jotka rientäisivät kuninkaan avuksi.
Kuninkaan ympärillä olisi siis tällä hetkellä noin sata husaaria ja
satakuusikymmentä tai satakahdeksankymmentä rakuunaa.
Miehiä siis riittävästi pitämään aisoissa pikku kaupungin
tuhannenkahdeksansadan asukkaan kapinan.
Olemme nähneet, kuinka olosuhteet olivat tehneet vääriksi kaikki nämä
markiisin sotilaalliset laskelmat.
Ja varsin pian muuten tämä markiisin takaama turvallisuus sai
ensimmäisen kolauksen.
Herrojen de Bouillén ja de Raigecourtin selostaessa tilannetta
kenraalille nähtiin erään ratsastajan tulevan täyttä laukkaa paikalle.
Se ratsastaja toisi uutisia.
Kaikki kääntyivät katsomaan tulijaa. Ratsastaja tunnettiin herra de
Rohrigiksi.
Tunnettuaan tulijan kenraali syöksyi häntä vastaan.
Hän oli siinä mielentilassa, jolloin ihminen ei arkaile purkaa
kiukkuaan syyttömänkin silmille.
»Mitä tämä tietää, herra», kivahti kenraali sanomaan, »ja miksi olette
poistunut asemaltanne?»
»Suokaa anteeksi, herra kenraali», vastasi de Rohrig, »mutta minä tulen
herra de Damasin käskystä».
»Hyvä on, herra de Damas on siis Varennesissa rakuunoineen?»
»Herra de Damas on Varennesissa ilman rakuunoitaan, herra kenraali,
yhden upseerin, ajutantin ja parin kolmen miehen kanssa.»
»Entä toiset?»
»Toiset eivät ole halunneet lähteä mukaan.»
»Entä herra Dandoins ja hänen rakuunansa?» kysyi markiisi de Bouillé.
»Sainte-Menehouldin viranomaiset kuuluvat vanginneen heidät.»
»Mutta» huudahti kenraali, »totta kai sentään herra de Choiseul on
Varennesissa husaareineen ja teidän miestensä kanssa?»
»Herra de Choiseulin husaarit ovat menneet rahvaan puolelle ja huutavat
nyt: 'Eläköön kansa!' Minun husaarejani vartioi kasarmissa Varennesin
kansalliskaarti.»
»Ettekö te ole asettunut miestenne etunenään, herra, ettekä ole
lakaissut tieltä koko sitä roskajoukkoa ettekä ole liittynyt kuninkaan
seurueeseen?»
»Herra kenraali unohtaa, ettei minulla ollut minkäänlaisia ohjeita,
että herrat de Bouillé ja de Raigecourt olivat minun päällikköjäni ja
etten minä tiennyt laisinkaan hänen majesteettinsa tulevan Varennesin
kautta.»
»Se on totta», myönsivät yhteen ääneen herrat de Bouillé ja de
Raigecourt ja osoittivat siten pitävänsä totuutta kunniassa.
»Ensimmäisen hälinän kuultuani», jatkoi aliluutnantti, »riensin kadulle
tiedustelemaan. Kuulin, että jotkut vaunut, joissa kuninkaan ja koko
kuninkaallisen perheen väitettiin matkustavan, oli pidätetty noin
neljännestunti sitten ja että niissä vaunuissa istuneet matkustajat
oli viety piirin prokuraattorin luokse. Paikalle oli kerääntynyt suuri
joukko aseellista väkeä, pärrytettiin rumpua, hätäkelloa soitettiin.
Kaiken tämän hälinän keskellä tunsin olkapäälläni kädenkosketuksen.
Käännyin katsomaan ja näin herra de Damasin, joka oli kietonut
asetakkinsa ympärille päällysnutun. 'Tehän olette Varennesin
husaareja komentava aliluutnantti?' sanoi hän minulle. 'Niin olen,
herra eversti.' — 'Tunnetteko minut?' — ’Olette kreivi Charles de
Damas.' — 'Hyvä on, nouskaa satulaan hetkeäkään viivyttelemättä,
ratsastakaa Duniin, Stenayhin... ratsastakaa, kunnes tapaatte
markiisi de Bouillén. Sanokaa hänelle, että Dandoins on rakuunoineen
vankina Sainte-Menehouldissa, että minun rakuunani ovat kieltäytyneet
tottelemasta minua, että Choiseulin husaarit ovat siirtymäisillään
rahvaan puolelle ja että kuninkaallinen perhe, jota pidetään vangittuna
tuossa talossa, voi toivoa apua vain häneltä.' — Sellaiseen käskyyn,
herra kenraali, en käsittääkseni voinut esittää minkäänlaista
vastaväitettä, vaan tunsin, päinvastoin, että sitä oli sokeasti
noudatettava. Hyppäsin satulaan, kannustin ratsuani ja nyt olen tässä.»
»Eikö herra de Damas sanonut teille muuta?»
»Hän sanoi lisäksi, että yritettäisiin kaikin keinoin voittaa aikaa,
jotta te, herra kenraali, ehtisitte saapua Varennesiin.»
»Niin, niin», virkkoi markiisi de Bouillé huoahtaen, »kaikesta päättäen
kukin on tehnyt voitavansa. Nyt on meidän pantava parhaamme.»
Sitten hän sanoi kreivi Louisille:
»Louis, minä jään tänne. Nämä herrat saavat minulta ohjeet Ensitöiksi
marssikoot Mouzan ja Dunin osastot Varennesiin päin, vallaten sillan
Meusen yli, ja aloittakoot hyökkäyksen. — Herra de Rohrig, viekää te
tämä minun käskyni ja sanokaa heille, että he saavat pian apua.»
Nuori mies, joka oli saanut käskyn, tervehti ja lähti Duniin suunnalle
määräystä toteuttamaan.
Markiisi de Bouillé jatkoi:
»Herra de Raigecourt, rientäkää Castellan sveitsiläis-rykmenttiä
vastaan, joka on menossa Stenayhin. Missä hänet tavannettekin,
mainitkaa hänelle nykyisestä pulmallisesta tilanteesta ja sanokaa,
että minä käsken hänen vahvistaa etapin kaksinkertaisiksi. Menkää.»
Nähtyään nuoren miehen karauttavan päinvastaiselle suunnalle kuin mille
herra de Rohrigin jo ennestään väsynyt ratsu oli nelistänyt, hän sanoi
toiselle pojalleen:
»Jules, vaihda hevosta Stenayssa ja ratsasta Montmedyyn. Herra de
Klinglin marssittakoon Duniin Nassaun jalkaväkirykmentin, joka nykyisin
majailee Montmédyssa, ja menkö itse Stenayhin. Mene!»
Nuorukainen tervehti ja lähti.
Lopuksi hän virkkoi vanhimmalle pojalleen:
»Louis, kuninkaan saksalais-rykmenttihän on Stenayssa?»
»On, isä.»
»Se on saanut määräyksen olla lähtövalmiina päivän koittaessa, niinhän?»
»Minä itse olen vienyt määräyksenne rykmentin everstille.»
»Mene noutamaan hänet tänne. Minä odotan täällä. Tulee ehkä toisia
uutisia. Kuninkaan saksalais-rykmentti on varma, vai kuinka?»
»Niin on, isä.»
»Hyvä on, saksalais-rykmentti riittää. Sen mukana me marssimme
Varennesiin. Lähde!»
Ja kreivi Louis vuorostaan poistui.
Kymmentä minuuttia myöhemmin hän palasi.
»Kuninkaan saksalais-rykmentti tulee perässäni», ilmoitti hän.
»Tapasitko sen siis lähtövalmiina?»
»En, suureksi kummakseni. Sen päällikkö on varmaankin käsittänyt minut
väärin, kun eilen esitin hänelle ohjeenne, sillä hän oli nyt vuoteessa.
Mutta hän nousi heti ja lupasi itse lähteä kasarmeihin hoputtamaan
lähtöä. Koska pelkäsin teidän tulevan kärsimättömäksi, riensin
ennakolta selittämään myöhästymisen syyn.»
»Hyvä on», sanoi kenraali, »hän siis tulee?»
»Päällikkö sanoi, että hän tulee jäljissäni.»
Odotettiin kymmenen minuuttia, sitten neljännestunti, sitten
kaksikymmentä minuuttia, ketään ei tullut.
Kärsimätön kenraali silmäili poikaansa.
»Lähden sinne jälleen, isä», sanoi nuorukainen.
Ja kannustaen ratsunsa laukkaan hän lähti kaupunkiin.
Aika, joka oli tuntunut lopen pitkältä kärsimättömän markiisin
mielestä, oli päällikön käsissä tullut huonosti käytetyksi: vain
muutama mies oli lähtökunnossa. Nuori upseeri valitteli katkerin sanoin
ja uudisti kenraalin ohjeet ja kun päällikkö oli nimenomaan luvannut,
että viiden minuutin perästä hän ja hänen miehensä olisivat kaupungin
ulkopuolella, palasi hän isänsä luokse.
Poistuessaan kaupungista hän huomasi, että porttia, josta hän oli jo
neljästi ratsastanut, vartioi kansalliskaarti.
Odotettiin uutisia viisi, kymmenen, viisitoista minuuttia, mutta ketään
ei tullut.
Ja markiisi de Bouillé tajusi, että jokainen menetetty minuutti
merkitsi yhtä laiminlyötyä vuotta vankien elämässä.
Dunin suunnalta nähtiin rattaitten tulevan.
Ne olivat Léonardin rattaat. Hän oli yhä matkalla, entistäänkin
hämmentyneempänä.
Markiisi de Bouillé pysähdytti hänet. Mutta mitä etäämmälle poloinen
kähertäjämme loittoni Pariisista, sitä kiinteämmin hän ajatteli
veljeään, jonka hattu ja päällysnuttu hänellä oli yllään, ja madame de
l'Aagea, jonka tukan vain hän osasi hyvin kähertää ja joka odotteli
häntä tekemään hänen tukkalaitteensa. Lopulta hänen aivonsa olivat
sellaisessa hämmennystilassa, ettei markiisi de Bouillé saanut hänestä
irti yhtään ainoaa tolkullista ajatusta.
Eikä Leonard, joka oli lähtenyt Varennesista ennen kuninkaan
vangitsemista, voinut tietääkään mitään uutta.
Tämä pikku tapaus oli omiaan rauhoittamaan markiisia muutamaksi
toviksi. Mutta kun oli kulunut lähes tunti siitä kun
saksalais-rykmentin komentaja sai määräyksen, kehoitti markiisi
poikaansa menemään kolmannen kerran Stenayhin ja sanoi, ettei hän saisi
palata ilman rykmenttiä.
Kreivi Louis lähti raivostuneena.
Kun hän saapui torille, yltyi hänen raivonsa: tuskin viittäkymmentäkään
miestä satulassa!
Ensitöikseen hän miehitti näillä viidelläkymmenellä miehellä
kaupunginportin varmentaakseen itselleen vapaan kulkutien. Sitten
hän palasi kenraalin luo, joka yhä odotteli, ja vakuutti, että tällä
kerralla komentaja ynnä rykmentti seurasivat häntä.
Niin hän uskoi. Mutta vasta kymmentä minuuttia myöhemmin ja kun hän oli
käväissyt kaupungissa neljännen kerran, palasi hän saksalais-rykmentin
etunenässä.
Toisissa olosuhteissa markiisi de Bouillé olisi voinut vangituttaa
komentajan tämän omilla sotamiehillä, mutta tällä hetkellä hän pelkäsi
tehdä päällikköä ja miehistöä tyytymättömiksi. Hän tyytyi lausumaan
tälle pari moitteen sanaa hänen hitautensa johdosta. Sitten hän puhui
miehille, sanoi heille, mikä kunniakas tehtävä heille oli suotu,
mainitsi, että heistä riippui kuninkaan ja kuninkaallisen perheen
vapaus, eikä ainoastaan vapaus, vaan elämäkin, ja lupasi upseereille
arvoasteita, sotamiehille palkintoja sekä jakoi aluksi näille
neljäsataa louisdoria.
Puhe, joka päättyi tällaiseen loppulauseeseen, teki toivotun
vaikutuksen. Ilmoille kajahti voimakas huuto: »Eläköön kuningas!» ja
koko rykmentti lähti hyvää ravia Varennesiin päin.
Dunissa tavattiin Meusen siltaa vartioimassa kolmikymmenmiehinen
joukko-osasto, jonka herra Deslon, Charnyn kanssa Dunista poistuessaan,
oli siihen sijoittanut.
Nämä kolmekymmentä miestä otettiin mukaan ja matkaa jatkettiin.
Taivalta oli yli kolme penikulmaa mäkistä maata. Marssi ei käynyt
niin juoheaan kuin oli toivottu. Perille oli tultava, mutta tultava
sotamiesten kanssa, jotta voisivat kestää rynnistyksen tai itse hyökätä.
Kaikesta näki, että liikuttiin vihollismaassa: oikealla ja vasemmalla
kylissä soitettiin hätäkelloa, edestä kuului pientä räiskähtelyä kuin
ammuntaa.
Grange-au-Boisissa muuan ratsastaja, hatutta päin ja kumartuneena
ratsunsa yli, joka näytti nielevän tietä, karautti esille ja teki jo
kaukaa merkkejä. Vauhtia lisättiin, rykmentti ja ratsastaja lähestyivät
toisiaan.
Ratsastaja oli kreivi de Charny.
»Kuninkaan luo, herrat, kuningasta auttamaan!» huusi hän niin kaukaa
kuin äänensä jaksoi kuulua ja kohotti kätensä.
»Kuninkaan avuksi, eläköön kuningas!» vastasivat yhteen ääneen
sotamiehet ja upseerit.
Charny liittyi joukkoon. Hän selosti parilla sanalla tilanteen.
Kuningas oli Varennesissa vielä silloin kun kreivi lähti matkalle.
Kaikki ei siis ollut vielä hukassa.
Hevoset olivat lopen uupuneet. Mutta siitä huolimatta vauhtia
lisättiin. Hevosille oli syötetty kauroja, miehet olivat lämmenneet
puheista ja markiisin antamista kultarahoista. Rykmentti karautti
eteenpäin kuin myrskypilvi ja yhä huudettiin: »Eläköön kuningas!»
Crépyssâ tavattiin tiellä pappismies. Hän oli perustuslaillinen pappi.
Hän katseli tätä joukkoa, joka kiiti Varennesiin päin, ja sanoi:
»Menkää, menkää! Onneksi tulette perille liian myöhään.»
Kreivi de Bouillé kuuli hänen sanansa ja syöksyi miekka ojossa hänen
kimppuunsa.
»Onneton, mitä sinä teet?» huusi hänen isänsä.
Nuorukainen huomasi ajoissa, että aikoi surmata aseettoman miehen ja
että tämä mies oli pappi kaksinkertainen rikos. Hän irroitti jalkansa
jalustimesta ja iski saappaallaan pappia rintaan.
»Tulette perille liian myöhään!» hoki pappi yhä maantien pölyyn
tuupertuessaan.
Matkaa jatkettiin ja manattiin tuota pahan ennustajaa.
Mutta ammunta alkoi kuulua yhä lähempää.
Herra Deslon ja hänen seitsemänkymmentä husaariaan siellä paukuttelivat
miltei yhtä mieslukuisan kansalliskaartin kanssa.
Kansalliskaartin kimppuun hyökättiin, joukko hajoitettiin — tie oli
selvä.
Mutta silloin saatiin herra Deslonilta kuulla, että kuningas oli
lähtenyt Varennesista kello kahdeksan aamulla.
Markiisi de Bouillé otti esille kellonsa: se oli viisi minuuttia vailla
yhdeksän.
Mitä siitä, kaikki toivo ei ollut vielä mennyttä. Kun ei käynyt
ajatteleminenkaan marssia kaupungin kautta, johon oli pystytetty
katusulkuja, oli Varennes kierrettävä.
Se oli kierrettävä vasemmalta. Oikealta se olisi mahdotonta vaikean
maaston takia.
Vasemmalla oli mentävä erään joen poikki, mutta Charny vakuutti, että
sen yli voi kahlata.
Varennes jätettiin oikealle ja karautettiin tasangoille. Clermontin
tiellä hyökättäisiin saattojoukon kimppuun, olipa se kuinka
mieslukuinen tahansa, kuningas vapautettaisiin tai kuoltaisiin.
Kaupungin takana tuli eteen joki. Charny kannusti ensimmäisenä
siihen ratsunsa, markiisi de Bouillé poikineen seurasi häntä, sitten
syöksyivät veteen upseerit ja sotamiehet seurasivat upseerejaan. Joki
katosi hetkeksi hevosten ja asetakkien alle. Kymmenessä minuutissa joki
oli takana.
Kahluu virtaavan veden yli oli reipastuttanut sekä hevoset että
ratsastajat. Täyttä neliä jatkettiin taivalta suoraan Clermontin tielle
päin.
Äkkiä Charny, joka ratsasti parikymmentä askelta toisten edellä,
pysähtyi ja kiljahti. Hän oli tullut syvän kanavan partaalle.
Hän oli unohtanut tämän kanavan, jonka hän oli merkinnyt täkäläistä
maastoa koskevaan karttaansa. Kanava oli kymmeniä kilometrejä pitkä ja
kaikkialla yhtä vaikearantainen kuin silläkin kohdalla, minne nyt oli
tultu.
Ellei sen yli päästäisi heti, ei päästäisi milloinkaan.
Charny näytti esimerkin, hän syöksyi ensimmäisenä veteen. Kanavaa ei
voinut kahlata, mutta kreivin ratsu ui voimakkaasti toista rantaa
kohden.
Mutta rantatörmä oli äkkijyrkkä ja savinen eivätkä hevosen rautakengät
voineet saada mistään kiinnekohtaa.
Kolme neljä kertaa Charny yritti nousta rannalle, mutta vaikka hän
olikin tottunut ja taitava ratsastaja, aina hänen hevosensa, joka
yritti epätoivoisesti, älykkäästi, miltei kuin ihminen, luisui
takaisin, sillä sen etujalat eivät tavanneet kestävää tukikohtaa. Se
vaipui takaisin veteen tuskallisesti päristellen ja oli monesti haudata
ratsastajan allensa.
Charny oivalsi, että mitä ei hänen hevosensa, rotu- ja valioeläin,
harjaantuneen ratsastajan johdolla pystynyt tekemään, siihen ei liioin
pystyisi ratsuosaston neljäsataa hevosta.
Se oli siis turhaa yritystä. Kohtalo oli voimakkaampi. Kuningas ja
kuningatar olivat hukassa, ja koska heitä ei voitu pelastaa, oli
täytettävä muuan velvollisuus, oli tuhouduttava heidän mukanaan.
Hän yritti vielä kerran, turhaan kuten ennenkin. Tämän ponnistelun
aikana hän työnsi miekkansa rantasaveen puoliterää myöten.
Sapeli törrötti maasta turhana tukena hevoselle, mutta sitä saattoi
ratsastaja käyttää hyväkseen.
Niinpä Charny hellittikin jalustimet ja ohjakset ja jätti ratsun
selviytymään omin voimin tästä kohtalokkaasta vedestä. Hän ui miekkaa
kohden, tarttui siihen, kohottautui sen varassa ylemmä, sai jonkun
tovin turhaan, ponnisteltuaan jalkansa miekan tuelle ja hypähti siitä
rannalle.
Hän kääntyi ja näki vastakkaisella rannalla markiisi de Bouillén
poikineen vuodattavan voimattoman kiukun kyyneliä ja sotilaitten
seisovan synkkinä, liikkumattomina, sillä he käsittivät, että sen
kamppailun jälkeen, josta Charny oli selviytynyt, olisi turhaa yrittää
päästä tuon voittamattoman kanavan yli.
Markiisi de Bouillé varsinkin väänteli käsiään epätoivoisena, hän,
jonka kaikki yritykset olivat tähän asti onnistuneet, hän, jonka
kaikkia tekoja menestys oli suosinut, hän, jonka mukaan armeijassa oli
syntynyt puheenparsi: _Onnekas kuin Bouillé_.
»Voi, herrat», huudahti hän viiltävällä äänellä, »sanokaa vielä, että
minä olen onnekas!»
»Sitä emme sano, herra kenraali», vastasi Charny toiselta rannalta,
»mutta olkaa levollinen, minä sanon, että olette tehnyt mitä ihminen
suinkin voi, ja kun minä sen sanon, minua uskotaan. Hyvästi, kenraali!»
Ja Charny lähti matkalle jalkaisin, loan tahraamana, likomärkänä,
vailla miekkaa, joka oli jäänyt kanavaan, aseettomana, sillä hänen
pistooliensa ruuti oli kastunut, ja katosi puiden sekaan, joita oli
istutettu tien varrelle kuin metsästä lähteviksi vartijoiksi.
Samaa tietä oli kuljetettu kuningasta ja kuninkaallisen perheen
vankeja. Hänen oli vain vaellettava sitä tietä tavatakseen heidät.
Mutta ennenkuin poikkesi tälle tielle, hän kääntyi vielä kerran ja
näki tuon kirotun kanavan toisella rannalla markiisi de Bouillén
joukkoineen, jotka vaikka tiesivätkin hyvin, etteivät voisi
jatkaa matkaa eteenpäin, eivät vielä olleet päättäneet lähteä
peräytymismatkalle.
Hän viittasi heille viimeisen tervehdyksen, kiiruhti sitten tielle,
joutui tienmutkaan ja katosi näkyvistä.
Mutta hänen täytyi välttää sitä tavatonta hälinää, joka kulki hänen
edellään ja jonka synnyttivät kymmentuhantisen ihmisjoukon huudot,
hoilaukset, uhkailut, naurunhohotukset ja sadattelut.