Se ongelma, jota tässä ryhdyn pohtimaan, on erotettava tarkkaavaisuuden
ongelmasta. Palauttaessamme mieleemme menneitä asioita, selittäessämme
nykyisyydessä ilmeneviä tosiasioita, kuunnellessamme esitelmää,
seuratessamme toisten ajatuksia ja kuunnellessamme omia mietteitämme,
sanalla sanoen: monipuolisen havainto- tai mielikuvajärjestelmän
askarruttaessa älyämme me tunnemme voivamme paneutua kahteen
erilaiseen asenteeseen, jännittyneeseen ja lauenneeseen, joita erottaa
toisistansa varsinkin se, että edelliseen liittyy ponnistuksen tunne,
joka jälkimmäisestä puuttuu. Onko mielteiden toiminta kummassakin
tapauksessa sama? Ovatko älylliset ainekset samaa laatua ja pitävätkö
ne keskenänsä yllä samoja suhteita? Eikö älyllisestä toiminnasta
itsestänsä, sen aikaansaamista sisäisistä reaktioista, sen tekijöinä
toimivien yksinkertaisempien tilojen muodosta, liikkeestä ja
ryhmittymisestä löydä kaikkea sitä, mikä on tarpeen, jotta voimme
erottaa valtoimenansa liikkuvan ajatuksen toisesta, joka keskittyy ja
ponnistelee? Eikö siinä tunteessakin, joka meille tuosta ponnistuksesta
koituu, jonkinlainen aivan erikoinen mielteiden liikunto ole jotakin
vaikuttamassa? Siinä kysymykset, jotka asetamme tässä ratkaistaviksi.
Ne voidaan kaikki sisällyttää yhteen ainoaan: Mikä on älyllisen
ponnistuksen luonteenomainen älyllinen tuntomerkki?
Miten kysymys ratkaistaneenkin, nykyaikaisen sielutieteen
käsittelemä tarkkaavaisuuden probleema jää, kuten jo sanoin,
koskemattomaksi. Sielutieteilijät ovat tosiaankin askarrelleet
etupäässä aistimuksellisen tarkkaavaisuuden selvittämisessä, ts.
sen tarkkaavaisuuden, jonka kohteena on yksinkertainen havainto.
Mutta koska yksinkertainen havainto, johon liittyy tarkkaavaisuus,
on havainto, joka olisi suotuisissa oloissa voinut osoittaa saman —
tai likimain saman — sisällön, vaikka tarkkaavaisuus ei olisikaan
sitä myötäillyt, on tarkkaavaisuuden erikoisia, luonteenomaisia
ominaisuuksia täytynyt etsiä tuon sisällön ulkopuolelta.
Ribot'n esittämä ajatus, jonka mukaan on myönnettävä ratkaiseva
tärkeys oireellisille liikunnollisille ilmiöille ja varsinkin
estetoiminnoille, on hyvin vähällä muuttua klassilliseksi. Mutta
sitä mukaa kuin älyllisen keskityksen tila käy monimutkaisemmaksi,
se muuttuu solidaarisemmaksi sitä myötäilevän ponnistuksen kanssa.
On olemassa henkisiä tehtäviä, joita ei voi ajatella mukavasti ja
vaivatta tapahtuviksi. Kävisikö päinsä ponnistuksetta keksiä uusi
kone tai edes ottaa jokin neliöjuuri? Älyllisessä tilassa on siis
tällöin sinänsä jonkinlainen ponnistuksen leima. Toisin sanoen:
siinä on silloin älyllisen ponnistuksen luonteenomainen älyllinen
tuntomerkki. Jos tämä tuntomerkki ilmenee monimutkaisissa ja
korkealle kehitellyissä mielteissä, täytyy siitä epäilemättä ilmetä
jotakin yksinkertaisemmissakin tiloissa. Niinmuodoin on mahdollista,
että keksimme sen jälkiä aistimuksellisesta havainnostakin, joskin
kysymyksessä oleva aines esiintyy siinä vain toisarvoisena ja
himmenneenä.
Helpottaaksemme tutkimusta tarkastelemme älyllisen työn lajeja kutakin
erikseen alkaen helpoimmasta, nimittäin mieleenpalauttamisesta, ja
päätyen vaikeimpaan, tuottavaan eli keksivään älylliseen toimintaan.
Aluksi siis käsittelemme muistin tai täsmällisemmin sanoen
muistuttelemisen ponnistusta.
Eräässä aikaisemmassa tutkimuksessa olen osoittanut, että on erotettava
sarja »tajunnan tasoja», alkaen »puhtaasta muistosta», jota eivät
vielä ilmaise selvät kuvat, aina samaan kuvaan saakka sellaisena kuin
se esiintyy todellistuttuansa syntyviksi aistimuksiksi ja viriäviksi
liikkeiksi. Sanoin silloin, että muiston tahallinen herättäminen
merkitsee kulkemista näiden tajunnan läpi määrätyssä suunnassa.
Samoihin aikoihin, jolloin tutkimukseni ilmestyi, julkaisi S. Witasek
mielenkiintoisen ja suggestiivisen kirjoitelman, jossa sama tapahtuma
määriteltiin »siirtymiseksi ei-intuitiivisesta intuitiiviseen». Palaan
eräisiin ensin mainitun tutkimuksen kohtiin ja käytän sen ohella
apunani viimeksi mainittua käydessäni aluksi tutkimaan omaehtoisen
ja tahallisen mieltämisen eroa sellaisena kuin se ilmenee muistojen
palautumisessa.
Oppiessamme jotakin ulkoa tai kokiessamme painaa muistiimme jotakin
vaikutelmaryhmää meidän ainoana tarkoituksenamme on hyvin säilyttää,
mitä opimme. Me emme ollenkaan huolehdi siitä, mitä meidän on myöhemmin
tekeminen saadaksemme palautumaan mieleen, mitä olemme oppineet.
Palautumismekanismi on meille yhdentekevä; pääasia on, että voimme
muiston tarvitessamme palauttaa, tapahtuipa se miten hyvänsä. Senvuoksi
me käyttelemme samanaikaisesti tai peräkkäisesti mitä erilaisimpia
menetelmiä, panemme käyntiin sekä koneellisen että älyllisen muistin,
rinnastamme kuulo-, näkö- ja liikuntokuvia tallettaaksemme ne
sellaisinaan, muokkaamatta, tai päinvastoin yrittäen asettaa niiden
sijaan yksinkertaisen ajatuksen, joka ilmaisee niiden merkityksen ja
auttaa tarvittaessa sommittelemaan uudelleen niiden sarjan. Samasta
syystä emme myöskään palauttamishetkellä turvaudu yksinomaan älyyn
emmekä yksinomaan automaattiseen palautumiseen: automaattisuus ja
harkinta kietoutuvat kiinteästi toisiinsa, kuva herättää toisen hengen
sillä aikaa askarrellessa vähemmän konkreettisissa mielteissä. Tästä
johtuu, että meidän on erinomaisen vaikea täsmällisesti määritellä,
miten eroavat toisistaan nämä kaksi hengen asennetta: monimutkaisen
muiston kaikkien osien koneellinen mieleenpalauttaminen ja niiden
aktiivinen uudestaansommitteleminen. Melkein aina on kysymyksessä
osittainen mekaaninen palautuminen ja osittainen älyllinen
uudelleensommittelu, jotka liittyvät toisiinsa niin kiinteästi,
ettemme kykene sanomaan, mistä toinen alkaa ja mihin toinen loppuu.
Joskus sattuu kuitenkin poikkeuksellisia tapauksia, jolloin päätämme
opetella jonkin monimutkaisen asian voidaksemme palauttaa sen mieleemme
silmänräpäyksellisesti ja mahdollisimman suuressa määrin koneellisesti.
Toisaalta on olemassa tapauksia, jolloin tiedämme, ettei opittavaa
tarvitse palauttaa mieleen yhdellä kertaa, vaan että se päinvastoin on
tehtävä asteittaisen ja harkitsevan uudestaansommittelun kohteeksi.
Tarkastelemme ensin näitä äärimmäisiä tapauksia. Saamme silloin nähdä,
että menettelemme jotakin mieleen painaessamme aivan eri tavoin
riippuen siitä, miten meidän tulee voida palauttaa asiat mieleen.
Toisaalta se omalaatuinen työ, jonka muistiin painaessamme suoritamme
edistääksemme älyllistä palauttamisponnistusta tai päinvastoin
tehdäksemme sen tarpeettomaksi, selvittää meille tuon ponnistuksen
luonnetta ja ehtoja.
Eräässä muistelmateoksensa mielenkiintoisessa kohdassa Robert Houdin
selittää, miten menetteli tahtoessaan kehittää pienen poikansa
intuitiivista ja silmänräpäyksellistä muistia. Hän aloitti näyttämällä
lapselle dominolaattaa, viitos-nelosta, kysyen pisteitten summaa ja
sallimatta pojan niitä laskea. Sitten hän otti lisäksi toisen laatan,
nelos-kolmosen, vaatien jälleen välitöntä vastausta. Siihen päättyi
ensimmäinen harjoitus. Seuraavana päivänä hänen onnistui saada poika
yhdellä silmänräpäyksellä laskemaan yhteen kolme-neljä laattaa,
sitä seuraavana päivänä viisi. Kehittämällä joka päivä edelleen jo
saavutettuja tuloksia hän onnistui vihdoin saamaan silmänräpäyksessä
kahdentoista dominolaatan pisteiden summan. »Päästyämme näin pitkälle
me askartelimme eräässä paljon vaikeammassa tehtävässä yli kuukauden
ajan. Minä kuljin poikani keralla sangen nopein askelin lelukaupan
tai jonkin muun myymälän ikkunan ohi, missä oli näytteillä erilaisia
esineitä, ja me loimme siihen tarkkaavaisen silmäyksen. Ehdittyämme
muutamia askelia kauemmaksi otimme taskustamme kynän ja paperia ja
kilpailimme siitä, kumpi tiesi merkitä muistiin useampia ohimennen
näkemiämme esineitä... Poikani onnistui usein mainita nelisenkymmentä
esinettä...» Tämän erikoiskasvatuksen päämääränä oli kehittää pojan
välitön muisti niin pitkälle, että hän kykeni teatterisalissa yhdellä
silmäyksellä havaitsemaan kaikkien läsnäolevien yllä olevat esineet:
sitten hän, side silmillänsä, teeskenteli selvänäköisyyttä kuvailemalla
— isän annettua sovinnaisen merkin — jonkun katselijan mielivaltaisesti
valitsemaa esinettä. Pojan visuaalinen muisti oli kehittynyt siinä
määrin, että hänen tarvitsi seisoa vain hetkinen kirjakaapin edessä
voidakseen painaa mieleensä sangen suuren joukon kirjojen nimiä,
vieläpä niin, että hän tarkoin tiesi, mistä kohden kysymyksessä
oleva nidos oli löydettävissä. Hän hankki itselleen tavallansa
henkisen kokonaisvalokuvan, jonka nojalla sitten kykeni välittömästi
palauttamaan mieleensä yksityiskohdat. Mutta jo ensimmäinen harjoitus,
jo dominolaatan dominopisteiden laskemisen kieltäminen ilmaisee
tämän muistinkasvatuksen pääasiallisen pontimen. Näkemistapahtumasta
poistettiin kerrassaan visuaalisen kuvan _selittäminen_: äly
pidätettiin visuaalisten kuvien tasossa.
Samoin on äly rajoitettava auditiivisten tai puheliikunnollisten
kuvien piiriin, jos tahdotaan totuttaa korva sentapaiseen muistiin.
Kieltenopetusta varten ehdoteltujen menetelmien joukossa on eräs
Prendergastin esittämä, jota on useita kertoja käytetty. Sitä
noudatettaessa annetaan oppilaan lausua lauseita, joiden merkitystä
hän ei saa haeskella. Ei milloinkaan erillisiä sanoja, vaan aina
täydellisiä lauseita, jotka on konemaisesti toistettava. Jos oppilas
yrittää arvailla merkitystä, niin tuloksen saavuttaminen käy
epävarmaksi. Jos hän hetkisenkään epäröi, on hänen lausuttava kaikki
uudestaan. Vaihtamalla sanojen sijaa, siirtelemällä niitä lauseessa
eri asemiin, saadaan merkitys tavallansa itsestään kuulumaan korvaan,
älyn tarvitsematta puuttua asiaan. Päämääränä on silmänräpäyksellisen
ja helpon mieleenpalautumisen aikaansaaminen. Ja ajatus on se, että
annetaan hengen mikäli mahdollista liikkua ääni- tai puheliikuntokuvien
parissa, abstraktisempien, aistimusten ja liikkeiden tason ulkopuolella
olevien ainesten ollenkaan asiaan sekaantumatta.
Jonkin monimutkaisen muiston palauttamisen helppous olisi niinmuodoin
suorassa suhteessa sen aineosien taipumukseen levittäytyä samaan
tajunnan tasoon. Jokainen meistä epäilemättä onkin voinut kokea
tämän omassa itsessänsä. Eikö koulussa oppimamme runo ole säilynyt
muistissamme? Sitä lausuessamme me havaitsemme sanan kutsuvan toista
ja tiedämme, että merkitykseen kohdistuva harkinta pikemmin haittaisi
kuin hyödyttäisi palauttamismekanismia. Muistot voivat sellaisessa
tapauksessa olla auditiivisia tai visuaalisia. Mutta samalla ne aina
ovat motorisia. Onpa meidän kerrassaan vaikea erottaa kuulomuistoa
puheliikunnollisesta tottumuksesta. Jos pysähdymme kesken lausuntaa,
niin ilmenevä »epätäydellisyyden» tunto näyttää johtuvan milloin
siitä, että runon loppuosa yhä soi muistissamme, milloin taas siitä,
ettei puheliikunto ole halunsa mukaisesti päässyt tavoittelemaansa
päämäärään, milloin — ja useimmiten — molemmista seikoista samalla
kertaa. On kuitenkin huomattava, että nämä kaksi kuvaryhmää —
auditiiviset ja motoriset muistikuvat — ovat samaa laatua, yhtä
konkreettiset, yhtä lähellä aistimusta: ne ovat, palatakseni jo
käyttämääni lauseparteen, samassa »tajunnan tasossa».
Jos taas palauttamiseen liittyy ponnistuksen tunto, niin henki liikkuu
tasosta toiseen.
Kuinka on opittava ulkoa, jos se ei tapahdu silmänräpäyksellisen
mieleenpalauttamisen vuoksi? Sen voimme lukea mnemoteknillisistä
teoksista, mutta jokainen meistä arvaa sen muutenkin. Me luemme
kappaleen tarkkaavaisesti, sitten jäämme tarkastelemaan sen eri osia
pitäen silmällä sen sisäistä rakennetta. Niin saamme kaavamaisen kuvan
koko opittavasta. Sitten sujutamme tuohon kaavaan huomattavimmat
lauseparret. Vallitsevaan ajatukseen liitetään alistetut ajatukset,
viimeksi mainittuihin vallitsevat ja edustavat sanat ja vihdoin näihin
sanoihin yhdistävät sanat, jotka liittävät ne ikäänkuin ketjuksi.
»Mnemonistin taidon salaisuutena on se, että hän kykenee havaitsemaan
proosakappaleesta silmäänpistävät ajatukset, ne lyhyet lauseet, ne
yksityiset sanat, jotka tuovat mukanansa kokonaisia sivuja.» Näin
sanotaan eräässä esityksessä. Eräs toinen antaa seuraavan säännön:
»On muunnettava lyhyiksi ja ytimekkäiksi kaavoiksi... huomattava
jokaisen kaavan suggestiivinen sana... assosioitava kaikki nämä sanat
keskenänsä ja rakennettava siten loogillinen ajatusketju.» Tässä siis
ei enää liitetä mekaanisesti kuvaa toiseen, vaan jokaisen kuvan tulee
tuoda mukanansa seuraava. Asetutaan sellaiselle kannalle, missä kuvien
moninaisuus näyttää tihenevän yhdeksi ainoaksi, yksinkertaiseksi ja
jakamattomaksi mielteeksi. Tämä mielle painetaan muistiin. Kun sitten
tulee mieleenpalauttamisen hetki, laskeudutaan pyramidin huipulta
kohti sen pohjaa. Ylimmästä tasosta, missä kaikki oli koottuna yhdeksi
ainoaksi mielteeksi, siirrytään yhä alemmille, yhä lähempänä aistimusta
oleville tasoille, missä mielle pirstoutuu kuviksi ja kuvista kehittyy
lauseita ja sanoja. Mieleenpalauttaminen tosin ei enää ole välitöntä
eikä helppoa. Siihen liittyy ponnistusta.
Jälkimmäistä menetelmää käytettäessä tarvitaan enemmän aikaa asian
palauttamiseen, mutta vähemmän sen oppimiseen. Kuten useasti
on huomautettu, ei muistin täydellistyminen merkitse niinkään
säilytyskyvyn kasvamista kuin mielteiden jaottelemis-, järjestelemis-
ja yhteenliittämiskyvyn kehittymistä. W. James mainitsee saarnamiehen,
joka aluksi käytti kolme neljä päivää saarnansa ulkoaoppimiseen.
Myöhemmin hän tarvitsi enää vain kaksi, sitten yhden päivän, ja
lopuksi riitti yksi ainoa tarkkaavainen ja analyyttinen lukeminen.
Edistyminen merkitsee tällöin ilmeisesti vain kasvavaa kykyä saada
kaikki ajatukset, kaikki kuvat, kaikki sanat kiertymään yhteen ainoaan
kohtaan. Kysymyksessä on sen suuren rahan löytäminen, johon verraten
kaikki muu on pelkkää vaihtorahaa.
Mikä se suuri raha on? Kuinka voivat niin monet erilaiset kuvat
sisältyä yhteen yksinkertaiseen mielteeseen? Minä palaan tuonnempana
tähän kysymykseen. Nyt rajoitun antamaan tuolle yksinkertaiselle,
monenmoisiksi kuviksi kehitettävissä olevalle mielteelle nimen,
jonka nojalla sen tunnemme: minä nimitän sitä dynaamiseksi kaavaksi.
Tarkoitan sillä, ettei tämä mielle niinkään sisällä kuvia itseänsä
kuin viittauksen siitä, mitä tulee tehdä, jos tahtoo sommitella ne
uudelleen. Se ei ole mikään kuvia köyhdyttämällä saatu ydinmehu;
jos niin olisi laita, ei voisi käsittää, kuinka kaava useissa
tapauksissa sallii meidän löytää kuvat sellaisinaan. Se ei ole
myöskään, tai ei ainakaan yksinomaan, abstraktinen mielle siitä,
mitä kuvat kokonaisuudessaan merkitsevät. Merkityksen ajatuksella on
siinä epäilemättä tärkeä sija, mutta puhumattakaan siitä, että on
vaikea sanoa, mitä tuosta kuvien merkityksen ajatuksesta tulee, kun
se kerrassaan irrotetaan kuvista itsestänsä, on selvää, että sama
loogillinen merkitys voi liittyä ihan erilaisiin kuvasarjoihin ja ettei
se niinmuodoin riitä, kun on säilytettävä ja uudelleensuunniteltava
jokin määrätty kuvasarja eristämällä toiset pois. Kysymyksessä olevaa
kaavaa on hankala määritellä, mutta jokaisella on siitä tunto ja
jokainen tajuaa sen olemuksen, jos vertailee toisiinsa muistin eri
lajeja, varsinkin teknillisiä tai ammatillisia muistoja. En voi
tässä kajota asian yksityiskohtiin. Sanon sentään muutaman sanan
eräästä muistista, jota on viime aikoina erikoisen huolellisesti ja
menestyksellisesti tutkittu, nimittäin šakinpelaajien muistista.
Kuten tiedämme, kykenevät eräät sakkimestarit pitämään lämpimänä useita
vastustajia šakkilautaa näkemättä. Aina kun joku vastustajista siirtää
ilmoitetaan heille siirretyn nappulan uusi asema. He siirtävät silloin
puolestansa ja kykenevät siten, »sokkopeliä» pelaten, kuvitellen joka
hetki mielessään kaikkien nappuloiden asemat kaikilla šakkilaudoilla,
voittamaan yhtaikaa monia, usein taitaviakin pelaajia. Eräässä hyvin
tunnetussa älyä käsittelevän teoksensa kohdassa on Taine analysoinut
tätä taitoa erään ystävänsä antamien vihjeiden opastamana. Hänen
mielestänsä siinä tulee kysymykseen puhtaasti visuaalinen muisti.
Pelaaja näkee alinomaa, ikäänkuin sisäisestä kuvastimesta, jokaisen
šakkilaudan nappuloinensa sellaisena kuin se viimeksi suoritetun
siirron jälkeen esiintyy.
Binet'n tiedusteltua asiaa muutamilta »näkemättä pelaajilta»
tuntuu kirkastuvan eräs sangen selvä johtopäätös: šakkilaudan ja
sen nappuloiden kuva ei ilmene muistissa sellaisenansa, »ikäänkuin
kuvastimessa», vaan vaatii pelaajalta joka hetki uudelleensommittelun
ponnistusta. Millainen on tämä ponnistus? Millaiset ainekset ovat
muistissa todella vaikuttamassa tuloksiin. Pelaajat, joilta asiaa on
tiedusteltu, selittävät ensinnäkin yksimielisesti, että esineiden
itsensä mieleenkuvastuminen on pikemmin haitaksi kuin hyödyksi:
se, minkä he niistä kaikista painavat muistiinsa ja mieleensä, ei
ole niiden ulkonäkö, vaan niiden vaikutusvoima, kantavuus ja arvo,
sanalla sanoen niiden funktio. Juoksija ei ole oudonnäköiseksi
vuoltu puukappale, vaan »viisto voima». Torni on jonkinlainen voima
»joka voi kulkea suoraa viivaa», hevonen on »kappale, joka vastaa
suunnilleen kolmea talonpoikaa ja noudattaa liikkuessaan aivan
erikoista lakia», jne. Se liikkuvista välineistä. Entä miten on
itse pelin laita? Pelaajan mielessä esiintyy voimien kokoomus tai
pikemmin liittoutuneiden tai vihamielisten voimien välinen suhde.
Pelaaja rakentaa mielessään uudelleen pelierän sen alusta alkaen. Hän
sommittelee uudestaan ne peräkkäiset tapahtumat, jotka ovat johtaneet
nykyhetken tilanteeseen. Siten hän saa mieleensä kuvan kaikesta
siitä, mikä sallii hänen minä hetkenä tahansa visualisoida yksityiset
tekijät. Tuo abstraktinen mielikuva on muuten jakamaton. Siinä eri
ainekset läpäisevät toisensa. Todistuksena on se, että jokainen
erä on pelaajista näöltänsä omalaatuinen. Se tekee oman omituisen
vaikutuksensa. »Minä käsitän sen niinkuin säveltaiteilija käsittää
akordin», sanoo eräs tiedonantajista. Ja juuri tämä vaikutuksen
erilaisuus tekee mahdolliseksi useiden toisiinsa sotkeutumattomien
pelierien mielessäpitämisen. Tässäkin siis on kaikkea edustava kaava,
ja tämä kaava ei ole mikään yhteenveto. Se on yhtä täydellinen kuin
myöhemmin heräävä kuva, mutta sisältää kiinteästi yhteen kietoutuneena
kaiken sen, minkä kuva kehittelee toistensa ulkopuolella sijaitseviksi
eri osiksi.
Analysoikaa ponnistusta, jonka tunnette herätellessänne vaivalloisesti
yksinkertaista muistoa. Te otatte lähtökohdaksenne mielikuvan,
johon tunnette sisältyvän toisiinsa kietoutuneita varsin erilaisia
dynaamisia aineosia. Tämä yhteenkietoutuminen ja siitä johtuva sisäinen
monimutkaisuus on niin välttämätön asia, kuuluu niin oleellisesti
kysymyksessä olevaan kaavamaiseen mielteeseen, että kaava voi,
herätettävän kuvan ollessa yksinkertainen, olla paljoa vähemmän
yksinkertainen kuin se. Mainitsen tässä erään läheltä löytämäni
esimerkin. Joitakin aikoja takaperin, kun luonnostelin tätä tutkielmaa
ja laadin luetteloa käytettävästä kirjallisuudesta, aioin merkitä
muistiin muiden muassa Prendergastin, saman kirjailijan, jolta ylempänä
lainasin intuitiivista menetelmää koskevan lauseen ja jonka teoksia
olin aikaisemmin lukenut tutkiessani muistia koskevaa kirjallisuutta.
En kuitenkaan saanut muistumaan mieleeni hänen nimeänsä enempää kuin
sitä teostakaan, jossa olin sen ensi kerran nähnyt mainittuna. Olen
merkinnyt muistiin eri vaiheet siitä työstä, jonka avulla yritin
palauttaa mieleeni tuota vastahakoista nimeä. Minä lähdin siitä
yleisvaikutelmasta, joka minulle oli nimestä jäänyt. Se oli outouden,
mutta ei epämääräisen outouden vaikutelma. Siinä oli vallitsevana jokin
barbaarisuuden, ryöstön sävy, se tunto, jonka olisi voinut minuun
jättää petolintu, joka syöksyy saaliinsa kimppuun, tempaa sen kynsiinsä
ja kiitää pois. Silloin huomasin, että sanalla _prendre_ [»ottaa»,
»käydä käsiksi», »hyökätä kimppuun»], joka melkein sellaisenaan
muodosti etsimäni nimen kaksi ensimmäistä tavua, oli vaikutelmassani
melkoinen osuus. En kumminkaan tiedä, olisiko tuo yhtäläisyys riittänyt
määräämään niin täsmällistä tunnevivahdusta, ja kun havaitsen, kuinka
itsepintaisesti nimi »Arbogast» työntyy tajuntaani nyt, kun ajattelen
»Prendergastia», ajattelen kenties liittäneeni yhteen »ottamisen»,
»tempaamisen» yleisen käsitteen ja Arbogastin nimen. Viimeksi
mainittu nimi, joka oli säilynyt muistissani niiltä ajoilta, jolloin
olin opiskellut Rooman historiaa, herätteli mielessäni epämääräisiä
kesyttömyyden kuvia. En kumminkaan ole aivan varma asiasta; uskallan
ainoastaan väittää, että mieleeni jäänyt vaikutelma oli ehdottomasti
_sui generis_ ja että se pyrki tuhansia vaikeuksia vastaan taistellen
muuttumaan erisnimeksi. Vaikutelma palautti mieleeni varsinkin _d ja
r_ kirjaimet. Ne eivät kumminkaan esiintyneet näkö- tai kuulokuvina,
eivätpä edes selvinä liikunnollisinakaan kuvina. Ne osoittivat
esiintyessään ennen kaikkea jonkinlaista _ponnistuksen suuntaa_, jota
oli noudatettava, jos mieli päätyä etsityn nimen lausumiseen. Minusta
tuntui, tosin väärin, siltä, että noiden kirjainten täytyi olla nimessä
ensimmäisinä, koskapa ne tuntuivat opastavan minua oikealle tielle.
Minä arvelin, että jos sovittelisin niihin vuoron perään eri vokaaleja,
onnistuisin lausumaan ensimmäisen tavun ja saisin siitä vauhtia, joka
veisi minut aina sanan loppuun saakka. Olisiko tuo lopulta onnistunut?
En tiedä; mutta en ollut ehtinyt kovinkaan pitkälle, kun yhtäkkiä
juolahti mieleeni, että nimi oli mainittu muistin kasvattamista
käsittelevässä Käyn kirjoittamassa teoksessa, eräässä muistutuksessa,
ja että sitä lukiessani olin siihen tutustunut. Sieltä minä sen heti
etsin. Hyödyllisen muiston äkillinen herääminen kenties aiheutui
sattumasta. Mahdollista myöskin, että se työ, jonka piti muuntaa kaavaa
kuvaksi, oli sivuuttanut maalinsa ja herätti silloin kuvan itsensä
asemesta ne olosuhteet, jotka olivat sitä alkujansa kehystäneet.
Mainituissa tapauksissa näyttää muistin ponnistuksen varsinaisena
tehtävänä olevan kehitellä kaava, joskaan ei yksinkertainen, niin
ainakin keskitetty, kuvaksi, jonka aineosat ovat selvästi havaittavissa
ja suuremmassa tai pienemmässä määrässä toisistaan riippumattomat.
Antaessamme muistimme harhailla umpimähkään, ponnistuksetta,
mielessämme liikkuu kuva kuvan jälkeen, ja kaikki sijaitsevat samassa
tajunnan tasossa. Kohta kun ponnistamme muistaaksemme, meistä
päinvastoin tuntuu siltä kuin vetäytyisimme korkeampaan kerrokseen
laskeutuaksemme sitten vähitellen kohti herätettäviä kuvia. Jos
me edellisessä tapauksessa, kuvia kuviin liittäessämme, liikuimme
ikäänkuin vaakasuorassa suunnassa, pitkin yhtä ainoata tasoa, täytyy
sanoa, että liikunta toisessa tapauksessa on pystysuoraa ja että se
kuljettaa meitä tasosta toiseen. Edellisessä tapauksessa kuvat ovat
keskenänsä homogeeniset, mutta edustavat eri esineitä, jälkimmäisessä
tapauksessa on mieleenpalauttamisen kohde pitkin matkaa sama, mutta se
kuvastuu eri tavoin, keskenänsä heterogeenisten älyllisten tilojen,
milloin kaavojen, milloin kuvien nojalla kaavan pyrkiessä muuttumaan
kuvaksi sitä mukaa kuin laskeutumisliike kiihtyy. Jokaisella meistä
epäilemättä on varsin selvä tunto toiminnoista, joka toisessa
tapauksessa käy laajentuen ja pitkin pintaa, toisessa tapauksessa
kiihtyen ja kohti syvyyttä.
Toiminnot esiintyvät muuten harvoin erillisinä ja »puhtaassa tilassa».
Useimpiin palauttamistapahtumiin sisältyy sekä laskeutumista
kaavasta kohti kuvaa että harhailua kuvien joukossa. Mutta tämä
merkitsee, kuten jo tutkielmani alussa huomautin, vain sitä, että
muistin toimintaan yleensä sisältyy osaksi ponnistusta, osaksi
automaattisuutta. Minä ajattelen tällä hetkellä erästä pitkää matkaa,
jonka olen aikoinani tehnyt. Matkan vaiheet palautuvat mieleeni
jonkinlaisessa järjestyksessä, mekaanisesti toisiansa herätellen.
Mutta jos ponnistelen muistaakseni jonkin määrätyn vaiheen, niin otan
lähtökohdaksi vaiheen kokonaisuudessaan ja siirryn sitä muodostaviin
osiin kokonaisuuden aluksi ilmetessä minulle jakamattomana,
affektiivisesti väritettynä kaavana. Sattuu muuten useasti, että
kuvat, jotka ovat aluksi vain leikkineet keskenänsä, vaativat minua
vetoamaan kaavaan, jotta ne täydentyisivät. Mutta ponnistuksen tunne on
kokemuksenani matkalla kaavasta kuvaan.
Tähän asti päästyämme päättelemme, että _mieleenpalauttamisponnistus
on toisiansa läpäisevistä aineosista kokoonpannun kaavamaisen mielteen
muuttamista kuvalliseksi mielteeksi, jossa eri osat esiintyvät
rinnakkaisina_.
Nyt olisi tarkasteltava älyllistä ponnistusta yleensä sellaisena
kuin se ilmenee ymmärrystoiminnoissamme. Rajoitun tässä eräisiin
huomautuksiin ja viittaan muuten aikaisemmin julkaisemaani tutkimukseen.
Koska älyllistä toimintaa tapahtuu lakkaamatta, on tällöin vaikea
sanoa, missä älyllinen ponnistus alkaa, missä loppuu. On kumminkin
olemassa eräänlainen käsittämis- ja ymmärtämistapa, joka tekee
ponnistuksen mahdottomaksi, ja eräs toinen, joka tosin ei sitä
välttämättä edellytä, mutta kuitenkin yleensä ilmenee sen ohella.
Ensin mainittu älyllisen toiminnan laatu tulee kysymykseen, kun on
vastattava monimutkaiseen havaintoon automaattisesti soveliaalla
teolla. Mitäpä merkitsee tavallisen esineen tunteminen muuta kuin sen
käsittelemistaitoa, ja mitä merkitsee sen »käsittelemistaito» muuta
kuin havainnon kestäessä tapahtuvaa, tottumuksen tuohon havaintoon
assosioiman toiminnan konemaista luonnostelua? Kuten tiedämme,
nimittivät ensimmäisten huomioiden tekijät psyykillistä sokeutta
apraksiaksi ilmaisten sillä nimellä kykenemättömyyttä tavallisten
esineiden tuntemiseen ja varsinkin niiden käyttelemiseen. Tämä täysin
automaattinen älyäminen ulottuu muuten arvaamattoman laajalle.
Tavanomainen keskustelu on suurelta osalta kokoonpantu valmiista
vastauksista kuluneisiin kysymyksiin, vastauksen seuratessa kysymystä
älyllisen huomion kiintymättä enempää toiselle kuin toisellekaan
taholle. Niinpä voivat mielenvikaisetkin pitää yllä jokseenkin
yhtenäistä keskustelua jostakin yksinkertaisesta asiasta, vaikka
eivät tiedäkään, mitä puhuvat. On usein huomautettu, että voimme
liittää sanoja toisiinsa jotenkin noudattaen äänteiden välillä
vallitsevaa yhteensopivaisuutta tai -sopimattomuutta ja muodostaa siten
koossapysyviä lauseita varsinaisen älyn asiaan puuttumatta. Näissä
tapauksissa aistimusten älyllinen tulkitseminen tapahtuu välittömästi
liikkeiden nojalla. Henki jää, kuten jo sanoin, saamaan »tajunnan
tasoon».
Aivan toisenlaista on varsinainen älyäminen. Sen kestäessä henkemme
liikkuu toisaalta havaintojen ja kuvien, toisaalta niiden merkityksen
väliä. Mikä on tämän liikunnon varsinainen suunta? Voisi luulla,
että tällöin lähdemme kuvista kohotaksemme niiden merkitykseen,
koska läsnä ovat aluksi juuri kuvat ja koska »käsittäminen», suurin
piirtein katsoen, on havaintojen tai kuvien älyllistä tulkitsemista.
Olipa kysymyksessä jonkin todistuksen seuraaminen, kirjan lukeminen
tai puheen kuunteleminen, joka tapauksessa esiintyy havaintoja tai
kuvia, joita äly muuttaa suhteiksi, ikäänkuin sen olisi siirryttävä
konkreettisesta abstraktiseen. Tuo on kuitenkin vain näennäistä, ja
helppo on havaita, että henki todellisuudessa liikkuu päinvastaisessa
suunnassa.
Asia on ilmeinen, jos on kysymyksessä matemaattinen tehtävä. Voimmeko
seurata jotakin laskutoimitusta ellemme suorita sitä uudelleen
omalta osaltamme. Käsitämmekö jonkin ongelman ratkaisua muuten kuin
vuorostamme ongelman ratkaisemalla? Laskutoimitus on kirjoitettu
tauluun, ratkaisu on painettu kirjaan tai esitetty ääneen, mutta
näkemämme numerot ovat pelkkiä tienviittoja, joihin vilkaisemme
saadaksemme varmuuden siitä, ettemme ole eksyksissä; lukemamme tai
kuulemamme lauseet saavat täyden merkityksen vasta kun kykenemme
ne itse uudelleen keksimään, niin sanoaksemme luomaan ne uudestaan
esittämällä omin neuvoin niiden sisältämän matemaattisen totuuden.
Näkemämme tai kuulemamme todistelun kestäessä olemme pitkin matkaa
poimineet vihjeitä, valinneet kiintopisteitä. Olemme siirtyneet näistä
näkö- tai kuulokuvista abstraktisiin suhdemielteisiin. Tähtien sitten
viimeksi mainituista mielteistä me kehittelemme ne kuvitelluiksi
sanoiksi, jotka liittyvät luettuihin tai kuultuihin sanoihin ja
peittävät ne.
Mutta eikö niin ole laita kaiken älyllisen tulkitsemistyön? Toisinaan
luulotellaan lukemisen tai kuulemisen tapahtuvan siten, että nojaudumme
näkemiimme tai kuulemiimme sanoihin kohoten jokaisesta vastaavaan
abstraktiseen mielteeseen ja liittäen sitten nämä eri mielteet
toisiinsa. Sanojen lukemisen ja kuulemisen kokeellinen tutkimus
osoittaa, että tapahtuma on aivan toisenlainen. Ensinnäkin: se, mitä
sujuvasti lukiessamme sanasta näemme, supistuu varsin vähiin, muutamiin
kirjaimiin, — tai vieläkin vähempään: muutamiin perusviivoihin tai
luonteenomaisiin piirteisiin. Cattellin, Goldscheiderin ja Müllerin
sekä Pillsburyn kokeet (joita tosin ovat kritikoineet Erdmann ja
Dodge) näyttävät tässä kohden ratkaisevilta. Yhtä opettavaisia ovat
Bagleyn suorittamat puheen kuulemista koskevat kokeet, jotka selvästi
osoittavat, että me kuulemme ainoastaan osan lausutuista sanoista.
Jokainen meistä on muuten, kaikesta tieteellisestä kokemuksesta
riippumatta, voinut todeta, kuinka mahdotonta on selvästi havaita
vieraan kielen sanoja. Muokkaamattomat näkö- ja kuulovaikutelmat
antavat meille sellaisissa tapauksissa pelkkiä tukikohtia, tai
paremmin sanoen: piirtävät kehyksen, jonka me muistimme avulla
täytämme. Selittäisimme aivan väärin tunnistamisen mekanismin, jos
otaksuisimme ensin näkevämme ja kuulevamme ja sitten, havainnon
synnyttyä, lähentävämme sitä samankaltaiseen muistoon voidaksemme
sen tunnistaa. Todellisuudessa juuri muisto saa meidät näkemään ja
kuulemaan; havainto sinänsä olisi kykenemätön herättämään kaltaistansa
muistoa, koska siihen vaadittaisiin, että se, havainto, olisi jo
muotoutunut ja esiintyisi riittävän täydellisenä, mutta sepä ei voikaan
muuttua täydelliseksi havainnoksi eikä saada selvää muotoa muuten kuin
muiston avulla, joka kytkeytyy siihen toimittaen sille suurimman osan
sen ainesta. Mutta jos kerran on niin laita, täytyy ennen kaikkea
merkityksen meitä opastaa, kun sommittelemme uudelleen muotoja ja
ääniä. Se, mitä näemme lukemastamme ja kuulemme puhutusta lauseesta,
on välttämätön vähin määrä, jotta voimme sijoittua vastaavien
mielteiden järjestykseen; lähtien sitten mielteistä, ts. abstraktisista
suhteista, me aineellistamme ne mielikuvituksessamme hypoteettisiksi
sanoiksi, jotka yrittävät peittää sitä, minkä näemme tai kuulemme.
Älyllinen tulkinta, ymmärtäminen, on niinmuodoin todellisuudessa
uudelleensommittelua. Ensimmäinen kosketus kuvaan määrää suunnan
abstraktiselle ajatukselle, joka sitten kehittyy mielikuviksi.
Ne vuorostaan liittyvät havaintokuviin, seuraavat niiden jälkiä,
pyrkivät niitä peittämään. Milloin se täysin onnistuu, tulee havainto
täydellisesti ymmärretyksi.
Älyllinen tulkitsemistyö on liian helppoa, kun kuulemme puhuttavan
omaa kieltämme, koska meillä on aikaa jakaa puhe eri vaiheisiinsa.
Sitävastoin tajuamme työn varsin selvästi, kun keskustelemme vieraalla
kielellä, jota emme täysin hallitse. Silloin havaitsemme, että selvästi
kuulemamme äänet ovat tukikohtia, että paneudumme alun pitäen,
kuulemamme nojalla, enemmän tai vähemmän abstraktiseen mielteiden
järjestykseen, ja että liikumme, tuohon älylliseen vireeseen tultuamme,
merkityksen tajuttuamme, kohti ääniaistimuksia. Jotta ymmärtäminen
olisi täydellinen, täytyy yhteenliittymisen tapahtua.
Olisiko muuten ollenkaan käsitettävissä, että ymmärtäminen kävisi
päinsä, jos tosiaankin siirtyisimme sanoista käsitteisiin? Lauseen
sanoilla ei ole ehdotonta merkitystä. Jokainen niistä saa erikoista
merkitysvivahdusta sekä edelliseltänsä että seuraavaltansa. Kaikki
lauseen sanat eivät myöskään kykene herättämään itsenäistä, kuvaa tai
käsitettä. Monet niistä ilmaisevat niitä ainoastaan sen nojalla, mikä
sija niillä on lauseen kokonaisuudessa ja miten ne liittyvät lauseen
muihin sanoihin. Äly, joka lakkaamatta liikkuisi sanasta käsitteeseen,
olisi alinomaa neuvoton ja niin sanoakseni harhaileva. Älyäminen voi
olla vakavaa ja varmaa ainoastaan, jos lähtökohtanamme on otaksuttu,
hypoteettisesti sommiteltu merkitys, jos siitä laskeudumme todella
havaitsemiimme sanakatkelmiin, jos lakkaamatta niihin nojaudumme
ja käyttelemme niitä pelkkinä viittoina, joiden on merkittävä älyn
noudatteleman tien erikoinen käyräviiva kaikkine mutkinensa.
En voi ryhtyä tässä käsittelemään aistimuksellisen tarkkaavaisuuden
ongelmaa. Uskon kumminkin, että tahallinen tarkkaavaisuus, se, johon
liittyy tai voi liittyä ponnistuksen tunto, eroaa konemaisesta
tarkkaavaisuudesta juuri siinä, että se saa liikkeelle eri
tajunnantasoissa esiintyviä psyykillisiä elementtejä. Konemaiseen
tarkkaavaisuuteen sisältyy selvälle havaitsemiselle edullisia
liikkeitä ja asenteita, jotka vastaavat epäselvän havainnon kutsuun.
Sitävastoin ei näytä milloinkaan olevan tahallista tarkkaavaisuutta
ilman »ennakkohavaintoa», käyttääkseni Lewesin sanaa, ts. ilman
miellettä, joka on toisinaan ennakoitu kuva, toisinaan taas jotakin
abstraktisempaa — hypoteesi, joka koskee sen merkitystä, mitä olemme
havaitsemassa ja tämän havainnon mahdollista suhdetta eräisiin
aikaisemman kokemuksen elementteihin. Tarkkaavaisuuden häilynnän
todellisesta merkityksestä on esitetty erilaisia mielipiteitä. Toiset
arvelevat ilmiötä alkuperältänsä sentraaliseksi, toiset perifeeriseksi.
Mutta vaikka emme omaksuisikaan ensin mainittua käsityskantaa, näyttää
kuitenkin siltä, että on kiinnitettävä siihen huomiota ja myönnettävä
tarkkaavaisuuden edellyttävän eräänlaista keskuksesta käsin tapahtuvaa,
kohti havaintoa laskeutuvien kuvien projisointia. Siten selittyisi
tarkkaavaisuuden vaikutus, käsitettiinpä se, kuten eräät tutkijat
väittävät, kuvan intensiivisyyden lisäämiseksi tai sen kirkastamiseksi
ja selventämiseksi. Olisiko tarkkaavaisuuden rikastuttava vaikutus
havaintoon käsitettävissä, ellei muokkaamaton havainto tällöin olisi
pelkkä mieleennostatusväline, varsinkin muistiin kohdistuva kutsu?
Eräiden osien muokkaamaton havainto herättää kaavamaisen kuvan
kokonaisuudesta ja samalla osien keskinäisestä suhteesta. Kehitellen
tuota kaavaa muistikuviksi yritämme saada nämä muistikuvat yhtymään
havaintokuviin. Ellei se meille onnistu, siirrymme toiseen kaavamaiseen
mielteeseen. Tämän työn positiivisena, hyödyllisenä puolena on aina
siirtyminen kaavasta havaintokuvaan. Ymmärtämisen, käsittämisen,
tarkkaamisen älyllinen ponnistus on niinmuodoin liikuntoa »dynaamisesta
kaavasta» kohti sitä kuvaa, joka kehittelee sen havainnolliseksi. Se on
alinomaista havaittujen esineiden mieleen johdattamien abstraktisten
suhteiden muuttamista konkreettisiksi kuviksi, jotka voivat täysin
vastata noita esineitä. Tosin ei ponnistuksen tuntoa aina ilmene tässä
tapahtumassa. Saamme kohta nähdä, minkä erikoisen ehdon tapahtuma
täyttää, kun siihen liittyy ponnistus. Mutta ainoastaan tämänlaatuisen
kehittelyn aikana älyllinen ponnistus tulee tajutuksi. _Älyllisen
ponnistuksen tunto syntyy kaavasta kuvaan siirryttäessä_.
* * * * *
On vielä todennettava tämä laki älyllisen ponnistuksen korkeimmissa
muodoissa: tarkoitan keksinnän ponnistusta. Kuten Ribot on
huomauttanut, on kuvitteellinen luova työ probleeman ratkaisemista.
Mutta miten olisi probleema ratkaistavissa muuten kuin otaksumalla se
ennakolta ratkaistuksi? Keksijä, sanoo Ribot, kuvittelee mielessään
ihannetta, ts. jotakin saavutettavaa tarkoitusperää, ja tutkistelee
sitten, kuinka ainesosat on koottava, jotta tarkoitusperä todellakin
saavutettaisiin. Hän siirtyy hyppäyksellä täydelliseen tulokseen,
päämäärään, jonka toteuttaminen on kysymyksessä: koko keksintäponnistus
on silloin yritystä luoda umpeen se juopa, jonka yli on hypännyt, ja
päästä uudelleen samaan päämäärään noudattelemalla tällä kertaa sitä
toteuttamaan suunniteltujen välineiden katkeamatonta johtolankaa.
Mutta miten käy päinsä tajuta päämäärä ilman välineitä, kokonaisuus
ilman osia? Se ei voi tapahtua kuvan muodossa, koska kuva, joka
näyttäisi koituvan vaikutuksen, osoittaisi samalla, vieläpä itseensä
kuvaan sisältyvinä ne välineet, joiden avulla tarkoitus saavutetaan.
Niinmuodoin meidän on pakostakin myönnettävä, että kokonaisuus
ilmenee kaavana ja että keksintä merkitsee nimenomaan kaavan kuvaksi
muuttamista.
Keksijä, joka tahtoo sommitella jonkin koneen, kuvittelee
mielessään suoritettavan työn tulosta. Työn abstraktinen muoto
herättää hänen mielessään hapuilujen ja kokeilujen nojalla ensinnä
niiden eri osaliikkeiden konkreettisen muodon, jotka toteuttavat
kokonaisliikunnon, sitten niiden kappaleiden ja kappaleyhdistelmäin
muodot, jotka kykenevät luomaan nuo osaliikkeet. Juuri tällä hetkellä
tapahtuu keksintä: kaavamainen mieltäminen on muuttunut kuvalliseksi.
Kirjailijalla, joka rakentaa romaania, dramaatikolla, joka kehittelee
henkilöitä ja tilanteita, säveltäjällä, joka sepittää sinfoniaa,
ja runoilijalla, joka sommittelee oodia, on kaikilla mielessään
aluksi jotakin yksinkertaista ja abstraktista, niin sanoakseni
ruumiitonta. Mitä säveltäjään tai runoilijaan tulee, on kysymyksessä
jokin uusi vaikutelma, joka on kehitettävä säveliksi tai kuviksi.
Romaanikirjailijan tai dramaturgin asiana taas on kehitellä jokin
väitelmä tapahtumiksi, aineellistaa jokin tunne, yksilöllinen tai
sosiaalinen, eläviksi henkilöiksi. Työ tapahtuu kokonaiskaavan nojalla,
ja tulos on saavutettu, kun saavutetaan selvä kuva eri aineosista.
Paulhan on mitä mielenkiintoisimpien esimerkkien nojalla osoittanut,
miten kirjallinen keksintätyö liikkuu »abstraktisesta konkreettiseen»,
tai ylimalkaan kokonaisuudesta osiin ja kaavasta kuvaan.
Kaava ei muuten suinkaan pysy muuttumattomana koko tapahtuman
kestäessä. Sitä muovailevat ne kuvat, joilla se pyrkii itseänsä
täyttämään. Toisinaan ei alkuperäisestä kaavasta ole enää jälkeäkään
lopullisessa kuvassa. Sitä mukaa kuin keksijä todella sommittelee
koneensa yksityiskohtia, hän jättää sikseen osan siitä, mitä alkujaan
oli aikonut saavuttaa, tai saavuttaa sen sijaan jotakin muuta. Samaten
vaikuttavat romaanikirjailijan ja runoilijan hahmottelemat henkilöt
siihen aatteeseen tai tunteeseen, jota niiden on määrä ilmaista.
Varsinkin siinä on sijaa arvaamattomalle; sen sopii sanoa piilevän
siinä liikkeessä, jonka nojalla kuva kääntyy takaisin kaavaan päin
sitä muuttaen tai sen kokonaan poistaen. Mutta varsinainen ponnistus
tapahtuu aina sillä muuttumattomalla tai vaihtuvalla uralla, joka
johtaa kaavasta sitä täyttäviin kuviin.
Kaava ei myöskään aina käy nimenomaisesti kuvan edellä. Ribot on
osoittanut, että tulee erottaa kaksi luovan mielikuvituksen muotoa,
intuitiivinen ja harkitseva. »Ensin mainittu siirtyy kokonaisuudesta
yksityiskohtiin... jälkimmäinen yksityiskohdista epämääräisenä
häämöttävään kokonaisuuteen. Se lähtee katkelmasta, joka toimii
houkuttimena ja käy vähitellen yhä täydellisemmäksi... Kepler oli
uhrannut osan elämäänsä eriskummallisten hypoteesien kokeilemiseen,
kunnes eräänä päivänä keksi Marsin elliptisen radan: silloin koko hänen
aikaisemmin suorittamansa työ hahmoutui ja koostui järjestelmäksi.»
Toisin sanoen: yhtä ainoata jäykkäpiirteistä kaavaa, josta saa heti
selvän käsityksen, voi korvata joustava ja muuttuva kaava, jonka
ääriviivoja henki ei suostu lopullisesti piirtämään, vaan jättää
päätöksensä riippumaan niistä kuvista, joita kaavan on vedettävä
puoleensa saadakseen havainnollisen ilmauksen. Mutta olipa kaava
kiinteä tai liikkuva, joka tapauksessa ilmenee älyllisen ponnistuksen
tunto kaavan kehittyessä kuviksi.
Lähentämällä näitä päätelmiä edellisiin päädymme kaavaan, joka
edustaa älyllistä työtä, ts. henkistä liikuntoa, johon eräissä
tapauksissa voi liittyä ponnistuksen tunto: _Älyllinen työ merkitsee
mielteen kuljettamista läpi eri tajunnantasojen abstraktisesta
konkreettiseen, kaavasta kuvaan päin liikkuen_. Vielä on selvitettävä,
missä erikoisissa tapauksissa tämä hengen liikunto (johon kenties
aina sisältyy ponnistuksen tunnetta, mutta usein niin heikkoa tai
niin tuttua, ettei sitä voi selvästi havaita) herättää meissä selvän
tietoisuuden älyllisestä ponnistuksesta.
Tuohon kysymykseen vastaa yksinkertainen terve järki, että ponnistusta,
ja samalla työtä, on olemassa silloin, kun tehtävä on vaikea. Mutta
mistä merkistä tunnemme tehtävän vaikeuden? Siitä, ettei työ »suju
itsestänsä», siitä, että koemme vastusta tai kohtaamme esteitä, sanalla
sanoen siitä, että päämäärän saavuttamiseen kuluu aikaa enemmän kuin
tahtoisimme. Ponnistus merkitsee aina hidastumista ja viivytystä.
Toisaalta voisi kytkeytyä kaavaan ja odottaa kuvaa rajattoman kauan,
voisi rajattomasti hidastuttaa työtä tulematta niin ollen tietoiseksi
ponnistuksesta. Odotusajan täytyy niinmuodoin olla jollakin tavoin
_täynnä_, ts. siinä täytyy seurata toisiansa joidenkin aivan
erikoisella tavalla erilaisten tilojen. Millaisia ne tilat ovat? Me
tiedämme, että siinä tulee kysymykseen kaavasta kuviin siirtyminen
ja että henki on työssä ainoastaan muuttaessaan kaavaa kuviksi.
Niitä tiloja, joiden läpi se kulkee, on siis vastaamassa yhtä monta
kuvien tekemää yritystä päästä kytkeytymään kaavaan, tai, ainakin
eräissä tapauksissa, yhtä monta kaavassa tapahtuvaa muutosta, joiden
tarkoituksena on saada toteutumaan vaihtuminen kuviksi. Tästä aivan
erikoisesta epäröinnistä on älyllisen ponnistuksen luonteenomainen
tuntomerkki löydettävä.
On parasta, että otan tässä käytäntöön Deweyn ponnistuksen psykologiaa
käsittelevässä tutkielmassaan esittämän mielenkiintoisen ja
terävän ajatuksen, joka on sovellettavissa ylempänä kehittelemiini
näkökantoihin. Deweyn mukaan on ponnistusta olemassa aina silloin,
kun käyttelemme aikaisemmin hankittuja tottumuksia jonkin uuden
harjoituksen oppimiseen. Mitä erikoisesti ruumiinharjoituksiin tulee,
on selvää, ettemme voi niitä oppia muuten kuin käyttelemällä tai
muuttelemalla eräitä liikkeitä, joihin olemme jo tottuneet. Mutta vanha
tottumus on yhä olemassa ja vastustaa sitä uutta tottumusta, jonka
aiomme sen avulla omaksua. Ponnistus ilmaisee vain molempien, sekä
erilaisten että samanlaisten, tottumusten kesken tapahtuvaa taistelua.
Minä ilmaisen tuon ajatuksen puhuen kaavoista ja kuvista ja sovellutan
sen tässä uudessa muodossaan ruumiilliseen ponnistukseen, jota mainittu
tutkija ennen kaikkea pitää silmällä. Saamme siten nähdä, eivätkö
ruumiillinen ja älyllinen ponnistus tässä valaise toisiansa.
Miten menettelemme tahtoessamme omin neuvoin oppia jonkin monimutkaisen
harjoituksen, esimerkiksi tanssin? Ensinnäkin me katselemme, kuinka
toiset tanssivat. Siten saamme näköhavainnon valssin liikesarjasta
— jos kysymyksessä on valssin tanssiminen. Tämän havainnon me
painamme muistiimme, ja siitä lähtien on päämääränämme saada jalkamme
suorittamaan liikkeitä, jotka herättävät silmissämme samanlaisen
vaikutelman kuin muistimme säilyttämä. Mutta mikä olikaan tuo muistiin
painamamme vaikutelma? Sanommeko sen selvästi ja täydellisesti
kuvaavan valssin liikkeitä? Jos niin sanoisimme, myöntäisimme samalla
olevan mahdollista täsmällisesti havaita tanssin liikkeet, vaikka
ei itse osaakaan tanssia. Mutta jos onkin ilmeistä, että tanssin
oppimiseksi on ensinnä nähtävä, miten toiset sen suorittavat, on
toisaalta varmaa, ettei sitä kunnollisesti näe, yksityiskohdittain
eikä kokonaisuudessakaan, ennenkuin on itse jossakin määrin tottunut
tanssimaan. Se kuva, jota käyttelemme, ei siis olekaan täsmällinen
näkökuva. Se ei ole täsmällinen, koskapa se vaihtelee ja varmenee
sen opin aikana, jota sen on määrä ohjata; se ei ole myöskään
ilmeinen näkökuva, sillä kun se täydellistyy oppiajan kestäessä,
ts. sitä mukaa kuin hankimme asiaankuuluvia liikunnallisia kuvia,
niin tämä tapahtuu siten, että sen itsensä herättämät, mutta sitä
täsmällisemmät liikunnalliset kuvat valtaavat sen, pyrkivätpä vielä sen
syrjäyttämäänkin. Hyödylliseltä puoleltansa ei tämä mielle oikeastaan
ole puhtaasti motorinen enempää kuin puhtaasti visuaalinenkaan; se on
kumpaakin lajia, sillä se kuvaa suoritettavan liikkeen peräkkäisten
vaiheiden välisiä, varsinkin ajallisia _suhteita_. Sellainen
erittäinkin suhteita kuvaileva mielle muistuttaa suuressa määrin sitä,
mitä ylempänä nimitin kaavaksi.
Asianlaita on niin, että me alamme osata tanssia vasta kun
täydelliseksi oletettu kaava on saanut ruumiimme suorittamaan ne
peräkkäiset liikkeet, joiden mallina se on. Toisin sanoen: kaavan,
joka yhä abstraktisemmin edustaa suoritettavaa liikettä, tulee
täyttyä kaikilla niillä liikuntoaistimuksilla, jotka vastaavat
liikkeen suorittamista. Se voi tämän tehdä ainoastaan herättämällä
yksitellen näitä aistimuksia vastaavat mielteet eli kokonaisliikettä
muodostavien alkeellisten osaliikkeiden »kinesteettiset kuvat»
käyttääkseni Bastianin ehdottamaa nimitystä: sitä mukaa kuin nämä
liikuntoaistimusten muistot heräävät eloon, ne muuttuvat todellisiksi
liikunta-aistimuksiksi ja samalla suoritetuiksi liikkeiksi. Joka
tapauksessa meillä täytyy olla nuo liikunnalliset kuvat. Toisin sanoen:
jotta voimme hankkia monimutkaisen liikuntatottumuksen, esimerkiksi
sen, joka tulee kysymykseen valssissa, meidän täytyy jo vallita niitä
alkeellisia liikkeitä, joista valssi on kokoonpantu. Itse asiassa
onkin helppo havaita, että ne liikkeet, joita käyttelemme oppiessamme
tanssimaan valssia, ovat samat, joihin tavallisesti turvaudumme
kävellessämme, kohottautuessamme varpaillemme, pyörähtäessämme. Me
emme kumminkaan käyttele niitä sellaisinansa. Niitä on muokattava
enemmän tai vähemmän, taivutettava jokainen valssin yleisen liikkeen
suuntaan ja ennen kaikkea yhdistettävä ne uudella tavalla. Niin muodoin
on toisaalla uuden kokonaisliikkeen kaavamainen mielle, toisaalla
kinesteettiset kuvat vanhoista liikkeistä, jotka ovat samoja tai
samanlaisia kuin ne alkeelliset liikkeet, joiksi kokonaisliikunta on
eritelty. Valssin oppiminen merkitsee sitä, että nämä erilaiset, jo
aikaisemmin hankitut kinesteettiset kuvat saadaan uuteen järjestykseen,
joka tekee niille mahdolliseksi yhdessä kytkeytyä kaavaan. Tässä
on jälleen kysymyksessä kaavan kehitteleminen kuviksi. Mutta vanha
ryhmitys vastustelee uutta järjestystä. Kävelytottumus, esimerkiksi,
haittaa tanssiyrityksiä. Kävelemisen kinesteettinen kokonaiskuva estää
meitä heti muodostamasta kävelemisen alkeellisista kinesteettisistä
kuvista ja muista asiaankuuluvista kuvista tanssin kinesteettistä
kokonaiskuvaa. Tanssin kaava ei voi heti kohta täyttyä sopivilla
kuvilla. Eikö tämä viivytys, joka aiheutuu siitä, että kaavan
on välttämättä luotava monenlaisille alkeellisille kuville uusi
keskinäinen _modus vivendi_, minkä useissa tapauksissa saavat aikaan
myöskin kaavassa tapahtuvat, sen kuviksi kehittymistä edistävät
muutokset — eikö tämä omalaatuinen viivytys, jonka muodostavat
haparoimiset, hyödylliset tai hyödyttömät yritykset, kuvien
sopeutuminen kaavaan ja kaavan sopeutuminen kuviin, kuvien väliset
interferenssi- ja kerrostumistapahtumat — eikö tämä viivytys mittaa
kiusallisen kokeilun ja vaivattoman suorituksen, harjoituksen oppimisen
ja itse harjoituksen välimatkaa?
On helppo havaita, että asianlaita on samoin kaikessa oppimis- ja
käsittämisponnistuksessa, sanalla sanoen: kaikessa älyllisessä
ponnistuksessa. Mitä muistamisponnistukseen tulee, olen osoittanut
sen tapahtuvan kaavasta kuvaan siirryttäessä. Mutta on tapauksia,
joissa kaava kehittyy välittömästi kuvaksi, koska tarjoutuu yksi ainoa
kuva sitä tehtävää täyttämään. On toisia, joissa monet toisiinsa
verrattavissa olevat kuvat esiintyvät toistensa kilpailijoina. Milloin
useita eri kuvia on ehdolla, ei tavallisesti yksikään niistä täytä
ehdottomasti kaavan vaatimuksia. Senvuoksi voi sellaisissa tapauksissa
kaavan olla pakko muuttua voidakseen kehittyä kuviksi. Niinpä kun
tahdon palauttaa mieleeni jonkin erisnimen, turvaudun aluksi siihen
yleiseen vaikutelmaan, joka on minuun jäänyt; se toimii »dynaamisena
kaavana». Kohta johtuu mieleeni erilaisia alkeellisia kuvia,
jotka vastaavat esimerkiksi eräitä aakkosten kirjaimia. Kirjaimet
yrittävät joko yhteen liittymällä tai työntymällä toistensa sijaan
kaikin tavoin järjestyä kaavan vihjeiden mukaisesti. Työn kestäessä
osoittautuu kuitenkin usein mahdottomaksi päästä mihinkään kelvolliseen
järjestykseen. Siitä johtuu kaavan asteittainen muuttuminen, jota
vaativat kuvat, samat kuvat, jotka kaava on saanut hereille ja jotka
kaikesta huolimatta voivat vuorostansa varsin hyvin joutua muuttumaan,
jopa häviämäänkin. Mutta järjestyivätpä kuvat vain keskenänsä tai
olipa niiden suostuttava molemminpuolisiin myönnytyksiin, joka
tapauksessa sisältyy mieleenpalauttamisponnistukseen kaavan ja
kuvien pitkä välimatka ja asteittainen läheneminen. Mitä enemmän
edestakaisinliikkumista, häilymistä, taistelua ja sovinnonhieromista
tämä läheneminen vaatii, sitä selvemmäksi käy ponnistuksen tunto.
Nämä tapahtumat eivät ole missään muualla niin ilmeisiä kuin
keksinnän aiheuttamassa ponnistuksessa. Siinä meillä on selvä tunto
järjestymismuodosta, joka tosin on muuttuvainen, mutta aikaisempi
kuin ne aineosat, joiden on järjestyttävä, lisäksi aineosien itsensä
välillä tapahtuvasta kilpailusta ja vihdoin, jos keksintö saavuttaa
tarkoituksensa, tasapainosta, joka on muodon ja aineen vastavuoroista
toisiinsa sopeutumista. Kaava esiintyy erilaisena eri vaiheissa,
mutta pysyy kumminkin aina suhteellisen täsmällisenä, ja kuvien asia
on mukautua siihen — ikäänkuin olisi kysymyksessä pyöreä kautsulevy,
jota venytetään yhtaikaa eri suuntiin, jotta saataisiin se mukautumaan
jonkin monikulmion geometriseen muotoon. Kautsu yleensä kutistuu
toisista kohdista sitä mukaa kuin sitä toisista venytetään. Työ
on suoritettava useassa erässä, onpa kenties vielä työn kestäessä
muutettava monikulmiolle alun pitäen määrättyä muotoa. Niin on laita
keksimisponnistuksen riippumatta siitä, tapahtuuko se muutamassa
silmänräpäyksessä vai vaatiiko se vuosikausia.
Miten lieneekään: onko tuo kaavan ja kuvan välillä tapahtuva
edestakaisinliikkuminen, onko tuo yhteenliittyvien tai kaavaan
pääsemisestä keskenänsä kamppailevien kuvien leikki, sanalla sanoen
tuo mielteiden omalaatuinen liikehdintä olennaisena osana kokemassamme
ponnistuksen tunnossa? Jos se ilmenee aina, kun koemme älyllisen
ponnistuksen tuntoa, jos se taas on poissa tämän tunnon puuttuessa,
voimmeko myöntää, ettei se ilmene suotta tunnossa itsessänsä? Mutta
toisaalta: kuinka voisikaan mielteiden leikki, kuvien liike, olla
jonkin tunnon aineosana? Nykyaikainen sielutiede on taipuvainen
hajottamaan perifeerisiksi aistimuksiksi kaiken sen, mikä tunteessa
on tunteenomaista. Ja vaikka emme menisikään niin pitkälle, näyttää
kuitenkin siltä, ettei mielenliikutus ole älypuolisista tekijöistä
johdettavissa. Mikä on niinmuodoin kaikkea älyllistä ponnistusta
värittävän tunteenomaisen vivahduksen ja analyysin siitä löytämän
erikoislaatuisen mielteiden leikin välillä vallitseva todellinen suhde?
Myönnän mielelläni, että tarkkaavaisuudessa, harkinnassa ja älyllisessä
ponnistuksessa yleensä kokemamme mielenliikutus on perifeerisiksi
aistimuksiksi hajotettavissa. Mutta siitä ei seuraa, ettei se
»mielteiden leikki», jonka merkitsimme älyllisen ponnistuksen
luonteenomaiseksi tuntomerkiksi, ole mielenliikutuksessa tunnettavissa.
Riittää, kun myönnetään, että aistimusten leikki vastaa mielteiden
leikkiä, vastaa sitä kuin kaiku, mutta toisessa äänilajissa. Tämä on
sitäkin helpompi käsittää, kun todellisuudessa ei ole kysymyksessä
mikään mielle, vaan mielteiden liikehdintä, mielteiden välinen
kamppailu tai interferenssi. Voi varsin hyvin käsittää, että näillä
henkisillä värähdyksillä on aistimukselliset rinnakkaissävelensä.
Voi käsittää, että älyn epäröinti jatkuu ruumiillisen levottomuuden
muodossa. Älyllisen ponnistuksen luonteenomaiset aistimukset näyttävät
ilmaisevan tätä neuvottomuuden ja levottomuuden tilaa. Eikö sopisi
ylimalkaisesti sanoa, että ne perifeeriset aistimukset, joita
erittelyn avulla tunneliikunnasta keksitään, ovat aina suuremmassa tai
pienemmässä määrin niiden mielteiden vertauskuvia, joihin tunneliikunta
liittyy ja joista se johtuu? Me taivumme ulkonaisesti »näyttelemään»
ajatuksiamme, ja tapahtuvan näyttelemisen tajunta kimmahtaa takaisin
ajatukseen. Siitä tunneliikunta, jonka keskuksena yleensä on jokin
mielle mutta jossa ovat nähtävissä varsinkin ne aistimukset, jotka
muodostavat mielteen jatkon. Aistimukset ja mielle muuten liittyvät
tässä toisiinsa niin katkeamattomasti, että on mahdotonta sanoa, mihin
toinen päättyy ja mistä toiset alkavat. Keskivälille sijoittuva tajunta
korottaa niin ollen tunnon omalaatuiseksi, aistimuksen ja mielteen
väliseksi tilaksi. Tyydyn kuitenkin vain viittaamaan tähän seikkaan.
* * * * *
Lopuksi on vielä osoitettava, että tämä henkistä ponnistusta koskeva
käsitys selittää tärkeimmät älyllisen työn vaikutukset ja että se
samalla on lähinnä tosiasiain selvää ja yksinkertaista toteamista,
kauimpana kaikesta teoriasta.
Kaikki myöntävät ponnistuksen selventävän ja täsmällistyttävän
miellettä. Mielle on epäilemättä sitä selvempi, mitä suurempi määrä
yksityiskohtia siinä voidaan havaita, ja sitä täsmällisempi, mitä
paremmin se erotetaan ja eristetään kaikista muista. Mutta jos
henkisen ponnistuksen muodostaa sarja toimintoja ja vastatoimintoja
kaavan ja kuvien välillä, on ymmärrettävissä, että tämä sisäinen
liike päätyy toisaalta paremmin eristämään miellettä, toisaalta
varustamaan sitä runsaammalla sisällöllä. Mielle eristyy kaikista
muista, koska organisoiva kaava hylkää ne kuvat, jotka eivät kykene
sitä kehittelemään luoden siten todellista yksilöllisyyttä tajunnan
aktuaaliseen sisältöön. Toisaalta se täyttyy yhä lukuisammilla
yksityisseikoilla, koska kaava kehittyessään imee itseensä kaikki
ne muistot ja kuvat, jotka se voi itseensä sulattaa. Niinpä, kuten
ylempänä sanoin, näyttää siinä verraten yksinkertaisessa älyllisessä
ponnistuksessa, jonka muodostaa jonkin havainnon tarkkaaminen,
muokkaamaton havainto aluksi johtavan mieleen hypoteesin, jonka
on määrä se selittää, ja tämä kaava vetää sitten puoleensa monia
muistoja, jotka se kokee saada yhtymään yhdeksi määrättyjen havainnon
osien kanssa. Silloin havainto saa voitoksensa kaikki kuvien muiston
herättämät yksityisseikat samalla eroten toisista havainnoista sen
yksinkertaisen nimilipun nojalla, jota kaava on tavallansa alkanut
siihen kiinnittää.
Tarkkaavaisuutta on nimitetty eräänlaiseksi monoideismin tilaksi.
Toisaalta on huomautettu, että henkisen tilan rikkaus on verrannollinen
sen ilmaisemaan ponnistukseen. Nämä eri näkökannat ovat helposti
saatettavissa sopusointuun. Kaikessa älyllisessä ponnistuksessa
on suuri joukko havaittavia tai piileviä kuvia, jotka työntelevät
toisiansa ja tungeksivat päästäkseen kaavaan. Mutta koska kaava
on suhteellisen muuttumaton, ovat ne monet kuvat, jotka pyrkivät
sitä täyttämään, joko samankaltaisia tahi keskenänsä rinnastettuja.
Henkistä ponnistusta on niinmuodoin vain siinä, missä on älyllisiä
aineosia järjestymässä. Tässä mielessä kaikki henkinen ponnistus on
monoideismiin taipumista. Mutta se ykseys, jota kohden henki silloin
on kulkemassa, ei ole abstraktista, kuivaa ja tyhjää ykseyttä. Se on
suurelle organisoitujen elementtien joukolle yhteisen »johtavan idean»
ykseys. Se on elämän itsensä ykseys.
Tämän ykseyden olemuksen väärinkäsittämisestä ovat johtuneet
tärkeimmät älyllistä ponnistusta koskevaan kysymykseen liittyvät
vaikeudet. Mainittu ponnistus epäilemättä »keskittää» henkeä ja saa
sen kohdistumaan »yhteen ainoaan» mielteeseen. Mutta siitä, että jokin
mielle on _yksi_, ei suinkaan johdu, että se on _yksinkertainen_
mielle. Se voi päinvastoin olla monimutkainen, ja olemme nähneet,
että henkisen ponnistuksen kestäessä aina ilmenee monimutkaisuutta,
vieläpä että juuri se on älyllisen ponnistuksen luonteenomainen
tuntomerkki. Senvuoksi olen uskonut voivani selittää älyn ponnistuksen,
loittonematta älyn piiristä, jonkinlaisena älyllisten elementtien
kesken tapahtuvana yhteenliittymis- ja interferenssi-ilmiönä. Jos
sitävastoin sekoitetaan toisiinsa ykseys ja yksinkertaisuus, jos
kuvitellaan älyllisen ponnistuksen voivan kohdistua yksinkertaiseen
mielteeseen ja säilyttää sen yksinkertaisena, niin minkä nojalla
erotetaan mielle, kun se on työläs, samasta mielteestä sen ollessa
helppo, ja minkä nojalla eroaisi silloin älyllisen jännityksen tila
älyllisen lauenneisuuden tilasta? Silloin täytyisi eroa etsiä mielteen
itsensä ulkopuolelta. Täytyisi otaksua sen joko piilevän mielteen
affektiivisessa säestyksessä tai johtuvan älyn kehään kuulumattoman
»voiman» väliintulosta. Sellainen affektiivinen säestys ja sellainen
käsittämätön voimanlisä eivät kykene kumpikaan selittämään, miksi
älyllinen ponnistus on tehokas. Kun tämä tehtävä tulee kysymykseen,
on tarkoin syrjäytettävä kaikki, mikä ei ole miellettä, ryhdyttävä
tarkastelemaan miellettä itseänsä, etsittävä sitä _sisäistä_
ominaisuutta, joka erottaa pelkästään passiivisen mielteen samasta
mielteestä, kun siihen liittyy ponnistusta. Silloin epäilemättä
havaitaan, että mielle on yhdysperäinen ja etteivät mielteen aineosat
molemmissa tapauksissa ole samassa suhteessa toisiinsa. Mutta jos
kerran sisäinen kokoonpano on erilainen, miksi niinmuodoin etsimmekään
älyllisen ponnistuksen luonteenomaista tunnusmerkkiä muualta kuin
tästä eroavaisuudesta? Koska kuitenkin on lopulta tuo eroavaisuus
tunnustettava, miksi emme tee sitä heti alkaessamme? Ja jos mielteen
aineosien sisäinen liike selittää sekä älyllisen ponnistuksen
työläyden että sen tehokkuuden, miksi emme pitäisi liikettä älyllisen
ponnistuksen varsinaisena ytimenä?
Väitetään kenties, että siten vaadin kaavan ja kuvan kaksinaisuutta
sekä toisen elementin vaikutusta toiseen?
Ensinnäkään ei se kaava, josta puhun, ole mitenkään salaperäinen, eipä
edes hypoteettinenkaan. Siihen ei myöskään sisälly mitään sellaista,
mikä voisi loukata sielutiedettä, joka — suoraan vaatimatta kaikkia
mielteitä kuvina käsiteltäviksi — on tottunut määrittelemään kaikki
mielteet vertaamalla niitä kuviin, todellisiin tai mahdollisiin.
Psyykillinen kaava, sellaisena kuin sitä olemme tässä tutkielmassa
pitkin matkaa tarkastelleet, on epäilemättä määriteltävissä todellisten
tai mahdollisten kuvien nojalla. Se on kuvien _odottamista_, älyllinen
asenne, jonka tehtävänä on toisella kertaa jonkin määrätyn kuvan
palauttaminen, kuten muistin ollessa kysymyksessä, toisella kertaa
taas pitkä- tai lyhytaikaisen leikin järjestäminen niiden kuvien
kesken, jotka voivat siihen kytkeytyä, kuten on laita luovassa
mielikuvituksessa. Se on avoimessa tilassa samaa kuin kuva suljetussa.
Se esittää kehittymisen tilassa, dynaamisesti, minkä kuvat näyttävät
meille aivan valmiina staattisessa tilassa. Oltuaan läsnä ja toimivana
kuvien herättämistyössä se himmenee ja häviää esiinnousseiden kuvien
taakse, tehtävänsä täytettyänsä. Selväpiirteinen kuva esittää sitä,
mikä on ollut. Äly, joka käyttelisi ainoastaan tällaisia kuvia,
kykenisi ainoastaan alkamaan uudelleen menneisyytensä sellaisenaan tai
ottamaan sen jähmettyneet ainesosat kootakseen ne uuteen järjestykseen
ikäänkuin mosaiikkikappaleet. Notkea äly, joka kykenee käyttelemään
hyväkseen entistä kokemustansa taivuttelemalla sitä nykyisyyden
suuntaviivojen mukaan, sitävastoin tarvitsee kuvien ohella toisenlaisia
mielteitä, jotka voivat aina todellistua kuviksi, mutta ovat aina
niistä erotettavissa. Psyykillinen kaava ei merkitse mitään muuta.
Sellaisen kaavan olemassaolo on niinmuodoin tosiasia; kaikkien
mielteiden selittäminen jähmeiksi kuviksi, jotka jäljentävät ulkoisten
olioiden muotoa, olisi sitävastoin pelkkä otaksuma. Lisättäköön, ettei
tämän otaksuman riittämättömyys ilmene milloinkaan niin selvästi kuin
nyt käsittelemässämme kysymyksessä. Jos kuvat muodostaisivat koko
psyykillisen elämämme, niin miten olisi henkisen keskittymisen tila
erotettavissa älyllisen hajaantumisen tilasta? Täytyisi otaksua, että
ne eräissä tapauksissa seuraavat toisiansa ilman yhteistä tarkoitusta
ja että toisissa tapauksissa, selittämättömän muutoksen nojalla,
kaikki samanaikaiset ja peräkkäiset kuvat ryhmittyvät siten, että
niistä koituu yhä täsmällisempi saman ongelman ratkaisu. Väitetään
kenties, ettei kysymyksessä ole sattuma, että kuvat kutsuvat toisiansa
samankaltaisuutensa nojalla, mekaanisesti, assosiaation yleistä lakia
noudattaen. Mutta älyllisen ponnistuksen ollessa kysymyksessä eivät
toisiansa seuraavat kuvat voi olla ulkonaisesti mitenkään toistensa
kaltaisia. Yhtäläisyys on puhtaasti sisäistä, se on merkityksen
samuutta, yhtäläistä kykyä ratkaista jokin probleema, johon nähden
ne ovat vastaavissa tai toisiansa täydentävissä asemissa huolimatta
konkreettisten muotojensa erilaisuudesta. Probleeman täytyy niin ollen
ilmetä hengelle, vieläpä aivan toisin kuin kuvan muodossa. Jos se itse
olisi kuva, niin se herättäisi kaltaisiansa tai toistensa kaltaisia
kuvia. Mutta koska sen tehtävänä on päinvastoin herättää ja ryhmitellä
kuvia pitäen silmällä, missä määrin ne kykenevät vaikeuksia voittamaan,
on sen otettava huomioon tämä kuvien kyky eikä niiden ulkonainen ja
näennäinen muoto. Se on siis todellakin kuvallisesta mieltämisestä
eroava mieltämistapa, joskin se on määriteltävissä vain edelliseen
suhtautuvana.
Ei auta väittää vastaan, että on vaikeata käsittää, kuinka sellainen
kaava voi vaikuttaa kuviin. Onko kuvan vaikutus kuvaan helpommin
käsitettävissä? Kun sanotaan kuvien vetävän toisiansa puoleensa
samankaltaisuutensa nojalla, niin merkitseekö tuo muuta kuin pelkkää
ja yksinkertaista asian toteamista? Minä pyydän vain olemaan
laiminlyömättä mitään kokemuksen osaa. Paitsi kuvan vaikutusta
kuvaan on olemassa kaavan torjuva tai puoleensavetävä vaikutus
kuviin. Henki ei kehittele itseänsä vain yhdessä ainoassa tasossa,
pinnalla, vaan liikkuu myöskin tasosta toiseen, syvyyksissä.
Assosiaatiomekanismin ohella vaikuttaa psyykillinen ponnistus.
Ne voimat, jotka kummassakin tapauksessa vaikuttavat, eivät eroa
toisistaan ainoastaan intensiteettiinsä nähden; ne liikkuvat eri
suunnissa. Kysymys, _miten_ ne toimivat, ei kuulu yksin psykologian
vastattaviin: se liittyy kausaliteetin yleiseen ja metafyysilliseen
probleemaan. Työntö- ja vetovoiman, »vaikuttavan syyn» ja »finaalisen
syyn» välimailla on luullakseni eräs välimuoto, eräs aktiivisuuden
laji, josta filosofit ovat köyhdyttämisen ja hajottamisen nojalla,
kahteen vastakkaiseen ja äärimmäiseen rajaan päätyen, kehitelleet
toisaalta vaikuttavan syyn, toisaalta finaalisen syyn käsitteen.
Tämä menetelmä, jota noudattaa itse elämä, merkitsee asteittaista
siirtymistä vähemmän todellistuneesta enemmän todellistuneeseen,
intensiivisestä ekstensiiviseen, osien vastavuoroisesta toisiinsa
kytkeytymisestä niiden rinnakkainasetteluun. Älyllinen ponnistus
on jotakin sentapaista. Käyttäen mahdollisimman abstraktista ja
niin ollen mahdollisimman yksinkertaista esimerkkiä olemme tuota
ponnistusta analysoidessamme käyneet mahdollisimman kiinteästi käsiksi
siihen aineettoman kasvavaan aineellistumiseen, joka on elollisen
aktiivisuuden luonteenomainen tunnusmerkki.