Aihe, jota käsittelemään Sielutieteellinen laitos on hyväntahtoisesti
minut kutsunut, on niin moniosainen, sisältää niin paljon ongelmia,
psykologisia, vieläpä metafyysillisiäkin, se vaatisi niin pitkiä
kehittelyjä — ja meidän aikamme on kovin rajoitettu — että jätän
luvallanne pois kaikki alkulauseet, sivuutan syrjäseikat, käyn suoraa
päätä käsiksi asian ytimeen.
Minä näen unta. Kaikenlaisia olioita liikkuu editseni, yksikään niistä
ei ole todella olemassa. Minä luulen kulkevani edestakaisin, kokevani
sarjan seikkailuja, vaikka lepäänkin vuoteessani kaikessa rauhassa.
Kuuntelen omaa puhettani ja kuulen itselleni vastattavan, mutta olenkin
yksin enkä sano mitään. Mistä tämä harhavaikutelma? Miksi havaitsenkaan
henkilöitä ja olioita ikäänkuin ne olisivat todella läsnä?
Ensinnäkin: eikö ole mitään olemassa? Eikö näölle, kuulolle, tunnolle
jne. tarjoudu unessa samoin kuin valveillakin jonkinlainen _aistittava
aines_?
Sulkekaamme silmämme nähdäksemme mitä tapahtuu. Useat henkilöt sanovat,
ettei tapahdu mitään; seikka on se, etteivät he katso tarkkaavasti.
Itse asiassa havaitsee koko joukon asioita. Ensinnäkin tumman taustan.
Sitten erivärisiä läikkiä, toisinaan himmeitä, toisinaan omituisen
heleitä. Nuo läikät laajenevat ja supistuvat, vaihtavat muotoa ja
vivahdustansa, sekaantuvat toisiinsa. Muutos voi olla hidas ja
asteittainen. Toisinaan se taas tapahtuu äärimmäisen nopeasti. Mistä
johtuukaan tämä haaveellinen värileikki? Fysiologit ja psykologit
ovat puhuneet »valotomusta», »silmäspektreistä», »fosfeeneista»;
he sanovat näiden ilmiöiden johtuvan verkkokalvon verenkierrossa
alinomaa tapahtuvista lievistä muutoksista tai suljetun silmäluomen ja
silmämunan puristuksesta, joka mekaanisesti kiihottaa näköhermoa. Mutta
vähät ilmiön selityksestä ja sille annetuista nimistä. Se esiintyy
kaikilla ihmisillä ja muodostaa epäilemättä sen kankaan josta me
leikkaamme useat unemme.
Jo Alfred Maury ja samoihin aikoihin markiisi d'Hervey de Saint
Denis olivat huomanneet, että nämä muodoltaan häilyvät väriläikät
voivat unenhorroksiin vaipuessamme vakaantua kuvaten niiden esineiden
ääriviivoja, jotka unen muodostavat. Tämä huomio oli kumminkin hieman
epäiltävä, koska siitä vastasi puolinukuksissa olevien psykologien
kokemus. Eräs amerikkalainen filosofi, Yale-yliopiston professori G.T.
Ladd on myöhemmin keksinyt tarkemman menetelmän, sovellutukseltansa
vaikean, sillä se vaatii eräänlaista harjaannuttamista. Menetelmä on
sellainen, että pidetään herätessä silmät suljettuina ja säilytetään
hetken aikaa uni, joka kohta häipyy, ensin näkökentästä ja epäilemättä
pian muististakin. Silloin nähdään unen esineiden hajoavan fosfeeneiksi
ja sekaantuvan niihin väriläikkiin, joita silmä todella havaitsi
luomien ollessa suljettuina. Me esimerkiksi luemme sanomalehtiä,
— siinä unemme. Heräämme, ja sanomalehdestä, jonka rivit käyvät
himmeiksi, jää valkea täplä epämääräisine mustine viiruineen, — siinä
todellisuus. Toinen tapaus: uni kuljettaa meidät ulapalle; harmaat,
vaahtopäiset aallot vyöryvät silmänkantamattomiin. Herätessä kaikki
häipyy suureen haaleanharmaaseen täplään, joka on täynnä loistavia
pisteitä. Täplä oli olemassa, loistavat pisteet samoin. Unennäön
kestäessä havainnollemme siis tarjoutui _näkötomua_ ja tämä tomu auttoi
unennäköä syntymään.
Oliko se ainoana auttajana? Rajoittuaksemme vielä näköaistiin
huomautamme, että sellaisten näköaistimusten ohella, joiden lähde
on sisäinen, esiintyy toisia, jotka aiheuttaa ulkoinen syy. Vaikka
luomet ovatkin ummessa, silmä kumminkin yhä erottaa valon varjosta,
tunteepa vielä, määrätyissä rajoissa, valon laadunkin. Todellisen
valon aikaansaamat aistimukset ovatkin monien uniemme aiheena. Äkkiä
sytytetty kynttilä herättää nukkujassa, ellei hänen unensa ole ylen
sikeä, sarjan näkyjä, joita vallitsee tulipalon mielikuva. Tissié
mainitsee kaksi sellaista esimerkkiä: »B... uneksii Aleksandrian
teatterin olevan _tulessa_; lieska valaisee kokonaista kaupunginosaa.
Samassa hän havaitsee siirtyneensä keskelle Konsulientorin allasta:
_tulenliekki_ kiitää pitkin ketjuja, jotka yhdistävät toisiinsa
altaan ympärillä olevia järeitä kulmapylväitä. Sitten hän löytää
itsensä Pariisista, näyttelyrakennuksen luota, joka on _tulessa_...
hän näkee sydäntäsärkeviä kohtauksia jne. Hän kavahtaa hereille.
Hänen silmiinsä oli sattunut tarkastuskierroksellansa olevan sisaren
ohimennen hänen vuodettansa kohti heittämä sädekimppu. — M... uneksii
olevansa meriväessä, jossa on aikaisemmin palvellut. Hän saapuu
Fort-de-Franceen, Touloniin, Krimille, Konstantinopoliin. Hän näkee
_salamoita_, kuulee ukkosen jylisevän... vihdoin hän ottaa osaa
taisteluun, jossa näkee _tulen_ tuiskivan tykkien suista. Hän hätkähtää
hereille. Samoinkuin B:n oli hänetkin herättänyt hoitajattaren lyhdyn
valo.» Sellaisia unia voi räikeä ja odottamaton valo aiheuttaa.
Suuressa määrin toisenlaisia ovat ne unet, joita saa aikaan jatkuva
ja lempeä valo, esimerkiksi kuutamo. Krauss kertoo eräänä yönä
herätessään olleensa ojentamassa kättänsä kohti jotakin, joka hänen
unessansa oli ollut nuori tyttö, mutta nyt osoittautui kuuksi,
jonka valo lankesi suoraan nukkujan kasvoihin. Tapaus ei ole ainoa
laatuansa; näyttää siltä kuin kuutamon säteet nukkuvan silmiä hyväillen
yleensäkin herättelisivät neitseellisiä ilmestymiä. Eikö sitä ilmaise
tarina Endymionista: ikuiseen uneen vaipuneesta paimenesta, jota
Selene-jumalatar (toisin sanoen: Kuu) hartaasti rakastaa?
Korvassa on myös sisäiset aistimuksensa — surinaa, helinää, vihellystä
— jotka erotamme huonosti valveilla ollessamme ja jotka uni tekee
selvästi havaittaviksi. Sitäpaitsi me uneen vaivuttuammekin kuulemme
yhä eräitä ulkoapäin tulevia ääniä. Jonkin huonekalun narahdus, tulen
rätinä, ikkunaa pieksävä sade, savutorvessa kromaattista sävelsarjaansa
laulava tuuli kaikuvat vielä korvaan, ja uni tekee niistä keskusteluja,
huutoja, konsertteja yms. Alfred Mauryn korvan juuressa hangataan
saksia ja atuloita hänen nukkuessaan; hän uneksii heti kuulevansa
hätäkellon äänen ja ottavansa osaa v. 1848 kesäkuun tapahtumiin. Voisin
mainita muitakin esimerkkejä. Äänet eivät kumminkaan useimmissa unissa
ole yhtä tärkeässä asemassa kuin muodot ja värit. Näkövaikutelmat
vallitsevat; useasti me vain näemme, vaikka luulemmekin samalla
kuulevamme. Sattuu, kuten Max Simon huomauttaa, että pidämme unessa
vireillä pitkää keskustelua ja havaitsemme sitten äkkiä, ettei kukaan
puhu eikä ole puhunut. Puhetoverimme ja meidän kesken oli tapahtunut
välitön ajatustenvaihto, äänetön pakina. Omituinen ilmiö ja kuitenkin
helppo selittää. Yleensä tarvitaan todellisia aistittuja ääniä, jotta
kuulisimme ääniä unessa. Tyhjästä uni ei luo mitään, ja milloin emme
tarjoa sille sointuainesta, sen on vaikea synnyttää soinnullisuutta.
Tuntoaisti on muuten sekin osallisena samoin kuin kuulo. Paine,
puristus tulee yhä tajutuksi unessakin. Painaen leimansa niihin kuviin,
jotka määrättynä hetkenä täyttävät tajunnan kentän, tuntoaistimus
voi muuttaa niiden muotoa ja merkitystä. Otaksukaamme, että paidan
kosketus yht'äkkiä tuntuu ihossa: silloin nukkuva muistaa olevansa
kevyesti pukeutunut. Jos hän oli parhaillaan kävelevinään katua,
niin hän esiintyy ohikulkijain nähden ylen yksinkertaisessa asussa.
Kanssaihmiset muuten eivät ollenkaan närkästy, sillä harvoin näyttävät
unessa ilmenevät omituisuutemme liikuttavan katsojia, miten hämillämme
itse lienemmekin. Kerroin äsken varsin tunnetun unen. Tässä on toinen,
joka sekin varmaan on tuttu monille teistä. Tuntee lentävänsä,
leijailevansa, liikkuvansa halki avaruuden maahan koskettamatta. Kerran
esiinnyttyään se pyrkii toistumaan, ja jokaisen uuden kokemuksen
johdosta unennäkijä sanoo itsellensä: »Minä olen monesti uneksinut
liiteleväni maakamaran yläpuolella, mutta tällä kertaa minä olen ihan
valveillani. Nyt minä tiedän ja osoitan toisillekin, että ihminen voi
vapautua painovoiman laeista.» Jos heräätte äkkiä, on luullakseni
laita näin: Te olitte tuntenut jalkojenne kadottavan tukikohtansa,
koska tosiaankin olitte pitkänänne. Koska kumminkaan ette uskoneet
nukkuvanne, ette tajunneet olevanne makuulla. Niinpä arvelitte
jalkojenne olevan irti maasta, vaikka muka olittekin seisaalla.
Tämä vakaumus kehitteli unennäkönne. Ottakaa huomioon, että milloin
tunnette lentävänne, luulette syöksyvänne joko oikeaan tai vasempaan
äkkinäisin liikkein kohottaen käsivartta ikäänkuin liikuttaisitte
siipeänne. Syöksymissuunta riippuu siitä, kummalla kyljellä makaatte.
Jos heräätte, niin huomaatte lentämisestä koituvan ponnistuksen tunnon
aiheutuvan käsivarren ja ruumiin puristamisesta vuodetta vasten.
Aiheuttajastansa irrotettuna ei viimeksi mainittu tunto ollut muuta
kuin heikko väsymyksen tunne, johonkin ponnistukseen soveltuva.
Liityttyään siihen vakaumukseen, että ruumiinne on kohonnut maasta, se
täsmällistyy lentämisestä koituvan ponnistuksen tunnoksi.
On mielenkiintoista havaita, kuinka puristusaistimukset, kohoten
näkökenttään ja käyttäen hyväkseen siinä olevaa valotomua voivat
muuttua muodoiksi ja ja väreiksi. Max Simon näki kerran unta, että
hänen edessään oli kaksi kultarahapinoa, jotka olivat eri korkeat
ja joita hän yritti tasoittaa, onnistumatta. Hänet valtasi kirpeä
tuskantunne, joka kasvoi kasvamistaan herättäen hänet lopulta. Silloin
hän havaitsi toisen säärensä kietoutuneen peitteen poimuihin, joten
jalat eivät olleet yhtä korkealla ja hän yritti turhaan saada niitä
toistensa tasalle. Tuosta oli ilmeisesti aiheutunut epämääräinen
_erikoisuuden_ aistimus, joka tunkeutui näkökenttään, löysi sieltä
(esitän tämän otaksumanani) yhden tai useampia keltaisia läikkiä ja
ilmaisi itsensä visuaalisesti kahtena erikorkeana kultarahapinona. Unen
kestäessä ilmenevät tuntoaistimukset taipuvat niinmuodoin itsestänsä
muuttumaan näkövaikutelmiksi ja sujuttautumaan siinä muodossa
unennäköön.
Vielä tärkeämpiä ovat sisäiset tuntoaistimukset, joita syntyy
elimistön kaikissa kohdissa ja varsinkin sisälmyksissä. Uni voi niihin
luoda, tai pikemmin palauttaa, omituisen hienouden ja terävyyden. Ne
ovat epäilemättä ilmenneet jo valveilla ollessamme, mutta silloin
toimintamme esti meitä niitä havaitsemasta, me elimme itsemme
ulkopuolella: uni palauttaa meidät omaan itseemme. Voi sattua,
että kurkun- tai nielurisojen tulehdukselle tms. alttiit henkilöt
havaitsevat unessa sairautensa ja tuntevat kurkun tienoilla ilkeätä
pistelyä. Pelkkä harhavaikutelma, ajattelevat he herätessään. Mutta
harhavaikutelma, ikävä kyllä, muuttuu varsin helposti todellisuudeksi.
Tiedetään vakavia sairaustapauksia, kaatumataudin puuskia, sydäntaudin
kohtauksia, jotka uni on siten ennustanut. Niin ollen ei pidä oudoksua,
jos filosofit, kuten Schopenhauer, väittävät unennäön tulkitsevan
tajunnalle sympaattisesta hermojärjestelmästä saapuvia värähtelyjä,
jos psykologit, esimerkiksi Scherner, otaksuvat jokaisen elimen
kykenevän aiheuttamaan erikoisia unia, jotka sitä vertauskuvallisesti
edustavat ja jos vihdoin lääketieteilijät, esimerkiksi Artigues,
ovat kirjoittaneet tutkimuksia unennäön »semeiologisesta»
['oireopillisesta'] merkityksestä tahtoen tehdä siitä diagnostisen
välineen. Myöhemmin on Tissié osoittanut, kuinka ruoansulatuksen,
hengityksen ja verenkierron häiriöt ilmaisevat itsensä määrätynlaisina
unennäköinä.
* * * * *
Toistan lyhyesti, mitä olen esittänyt, luonnollisen unen aikana
aistimme eivät suinkaan ole suljetut ulkoapäin tulevilta vaikutelmilta.
Tosin eivät vaikutelmat silloin enää ole yhtä täsmällisiä, mutta sen
sijaan ne löytävät runsaasti »subjektiivisia» vaikutelmia, jotka
valveilla ollessa, liikkuessamme ulkoisessa, kaikkien ihmisten
yhteisessä maailmassa, olivat jääneet meiltä huomaamatta, ja ilmestyvät
jälleen nukkuessamme, koska silloin elämme vain itseämme varten. Eipä
edes sovi sanoa havaintomme supistuvan; pikemmin se laajentaa, ainakin
eräisiin suuntiin, toiminta-aluettansa. Totta kyllä, että se menettää
jännityksestään, minkä ulottuvaisuudessaan voittaa. Sen voittosaalis
on hajanaista ja sekavaa. Mutta siitä huolimatta me valmistamme
unennäkömme todellisten aistimusten avulla.
Miten me valmistamme? Aistimukset, joita käyttelemme aineksena, ovat
häilyviä ja epämääräisiä. Tarkastelkaamme niitä, jotka esiintyvät ensi
sijassa, niitä värillisiä läikkiä, joita ilmestyy eteemme, kun suljemme
silmäluomet. Näemme esimerkiksi mustia viivoja valkealla taustalla. Ne
voivat esittää pöytäliinaa, sakkilautaa, kirjoitettua sivua ja paljon
muuta. Mikä tässä valitsee? Mikä on se muoto, joka painaa ratkaisun
leiman aineen epämääräisyyteen? — Se muoto on muisti.
Huomattakoon ensinnäkin, ettei uni ylipäänsä luo mitään. Epäilemättä
tiedetään eräitä esimerkkejä unen kestäessä suoritetusta
taiteellisesta, kirjallisesta tai tieteellisestä työstä. Mainitsen
tässä ainoastaan kaikkein tunnetuimman. Tartini, kahdeksannellatoista
vuosisadalla elänyt säveltäjä, ahersi erään sävellyksen kimpussa,
mutta muusa esiintyi uppiniskaisena. Säveltäjä nukahti, ja silloinpa
ilmestyi paholainen omassa hahmossaan, tempasi viulun ja soitti
halutun sonaatin. Herättyänsä Tartini kirjoitti sonaatin muististaan;
hän on jättänyt sen meille »Paholaisen sonaatin» nimisenä. Niin
ylimalkaisesta tiedonannosta emme kuitenkaan voi saada asiaan mitään
valaistusta. Pitäisi tietää, eikö Tartini valmistanut sonaattiansa
kokiessaan palauttaa sitä mieleensä. Herätessä mielikuvitus toisinaan
tuo lisiä unennäköön, muuntelee sitä, paikkailee aukkoja, jotka
voivat olla melkoiset. Minä olen etsinyt seikkaperäisempiä ja
varsinkin uskottavampia huomioita, mutta olen löytänyt vain yhden —
englantilaisen kirjailijan Stevensonin teoksista. Mielenkiintoisessa
tutkielmassaan _A chapter on dreams_ (»Luku unennäöistä») Stevenson
kertoo sommitelleensa tai ainakin luonnostelleensa kaikkein
omaperäisimmät kertoelmansa unessa. Mutta jos luette tarkkaavasti
mainitun luvun, huomaatte kirjailijan tunteneen eräänä elämänsä kautena
psyykillisen tilan, josta hänen oli vaikea sanoa, oliko se unta vaiko
valveillaoloa. Minä uskon, että hengen tehdessä luovaa työtä, sen
suorittaessa ponnistusta, jota teoksen sommittelu tai ongelman ratkaisu
vaatii, ei ole kysymyskään unesta; — ei ainakaan se hengen osa,
joka työskentelee, ole sama kuin se, joka uneksii; edellinen jatkaa
salatajunnassa tutkimusta, joka ei vaikuta unennäköön ja ilmenee vasta
herättyä. Uni itse on menneisyyden eloonheräämistä. Mutta me emme
kykene tuntemaan siinä ilmenevää menneisyyttä. Usein on kysymyksessä
unohtunut yksityisseikka, muistikuva, joka näytti hävinneen, mutta
itse asiassa piili muistin syvänteissä. Usein esiintyy unikuvana jokin
esine tai asia, joka on havaittu tarkkaamatta, melkein tajuttomasti,
valveilla oltaessa. Erityisesti keräilee muisti rikkoutuneiden
muistikuvien sirpaleita esittäessään ne nukkujan tajunnalle
hajanaisessa muodossa. Sellaisen, kaikkea järjellistä tarkoitusta
vailla olevan kokoelman edessä äly (joka jatkaa omaa työtänsä,
väitettäköönpä mitä tahansa) etsii jotakin tarkoitusta, arvelee
hajanaisuuden johtuvan aukoista ja täyttää nämä toisia muistikuvia
herättämällä; nämä ilmenevät useasti samanlaisessa epäjärjestyksessä,
vaativat vuorostansa uutta selitystä ja niin edespäin loppumattomiin.
En kumminkaan tahdo nyt korostaa seikkaa sen enempää. Riittäköön
kun sanon, äskeiseen kysymykseen vastatakseni, että se voima, joka
toimittaa unta varten aistielinten välityksellä tajuntaan tulleita
aineksia, se voima joka muuttaa täsmällisiksi esineiksi silmien,
korvien, ruumiin koko ulkopinnan ja koko sisäosien vaikutelmat, on
muisti.
Muisti! Valveilla ollessamme mielessämme on paljon muistikuvia,
jotka sukeltavat esiin ja taas häviävät vaatien huomiotamme kukin
vuorollansa. Mutta sellaiset muistikuvat liittyvät kiinteästi
tilanteeseemme ja toimintaamme. Minä muistan tällä hetkellä markiisi
Herveyn unennäköä käsittelevän teoksen. Se johtuu siitä, että puhun
unennäöstä ja olen sielutieteellisellä laitoksella: ympäristöni ja
askarrukseni, se mitä havaitsen ja mitä olen tekemässä, suuntaavat
muistini toimintaa erikoiselle uralle. Miten vierailta valveilla
ollessamme esiintyvät muistikuvat usein näyttänevätkin kulloisellekin
toiminnallemme, ne kuitenkin aina liittyvät siihen jollakin tavalla.
Mikä on muistin tehtävänä eläimen olemuksessa? Sen on palautettava
eri tilaisuuksissa mieleen ne edulliset tai vahingolliset seuraukset,
joita on voinut johtua aikaisemmista samanlaatuisista tapauksista,
ja siten neuvottava, miten tällä kertaa tulee menetellä. Ihmisessä
muisti tosin ei ole yhtä kiinteästi kytketty toimintaan, mutta liittyy
siihen yhä: muistikuvamme muodostavat solidaarisen kokonaisuuden,
voimmepa sanoa: pyramidin, jonka lakkaamatta liikkuva kärki yhtyy
nykyhetkeemme työntyen sen keralla tulevaisuuteen. Mutta niiden
muistikuvien takana, jotka siten liittyvät kulloiseenkin toimintaamme
ja sen nojalla ilmaisevat itsensä, on toisia, tuhansia ja tuhansia
toisia, syvällä, tajunnan valaistun näyttämön alla. Niin, uskonpa,
että siellä on mennyt elämämme, pienempiä yksityiskohtiaan myöten
säilyneenä, ja ettemme unohda mitään, että kaikki, mitä olemme
havainneet, ajatelleet tai tahtoneet tajuntamme heräämishetkestä
alkaen, säilyy rajattomiin. Mutta ne kuvat, joita muistini siten
säilyttää pimeimmissä syvyyksissään, elävät siellä näkymättöminä
haamuina. Ne kenties ikävöivät valkeutta, mutta eivät kumminkaan yritä
siihen kohota, koska tietävät sen mahdottomaksi, koska tietävät,
että minulla, elävällä ja toimivalla olennolla, on muuta tekemistä
kuin pitää niistä huolta. Mutta otaksukaahan, että minulta jonakin
hetkenä häviää se mielenkiinto, joka yleensä kohdistuu kulloiseenkin
tilanteeseen, tärkeään tehtävään, siihen, mikä kerää yhteen ainoaan
pisteeseen muistin koko toimintavoiman. Toisin sanoen: otaksukaa,
että vaivun uneen. Silloin nuo liikkumattomat muistikuvat havaitsevat
minun poistaneen esteen, kohottaneen sijoiltaan sen laskuluukun,
joka oli pakottanut niitä pysyttelemään tajunnan maanalaisissa
kerroksissa, ja alkavat liikkua. Ne kohoavat, liikehtivät, suorittavat
tajuttomuuden yössä suunnattoman kalmankarkelon. Ne syöksyvät kaikin
raottuneelle ovelle. Ne tahtoisivat mielellään päästä kaikin siitä
kulkemaan. Se on mahdotonta, niitä on liian paljon. Mitkä sitten
tulevat valituiksi tästä kutsuttujen suuresta joukosta? Arvaatte sen
helposti. Äsken, valveessani, olivat suvaittuja muistikuvia ne, jotka
voivat ilmaista sukulaissuhteita silloisen tilanteen, todellisten
havaintojen kanssa. Nyt tulevat kysymykseen häilyvämmät silmiini
piirtyvät muodot, epämääräisemmät korviini kuuluvat äänet, epäselvempi
ruumiini ulkopinnalle hajaantunut tunto, mutta myöskin lukuisammat
elimistöni sisäosista saapuvat aistimukset. Niistä muistihaamuista,
jotka pyrkivät täyttymään värillä, soinnullisuudella, saavuttavat
tarkoituksensa ainoastaan ne, jotka kykenevät assimiloimaan värillisen
tomun, kuulemani ulkoa ja sisältä kaikuvat äänet jne. ja jotka lisäksi
sointuvat orgaanisten vaikutelmieni luomaan yleiseen affektiiviseen
tilaan. Kun sellainen yhtyminen tapahtuu muistin ja aistimuksen
kesken, niin syntyy unennäkö. Eräällä Enneadiensa runollisella sivulla
filosofi Plotinos, Platonin tulkitsija ja seuraaja, selittää meille,
kuinka ihmiset syntyvät elämään. Luonto, sanoo hän, luonnostelee
elolliset ruumiit, mutta vain luonnostelee ne. Omien voimiensa varaan
jätettynä se ei pääsisi perille asti. Sielut puolestansa asuvat Ideain
maailmassa. Kykenemättä toimimaan ja sitä muuten ajattelemattakaan ne
liitelevät ajan ja avaruuden tuolla puolen. Mutta ruumiiden joukossa on
sellaisia, jotka vastaavat muodoltaan suuremmassa määrin kuin toiset
määrättyjen sielujen kaipuuta. Ruumis, joka ei sukeudu täysin valmiina
luonnon käsistä, kohoaa kohti henkeä, joka antaa sille täydellisen
elämän. Ja henki, joka katselee ruumista, missä on havaitsevinaan
heijastuksen itseänsä, lumoutuu kuin kuvastimeen tuijotellen, myöntyy
houkutukseen, taipuu ja lankeaa. Sen lankeemus on elämän alku.
Tahtoisin verrata noihin irrallisiin henkiin niitä muistikuvia, jotka
odottavat tajuttomuuden uumenissa. Samoin ovat yölliset aistimuksemme
verrattavissa noihin tuskin luonnosteltuihin ruumiisiin. Aistimus on
kuuma, värikäs, värähtelevä ja melkein elävä, mutta epämääräinen.
Muistikuva on selvä ja täsmällinen, mutta vailla sisältöä ja elämää.
Aistimus haluaisi mielellään löytää muodon, joka täsmällistyttäisi
sen ääriviivat. Muistikuva tahtoisi saada ainetta täyttyäkseen,
kyltyäkseen, todellistuakseen. Ne vetävät toisiaan puoleensa, ja
muistikuvahaamu aineellistuu aistimuksessa, joka tuo siihen lihaa ja
verta, muuttuen omaa elämäänsä eläväksi olioksi, unennäöksi.
Unennäkö ei siis ole synnyltään ollenkaan salaperäinen. Unemme
sukeutuvat suunnilleen samoin kuin ulkomaailman näkeminen. Tapahtuman
mekanismi on suurin piirtein sama. Se, mitä näemme silmiemme edessä
olevasta esineestä, se, mitä kuulemme korvamme ulottuvilla lausutuista
sanoista, on todellisuudessa vain vähän siihen verrattuna, mitä
muistimme tuo sen lisäksi, luuletteko sanomalehteä lukiessanne tai
kirjaa selaillessanne todella havaitsevanne jokaisen kirjaimen
jokaisesta sanasta, tai edes jokaisen sanan jokaisesta lauseesta?
Jos niin olisi laita, ette lukisi montakaan sivua päivässä. Itse
asiassa te havaitsette sanasta, vieläpä lauseestakin, vain muutamia
kirjaimia tai muutamia luonteenomaisia piirteitä, ainoastaan sen
verran kuin tarvitsette voidaksenne arvata lopun: kaiken muun te
olette näkevinänne, vaikka se todellisuudessa näyttäytyy teille
hallusinaationa. Lukuisat ja yhtäpitävät kokemukset eivät jätä tässä
kohden mitään epäilyksen sijaa. Mainitsen vain Goldscheiderin ja
Müllerin suorittamat kokeet. Kokeentekijät kirjoittavat tai painattavat
yleisesti käytettyjä lauseparsia: »Pääsy ankarasti kielletty»,
»Neljännen painoksen alkulause» yms., mutta tekevät tahallaan virheitä
muuttamalla ja varsinkin jättämällä pois kirjaimia. Henkilö, jonka
tulee olla kokeenalaisena, odottaa pimeässä, luonnollisesti tietämättä,
mitä on kirjoitettu. Sitten valaistaan lausetta hyvin lyhyt aika,
niin lyhyt, ettei koehenkilö mitenkään ehtisi havaitsemaan kaikkia
kirjaimia. On tosiaankin otettu ennakolta kokeellisesti selkoa, miten
pitkä aika tarvitaan yhden kirjaimen havaitsemiseen, ja niinmuodoin
on helppo järjestää asia siten, ettei koehenkilö voi erottaa enempää
kuin esim. kahdeksan tai kymmenen kirjainta niistä kolmesta- tai
neljästäkymmenestä, jotka muodostavat koevälineen. Useimmiten onnistuu
lukeminen kuitenkin vaikeudetta. Mutta se ei ole näiden kokeiden
opettavaisin puoli.
Jos koehenkilöltä kysytään, mitkä kirjaimet hän on varmasti nähnyt,
voi sattua, että hänen mainitsemansa kirjaimet todellakin sisältyvät
koevälineeseen, mutta yhtä hyvin ne voivat olla olemattomia kirjaimia,
jotka on korvattu toisilla tai yksinkertaisesti jätetty pois. Henkilö
siis on, ajatuksen näyttäessä sitä vaativan, nähnyt kirkkaassa
valaistuksessa olemattomia kirjaimia. Todella havaitut kirjaimet ovat
ilmeisesti kohottaneet esiin muistikuvan. Löytäessään kaavan, jonka
todellistumisen nuo havaitut kirjaimet ovat aloittaneet, tajuton muisti
on heijastanut tuon muistikuvan ulos hallusinaationalaisessa muodossa.
Koehenkilö on _nähnyt_ tuon muistikuvan yhtä hyvin ja paremmin
kuin itsensä esitetyn lauseen. Sanalla sanoen: sujuva lukeminen on
arvaamista, mutta ei abstraktista arvaamista, siinä heijastuvat
muistikuvat, vain mieleen palautuvat ja niinmuodoin epätodelliset
aistimukset, jotka käyttelevät hyväkseen silloin tällöin löytämäänsä
osittaista todellistumista todellistuakseen täydellisesti.
Jonkin olion havaitseminen edellyttää siis valveillaolon aikana
tapahtumaa, joka on verrattavissa unessa ilmenevään. Me havaitsemme
ainoastaan olion luonnoksen; tämä luonnos kutsuu esiin kokonaisen olion
muistikuvan, ja kokonaismuisto, joka ei ollut tajuisena mielessämme,
vaan asui meissä pelkkänä _ajatuksena_, käyttää tilaisuutta hyväkseen
syöksyäksensä esiin. Tällaisen todellisuuden kehykseen sujuttautuvan
hallusinaation vallassa me olemme, kun _näemme_ olion. Sopisi muuten
sanoa paljonkin muistikuvan asenteesta ja esiintymisestä koko
tapahtuman kestäessä. Ei pidä luulla, että muistin uumenissa asuvat
kuvat pysyvät siellä liikkumattomina ja välinpitämättöminä. Ne ovat
odottamassa, ovat melkein aina tarkkaavaisia. Eikö satu toisinaan,
että ajatuksiimme vaipuneina sanomalehteä avatessamme heti osumme
näkemään sanan, joka täsmällisesti sopii ajatuksiimme? Mutta lauseessa
ei ole järkeä, ja kohta havaitsemme, ettei lukemamme sana ollutkaan
lehdessä painettuna: sanoissa oli vain joitakin yhteisiä piirteitä,
epämääräinen kokonaisvaikutelman yhdenmukaisuus. Ajatus, johon olimme
syventyneet, oli niinmuodoin ilmeisesti herättänyt salatajunnassamme
kaikki samansukuiset mielikuvat, kaikki vastaavien sanojen muistot,
ja saanut ne toivomaan jonkinlaista mahdollisuutta päästä takaisin
tajuntaan. Tajuiseksi tuli se kuva, jota määrätynlaisen sanakuvan
todellinen aistimus alkoi todellistaa. — Sellainen on varsinaisen
havainnon, sellainen myös unennäön mekanismi. Kummassakin tapauksessa
on toisaalla todellisia aistielinten vastaanottamia vaikutelmia ja
toisaalla muistikuvia, jotka sujuttautuvat vaikutelmaan ja käyttelevät
sen elinvoimaa palatakseen takaisin elämään.
* * * * *
Mikä niin ollen erottaa toisistaan havaintoa ja unennäköä? Mitä on
nukkuminen? Minä en tietenkään kysele unen fysiologisia edellytyksiä.
Siitä kysymyksestä kiistelkööt fysiologit; se ei ole vielä läheskään
ratkaistu. Minä kysyn, millaiseksi meidän on otaksuttava nukkuvan
ihmisen tajunnan tila. Henki näet jatkaa toimintaansa unenkin
kestäessä, se käsittelee — kuten kohta näemme — aistimuksia ja
muistikuvia ja yhdistää, unessa samoin kuin valveillakin, aistimuksen
siihen muistikuvaan, jota aistimus kutsuu. Tapahtuman mekanismi
näyttää olevan molemmissa tapauksissa sama. Ja kumminkin meillä on
toisaalta normaalinen havainto, toisaalta unennäkö. Mekanismi siis ei
näytä toimivan aina samalla tavalla. Mikä on erona? Ja mikä on unen
luonteenomaisena psykologisena tunnusmerkkinä?
Älkäämme luottako liiaksi teorioihin. Nukkumisen on sanottu olevan
eristymistä ulkomaailmasta. Olemme kuitenkin nähneet, ettei uni
eristä aistejamme ulkoapäin tulevilta vaikutelmilta, vaan ottaa
niistä aineksen useimpiin sommitelmiinsa. Toiset ovat arvelleet
unen olevan korkeammille älyntoiminnoille suotua lepoa, ajattelun
keskeyttämistä. En usko, että sellainen otaksuma on pätevä. Unessa me
usein kohtelemme logiikkaa _välinpitämättömästi_ mutta emme ole silti
kykenemättömiä sitä noudattamaan. Vaikka olenkin vaarassa esittää
paradoksin, tekee mieleni sanoa, että unennäkijän virheenä on pikemmin
liiallinen järkeily. Hän välttäisi mahdottomuudet, jos seurailisi
pelkkänä katselijana näkemystensä ohikulkua. Kun hän sensijaan tahtoo
kaikin mokomin asioita selittää, niin hänen logiikkansa, jonka
tehtäväksi tulee punoa yhteen hajanaisia kuvia, voi luoda ainoastaan
naurettavan mukaelman ja lähennellä mielettömyyttä. Myönnän muuten,
että älyn korkeammat toiminnot unen aikana pääsevät vireestänsä ja
että ajatuskyky, silloinkin kun ei sitä ole siihen yllyttämässä kuvien
hajanainen leikki, toisinaan huviksensa matkii normaalista ajattelua.
Mutta samaa voisi sanoa kaikista muistakin toiminnoista. Niinmuodoin
emme määrittele unitilaa puhumalla loogillisen ajattelun häviämisestä
enempää kuin aistien sulkeutumisestakaan. Syrjäyttäkäämme teoriat ja
syventykäämme tosiasioihin.
Ratkaiseva kokemus on saatava omasta itsestänsä. Unen päättyessä
— koska unen kestäessä ei voi itseänsä mitenkään analysoida — on
väijyskeltävä, miten tapahtuu siirtyminen unesta valveille, on käytävä
siihen käsiksi mahdollisimman kiinteästi: tarkkaamalla sitä, mikä
luonnostansa pakenee kaikkea tarkkaavaisuutta, voi valveillaolon
kannalta yllättää nukkuvan ihmisen yhä vielä läsnäolevan tajunnantilan.
Se on vaikeata, mutta ei mahdotonta sille, joka on itseänsä
kärsivällisesti harjoittanut. Sallikaa puhujan itsensä kertoa teille
eräs unensa ja mitä hän luuli havaitsevansa herätessään.
Unennäkijä on seisovinaan puhujalavalla, edessään kuulijakunta.
Huoneen perältä kohoaa kuuluviin epämääräinen heikko hälinä. Se
paisuu, muuttuu jyrinäksi, ulvonnaksi, kauhistuttavaksi melskeeksi.
Vihdoin kaikuu joka puolelta säännöllisessä tahdissa huuto: »Ovelle!
Ovelle!» Samassa nukkuja äkkiä herää. Viereisessä puutarhassa haukkui
koira, ja jokaiseen haukahdukseen sulautui unen huuto: »Ovelle!»
Siihen tuokioon oli käytävä kiinni. Valveillaolon minä, joka on
sukeltautumassa esiin, kääntyy vielä läsnäolevan unen minän puoleen ja
sanoo sille: »Minä otan sinut kiinni verekseltä. Sinä näytät minulle
huutavan kuulijakunnan, vaikka kysymyksessä onkin vain haukkuva koira.
Älä yritäkään paeta; nyt olet hallussani; nyt sinun on ilmaistava
salaisuutesi, näytettävä minulle, mitä teit.» Siihen vastaa unen minä:
»Kuulehan: _Minä en tehnyt mitään_, ja juuri siinä kohden me eroamme
toisistamme, sinä ja minä. Luulotteletko, ettei sinun tarvitse tehdä
mitään kuullaksesi koiran haukkuvan ja käsittääksesi, että kysymyksessä
on haukkuva koira? Suuri erehdys! Sinä ponnistelet tietämättäsi
melkoisesti. Sinun on otettava koko muistisi, koko keräytynyt
kokemuksesi ja saatava se äkillisen supistumisen avulla tarjoamaan
kuulemallesi äänelle yksi ainoa kiinnekohta, se muistikuva, joka eniten
muistuttaa tätä aistimusta ja kykenee sen parhaiten tulkitsemaan:
silloin muistikuva peittää aistimuksen. On muuten välttämätöntä,
että saat aikaan täydellisen yhteenliittymisen, etteivät aistimus ja
mielikuva vähimmässäkään määrässä poikkea toisistaan (ellei, niin
oletkin unessa). Tämän yhteensovittamisen sinä voit saada varmaksi
ainoastaan aistimuksen ja muistin samanaikaisen tarkkaavaisuuden
tai pikemmin niiden jännittämisen avulla; niin menettelee räätäli
tullessaan koettamaan pukua, joka on vain kokoon kurottu: hän
vetää parhaan taitonsa mukaan kangasta kireämmälle ja kiinnittää
sitä nuppineuloilla ruumiisi alistuessa hänen toimenpiteisiinsä.
Valveillaolon aikana elämäsi niinmuodoin on työn elämää, silloinkin
kun luulet olevasi joutilaana, sillä sinun täytyy joka hetki valikoida
ja joka hetki karsia. Sinä valikoit aistimuksiasi, sillä sinä torjut
tajunnastasi tuhansia »subjektiivisia» vaikutelmia, jotka ilmaantuvat
jälleen kohta kun vaivut uneen. Sinä valikoit, vieläpä äärimmäisen
täsmällisesti ja herkkävaistoisesti, muistikuviasi, koska syrjäytät
jokaisen muistikuvan, joka ei muovaudu kulloisenkin tilasi mukaiseksi.
Tämä lakkaamatta suorittamasi valintatyö, tämä alinomaa uudistettu
sopeutuminen, on sen oleellisena ehtona, mitä nimitämme terveeksi
järjeksi. Mutta sopeutuminen ja valinta pitävät sinua jatkuvan
_jännityksen_ tilassa. Sinä et ole siitä hetkellisesti tietoinen,
enempää kuin tunnet ilmakehän painoa. Mutta ajan pitkään sinä väsyt.
Terveen järjen omistaminen on kovin väsyttävää.
»Minä sanon sinulle vastikään eroavani sinusta nimenomaan sikäli,
etten tee mitään. Siitä ponnistuksesta, joka on sinun alinomaisena
askareenasi, minä kerrassaan pidätyn. Sinä kiinnyt elämään; minä olen
siitä irti. Minulle käy kaikki yhdentekeväksi. Minä en välitä mistään.
Nukkuminen merkitsee mielenkiinnon laukeamista.
[Tässä esittämäni käsitys on voittanut alaa sen jälkeen kun sitä
esitelmässäni ehdottelin. Käsite on päässyt psykologiaan; nukkujan
tajunnan yleisen tilan merkitsemiseksi on sepitetty sana _désintérêt_
(»mielenkiintoinen lauenneisuus», »harrastuksettomuus»). Tähän
käsitteeseen on hra Claparède oksastanut erittäin mielenkiintoisen
teorian, joka pitää unta elimistön puolustusvälineenä, todellisena
vaistona.]
Ihminen nukkuu sikäli ja täsmälleen saman verran kuin hänen
mielenkiintonsa nukkuu. Äidiltä, joka nukkuu lapsensa vierellä, voi
jäädä kuulematta tykinjyske, mutta lapsen huokaus hänet herättää.
Nukkuiko hän tosiaankin lapseensa nähden? Me emme nuku siihen nähden,
mikä jatkuvasti pitää yllä mielenkiintoamme.
»Sinä kysyt, mitä minä teen uneksiessani. Minä sanon sinulle, mitä sinä
teet valvoessasi. Sinä otat minut, — minut, unien minän, minut, koko
menneisyytesi, — ja sujutat minut, supistamalla ja yhä supistamalla,
siihen varsin pieneen kehään, jonka piirrät kulloisenkin toimintasi
ympärille. Se on valvomista, se on normaalista psykologista elämää, se
on taistelua ja tahtomista. Mitä unennäköön tulee, tarvitseeko minun
sitä sinulle selittää? Se on tila, johon joudut aivan luonnollisesti
kohta kun luovut pyrkimyksestäsi, kohta kun jäät keskittymättä yhteen
ainoaan kohtaan, heti kun lakkaat tahtomasta. Jos olet itsepintainen,
jos vaadit jonkinlaista selitystä, niin kysy, kuinka tahtosi menettelee
saadessaan jokaisena valveillaolon tuokiona välittömästi ja melkein
tajuttomasti keskitetyksi kaikki, mitä sinussa on, siihen kohtaan,
joka kiinnittää mieltäsi. Mutta käänny siinä tapauksessa valve-elämän
psykologian puoleen. Sen tärkeimpänä tehtävänä on vastausten antaminen
sinulle, sillä _valvominen_ ja _tahtominen_ ovat yksi ja sama asia.»
Niin sanoisi unteni minä. Ja se kertoisi meille paljon muitakin
asioita, jos antaisimme sille luvan. Mutta on jo aika päästä
päätökseen. Mikä on unen ja valveillaolon oleellisena erona? Kokoan
vastauksen muutamaan sanaan sanomalla, että samat kyvyt ovat toimessa
valveilla ja unessa, mutta että ne ovat toisessa tapauksessa
jännitetyt, toisessa lauenneet. Uni on koko tajunnan elämää,
keskityksen vaatimaa ponnistusta vailla. Me havaitsemme yhä, muistamme
yhä, ajattelemme yhä: vaikutelmia, muistikuvia ja ajatussarjoja voi
nukkujan mielessä olla runsaasti, sillä runsaus ei merkitse hengen
alueella ponnistusta. Ponnistusta vaatii _sopeuttamisen täsmällisyys_.
Jotta koiran haukunta ohimennen irrottaa muististamme pauhaavan
kuulijakunnan muistikuvan, ei meidän tarvitse tehdä mitään. Mutta
sitä varten, että se syrjäyttää kaikki muut kuvat ja hakee esiin
koiranhaukunnan muistikuvan, ja että sen sitten voimme tulkita, ts.
tosiaankin havaita haukkumiseksi, tarvitaan todellista ponnistusta.
Unennäkijällä ei ole enää siihen voimia. Sikäli ja vain sikäli hän
eroaa valvovasta henkilöstä.
Sellainen on ero. Se ilmenee monessa eri muodossa. Minä en ryhdy
seikkaperäisesti asiaa käsittelemään, vaan rajoitun kiinnittämään
huomiota pariin kohtaan: unennäön häilyväisyyteen, sen usein ylen
nopeaan kehittymiseen, siihen erityiseen tärkeyteen, jonka se antaa
merkityksettömille muistikuville.
Häilyväisyys on helposti selitettävissä. Koska unen olemukseen kuuluu,
ettei se täsmällisesti sovelluta aistimusta muistikuvaan, vaan jättää
asian sattuman varaan, voi samaan unen aistimukseen liittyä hyvinkin
erilaisia muistikuvia. Näkökentässä esiintyy esim. vihreä läikkä,
täynnä valkoisia pilkkuja. Se voi materialisoitua kukkanurmikon tai
biljardipöydän mielikuvaksi — ja moneksi muuksi. Kaikki ne tahtovat
herätä jälleen eloon aistimuksessa, kaikki ajavat aistimusta takaa.
Toisinaan ne saavuttavat sen vuoron perään; nurmikosta _tulee_
biljardipöytä, ja me näemme ihmeellisiä muodonmuutoksia. Toisinaan ne
taas saavuttavat sen yhtaikaa: silloin nurmikko on biljardipöytä —
mielettömyys, jota unennäkijä kenties yrittää korjata järkeilyllä, joka
tekee asian sitäkin mahdottomammaksi.
Eräiden unien nopea kehittyminen näyttää minusta saman syyn toiselta
vaikutukselta. Uni voi muutaman sekunnin aikana näyttää meille
sarjan tapauksia, jotka valveilla ollessamme vaatisivat päiväkausia.
Tunnettehan Alfred Mauryn kokemuksen:
[»Minä olin makuulla huoneessani; äitini istui vuoteeni vieressä.
Minä näen unta hirmuvallan ajasta; näen verilöylykohtauksia,
seison vallankumoustribunaalin edessä, näen Robespierren, Marat'n,
Fouquier-Tinvillen... väittelen heitä vastaan; minut tuomitaan
kuolemaan, kuljetetaan rattaissa vallankumoustorille; minä nousen
mestauslavalle; pyöveli sitoo minut, terä putoaa, minä tunnen pääni
irtautuvan ruumiista, herään mitä ankarimman tuskan ahdistamana ja
tunnen kaulallani sänkyni metallitangon, joka oli irtautunut ja
pudonnut niskanikamilleni niinkuin giljotiinin terä. Tuo oli tapahtunut
silmänräpäyksessä, kuten äitini minulle vakuutti, ja kumminkin oli tämä
ulkoapäin tuleva aistimus muodostanut lähtökohdan unennäölle, jossa
monet tapahtumat olivat seuranneet toisiansa.» Maury, _Le sommeil et
les rêves_ (»Uni ja unennäöt»), 4 p. s. 161.]
Se on jäänyt klassilliseksi, ja mitä siitä lieneekin viime aikoina
sanottu, minä pidän sitä todennäköisenä, sillä olen löytänyt
samankaltaisia kertomuksia unennäköä käsittelevästä kirjallisuudesta.
Tuo kuvien kova kiire ei kumminkaan ole millään muotoa salaperäinen.
Ottakaa huomioon, että unennäössä kuvat ovat ennen kaikkea
visuaalisia; ne keskustelut, joita unennäkijä luulee kuulleensa, ovat
enimmältä osalta herättyä uudelleen muodosteltuja, täydennettyjä ja
laajennettuja: eräissä tapauksissa myötäili kuvia kenties pelkkä
keskustelun _ajatus_, sen kokonaismerkitys. Mutta visuaalisia kuvia
voi esiintyä yhtaikaa, panoraaman tavoin, kuinka paljon tahansa; sitä
suuremmalla syyllä ne voivat sisältyä muutamaan toisiansa seuraavaan
tuokioon. Niinmuodoin ei ole kummastuttavaa, että unennäkö kerää
muutamaan sekuntiin sen, mikä valveilla ollessa kestäisi päiväkausia:
se näkyy supistelmana; uni menettelee lopulta samoin kuin muisti.
Valveilla ollessamme täytyy sen visuaalisen muistikuvan, joka toimii
visuaalisen aistimuksen tulkitsijana, tarkoin liittyä viimeksi
mainittuun, seurata sen kehkeämistä, käytellä sama aikamäärä;
sanalla sanoen: ulkonaisten tapahtumien tajuinen havaitseminen
kestää tasan yhtä kauan kuin tapahtumat itse. Unessa sitävastoin
visuaalisen aistimuksen tulkitsijamielikuva pääsee vapaaksi;
visuaalisen aistimuksen haihtuvaisuuden vuoksi ei muistikuva siihen
kiinny; tulkitsevan muistin rytmi ei niinmuodoin voi enää noudattaa
todellisuuden rytmiä, ja kuvat voivat, jos tahtovat, liukua ohi
huimaavaa vauhtia, kuten liukuisivat kinematografifilmin kuvat, ellei
niiden nopeutta säänneltäisi. Nopea liikunto ei ole, enempää kuin
runsaslukuisuuskaan, mikään voiman merkki hengen alueella: ponnistusta
vaatii aina säänteleminen, sopeuttamisen täsmällisyys. Tulkitsevan
muistin jännittyessä, sen kiinnittäessä tarkkaavaisuutensa elämään,
sen vapautuessa unen vallasta määräävät ulkomaailman tapaukset sen
rytmin ja hidastuttavat sen liikuntoa — niinkuin kellon heiluri leikkaa
osiin ja levittää useita vuorokausia kestäväksi joustimen jännityksen
laukeamisen, joka tapahtuisi melkein silmänräpäyksessä, jos joustin
olisi vapaa.
Lopuksi olisi vielä tutkittava, miksi unennäkö asettaa eräät
muistikuvat etusijalle verrattuina toisiin, jotka voisivat yhtä
hyvin liittyä kysymyksessäoleviin aistimuksiin. Unen oikkuja ei ole
suinkaan helpompi selittää kuin valvetilojen omituisuuksia, mutta
sopii osoittaa ainakin niiden ilmeisin suuntautuminen. Normaalisessa
unessa unennäkömme palauttavat pikemmin sellaisia ajatuksia, jotka
ovat salamana välähtäneet ohi, ja sellaisia esineitä, jotka olemme
havainneet niihin huomiotamme kiinnittämättä. Jos näemme yöllä
unta päivän tapahtumista, niin eniten palautumismahdollisuuksia on
merkityksettömillä eikä tärkeillä tapauksilla. Tässä kohden minä liityn
täydellisesti Delagen, W. Robertin ja Freudin käsityskantoihin.
[Tässä olisi puhuttava tukahdutetuista taipumuksista, joille Freudin
koulukunta on omistanut suuren joukon tutkimuksia. Sinä ajankohtana,
jolloin tämän esitelmän pidin, oli unennäköjä käsittelevä Freudin
teos ilmestynyt, mutta »psykoanalyysi» oli kaukana nykyisestä
kehitysvaiheestansa.]
Olen kadulla odottamassa raitiovaunua; se ei voi minuun koskea, koska
pysyttelen jalkakäytävällä. Mutta jos sen minua hipaistessa mahdollisen
vaaran ajatus vilahtaa mielessäni, — mitä sanonkaan: jos ruumiini
vaistomaisesti väistyy ilman että edes tajuan pelkääväni, niin voin
seuraavana yönä nähdä unta, että raitiovaunu minut murskaa. Istun
päivällä sairaan luona, jonka tila on epätoivoinen. Jos toivonsäde
syttyy minussa hetkeksikin — haihtuva, melkein havaitsematon välähdys —
niin uneni voi seuraavana yönä näyttää minulle potilaan parantuneena;
joka tapauksessa uneksin pikemmin parantumisesta kuin kuolemasta tai
taudista. Sanalla sanoen: ensi sijassa palautuu se, mikä on vähimmin
huomattu. Siinä ei ole mitään ihmeteltävää. Se minä, joka uneksii, on
hajamielinen minä, se laukeaa vireestänsä. Siihen sointuvat parhaiten
hajamielisyyden muistot, joissa ei ole ponnistuksen leimaa.
Tällaisia unennäköä koskevia huomioita olen tahtonut teille
esittää. Ne ovat sangen epätäydellisiä. Sitäpaitsi ne koskevat vain
sellaisia unia, jotka nykyään tunnemme, sellaisia, jotka muistamme
ja jotka kuuluvat pikemmin kevyeen uneen. Nukkuessamme me kenties
näemme aivan toisenlaisia unia, mutta niistä ei ole herätessämme
paljoakaan jäljellä. Minä olen taipuvainen uskomaan — mutta etupäässä
teoreettisten ja niinmuodoin hypoteettisten perusteiden nojalla
— että meillä silloin on avarampi ja yksityiskohtaisempi näkemys
menneisyydestämme. Tämän syvän unen tutkimiseen on psykologian
kohdistettava ponnistuksensa, ei ainoastaan tarkastellakseen siinä
tajuttoman muistin rakennetta ja toimintaa, vaan myöskin tutkiakseen
niitä salaperäisempiä ilmiöitä, jotka kuuluvat »psyykillisen
tutkimuksen» kohteisiin. Minä en uskalla lähteä seikkailemaan sille
alueelle, mutta en kumminkaan voi olla pitämättä melkoisen tärkeinä
Society for Psychical Research -seuran väsymättömällä innolla
keräämiä huomioita. Salatajunnan tutkiminen, työskentely hengen
pohjakerrostumissa erikoisen asianmukaisin menetelmin — siinä nousevan
vuosisadan sielutieteen tärkein tehtävä. Uskon varmaan, että sitä
odottavat kauniit keksinnöt, kenties yhtä tärkeät kuin menneinä
vuosisatoina fysiikan ja luonnontieteiden aloilla suoritetut. Sellaista
menestystä minä ainakin sille anelen ja sellaisin toivein päätän tämän
esityksen.