Se harhavaikutelma, josta tässä aion esittää muutamia teoreettisia
näkökantoja, on yleisesti tunnettu. Katsellessamme jotakin näkymää
tai ottaessamme osaa johonkin keskusteluun meissä syntyy yhtäkkiä
varma vakaumus, että olemme jo ennen nähneet, mitä näemme, jo ennen
kuulleet, mitä kuulemme, jo ennen lausuneet nyt lausumamme sanat
— että olemme olleet siinä, samassa paikassa, samassa ruumiin- ja
mielentilassa, tuntien, havaiten, ajatellen ja tahtoen samoin kuin
nyt, — sanalla sanoen: että elämme uudelleen pienimpiä yksityiskohtia
myöten joitakin kuluneen elämämme tuokioita. Illuusio on toisinaan
niin täydellinen, että sen kestäessä luulee alinomaa kohta voivansa
ennakolta sanoa, mitä tulee tapahtumaan: kuinkapa sitä ei tietäisi jo
nyt, koska tuntee, että kohta tietää sen ennen tietäneensä? Useasti
näyttäytyy ulkomaailma silloin omituisessa valaistuksessa, ikäänkuin
unessa; ihminen muuttuu itsellensä vieraaksi, on vähällä jakautua
kahdeksi olennoksi ja pelkkänä katselijana seurailla omia sanojansa ja
tekojansa. Viimeksi mainittu illuusio, joka äärimmilleen kehittyessään
muuttuu »depersonalisaatioksi», ei liity erottamattomasti väärään
tunnistamiseen, mutta esiintyy kuitenkin sen yhteydessä. Kaikki nämä
oireet ovat muuten enemmän tai vähemmän silmiinpistäviä. Sen sijaan,
että ilmenisi täydellisessä muodossaan, illuusio usein esiintyy vain
luonnosteltuna. Mutta olipa se vain luonnos tai valmis piirros, sillä
on aina oma omituinen luonteensa.
On olemassa paljon väärää tunnistamista koskevia huomioita ja ne
muistuttavat yllättävässä määrin toisiansa; usein ne voidaan pukea
samaan sanamuotoon. Hallussani on eräs selostus, jonka on omien
kokemustensa nojalla minua varten hyväntahtoisesti kirjoittanut eräs
itseänsä huomioimaan tottunut kirjailija, joka ei ollut milloinkaan
kuullut puhuttavan väärästä tunnistamisesta ja luuli yksin sellaista
kokevansa. Hänen kuvaukseensa sisältyy kymmenkunta lausetta, jotka
kaikki, likipitäen samanlaisina, esiintyvät ennen julkaistuissa
muistiinpanoissa. Aluksi iloitsin siitä, että olin keksinyt
selostuksesta ainakin yhden uuden ilmaisun: kirjoittaja näet sanoo,
että kokemusta vallitsee jonkinlainen »välttämättömyyden» tunto,
ikäänkuin ei mikään maailman voima kykenisi estämään tulossaolevia
sanoja ja tekoja. Mutta myöhemmin, lukiessani uudelleen Bernard-Leroyn
keräämiä muistiinpanoja, löysin eräästä selostuksesta saman sanan:
»Minä katselin omia tekojani; ne olivat välttämättömät.» Sopii
tosiaankin kysyä itseltänsä, onko olemassa toista siinä määrin
stereotyyppistä harhavaikutelmaa.
Minä en sisällytä väärään tunnistamiseen eräitä illuusioilmiöitä,
joissa esiintyy jokin samanlainen piirre, mutta jotka
yleisluonteeltansa eroavat ensin mainituista. Arnaud kuvaili vuonna
1896 erästä huomattavaa tapausta, jota hän oli tutkinut jo kolmen
vuoden ajan: näinä kolmena vuotena henkilö oli jatkuvasti kokenut tai
_luullut kokevansa_ väärän tunnistamisen harhavaikutelmaa kuvitellen
elävänsä uudestaan koko elämänsä. Tämä tapaus ei muuten ole ainoa
laatuansa; minä uskon sen kuuluvan samaan ryhmään kuin eräs Pickin jo
aikoja sitten esittämä tapaus, eräs Kraepelinin ja myös eräs Forelin
muistiinpano. Näihin huomioihin perehtyessään johtuu heti ajattelemaan
jotakin väärästä tunnistamisesta melkoisesti poikkeavaa. Kysymyksessä
ei enää ole äkillinen ja lyhyt, omituisuudellansa yllättävä vaikutelma.
Henkilö päinvastoin luulee, että se, mitä hän kokee, on täysin
normaalista; toisinaan hän kaipaa tätä vaikutelmaa, etsii sitä,
kun se häneltä puuttuu, ja otaksuu sen muuten yhtämittaisemmaksi
kuin se todellisuudessa on. Asiaa lähemmin tarkastellen havaitsee
hyvinkin syviä eroavaisuuksia. Väärässä tunnistamisessa harhamuisto
ei milloinkaan paikallistu määrättyyn kohtaan menneisyyttä vaan
asustaa epämääräisessä menneisyydessä, menneisyydessä yleensä.
Toisessa tapauksessa henkilöt sitävastoin sijoittavat otaksutut
aikaisemmat kokemuksensa määrättyihin ajankohtiin; he ovat todellisen
muistihallusinaation uhreja. Huomattakoon muuten, että viimeksi
mainitut ovat kaikki mielenvikaisia: Pickin henkilö ja samoin Forelin
ja Arnaud'n henkilöt olivat raivoisien vainomielikuvien ahdistamia.
Kraepelinin henkilö on raivohullu, näkö- ja kuulohallusinaatioiden
vaivaama. Kenties heidän mielenhäiriönsä on katsottava kuuluvaksi
siihen ryhmään, jota Coriat on kuvaillut »reduplikatiivisen
paramnesian» nimellä ja jota myöskin Pick on eräässä myöhemmässä
tutkielmassaan nimittänyt »erääksi uudeksi paramnesian muodoksi».
Viimeksi mainittua sairastava henkilö luulee eläneensä elämänsä jo
moneen kertaan. Arnaud'n potilas oli juuri tämän harhaluulon vallassa.
Pulmallisempi on Pierre Janet'n psykasteniatutkimusten herättävä
kysymys. Vastoin useimpia muita tutkijoita tekee Janet väärästä
tunnistamisesta puhtaasti patologisen, suhteellisen harvinaisen, joka
tapauksessa epämääräisen ja epäselvän tilan, joka on hänen mielestään
liikaa kiirettä pitäen selitetty erikoiseksi muisti-illuusioksi.
Todellisuudessa tulee hänen mielestään tällöin puhua yleisemmästä
häiriytymisestä. »Todellisuuden funktion» heikonnuttua henkilö muka
ei enää pysty täysin käsittämään nykyisyyttä: hän ei tarkoin tiedä,
onko kysymyksessä nykyisyys, menneisyys vai kenties tulevaisuusko,
ja valitsee menneisyyden, kun hänelle tehdyt kysymykset herättävät
hänessä sellaisen ajatuksen. — Kukaan ei kiellä, että Pierre Janet'n
perinpohjaisesti tutkima psykastenia muodostaa maaperän, josta voi
versoa suuri määrä anomalioita, väärä tunnistaminen muiden muassa.
En myöskään tahdo väittää, ettei väärä tunnistaminen ylipäänsä ole
psykasteenisluontoinen ilmiö. Mutta mikään ei todista, että se
täsmällisesti, täydellisessä selvästi analysoitavassa muodossaan,
erikoisesti silloin, kun se esiintyy henkilöissä, joissa ei muuten
ilmene mitään epänormaalisuutta, on sisäiseltä rakenteeltaan sama kuin
se, joka näyttäytyy epämääräisessä muodossa, pelkkänä taipumuksena
tai mahdollisuutena sellaisissa mielissä, joihin sisältyvät kaikki
psykasteeniset oireet. Jos otaksumme, että varsinainen väärä
tunnistaminen — aina ohimenevä ja vaaraton häiriö — on keino, jonka
luonto on keksinyt paikallistaaksensa yhteen kohtaan, rajoittaakseen
muutamaan tuokioon ja saattaakseen siten lievimpään muotoonsa erään
puutoksen, joka laajentuneena ja ikäänkuin koko sielunelämään
liuenneena _olisi ollut_ psykasteniaa, niin täytyisi odottaa, että tämä
yhteen ainoaan kohtaan keskittyminen tekee siten syntyvän tajunnantilan
täsmällisemmäksi, täydellisemmäksi ja varsinkin yksilöllisemmäksi
kuin yleensä psykasteenikoissa, jotka voivat muuntaa epämääräiseksi
vääräksi tunnistamiseksi sekä moniksi muiksi epänormaalisiksi
ilmiöiksi potemansa radiaalisen puutoksen. Illuusio siis muodostaisi
tällöin selvästi erotettavan psyykillisen entiteetin asianlaidan
ollessa psykasteniatapauksissa aivan toinen. Silti ei tarvitsisi
epäillä vääräksi niitä tiedonantoja, jotka kertovat tämän illuusion
ilmenemisestä psykasteniaa potevissa henkilöissä. Mutta sittenkin
täytyisi yhä kysyä itseltänsä, miksi ja kuinka syntyy erikoisesti
»jo ennen nähdyn» tunto sellaisissa, luullakseni varsin lukuisissa
tapauksissa, joissa sangen selvästi samastetaan jokin nykyhetken
ja jokin menneisyyden havainto. On muistettava, että useat väärän
tunnistamisen tutkijat, Jensen, Kraepelin, Bonatelli, Sander, Anjel
ym., ovat itse sitä kokeneet. He ovat ammattipsykologeina merkinneet
muistiin kokemansa. Ja kaikki nämä kirjailijat kuvailevat yhtäpitävästi
ilmiötä menneisyyden selväksi uudistamiseksi, kaksoisilmiöksi, joka
on toisaalta havainto, toisaalta muistuma — eikä yksitahoiseksi
ilmiöksi, sellaiseksi tilaksi, jossa todellisuus näkyy kuin ilmassa
riippuvana, ajasta irrallaan, havaintona tai muistumana, milloin
minäkin. Vaikka mielellämme omaksummekin kaikki, mitä Janet on meille
psykasteenikoista opettanut, meidän on kuitenkin etsittävä erikoista
selitystä varsinaiseen väärän tunnistamisen ilmiöön. [On huomattava,
että useimmat kirjoittajat pitävät väärää tunnistamista erittäin
tavallisena harhavaikutelmana. Wigan arveli sen esiintyvän kaikissa
ihmisissä. Kraepelin sanoo sitä normaaliseksi ilmiöksi. Jensen väittää
olevan tuskin ketään itseänsä tarkkaavaa henkilöä, jolle tämä illuusio
on tuntematon.]
Mistä selitys on löydettävissä?
Voisi ensinnäkin väittää väärän tunnistamisen syntyvän, kun
nykyhetken havainto samastuu sellaisen aikaisemman havainnon
kanssa, joka todellakin on sen kaltainen sisällöltänsä tai ainakin
affektiiviselta sävyltänsä. Tuon aikaisemman havainnon arvelivat eräät
tutkijat (Sander, Hoffding, Le Lorrain, Bourdon, Bélugou) kuuluvan
valvetilaan, toiset (James Sully, Lapie ym.) unitilaan, Grasset valve-
tai unitilaan, mutta aina salatajuntaan. Joka tapauksessa, olipa
kysymyksessä nähdyn tai kuvitellun esineen muistaminen, väitetään
todellisen muistikuvan heräävän eloon, epäselvänä tai epätäydellisenä.
Tämä selitys voidaan hyväksyä niissä rajoissa, jotka sen useat
esittäjät sille määrittelevät. Se soveltuu tosiaankin erääseen
ilmiöön, joka muutamassa suhteessa muistuttaa väärää tunnistamista.
Jokaiselle meistä on sattunut, että olemme jotakin uutta nähdessämme
kysyneet itseltämme, emmekö ole jo ennen olleet sitä näkemässä. Asiaa
harkitessamme havaitsemme aikaisemmin kokeneemme samanlaatuisen
havainnon, johon nykyhetken kokemusta yhdistävät eräät yhteiset
piirteet. Se ilmiö, joka nyt on puheenalaisena, on kuitenkin aivan
toisenlainen. Tässä esiintyvät molemmat kokemukset ehdottomasti
samastuvina, ja me tunnemme varsin hyvin, ettei mikään harkinta voi
muuttaa tätä samuutta epämääräiseksi samankaltaisuudeksi, koska tällä
kertaa ei ole kysymyksessä pelkkä »jo ennen nähty», vaan enemmän,
nimittäin jonkin »jo ennen eletyn» kokeminen. Me luulemme yhden tai
useampien menneisyytemme tuokioiden palautuvan täydellisesti, koko
älyllisine ja emotionaalisine sisältöineen. Kraepelin, joka on tätä
ensimmäistä eroavaisuutta korostanut, mainitsee erään toisenkin. Väärän
tunnistamisen illuusio valtaa ihmisen silmänräpäyksessä ja häviää
jälleen yhtä äkillisesti jättäen jälkeensä unennäön vaikutelman.
Mitään sentapaista ei ilmene hitaanlaisesti syntyvässä, helponlaisesti
haihtuvassa nykyhetken kokemuksen ja sitä muistuttavan aikaisemman
kokemuksen sekoittumisessa. Lisättäköön (ja tämä lisäys kenties
koskettaa asian ydintä), että sellainen sekaannus on erehdys toisten
erehdysten joukossa, puhtaan älyn alueelle paikallistuva ilmiö. Väärä
tunnistaminen sitävastoin voi koskea koko olemusta, tuntoa ja tahtoa
samoin kuin älyä. Sitä kokiessaan henkilö usein joutuu luonteenomaisen
tunneliikunnon valtoihin: hän muuttuu vieraanlaiseksi omalle itsellensä
ja ikäänkuin »automatisoituu». Tässä meillä on illuusio, joka käsittää
eri aineksia ja järjestelee ne yhdeksi ainoaksi yksinkertaiseksi
vaikutelmaksi — todellinen psykologinen yksilö.
Mistä sen ydintä on etsittävä? Älyn, tunteen vaiko tahdon alueelta?
Ensin mainittuun suuntaan viittaavat ne teoriat, jotka selittävät
väärän tunnistamisen havainnon kestäessä tai hieman aikaisemmin
syntyneen ja kohta menneisyyteen heijastetun mielikuvan nojalla.
Tämän mielikuvan selittämiseksi on ensinnäkin otaksuttu, että aivot
kaksijakoisina synnyttävät kaksi samanaikaista havaintoa, joista
toinen voi eräissä tapauksissa jäädä jälkeen ja heikommuutensa
vuoksi tehdä muistikuvan vaikutuksen (Wigan, Jensen). Fouillée on
lisäksi puhunut »aivokeskusten puuttuvasta yhteistoiminnasta ja
samanaikaisuudesta», josta aiheutuu »diplopia», »sairaalloinen sisäinen
kaiku- ja kertausilmiö». — Nykyään psykologia kokee tulla toimeen ilman
anatomisia kaavoja; kaksijakoisuushypoteesista on muuten kerrassaan
luovuttu. Niinmuodoin jää se mahdollisuus, että toinen kuva kuuluu
jollakin tavoin havaintoon itseensä. Anjelin mielestä on tosiaankin
jokaisessa havainnossa erotettava kaksi aspektia: toisaalta tajunnassa
syntyvä muokkaamaton vaikutelma, toisaalta se toiminta, jonka
nojalla henki tuon vaikutelman valtaa. Molemmat tapahtumat yleensä
peittävät toisensa, mutta jos toinen niistä myöhästyy, niin muodostuu
kaksoiskuva, joka antaa aihetta väärän tunnistamisen syntymiseen.
Piéron on esittänyt samankaltaisen ajatuksen. Lalande, johon Arnaud
tässä kohden yhtyy, arvelee havainnon kohteen voivan aiheuttaa
meissä ensivaikutelman, silmänräpäyksellisen ja tuskin tajuisen,
sitä seuraa muutaman sekunnin hajamielisyys, jonka jälkeen syntyy
normaalinen havainto. Jos ensin mainittu vaikutelma viimeksi mainittuna
hetkenä palaa tajuntaamme, niin se tekee epämääräisen, ajallisesti
määrittelemättömän muistikuvan vaikutuksen, ja meissä ilmenee väärä
tunnistaminen. Myers ehdottelee toista, yhtä nerokasta selitystä,
joka pohjautuu tietoisen ja »alitajuisen» minän erottamiseen: ensin
mainittu muka saa havaintonsa kohteesta vain kokonaisvaikutelman, jonka
yksityiskohdat aina hieman myöhästyvät ulkoisen kiihokkeen vastaavista
kohdista; toinen sitävastoin valokuvaa yksityiskohdat sitä mukaa kuin
ne ilmenevät, silmänräpäyksellisesti. Jälkimmäinen liikkuu niinmuodoin
tajunnan edellä ja jos se ilmaisee itsensä äkkiä, niin se tuo
tajuntaan muistikuvan siitä, minkä havaitsemisessa tajunta parhaillaan
askartelee. Lemaitren omaksuma käsityskanta on Lalanden ja Myersin
teoriain väliltä. Ennen Myersiä oli Dugas esittänyt persoonallisuuden
kahtiajakoa tehostavan hypoteesin. Vielä on mainittava Ribot, joka
antoi kahden kuvan teorialle varsin suurta painokkuutta otaksumalla
havaintoa seuraavan jonkinlaisen sitä voimakkaamman hallusinaation,
joka työntää havainnon taka-alalle siten luoden siihen muistikuvan
himmeneen leiman.
En voi tässä ryhtyä näitä eri teorioja tarkastelemaan niin
perinpohjaisesti kuin ne vaatisivat. Rajoitun sanomaan, että hyväksyn
niiden periaatteen: minä uskon väärän tunnistamisen edellyttävän, että
tajunnassa todellakin esiintyy kaksi kuvaa, joista toinen on toisen
jäljennös. Suurimpana vaikeutena on minun mielestäni selittää, miksi
toinen kuva heijastuu menneisyyteen ja illuusio siitä huolimatta
on yhtämittainen. Jos menneisyyteen heijastettu kuva merkitään
nykyisyyteen paikallistettua kuvaa aikaisemmaksi, jos sitä pidetään
ensimmäisenä, heikompana, vähemmän tarkkana tai vähemmän tajuisena
havaintona, niin ainakin yritetään saada meidät käsittämään, miksi se
esiintyy muistikuvan muodossa; mutta silloin ei olisi kysymyksessä kuin
erään havaintotuokion muistikuva, illuusio ei voi jatkua, uudistua
pitkin havainnon koko kestämisaikaa. Jos sitävastoin molemmat kuvat
muodostuvat yhdessä, tulee illuusion jatkuvaisuus ymmärrettävämmäksi,
mutta toisen heijastuminen menneisyyteen vaatii sitäkin ehdottomammin
selitystä. Sopii muuten kysyä, kykeneekö mikään noista hypoteeseista,
ensin mainittuun ryhmään kuuluvistakaan, todella tekemään selkoa
takaisin heittymisestä ja riittääkö havainnon heikkous tai
piilotajuisuus luomaan siihen muistikuvan leiman. Olipa miten tahansa,
väärää tunnistamista koskevan teorian tulee täyttää yhtaikaa molemmat
äsken mainitsemani vaatimukset, ja nämä kaksi vaatimusta esiintyvät
luullakseni sovittamattoman ristiriitaisina, ellei ole aluksi puhtaasti
psykologiselta kannalta perinpohjaisesti tutkittu normaalisen
muistikuvan luonnetta.
Vältämmekö pulman, jos kiellämme kuvien kaksinaisuuden vedoten »jo
ennen nähdyssä» ilmenevään »älylliseen tunteeseen», joka toisinaan
liittyy nykyhetken havaintoon ja saa meidät uskomaan menneisyyden
palautumiseen? Sellaisen ajatuksen on esittänyt E. Bernard-Leroy
tunnetussa teoksessaan. Myönnän mielelläni hänen olevan oikeassa
väittäessään nykyisyyden tunnistamisen useimmiten tapahtuvan
ilman vähintäkään menneisyyden palauttamista. Olen muuten itse
aikaisemmin osoittanut, että jokapäiväisten kokemusesineiden
»tuttuus» johtuu niiden aiheuttamien reaktioiden automaattisuudesta
eikä sellaisen muistikuvan läsnäolosta, jonka väitetään toistavan
havaintokuvaa. Mutta tämä »tuttuuden» tunto ei varmaankaan esiinny
väärässä tunnistamisessa, ja Bernard-Leroy on, hänkin, pitänyt
huolen niiden toisistaan erottamisesta. Niinmuodoin jää jäljelle
se mahdollisuus, että Bernard-Leroyn mainitsema tunto on sama kuin
nähdessämme kadulla henkilön, jonka uskomme varmaan jo aikaisemmin
kohdanneemme. Mutta ensinnäkin liittyy tämä viimeksi mainittu tunto
varmaan erottamattomasti todelliseen muistoon henkilöstä tai jostakin
toisesta hänen näköisestänsä: se on kenties vain tuon muiston
epämääräistä ja melkein sammuvaa tajuamista, johon liittyy heräävä ja
voimaton ponnistus sen eloonherättämiseksi. Lisäksi on huomattava,
että sellaisissa tapauksissa sanomme itsellemme: »Olen nähnyt tuon
henkilön jossakin», emmekä: »Olen nähnyt tuon henkilön tässä, samoissa
olosuhteissa, eräänä elämäni tuokiona, joka ei ole nykyhetkestä
erotettavissa.» Jos siis otaksumme väärän tunnistamisen juontuvan
jonkinlaisesta tunnosta, täytyy sen tunnon olla ainoalaatuinen;
se ei voi ilmetä normaalisessa tunnistamisessa harhaillen läpi
tajunnan ja eksyen maalistansa. Erikoisluontoisena sillä täytyy olla
erikoisluontoiset syynsä, joista kannattaa ottaa selkoa.
On vielä jäljellä se mahdollisuus, että etsimme ilmiön alkuperää
toiminnan piiristä pikemmin kuin tunteen tai älyn alueilta. Siihen
suuntaan käyvät monet väärän tunnistamisen teoriat. Tämän kirjoittaja
osoitti jo kauan sitten välttämättömäksi erottaa psyykkisessä elämässä
eri _viritys- tai sävelkorkeuksia_. Sanoin tajunnan olevan sitä
paremmin tasapainossa, mitä enemmän se virittyy toiminnan varalle, ja
sitä suuremmassa epävakaisuuden tilassa, mitä enemmän sen vire laukeaa
jättäen sijaa unenkaltaiselle asenteelle. Huomautin lisäksi, että
näiden äärimmäisten tasojen, toiminnan tason ja unen tason välillä on
kaikki »elämän tarkkaamisen» ja todellisuuteen sopeutumisen eri asteita
vastaavat välitasot. Esittämiini ajatuksiin suhtauduttiin hieman
varoen; toiset väittivät niitä paradoksaalisiksi. Ne sotivat tosiaankin
yleisesti omaksuttuja teorioja, tajunnanelämän atomistista selitystapaa
vastaan. Psykologia kuitenkin lähentelee niitä yhä enemmän, varsinkin
sen jälkeen kun Pierre Janet on omalta taholtansa, toisia teitä
kulkien, päätynyt tuloksiin, jotka täysin sointuvat minun esittämiini.
Väärän tunnistamisen alkuperä on siis etsittävä sielullisen vireen
höltymisestä. Pierre Janet'n mukaan tämä höltyminen aiheuttaa
ilmiön välittömästi vähentämällä normaaliseen havaintoon liittyvää
synteesiponnistusta: havainto saa silloin epämääräisen muiston tai
unennäön leiman. Täsmällisemmin sanoen: tässä olisi kysymyksessä vain
eräs niistä »epätäydellisyyden tunnoista», joita Janet on tutkinut
erittäin itsenäiseen tapaan: henkilö jota eksyttää havainnossa
ilmenevä todellisuuden — ja samalla nykyisyyden — epätäydellisyys,
ei tiedä, onko kysymyksessä nykyhetki, menneisyys, vaiko kenties
tulevaisuus. Léon-Kindberg on omaksunut tämän synteesiponnistusta
tehostavan teorian ja kehitellyt sitä. Toisaalta on Heymans yrittänyt
osoittaa, kuinka »psyykillisen tarmon heikontuminen» voi muuttaa
totunnaisen ympäristömme aspektia luoden »jo ennen nähdyn» leiman siinä
ilmeneviin tapauksiin. »Otaksukaamme», sanoo hän, »että totunnainen
ympäristömme saa enää vain heikosti kaikumaan ne assosiaatiot, jotka se
muuten säännöllisesti herättää. Silloin käy aivan samoin kuin niissä
tapauksissa, jolloin monien vuosien kuluttua näemme jälleen seutuja tai
esineitä, kuulemme uudelleen säveliä, jotka olemme muinoin tunteneet,
mutta jotka ovat jo aikoja sitten häipyneet muististamme... Jos nyt
tässä viimeksi mainitussa tapauksessa olemme oppineet tulkitsemaan
assosiaatiojen heikontumisen aikaisempien, nykyisen havainnon
esineisiin kohdistuneiden kokemusten merkiksi, niin voi arvata, että
toisessakin tapauksissa, milloin totunnainen ympäristömme psyykillisen
tarmon heikennettyä osoittaa varsin suuressa määrin vähentynyttä
assosiatiivista tehokkuutta, meissä syntyy tuo vaikutelma, että siinä
uudistuvat täysin samoina hämyisen menneisyyden taustalta kohoavat
tilanteet ja henkilökohtaiset kokemukset.» Vihdoin ovat Dromard ja
Albès, perinpohjaisessa teoksessa, johon sisältyy itsehuomioiden
muodossa eräs terävimpiä analyysejä, mitä väärästä tunnistamisesta
on olemassa, selittäneet ilmiön vetoamalla »tarkkaavaisuusvireen»
laukeamiseen, joka heidän mielestään aiheuttaa »alemman» ja »ylemmän»
psyykillisen toiminnon välisen yhteyden rikkoutumisen. Ensin mainittu
havaitsee, toimien toisen apua käyttelemättä, automaattisesti
kysymyksessä olevan esineen, ja toinen antautuu sitten kokonansa
katselemaan ensimmäisen vastaanottamaa kuvaa, sen sijaan että katselisi
esinettä itseänsä.
Viimeksi mainituista väitteistä minä sanon samoin kuin ensin
mainituistakin, että hyväksyn niiden pohja-aatteen: väärän
tunnistamisen alkusyytä on epäilemättä etsittävä psyykillisen elämän
yleisen vireen laukeamisesta. Pulmallinen seikka on sen aivan
erikoisluontoisen muodon selvittäminen, jossa elämän tarkkaamattomuus
tällöin ilmenee, ja myös selonotto siitä, miksi se lopulta saa meidät
pitämään nykyhetkeä menneisyyden palautumana. Havainnon vaatiman
synteesiponnistuksen yksinkertainen laukeaminen voi tosin luoda
todellisuuteen unennäön leiman, mutta miksi tuo unennäkö ilmenee jo
eletyn tuokion täydellisenä toistumisena? Jos otaksumme »ylemmän
psyykillisen toiminnon» kohdistuvan tuohon tarkkaamattomaan havaintoon,
on tuloksena korkeintaan muisto, johon suhtaudutaan tarkkaavasti,
mutta ei havainnon ja muiston kaksoisilmiö. Toisaalta voisi sellainen
assosiatiivisen muistin hitaus, johon Heymans vetoaa, vain vaikeuttaa
ympäristön tunnistamista: tämä tuttujen asioiden hankala tunnistaminen
on kaukana määrätyn aikaisemman kokemuksen muistamisesta, kokemuksen,
joka on joka kohdaltansa täysin sama kuin nykyhetken vaikutelma.
Sanalla sanoen: näyttää välttämättömältä liittää tämä jälkimmäinen
selitysjärjestelmä edelliseen, myöntää, että väärä tunnistaminen johtuu
sekä psyykillisen vireen heikontumisesta että kuvan kahdentumisesta,
ja tutkia, millainen heikontumisen täytyy olla voidakseen saada aikaan
kahdentumisen ja millainen on se kahdentuminen, joka ilmaisee pelkkää
heikontumista. Ei kumminkaan voi olla puhettakaan molempien teorioiden
keinotekoisesta toisiinsa lähentämisestä. Uskon niiden lähenevän
toisiansa itsestään, kunhan syvennytään tutkimaan muistin mekanismia
kummassakin puheenaolleessa suunnassa.
* * * * *
Tahtoisin kuitenkin sitä ennen esittää sairaalloisia tai epänormaalisia
psykologisia tosiasioita koskevan yleisen huomautuksen. Näiden
tosiasioiden joukossa on epäilemättä sellaisia, jotka ilmeisesti
johtuvat normaalisen elämän köyhtymisestä. Niin on laita anestesioiden,
amnesioiden, afasioiden, paralysioiden, sanalla sanoen kaikkien niiden
tilojen, joiden luonteenomaisena tuntomerkkinä on eräiden aistimusten,
muistojen tai liikkeitten häviäminen. Näitä tiloja määriteltäessä
tarvitsee vain viitata siihen, mikä on tajunnasta kadonnut. Niiden
olemuksen muodostaa jokin puutos. Kaikki käsittävät ne psyykillisiksi
vajavaisuuksiksi.
Toisaalta on olemassa sairaalloisia tai epänormaalisia tiloja, jotka
näyttävät ilmenevän normaalisen elämän lisäksi, sitä rikastuttavan eikä
suinkaan köyhdyttävän. Houre, hallusinaatio ja päähänpinttymä ovat
positiivisia tosiasioita. Niiden olemuksena on jonkin asian läsnäolo
eikä suinkaan puuttuminen. Ne näyttävät tuovan ihmismieleen eräitä
uusia tuntemis- ja ajattelemistapoja. Jos tahtoo niitä määritellä,
on pidettävä silmällä mitä ne ovat ja mitä tuovat, sen sijaan että
kiinnyttäisiin siihen, mitä ne eivät ole ja mitä poistavat. Useimmat
mielenvikaisuuden oireet kuuluvat viimeksi mainittuun ryhmään, ja samaa
voi sanoa useista psyykillisistä anomalioista ja omituisuuksista. Väärä
tunnistaminen on sekin sitä lajia. Se muodostaa, kuten tuonnempana
saamme nähdä, omalaatuisen aspektin, aivan toisenlaisen kuin oikea
tunnistaminen.
Filosofi voi joka tapauksessa kysyä itseltänsä, kykenevätkö sairaus
ja rappeutuminen todellakin luomaan jotakin ja eivätkö ne näennäiset
positiiviset tuntomerkit, jotka tässä luovat epänormaaliseen ilmiöön
uutuuden leimaa, lähemmin tarkasteltaessa osoittaudu sisäiseksi
tyhjyydeksi, normaalisen ilmiön puuttumiseksi. Ollaan yhtä mieltä
siitä, että sairaus on _vähenemistä_. Tuo tosin on pelkkä epämääräinen
lauseparsi, ja epäilemättä pitäisi, milloin ei mitään näkyvää
ole tajunnasta hävinnyt, täsmällisesti määritellä, miten tajunta
on vähentynyt. Kuten alumpana huomautin, olen kerran aikaisemmin
luonnostellut sellaista ylitystä. Sanoin silloin, että tajunnantilojen
_lukumäärään_ kohdistuvan vähentymisen ohella on toinen, joka koskee
niiden kiinteyttä tai _painavuutta_. Ensin mainitussa tapauksessa
sairaus vain poistaa eräitä tiloja jättäen toiset koskematta.
Jälkimmäisessä tapauksessa ei mikään psyykillinen tila häviä, mutta
sairaus koskee kaikkia, kaikki menettävät painokkuuttansa, toisin
sanoen kykyänsä liittyä todellisuuteen. »Elämän tarkkaaminen», on
vähentynyt, ja esiintyvät uudet ilmiöt ovat vain tämän irrottumisen
ulkonainen aspekti.
Tunnustan muuten, että ajatus tässäkin muodossansa on vielä liian
ylimalkainen hyödyttääkseen yksityiskohtaista psykologista selitystä.
Joka tapauksessa se osoittaa suunnan, jota kulkien selitys on
löydettävissä.
Jos se hyväksytään, ei ole enää syytä etsiä erikoisin tuntomerkein
esiintyvän sairaalloisen tai epänormaalisen ilmiön aktiivista
aiheuttajaa, sillä tässä ilmiössä ei — kaikesta näennäisestä
huolimatta — ole mitään positiivista, ei mitään uutta. Se oli olemassa
jo normaalitilan vallitessa, mutta sen esti haluttuna hetkenä
ilmaantumasta eräs niistä vastakkaisista, alinomaa vaikuttavista
mekanismeista, jotka ovat _elämän tarkkaamisen_ takeena. Säännöllinen
psyykillinen elämä, sellaisena kuin sen käsitämme, on järjestelmä
toimintoja, joilla on kullakin oma välineensä. Omiin valtoihinsa
heitettynä aiheuttaisi jokainen väline koko joukon hyödyttömiä tai
haitallisia vaikutuksia, jotka voisivat toisten toimintaa häiritä ja
haitata myöskin epävakaista tasapainotilaamme, alinomaa uudistuvaa
todellisuuteen sopeutumista. Mutta samalla on lakkaamatta käynnissä
poisto-, korjaus- ja tarkistustyö, joka juuri onkin henkisen
terveytemme edellytys. Sen heikontuessa ilmenee oireita, joiden
luulemme syntyvän tilapäisesti, mutta jotka itse asiassa ovat olleet
koko ajan olemassa tai ainakin olisivat olleet, jos olisimme sallineet
asiain mennä menojansa. Epäilemättä on luonnollista että teoreetikon
huomiota herättää sairaalloisten tosiasioiden _sui generis-luonne_.
Koska nämä tosiasiat ovat monimutkaisia ja kuitenkin ilmaisevat
sekavuudessansa eräänlaista järjestystä, hän taipuu aluksi tekemään ne
riippuviksi jostakin vaikuttavasta syystä, joka kykenee organisoimaan
niiden ainekset. Mutta jos sairaus ei hengen alueella kykene mitään
luomaan, ei se voi merkitä muuta kuin hidastumista tai seisahtumista
eräissä mekanismeissa, jotka säännöllisissä oloissa estävät toisia
pääsemästä täydelleen vaikuttamaan. _Niinmuodoin ei psykologian
tärkeimpänä tehtävänä tässä kohden ole selittää, kuinka eräät ilmiöt
aiheutuvat sairaassa, vaan miksi ne eivät ole todettavissa terveessä
ihmisessä._
Olen aikaisemmin tarkastellut tältä kannalta unen ilmiöitä. Unia
pidetään yleensä haamuina, jotka ilmenevät valvetilan kiinteiden
aistimusten ja mielteiden lisäksi, virvatulina, jotka leikkivät niiden
yläpuolella. Ne ovat muka erikoiseen ryhmään kuuluvia tosiasioita,
joita psykologian on käsiteltävä omassa luvussaan, minkä jälkeen niistä
on päästy. Sellainen ajatus onkin luonnollinen, koska valvetila on
meille käytännöllisesti tärkeä, unennäkö sitävastoin kaikkein vierainta
toiminnalle, kaikkein hyödyttömintä. Koska se käytännön kannalta on
sivuseikka, me johdumme pitämään sitä teoreettiselta kannalta katsoen
satunnaisuutena. Luopukaamme tästä ennakkoluulosta; unitila ilmenee
päinvastoin normaalitilamme »substraattina». Se ei ilmene valvetilan
lisäksi, vaan valvetila syntyy rajoittamalla, keskittämällä ja
jännittämällä sitä hajanaista psyykillistä elämää, jonka muodostavat
unet. Eräässä suhteessa toimivat havainto ja muisti luonnollisemmin
unessa kuin valveilla: tajunta siinä havaitsee havaitaksensa, muistaa
muistaaksensa, ollenkaan huolehtimatta elämästä, ts. suoritettavasta
toiminnasta. Valvominen on poistamista, valitsemista, hajanaisen
unielämän alinomaista keräämistä siihen kohtaan, missä esiintyy
käytännöllinen kysymys. Valvominen merkitsee tahtomista. Jos lakkaatte
tahtomasta, irrotutte elämästä, annatte mielenkiintonne laueta, niin
valveminänne samalla muuttuu unien minäksi, jonka jännitys on pienempi,
mutta ulottuvaisuus suurempi kuin ensin mainitun. Valvetilan mekanismi
on niinmuodoin monimutkaisempi, pulmallisempi, _positiivisempi_, ja
valvetila kaipaa selitystä paljoa suuremmalla syyllä kuin unennäkö.
Jos unennäkö joka suhteessa jäljittelee mielenhäiriötä, voidaan
toisaalta useihin mielenvikaisuuden ilmiöihin soveltaa se, mitä on
sanottu unennäöstä. En tahdo ryhtyä tutkimaan näitä asioita liian
järjestelmällisiltä näkökannoilta. Sopii epäillä, käykö niitä kaikkia
selittäminen samalla tavalla. Useat niistä ovat vielä niin huonosti
määriteltyjä, ettei ole vielä aika yrittää niitä selittää. Kuten jo
sanoin, esitän väitteeni pelkkänä metodologisena vihjeenä tahtomatta
muuta kuin kääntää teoreetikon tarkkaavaisuuden määrättyyn suuntaan.
Joka tapauksessa on olemassa sellaisia patologisia ilmiöitä, joihin
luulen sen jo nyt olevan sovellettavissa. Ensi sijassa on mainittava
väärä tunnistaminen. Sellainen on havainnon mekanismi ja sellainen on
nähdäkseni muistinkin mekanismi, että väärä tunnistaminen syntyisi
näiden toimintojen luonnollisena tuloksena, ellei väliin tulisi
erikoista mekanismia, joka sen ehkäisee. Niin ollen ei ole tärkeätä
saada tietää, miksi se ilmenee eräinä hetkinä eräissä henkilöissä, vaan
miksi se ei esiinny kaikissa ja alinomaa.
* * * * *
Tarkastelkaamme, kuinka syntyy muisto. Mutta ottakaamme huomioon,
että se muisto, josta tässä puhumme, on aina psyykillinen tila,
milloin tajuinen, milloin puolitajuinen. Siitä muistosta, jota
väitetään aivoihin jääneeksi jäljeksi, olen toisessa yhteydessä
sanonut sanottavani. Olen huomauttanut, että eri muistot tosin ovat
paikallistettavissa aivoihin siinä merkityksessä, että aivoissa on
jokaista muistoryhmää varten erikoinen välittäjä, jonka tehtävänä
on muuttaa puhdas muisto syntyväksi havainnoksi tai kuvaksi. Mutta
jos mennään pitemmälle, jos väitetään voitavan määrätä jokaisen
muiston sija aivoaineessa, niin rajoitutaan ilmaisemaan eittämättömiä
psykologisia tosiasioita kiistanalaisella anatomisella kielellä
ja päädytään havainnon kumoamiin johtopäätöksiin. Puhuessamme
muistosta me ajattelemme sellaista, minkä tajuntamme omistaa tai
minkä se voi saada haltuunsa ikäänkuin vetäen langasta, johon se on
kiinnitetty: todellisuudessa muisto liikkuu edestakaisin tajuisuuden ja
tajuttomuuden välillä, ja siirtyminen tilasta toiseen on niin tasainen,
raja niin vähän silmäänpistävä, ettei meillä ole mitään oikeutta
otaksua niiden välillä olevan mitään ratkaisevaa eroa. Sellainen on
muisto, jota ryhdymme käsittelemään. Sopikaamme lisäksi siitä, että
annamme havainnon nimen kaikelle läsnäolevain olioiden tajuamiselle,
sekä sisäiselle että ulkoiselle havaitsemiselle. Minä väitän, _ettei
muiston muodostaminen koskaan tapahdu havainnon syntymisen jälkeen,
vaan samanaikaisesti_. Sitä mukaa kuin havainto syntyy, ilmestyy sen
muisto sen rinnalle niinkuin varjo esineen viereen. Tajuntamme ei
kumminkaan yleensä sitä havaitse, enempää kuin silmämme näkisi omaa
varjoamme, jos se vaikenisi joka kerta kun käännymme siihen päin.
Jos otaksutaan, ettei muisto synny havainnon itsensä keralla, niin
sopii kysyä, milloin se ilmestyy. Odottaako se havainnon häipymistä?
Sellaista ajatusta edellyttävät teoriat yleensä, olkoonpa, että
tajuttomasta muistosta tehdään psyykillinen tila tai että se
käsitetään aivoissa tapahtuvaksi muutokseksi. Niinmuodoin olisi
aluksi psyykillinen tila ja myöhemmin tämän kadonneen tilan muisto.
Aluksi muka toimivat eräät määrätyt solut, ja siitä syntyy havainto;
havainnon hävittyä säilyy samoissa soluissa havainnon jälki, joka on
muisto. Jotta asian laita olisi näin, täytyisi tajuisen olemassaolomme
muodostua jyrkästi toisistaan erotetuista tiloista, joilla kaikilla
on objektiivisesti määrättävä alku ja samanlainen loppu. Onko vaikea
havaita, ettei tämä psykologisen elämämme paloittelu erillisiksi
tiloiksi, kuten näytelmän jako eri kohtauksiin, ole millään tavoin
ehdoton, vaan kerrassaan riippuvainen erilaisesta ja muuttuvaisesta
menneisyytemme tulkinnasta? Riippuen siitä kannasta, jolle asetun,
siitä harrastuskeskuksesta, jonka valitsen, minä paloittelen eri
tavoin eilisen päivän, havaitsen siinä erilaisia tilanneryhmiä.
Vaikka kaikki nämä jaot eivät olekaan yhtä keinotekoisia, ei yksikään
niistä ole sinänsä olemassa, sillä psyykillisen elämän kehkeäminen
tapahtuu yhtäjaksoisesti. Maalla viettämäni päivä on jakautunut
aamiaiseen + kävelyyn + päivälliseen, tai keskusteluun + keskusteluun
+ keskusteluun jne., ja näistä keskusteluista, jotka kietoutuivat
toisiinsa, ei yksikään muodosta selvää yksilöllistä kokonaisuutta.
Kymmenet jakojärjestelmät ovat mahdollisia, mutta yksikään ei vastaa
todellisuuden selvää jäsennystä. Millä oikeudella siis otaksumme
muistin valitsevan jonkin noista kymmenistä, jakavan psyykillisen
elämän jyrkästi toisistaan erotettuihin jaksoihin ja odottavan kunkin
jakson päättymistä järjestääkseen suhteensa havaintoon?
Jos taas väitetään, että ulkoisen esineen havaitseminen alkaa esineen
ilmestyessä ja loppuu sen kadotessa, ja että ainakin tässä tapauksessa
voidaan täsmälleen määrätä se hetki, jolloin muisto astuu havainnon
sijaan, niin unohdetaan, että havainto on yleensä kokoonpantu
peräkkäisistä osista ja etteivät nämä osat ole enemmän eivätkä vähemmän
yksilöllisiä kuin kokonaisuus. Jokaisesta on oikeus sanoa, että sen
esine sitä mukaa katoaa; miksi syntyisi muisto vasta kun kaikki on
lopussa, ja kuinka tietäisi muisti minä tapahtuman hetkenä tahansa,
ettei kaikki vielä ole lopussa, että vielä on jotakin jäljellä?
Mitä enemmän asiaa harkitsee, sitä vähemmän ymmärtää, kuinka muisto
voi syntyä milloinkaan, ellei se synny yhtä rintaa havainnon itsensä
kanssa. Nykyhetki joko häipyy jättämättä muistiin minkäänlaista
jälkeä tai jakautuu joka hetki, parhaillaan esiinkummutessaan,
kahdeksi symmetriseksi suihkuksi, joista toinen lankeaa taaksepäin
kohti menneisyyttä, toinen sitävastoin syöksyy päin tulevaisuutta.
Vain jälkimmäinen, se, jota nimitämme havainnoksi, herättää meissä
mielenkiintoa. Me emme tarvitse olioiden muistamista niin kauan kuin
meillä on oliot itse. Käytännöllinen taju syrjäyttää tuon muiston
tarpeettomana ja teoreettinen harkinta pitää sitä olemattomana. Siten
syntyy se harhakäsitys, jonka mukaan muisto on havainnon jälkeläinen.
Tuo harhakäsitys johtuu toisestakin, vielä syvemmästä syystä.
Se johtuu siitä, että eloonherännyt tajuinen muisto tuntuu meistä
vaatimattomassa muodossa elpyvältä havainnolta ja ainoastaan
havainnolta. Havainnon ja muiston välillä vallitsisi niinmuodoin
intensiteetti- eli aste-ero eikä laatuero. Koska havainto määritellään
voimakkaaksi ja muisto heikoksi tajunnantilaksi, joten havainnon muisto
ei voi olla muuta kuin sama havainto heikontuneena, näyttää meistä
siltä kuin havaintoa salatajuntaan merkitsevän muistin olisi täytynyt
odottaa, kunnes havainto on heikentynyt muistoksi. Samasta syystä me
päättelemme, ettei havainnon muisto voi syntyä havainnon keralla eikä
kehkeytyä samaan aikaan kuin se.
Mutta sitä väittämää, jonka mukaan nykyhetken havainto on voimakas
ja elpynyt muisto heikko tajunnantila, väittämää, jonka mukaan
muisto syntyy havainnosta vähentymisen nojalla, vastustaa kaikkein
alkeellisinkin asian huomioiminen. Olen sen osoittanut eräässä
aikaisemmassa teoksessa. Ottakaa jokin voimakas aistimus ja antakaa
sen vähetä asteittaisesti aina olemattomiin asti. Ellei aistimuksen ja
aistimuksen muiston välillä ole kuin aste-ero, niin aistimus muuttuu
ennen sammumistansa muistoksi. Epäilemättä tulee silloin hetki, jolloin
ette voi enää sanoa, onko kysymyksessä kokemanne heikko aistimus
vaiko kuvittelemanne heikko aistimus, mutta tämä heikko tajunnantila
ei esiinny milloinkaan voimakkaan tilan menneisyyteen heijastettuna
muistona. Muisto on siis jotakin muuta.
Aistimuksen muisto on asia, joka kykenee _nostattamaan_ mieleen saman
aistimuksen, ts. synnyttämään sen uudelleen, aluksi heikkona, sitten
voimakkaampana ja yhä voimakkaampana sitä mukaa kuin tarkkaavaisuus
siihen kiinteämmin kohdistuu. Mutta samalla se on selvästi
erotettavissa nostattamastansa tilasta, ja juuri senvuoksi, että sen
tunnemme nostatetun aistimuksen takaa kuten hypnoottisen vaikuttajan
hänen aiheuttamansa hallusinaation takaa, me sijoitamme kokemuksemme
syyn menneisyyteen. Aistimus on itse asiassa luonteeltansa aktuaalinen
ja nykyhetkinen, mutta muisto, joka sen herättää salatajunnan pohjalla,
mistä se tuskin kohoaa esiin, osoittaa sitä omalaatuista suggestiivista
voimaa, joka on kadonneen, mutta vielä olemaan pyrkivän tunnusmerkkinä.
Suggestio on tuskin ehtinyt koskettaa mielikuvitusta, kun suggeroitu
asia jo kuvastuu heräämistilassansa, ja juuri senvuoksi on vaikea
erottaa toisistansa koettua heikkoa aistimusta ja täsmällisesti
paikallistamatonta muistettua heikkoa aistimusta. Suggestio ei
kumminkaan ole millään muotoa se, mikä suggeroi, aistimuksen tai
havainnon puhdas muisto ei ole millään muotoa itse aistimus tai
havainto. Muuten täytyisi sanoa, että hypnoottisen vaikuttajan sanojen,
jotka suggeroivat nukkuvien suuhun sokerin tai suolan maun, on jo
oltava hieman sokeroituja tai suolaisia.
Jos ottaa vieläkin syvällisemmin tutkiaksensa tätä illuusiota,
huomaa siihen sisältyvän henkemme synnynnäisen tarpeen kuvailla
itsellensä koko sisäistä elämäämme sen olemuksemme pienoisen osan
nojalla, joka on kytkeytynyt nykyhetken todellisuuteen, joka tätä
todellisuutta havaitsee ja toimintansa kohteena käyttelee. Havaintomme
ja aistimuksemme ovat sekä kaikkein kirkkainta että meille kaikkein
tärkeintä, mitä meissä on; ne merkitsevät joka hetki ruumiimme ja
toisten olioiden välistä vaihtelevaa suhdetta; ne määräävät tai
suuntaavat käyttäytymistämme. Siitä johtuu taipumuksemme nähdä toisissa
psyykillisissä tosiasioissa ainoastaan himmentyneitä tai pienentyneitä
havaintoja tai aistimuksia. Nekin meistä, jotka kykenevät parhaiten
vastustamaan tuota taipumusta, jotka luulevat näkevänsä ajatuksessa
jotakin muuta kuin kuvien leikkiä, tuskin voisivat saada itseään
vakuuttumaan siitä, että havainnon muisto eroaa perinpohjaisesti
havainnosta itsestänsä: heistä näyttää siltä kuin muistin täytyisi
joka tapauksessa olla ilmaistavissa havainnon termein, luotavissa
jonkinlaisen kuvaan vaikuttavan toiminnon avulla. Mutta mikä olisikaan
se toiminto? Me sanomme itsellemme _a priori_, ettei se voi koskea
muuta kuin kuvan sisällön _kvaliteettia_ tai sen _kvantiteettia_, tai
molempia yhtaikaa. Kvaliteetista ei varmaankaan voi olla kysymys,
koska muiston on esitettävä meille menneisyyttä sitä muuttamatta. Asia
koskee niin ollen kvantiteettia. Mutta kvantiteetti vuorostaan voi olla
ekstensiivinen tai intensiivinen, sillä kuva käsittää määrätyn luvun
osia ja ilmaisee määrätyn asteen voimaa. Tarkastelkaamme ensimmäistä
vaihtopuolta. Muuttaako muisto kuvan laajuutta? Ilmeisesti ei, sillä
jos se lisäisi menneisyyteen jotakin, niin se olisi virheellinen,
ja jos ottaisi siitä jotakin pois, epätäydellinen. Niinmuodoin jää
jäljelle se mahdollisuus, että muutos koskee intensiteettiä, ja koska
se nähtävästi ei ole lisääntymistä, niin sen täytyy olla vähentymistä.
Tällainen on se vaistomainen, tuskin tajuinen dialektiikka, joka
johtaa meidät peräkkäisten poistojen nojalla käsittämään muiston kuvan
heikontumiseksi.
Kun tuo johtopäätös on tehty, niin sen vaikutus tuntuu koko
muistipsykologiassamme; onpa se fysiologiassammekin havaittavissa.
Millaiseksi ajatellemmekin havainnon aivomekanismin, me käsitämme
muiston vain saman mekanismin uudeksi liikunnaksi, saman tosiasian
heikontuneeksi toistumiseksi. Kuitenkin on olemassa kokemus, joka
näyttää viittaavan aivan toiseen. Se osoittaa meille, että voi menettää
visuaaliset muistot lakkaamatta silti näkemästä ja auditiiviset
muistot lakkaamatta silti kuulemasta; ettei psyykillinen sokeus tai
kuurous välttämättä edellytä näön tai kuulon kadottamista. Olisiko se
mahdollista, jos havainto ja muisti käyttelisivät samoja keskuksia,
saisivat liikkeeseen samat mekanismit? Voimatta kuitenkaan myöntää
havainnon ja muiston välillä olevan perinjuurista eroa jatkamme vielä
asian tutkimista.
Rakentaen psyykillisen elämämme selvästi toisistaan erotetuista
tiloista ja arvellen kaikkien näiden tilojen olevan ilmaistavissa
kuvien avulla järkeilymme päätyy kahta konvergoivaa uraa kulkien
tekemään muistosta kalvenneen havainnon, asian, joka seuraa havaintoa
sen sijaan että esiintyisi yhtaikaa sen keralla. Jos hylkäämme tämän
älyllemme luonnostansa kuuluvan dialektiikan, jota kielemme mielellään
viljelee ja joka kenties on käytännössä välttämätön mutta ei sisäisen
havainnon suggeroima, niin muisto ilmenee havainnon alinomaisena
vastapuolena, sen keralla syntyvänä, yhtaikaa kehkeytyvänä ja edellisen
hävittyä eloonjääneenä, koska on olemukseltansa toisenlainen kuin se.
Mikä siis onkaan muisto? Psyykillisen tilan selvä kuvaileminen
tapahtuu aina kuvien nojalla, ja minä sanoin äsken, ettei kuvan
muisto ole mikään kuva. Niinpä käykin puhdasta muistoa kuvaileminen
vain epämääräiseen tapaan, vertauskuvallisesti. Sanon siis, kuten
olen tutkimuksessani _Matière et Mémoire_ selittänyt, että se on
havaintoon verrattuna sama kuin kuvastimen takana nähty kuva sen edessä
sijaitsevaan esineeseen nähden. Esinettä voi yhtä hyvin koskea kuin
nähdä, se vaikuttaa meihin samoin kuin me siihen, se on mahdollisten
toimintojen kyllästämä, se on _aktuaalinen_. Kuva on virtuaalinen,
ja vaikka se onkin esineen kaltainen, ei se kykene tekemään mitään
sellaista kuin viimeksi mainittu. Sitä mukaa kuin aktuaalinen
olemassaolomme kehkeää ajassa, syntyy sen vastapuoleksi virtuaalinen
olemassaolo, kuva kuvastimessa. Jokaisessa elämämme tuokiossa ilmenee
niinmuodoin kaksi aspektia: se on aktuaalinen ja virtuaalinen,
toisaalta havaintoa, toisaalta muistoa. Se jakautuu ilmaantuessaan. Tai
pikemmin: sen olemuksena on juuri tämä jakautuminen, sillä alinomaa
liikkuva nykyhetki, jo olemattomiin kadonneen välittömän menneisyyden
ja vielä syntymättömän välittömän tulevaisuuden pakeneva raja hupenisi
pelkäksi abstraktioksi, ellei se olisi juuri se liikkuva kuvastin, joka
lakkaamatta heijastaa havaintoa muistoksi.
Kuvitelkaamme sellaista ihmismieltä, jossa tämä kahdentuminen tulee
tajutuksi. Otaksukaamme, että havaintomme ja toimintamme heijastuvat
meihin takaisin, ei havainnon ja toiminnan tultua suoritetuksi,
vaan sitä mukaa kuin havaitsemme ja toimimme. Silloin näemme
yhtaikaa todellisen olemisemme ja sen virtuaalisen kuvan, toisaalla
esineen, toisaalla heijastuksen. Heijastus ja esine eroavat selvästi
toisistansa, sillä jälkimmäisessä on kaikki havainnon luonnepiirteet,
edellinen taas on jo muistoa: ellei se olisi sitä heti, ei se voisi
siksi muuttua milloinkaan. Myöhemmin, suorittaessaan säännönmukaista
toimintaansa, se osoittaa meille menneisyytemme varustettuna
menneisyyden merkillä; jo muodostumisensa hetkellä havaittuna se
ilmenee oleellisine menneisyysleimoinensa. Mikä on tuo menneisyys? Se
ei ole eikä voi olla ajallisesti määriteltävissä, se on menneisyyttä
_yleensä_, se ei voi olla mitään erikoista menneisyyttä. Jos sen
muodostaisi vain jokin havaittu asia, jokin koettu mielenliikutus,
voisi vielä pettyä ja luulla jo ennen havainneensa, mitä havaitsee,
kokeneensa, mitä kokee. Mutta tässä onkin asian laita toisin. Se, mikä
joka hetki jakautuu havainnoksi ja muistoksi, on kaikki näkemämme,
kuulemamme, kokemamme, koko olemisemme ja kaikki mitä meitä ympäröi —
kaikki yhtenä kokonaisuutena. Jos tämä jakautuminen tulee tajutuksi,
niin koko nykyisyytemme ilmenee samalla kertaa sekä havaintona että
muistona. Ja kuitenkin tiedämme varsin hyvin, ettei sama historian
hetki ole kahteen kertaan elettävissä ja ettei aika käänny vierimään
taaksepäin. Mikä neuvoksi? Tilanne on omituinen, paradoksaalinen. Se
saattaa sekasortoon kaikki tottumuksemme. Meillä on muisto; se on
muisto, koska siinä ilmenee niiden tilojen luonteenomainen leima,
joita yleensä tuolla nimellä mainitsemme ja jotka kuvastuvat tajuntaan
vasta niiden kohteen kadottua. Ja kumminkaan ne eivät edusta mitään jo
ollutta, vaan yksinkertaisesti jotakin parhaillaan olevaa; se liikkuu
_pari passu_ toistamansa havainnon keralla. Se on nykyisyyden hetkenä
tämän hetken muisto. Se on muodoltansa menneisyyttä ja sisällöltänsä
nykyisyyttä. Se on _nykyisyyden muisto_.
Sitä mukaa kuin tilanne edistyy, luo muisto, joka pysyttelee sen
rinnalla, jokaiseen vaiheeseen »jo ennen nähdyn», »ennen tunnetun»
leiman. Mutta tämä tilanne näyttää jo ennen päämaaliinsa ehtimistäkin
välttämättä muodostavan kokonaisuuden, koska hetken mielenkiinto
on sen leikannut erilleen tasaisesti jatkuvasta kokemuksestamme.
Kuinka olisimmekaan jo eläneet jonkin osan tilanteesta, ellemme ole
eläneet sitä kokonaisuudessaan? Voisimmeko tuntea sitä, mikä kehittyy
irrallaan, ellemme tunne sitä, mikä on vielä kerällä? Emmekö joka hetki
ainakin ennakolta arvaile seuraavaa hetkeä? Tuleva tuokio alkaa jo
nykyhetkessä, sen sisältöä ei käy erottaminen jälkimmäisen sisällöstä;
jos toinen epäilemättä on menneisyyteni palautumista, kuinka ei
tuleva tuokio olisi samaa? Minä tunnen toisen ja tulen niinmuodoin
varmasti tuntemaan toisenkin. Niinpä olenkin siihen nähden, mikä on
kohta tapahtumaisillaan, sen henkilön asenteessa, jolle jokin on oleva
tuttua ja jolle senvuoksi jokin on tuttua. Mutta tuo on vain tiedon
_asenne_, sen muoto vailla sisältöä. Koska en voi ennustaa, mitä tulee
tapahtumaan, huomaan varsin hyvin, etten sitä tiedä, mutta samalla
minä aavistan, että tulee hetki, jolloin olen sen tietänyt, siinä
merkityksessä, että se on huomioni esineeksi tullessaan minulle tuttua,
ja tämä tuleva tuttuus, jonka tunnen välttämättömäksi tuntemiskykyni
pitkin matkaa osoittaman voimakkaan suuntautumisen nojalla, vaikuttaa
ennakolta taaksepäin nykyhetkeeni sijoittaen minut siihen omituiseen
tilanteeseen, jossa ihminen on havaitessaan tuntevansa sen, minkä
tietää olevansa itselleen outoa.
Otaksukaamme, että olemme joskus osanneet ulkoa jonkin kappaleen,
joka nyt on unohtunut, ja että jonakin päivänä yllätämme itsemme
sitä konemaisesti toistamasta. Koska jokainen sana on tuttu kohta
kun se on lausuttu, tunnemme sen olevan tiedossamme ennenkuin sen
lausumme, ja kuitenkin me löydämme sen vasta lausuessamme. Se henkilö,
jonka mielessä tulee tajutuksi nykyhetken lakkaamaton jakautuminen
havainnoksi ja muistoksi, on samassa asemassa. Mikäli hän itseänsä
analysoi, täytyy hänen tuntua itsestään näyttelijältä, joka esittää
osaansa automaattisesti, kuunnellen puhettansa ja katsellen eleitänsä.
Mitä paremmin hän syventyy kokemaansa, sitä täydellisemmin hän
jakautuu kahdeksi henkilöksi, joista toinen esiintyy toisen nähtävänä
ja kuultavana. Toisaalta hän tietää yhä edelleen olevansa se, mikä
on ollut, minuus, joka ajattelee ja toimii tilanteen vaatimusten
mukaisesti, minuus, joka on kytkeytynyt todelliseen elämään ja
sopeutuu siihen tahtonsa vapaan ponnistuksen varassa — siinä se, minkä
hänelle takaa nykyisyyden havaitseminen. Mutta saman nykyisyyden
muistaminen, joka sekin on olemassa, saa hänet uskomaan, että hän
toistaa sellaisinaan jo ennen sanottuja asioita, että hän näkee
uudelleen ja täysin samanlaisina jo ennen näkemiänsä, ja tekee hänestä
siten osaansa esittävän näyttelijän. Siitä ne kaksi eri minuutta,
joista toinen vapautensa tunnossa korottaa itsensä riippumattomaksi
katselijaksi, edessänsä näytelmä, jota toinen konemaiseen tapaan
esittää. Tämä kahtiajakautuminen ei kuitenkaan kehity milloinkaan
täydelliseksi. Se on pikemmin henkilön häilymistä kahden itseänsä
koskevan näkökannan välillä, hengen liikkumista havainnosta, joka on
pelkkää havaintoa, sellaiseen havaintoon, jonka rinnalla versoo sen oma
muisto, ja päinvastoin: ensin mainittu sisältää tavanomaisen vapautemme
tunnon ja kytkeytyy aivan luontevasti todellisuuden maailmaan,
jälkimmäinen saa meidät uskomaan, että toistelemme oppimaamme
näytelmänkohtaa, muuttaa meidät automaateiksi, siirtää meidät teatterin
tai unennäön maailmoihin. Se, joka on muutaman silmänräpäyksen ollut
suuressa vaarassa, mistä on voinut pelastua ainoastaan nopean, yhtä
välttämättömän kuin uskaliaasti suoritetun toimenpidesarjan nojalla,
on kokenut jotakin samantapaista. Siinä tapahtuu pikemmin virtuaalinen
kuin todellinen kahtiajakautuminen. Henkilö toimii ja tuntee kuitenkin
olevansa välttämättömyyden väline. Hän tuntee valitsevansa ja
tahtovansa, mutta valitsevansa pakollista ja tahtovansa sellaista, mitä
ei voi väistää. Siitä johtuu, että tajunnantilat läpäisevät toisiansa,
sulautuvat toisiinsa, jopa samastuvatkin välittömässä tajunnassa,
mutta jäävät siitä huolimatta loogilliselta kannalta katsoen
keskenään ristiriitaisiksi ja näyttäytyvät niin ollen harkitsevalle
tajunnalle minän jakautumisena kahdeksi eri henkilöksi, joista toinen
ottaa osakseen kaiken vapauden, toinen sitävastoin pitää hallussaan
välttämättömyyttä — edellinen on vapaa katselija, jonka nähden
jälkimmäinen esittää osaansa automaattisesti.
Olen tässä kuvannut ne kolme tärkeintä aspektia, joiden valossa me
näyttäytyisimme itsellemme normaalitilassa, jos voisimme välittömästi
havaita nykyisyytemme jakautumisen. Ne ovat juuri väärän tunnistamisen
tuntomerkit. Ne esiintyvät sitä korostetumpina, mitä selvempi,
täydellisempi ja kokijansa syvällisemmin erittelemä tämä ilmiö on.
Useat ovat tosiaankin puhuneet automaattisuuden tunnosta ja tilasta,
joka on verrattavissa osaansa esittävän näyttelijän tilaan. Se,
mitä sanotaan ja tehdään, se, mitä itse sanoo ja tekee, näyttää
»väistämättömältä». Henkilö on omien liikkeittensä, ajatustensa ja
tekojensa katselijana. Kaikki tapahtuu _ikäänkuin_ kahtiajakautuminen
toteutuisi, joskaan siitä itse asiassa ei tule totta. Eräs henkilö
kirjoittaa: »Tämä jakautumisen tunto on olemassa vain aistimuksessa;
molemmat henkilöt muodostavat aineelliselta näkökannalta
kokonaisuuden.» Hän tahtoo epäilemättä sanoa tuntevansa kahdentumisen
tunnetta, jota kumminkin myötäilee se tietoisuus, että kysymyksessä on
yksi ja sama henkilö.
Kuten tutkielmani alussa huomautin, on henkilö usein samassa
omituisessa mielentilassa kuin se, joka luulee tietävänsä, mitä tulee
tapahtumaan, samalla kuitenkin tuntien itsensä kykenemättömäksi sitä
ennakolta sanomaan. »Minusta näyttää aina siltä», sanoo eräs heistä,
»että kohta arvaan jatkon, mutta en saa sitä oikein sanotuksi.» Toisen
mieleen muistuu se, mikä on tapahtumassa, »niinkuin nimi, joka on
muistin partaalla.» Eräs aikaisimpia havaintoja on erään potilaan, joka
kuvitteli ennakoivansa kaikki, mitä hänen ympärillänsä oli tapahtuva.
Siinä on toinen väärän tunnistamisen oleellinen ominaisuus.
Kaikkein yleisin on kuitenkin se, josta puhuin ensinnä: heräävä
muisto riippuu ilmassa, siltä puuttuu menneisyyden tukikohta. Se ei
vastaa mitään aikaisempaa kokemusta. Henkilö tietää sen, on siitä
vakuuttunut, ja tämä vakaumus ei ole järkeilyn tulos: se on välitön.
Siihen sekaantuu se tunto, että heränneen muiston täytyy olla
pelkkä parhaillaan kestävän havainnon kaksoiskappale. Onko se siis
»nykyisyyden muisto»? Ellei niin sanota, tapahtuu se varmaan siitä
syystä, että lauseparsi näyttää olevan itsessään ristiriitainen,
ettei muistoa voida käsittää muuksi kuin menneisyyden toistumaksi,
ettei myönnetä mielteen voivan kantaa menneisyyden leimaa riippumatta
siitä, mitä se edustaa, sanalla sanoen: että ollaan itse siitä
tietämättä teoreetikkoja, arvellaan muiston aina syntyvän myöhemmin
kuin se havainto, jota se toistaa. Mutta jotakin samansuuntaista
kumminkin sanotaan, puhutaan menneisyydestä, jota ei mikään välimatka
erota nykyisyydestä: »Minä tunsin mielessäni tapahtuvan jonkinlaisen
laukeamisen, joka hävitti koko menneisyyden tuon entisen tuokion
ja kokemushetkeni väliltä.» Siinä on tosiaankin ilmiön olennainen
luonnepiirre. Väärästä tunnistamisesta puhuttaessa pitäisi
nimenomaisesti osoittaa, että kysymyksessä on tapahtuma, joka ei
todella jäljittele oikeata tunnistamista eikä herätä sen illuusiota.
Millainen onkaan normaalinen tunnistaminen? Se voi tapahtua kahdella
tavalla, joko sen tuttuustunnon nojalla, joka liittyy nykyhetken
havaintoon, tai siten, että herää eloon entinen havainto, jota
nykyhetken havainto tuntuu toistavan. Väärä tunnistaminen ei ole
kumpikaan näistä toiminnoista. Edelliselle tunnistamislaadulle on
luonteenomaista, ettei sen vallitessa voi muistua mieleen määrätty,
henkilökohtainen tilanne, jossa tunnistettu esine olisi aikaisemmin
havaittu. Työhuoneeni, pöytäni ja kirjani luovat ympärilleni tuttuuden
ilmapiirin vain sillä ehdolla, etteivät herätä mitään määrätyn
historiani hetken muistoa. Jos ne palauttavat mieleen täsmällisen
muiston jostakin tapahtumasta, johon ovat kuuluneet, niin minä
tosin tunnistan ne siihen osaaottaneina, mutta tämä tunnistaminen
tulee ensin mainitun lisäksi ja eroaa siitä perinpohjin, niinkuin
persoonallinen eroaa persoonattomasta. Väärä tunnistaminen ei merkitse
tuota tuttuudentuntoa. Se koskee aina persoonallista tilannetta, jonka
uskomme toistavan erästä aikaisempaa, yhtä täsmällistä ja määrättyä
persoonallista tilannetta. Jäisi niin ollen jäljelle mahdollisuus, että
se kuuluu jälkimmäiseen tunnistamislaatuun, siihen, johon sisältyy
aktuaalisten olosuhteiden kaltaisen tilanteen mieleenpalautuminen.
On kuitenkin huomattava, että sellaisessa tapauksessa tulevat aina
kysymykseen samankaltaiset eivätkä samastuvat tilanteet. Jälkimmäiseen
luokkaan kuuluva tunnistaminen tapahtuu vain siten, että kuvitellaan
sekä sitä, mikä molempia tilanteita erottaa, että sitä, mikä on niille
yhteistä. Jos olen toista kertaa katsomassa jotakin huvinäytelmää,
niin tunnistan kaikki sanat, toisen toisensa jälkeen, tunnistan eri
kohtaukset ja koko kappaleen ja muistan nähneeni sen jo ennen; mutta
edellisellä kerralla olin istunut toisessa paikassa, ympärilläni
oli ollut toisia henkilöitä, tullessani oli mieleni askarrellut
toisissa asioissa; missään tapauksessa en ollut voinut silloin olla
sama kuin nyt, koska olen väliajan elänyt. Jos siis kuvat ovatkin
molemmissa tapauksissa samat, eivät ne kumminkaan esiinny samassa
kehyksessä, ja epämääräinen kehysten erilaisuuden tunto ympäröi
reunaripsun tavoin kuvien samuuteen kohdistuvaa tajuntaani tehden
minulle mahdolliseksi erottaa ne joka hetki toisistansa. Väärässä
tunnistamisessa sitävastoin ovat kehykset, kuten itse kuvatkin,
samastuvat. Minä katselen samaa näytelmää samoin aistimuksin, samoin
ajatuksin; sanalla sanoen: olen tänä hetkenä samassa hetkessä kuin
silloin. Tässä siis tuskin voi puhua illuusiosta, koska illusorinen
kokemus on todellisen kokemuksen toistuma ja koska kysymyksessä oleva
ilmiö ei jäljittele mitään toista kokemuksemme ilmiötä. Tuskin voi
myöskään puhua väärästä tunnistamisesta, koska ei ole olemassa mitään
sellaista oikeata tunnistamista, jonka tarkan väärennyksen tämä
muodostaisi. Todellisuudessa on kysymys ainoalaatuisesta ilmiöstä,
siitä, jonka synnyttäisi »nykyisyyden muisto», jos se äkkiä kohoaisi
esiin salatajunnasta, missä sen tulee piillä. Se tekisi muiston
vaikutuksen, koska muistossa on oma erottava leimansa, toisenlainen
kuin havainnossa, mutta sitä ei käy yhdistäminen mihinkään menneeseen
kokemukseen, koska jokainen meistä varsin hyvin tietää, ettei elä
kahteen kertaan samaa historiansa tuokiota.
* * * * *
Vielä on selvittämättä, miksi tämä muisto ylipäänsä jää salatuksi ja
kuinka se ilmaisee itsensä poikkeuksellisissa tapauksissa. Yleensä
ja _oikeastaan_ menneisyys palautuu tajuntaan ainoastaan mikäli se
voi auttaa käsittämään nykyisyyttä ja arvaamaan tulevaisuutta: se on
toiminnan vakoilija. Erehdytään, kun tulkitaan älyllisiä toimintoja
erillisinä, ikäänkuin ne olisivat oma tarkoituksensa, ikäänkuin
me olisimme puhtaita henkiolentoja, joiden ainoana askareena on
vaihtuvien ajatusten ja kuvien tarkkaaminen. Niin ollen vetäisi
nykyhetken havainto puoleensa kaltaisensa muiston ilman minkäänlaista
hyödyn sala-aikomusta, ilman vain, huviksensa — iloiten siitä, että
tuo tajunnan maailmaan vetovoiman lain, joka on verrattavissa aineen
maailmaa vallitsevaan lakiin. En tosin tahdo väittää »samankaltaisuuden
lakia» olemattomaksi, mutta, kuten jo toisessa yhteydessä huomautin,
kaksi ajatusta, mitkä tahansa, olivatpa ne toisistansa miten etäällä
tahansa, ovat aina jossakin suhteessa toistensa kaltaiset, koska
aina on olemassa sellainen heimokäsite, jonka piiriin ne ovat
sijoitettavissa, joten mikä havainto tahansa herättäisi minkä muiston
tahansa, ellei tässä olisi vaikuttamassa muu kuin samankaltaisten
välinen mekaaninen vetovoima. Todellisuudessa havainto herättää jonkin
mielikuvan, jotta mennyttä tilannetta edeltäneet, myötäilleet ja
seuranneet seikat jollakin tavoin valaisisivat nykyhetken tilannetta
ja osoittaisivat, miten siitä päästään eteenpäin. Tuhannet muistojen
herättämiset ovat samankaltaisuuden nojalla mahdollisia, mutta muisto,
joka pyrkii uudestaan ilmaantumaan, on se, joka muistuttaa havaintoa
jossakin erikoisessa suhteessa, se, joka voi valaista ja ohjata
valmistumassa olevaa tekoa. Ja sekin muisto voisi oikeastaan jäädä
ilmaantumatta: riittäisi, jos se itse näyttäytymättä palauttaisi
mieleen ne seikat, jotka ovat ilmenneet sen yhteydessä, sen, mikä on
käynyt edellä, ja sen, mikä on seurannut, toisin sanoen sen, mikä on
tärkeätä tietää nykyisyyden käsittämiseksi ja tulevaisuuden ennakolta
arvaamiseksi. Voisipa ajatella niinkin, ettei kaikki tuo ollenkaan
tulisi tajunnassa ilmi, vaan että ilmenisi ainoastaan lopputulos,
määrätyn, suoritettavan toimenpiteen mieleennostatus. Siten on
todennäköisesti asianlaita useimmilla eläimillä. Mutta mitä enemmän
tajunta kehittyy, sitä enemmän se valaisee muistin toimintoa ja sitä
enemmän se myöskin sallii kuultaa näkyviin kosketusassosiaation,
tarkoitusperän, takaa samankaltaisuusassosiaation, joka on väline.
Kerran tajuntaan kotiuduttuansa viimeksi mainittu sallii sinne
työntyvän suuren määrän ylellisyysmuistoja jonkin, vaikkapa kerrassaan
aktuaalista mielenkiintoa vailla olevan samankaltaisuuden nojalla.
Siten on selitettävissä, että voimme toimiessamme hieman uneksia;
mutta palautumisen lait ovat toiminnan välttämättömyyksien määräämät,
ne yksin pitävät hallussansa tajunnan avaimia, ja uneksimisen
muistot pääsevät pujahtamaan sisään vain mikäli pääsyyn oikeuttava
samankaltaisuussuhde tilapäisesti höltyy tai käy epämääräiseksi.
Lyhyesti sanoen: kaikkien muistojemme yrittäessä joka hetki tunkeutua
esiin salatajunnan uumenista elämää tarkkaava tajunta päästää
laillisesti kulkemaan ainoastaan ne, jotka kykenevät hyödyttämään
nykyhetken toimintaa, joskin monet muut pujahtavat sisään yleisen
samankaltaisuusehdon nojalla, joka on täytynyt asettaa voimaan.
Mutta mikäpä olisikaan nykyhetken toiminnalle hyödyttömämpää kuin
nykyisyyden muistaminen? Kaikki muut muistot voisivat pikemmin vedota
oikeuksiinsa, sillä ne tuovat ainakin mukanansa jonkinlaista tietoa,
olkoonpa, ettei se ole sinä hetkenä mielenkiintoista. Yksin nykyisyyden
muistamisella ei ole meille mitään ilmoitettavaa, koska se on vain
havainnon kaksoiskappale. Meillä on todellinen esine; mitä siis
teemmekään virtuaalisella kuvalla? Yhtä hyvin voisi heittää saaliin
tavoitellakseen sen varjokuvaa.
Niinpä ei olekaan toista muistoa, jota tarkkaavaisuutemme
itsepintaisemmin karttelisi.
Se tarkkaavaisuus, joka nyt on kysymyksessä, ei muuten ole sitä
yksilöllistä tarkkaavaisuutta, jonka voimakkuus, suunta ja
kesto vaihtelevat eri henkilöissä. Sitä sopisi nimittää suvun
tarkkaavaisuudeksi, joka luonnostaan kohdistuu eräisiin psyykillisen
elämän alueisiin ja luonnostaan välttelee toisia. Yksilöllinen
tarkkaavaisuutemme epäilemättä liikkuu mielin määrin kaikkien näiden
alueiden rajoissa, mutta se tulee silloin vain nyt puheenaolevan
tarkkaavaisuuden lisäksi, kuten yksilöllisen silmän esinevalinta
ilmenee sen valinnan lisäksi, jonka on suorittanut ihmisen silmä
kerta kaikkiansa ottaessaan määrätyn osan spektriä valohavaintojensa
alueeksi. Mutta yksilöllisen tarkkaavaisuuden vähäisen harhautumisen
merkitessä vain normaalista häiriötä ovat suvulle ominaisen
tarkkaavaisuuden pettämisen ilmiöt patologisia tai epänormaalisia
tosiasioita.
Väärä tunnistaminen kuuluu niiden joukkoon. Se aiheutuu elämän yleisen
tarkkaamisen tilapäisestä heikontumisesta: tajunnan katse, joka ei enää
kykene pysyttelemään luonnollisessa suunnassansa, antautuu epähuomiossa
näkemään sellaista minkä havaitsemisesta ei ole mitään hyötyä. Mutta
mitä merkitsee tässä yhteydessä »elämän tarkkaaminen», elämään
kohdistuva tarkkaavaisuus? Mikä on se erikoinen hajamielisyyden laji,
joka johtaa väärään tunnistamiseen? Tarkkaavaisuus ja hajamielisyys
ovat epämääräisiä käsitteitä; eikö niitä käy tarkemmin määritteleminen
tässä yksityistapauksessa? Koetan tässä niin tehdä väittämättä
kumminkaan saavuttavani näin hämärässä asiassa täydellistä selvyyttä ja
lopullista täsmällisyyttä.
Ei ole otettu riittävässä määrin huomioon, että nykyisyytemme on ennen
kaikkea tulevaisuutemme ennakoimista. Harkitseva tajuntamme epäilemättä
näyttää meille sisäisen elämämme sarjana toisiaan seuraavia tiloja,
jotka kukin alkavat määrätystä kohdasta ja päättyvät toiseen tyytyen
toistaiseksi omaan itseensä. Niin tahtoo harkinta, joka valmistelee
tietä kielelle: se erottaa, poistaa ja asettaa rinnakkain, se voi
hyvin ainoastaan määrätyn ja samaten liikkumattoman rajoissa, se
päättyy staattiseen todellisuutta koskevaan käsitykseen. Välitön
tajunta sitävastoin tavoittaa aivan toista. Sisäisen elämän kehässä
liikkuen se pikemmin tuntee kuin näkee tämän elämän, mutta tuntee
sen liikuntana, yhtämittaisena kytkeytymisenä tulevaisuuteen, joka
väistyy alinomaa tuonnemmaksi. Tämä tunto käy muuten varsin selväksi,
kun on kysymyksessä määrätyn teon suorittaminen. Toiminnan päämäärän
näemme heti, ja jo toimiessamme olemme koko ajan vähemmän tietoisia
peräkkäisistä tiloistamme kuin kulloisenkin asemamme ja tavoittelemamme
päämäärän välimatkan lyhenemisestä. Päämäärä sitäpaitsi ilmenee vain
väliaikaisena; me tiedämme sen takana olevan jotakin muuta; ottaessamme
vauhtia ensimmäisestä esteestä suoriutuaksemme me jo valmistaudumme
hyppäämään toisen yli odottaen toisia, joita seuraa äärettömiin.
Samoin on laita, kun kuuntelemme lausetta: me emme suinkaan tarkkaa
sanoja kutakin erikseen; meille on tärkeä lauseen kokonaismerkitys,
me sommittelemme merkityksen heti alun pitäen, hypoteettisesti,
annamme tajunnallemme jonkin yleisen suunnan, jota voimme muuttaa eri
tavoin sitä mukaa kuin lause kehkeytyessään vetää tarkkaavaisuuttamme
sille tai tälle taholle. Tällöinkin on nykyhetki havaittu pikemmin
tulevaisuudessa, johon se työntyy, kuin sinänsä, itsessänsä. Tämä
syöksy luo kaikkiin psyykillisiin tiloihin, joiden läpi tai ylitse
se kuljettaa, omituisen leiman, joka kumminkin on niin vakaa, että
havaitsemme sen puuttumisen paljoa helpommin kuin sen läsnäolon, johon
olemme tottuneet. Jokainen meistä on huomannut, kuinka omituiselta
toisinaan näyttää tuttu sana, johon tarkkaavaisuutemme kiintyy. Sana
ilmenee silloin uutena ja on tosiaankin uusi; tajuntamme ei ollut sitä
ennen milloinkaan tehnyt siitä pysähdyskohtaa, vaan oli aina kulkenut
sen läpi ehtiäkseen lauseen loppuun. Me emme kykene hillitsemään
psyykillisen elämämme hyökyä yhtä helposti kuin puheemme vauhtia,
mutta milloin yleinen hyöky heikkenee, esiintyy eletty tilanne yhtä
eriskummallisena kuin lausuttu sana, joka jähmettyy keskelle lausetta.
Se ei enää kuulu todellisen elämän yhteyteen. Etsiessämme menneiden
kokemustemme joukosta sitä, jota se eniten muistuttaa, johdumme
vertaamaan sitä unennäköön.
On huomattava, että useimmat henkilöt, kuvaillessaan mitä kokevat
väärän tunnistamisen aikana ja sen jälkeen, puhuvat unennäön kaltaisesta
vaikutelmasta. Illuusioon liittyy »eräänlainen, tuskin eriteltävissä
oleva tunto, johon nähden todellisuus ilmenee unennäkönä», sanoo Paul
Bourget. Eräässä englanninkielisessä selonteossa on sanaa _shadowy_
[»varjomainen»] käytetty ilmiön kokonaissävystä; selostaja huomauttaa
lisäksi, että ilmiö myöhemmin, mieleen muistuessaan, on kuin _the half
forgotten relic of a dream_ [»puolittain unohtunut unen jäännös»].
Eri havainnontekijät, jotka eivät tunne toisiansa, jotka puhuvat eri
kieliä, käyttelevät tässä kohden lauseparsia, jotka ovat toistensa
sananmukaisia käännöksiä. Unennäön leima on niinmuodoin melkein yleinen.
Lisäksi on huomattava, että henkilöt, jotka ovat alttiita väärälle
tunnistamiselle, usein ovat taipuvaisia käsittämään oudoiksi tuttuja
sanoja. G. Heymansin toimeenpanema kiertokysely on osoittanut, että
nämä kaksi taipumusta liittyvät toisiinsa. Tutkija huomauttaa aivan
oikein, etteivät ensimmäistä ilmiötä koskevat nykyään yleiset teoriat
kykene selittämään, miksi se yhtyy jälkimmäiseen.
Eikö asiain näin ollen ole lupa etsiä väärän tunnistamisen alkusyytä
tajuntamme hyöky virran silmänräpäyksellisestä seisahtumisesta,
joka varmaankaan ei millään tavoin muuta nykyhetkemme sisältöä,
mutta irrottaa sen tulevaisuudesta, jonka yhteyteen se kuuluu, ja
toiminnasta, joka muodostaisi sen säännönmukaisen päätöksen osoittaen
sen niinmuodoin kuvanluontoisena näytelmänä, jonka henkilö tarjoaa
itsellensä, uneksi muuttuneena todellisuutena? Sallittakoon minun
kuvailla erästä henkilökohtaista kokemusta. Minä en ole altis
väärälle tunnistamiselle, mutta olen useasti, sitä tutkiessani,
koettanut paneutua sen havaitsijain kuvailemaan mielentilaan ja
saada ilmiön kokeellisesti itsessäni syntymään. En ole milloinkaan
täysin onnistunut, mutta olen sentään erinäisinä kertoina saavuttanut
jotakin sentapaista, joskin erittäin nopeasti häipyvää. Sellaisissa
tapauksissa on välttämätöntä, että nähtävänäni on jotakin, mikä ei
ainoastaan ole minulle uutta, vaan kerrassaan poikkeaakin elämäni
tavanomaisesta kulusta. Niin voi olla laita esimerkiksi, kun näen
jotakin ollessani matkalla, varsinkin jos matka tapahtuu siihen
erikoisesti valmistautumatta. Ensimmäisenä ehtona on silloin, että
tunnen jotakin erinomaista kummastusta, oudoksumista, joka tuntuu
aiheutuvan siitä, _että olen, missä olen_. Tähän kummastukseen oksastuu
sitten eräs melkoisessa määrin toisenlainen tunto, joka kuitenkin on
edelliselle sukua eräässä suhteessa: se tunto, että _tulevaisuus on
eristetty_, että tilanne on kaikesta irrallaan mutta että minä olen
kiinni tilanteessa. Sitä mukaa kuin nämä kaksi tuntoa läpäisevät
toisiansa, menettää todellisuus kiinteyttänsä ja nykyhetken havaintoni
pyrkii kahdentumaan, tavoittamaan havainnon lisäksi jotakin sen takana
olevaa. Onko kysymyksessä häämöttelevä »nykyisyyden muisto»? En
uskalla niin väittää, mutta minusta tuntuu siltä kuin olisin menossa
väärään tunnistamiseen päin ja kuin ei tarvittaisi paljoakaan sen
saavuttamiseksi.
Miksi odottaakaan nykyisyyden muisto ilmenemään pyrkiessään tajunnan
hyöky virran heikkenemistä tai tyrehtymistä? Me emme ollenkaan tunne
sitä mekanismia, jonka varassa mielle kohoaa esiin tajuttomuudesta tai
vaipuu sinne takaisin. Voimme korkeintaan turvautua johonkin tapahtumaa
vertauskuvallisesti esittävään kaavaan. Palatkaamme siihen, jota aluksi
käyttelimme. Ajatelkaamme, että kaikki tajuttomat muistot yrittävät
työntyä tajuntaan, joka periaatteellisesti hyväksyy ainoastaan sen,
mikä voi edistää toimintaa. Nykyisyyden muisto pyrkii tajuntaan
samoin kuin muutkin; se onkin meitä lähempänä kuin muut, nykyhetken
havaintoomme nojautuen se on joka hetki siihen työntymässä. Havainto
saa sen vältetyksi vain liikkumalla alinomaa eteenpäin ja pitäen
siten yllä välimatkaa. Toisin sanoen: muisto aktualisoituu ainoastaan
havainnon välityksellä: nykyisyyden muisto pääsisi niinmuodoin
tunkeutumaan tajuntaan, jos se voisi pujahtaa nykyhetken havaintoon.
Mutta havainto liikkuu aina edellä: sitä liikuttava hyöky pitää sitä
pikemmin tulevaisuuden kuin nykyisyyden alueella. Otaksukaamme, että
hyöky yhtäkkiä tyrehtyy: silloin muisto saavuttaa havainnon, nykyisyys
tunnistetaan samalla kertaa.
Väärä tunnistaminen esiintyy niin ollen vaarattomimpana elämän
tarkkaamisen herpautumisen lajina. Pohjatarkkaavaisuuden vireen pysyvä
laukeaminen johtaa syvempiin ja kestävämpiin psyykillisiin häiriöihin.
Mutta voi sattua, että tämä tarkkaavaisuus yleensä säilyttää
normaalivireensä ja että sen puutteellisuus ilmenee aivan toisella
tavalla: yleensä varsin lyhyinä toiminnan seisahduksina, joita sattuu
pitkin väliajoin. Seisahduksen sattuessa väärä tunnistaminen heti
ilmaantuu tajuntaan, valtaa sen muutamaksi silmänräpäykseksi ja väistyy
kohta kuin laine.
Lopuksi vielä eräs hypoteesi, johon jo tutkielmani alussa viittailin.
Jos elämän tarkkaamisen herpautuminen voi esiintyä kahdessa eri
muodossa, joista toinen on verrattomasti vaikeampi, eikö silloin
ole syytä otaksua, että lievempi muoto on väline, joka varjelee
vaikeammasta? Milloin tarkkaavaisuuden riittämättömyys uhkaa
ilmetä lopullisena siirtymisenä valvetilasta unennäön tilaan,
tajunta paikallistaa sairauden muutamiin kohtiin, joissa se
saa tarkkaavaisuuden lyhyeksi hetkeksi pysähtymään; siten voi
tarkkaavaisuus koko muun ajan pysytellä todellisuuden kosketuksessa.
Eräät erittäin selvät väärän tunnistamisen tapaukset näyttävät tukevan
tätä otaksumaa. Henkilö tuntuu aluksi olevansa irrallaan kaikesta,
ikäänkuin unta nähdessään; kohta sen jälkeen hän johtuu väärään
tunnistamiseen alkaessaan jälleen tointua.
Sellainen siis nähdäkseni on se tahdon sairaus, joka aiheuttaa väärän
tunnistamisen. Onpa se tämän ilmiön alkusyykin. Lähin aihe sitävastoin
on etsittävä muualta, havainnon ja muistin yhdistyvistä toiminnoista.
Väärä tunnistaminen on tuloksena näiden molempien, omiin voimiinsa
nojautuvien kykyjen toiminnasta. Se ilmenisi joka hetki, ellei tahto,
joka alinomaa suuntautuu kohti toimintaa, työntäisi nykyisyyttä
lakkaamatta tulevaisuuteen siten estäen sitä palautumasta itseensä.
Tajunnan hyökyä, jossa elämän hyöky ilmenee, on sen yksinkertaisuuden
vuoksi mahdoton analysoida. Sen hidastumishetkinä voi sentään tutkia
sen siihen asti noudattaman liikkuvan tasapainon ehtoja ja siten erästä
ilmennystä, jonka takaa häämöttää sen varsinainen olemus.