Kun on pidettävä tiedemiehen muistolle omistettu esitelmä, voi tuntua
kiusalliselta, että on käsiteltävä aihetta, joka olisi herättänyt
hänessä mielenkiintoa, enemmän tai vähemmän. Huxleyn nimi ei tuota
minulle mitään sentapaisia vaikeuksia. Pikemminkin olisi hankalaa
keksiä sellainen ongelma, joka olisi jättänyt välinpitämättömäksi
tämän suuren hengen, erään kaikkein monipuolisimpia Englannissa
viime vuosisadan kuluessa syntyneistä. Minusta on aina näyttänyt
siltä, että tajuntaa, elämää ja niiden välistä suhdetta koskevan
kolmiosaisen kysymyksen on täytynyt erikoisen voimakkaasti vedota
sellaisen luonnontutkijan ajatteluun, joka oli filosofi, ja koska
omasta puolestani en tiedä mitään tärkeämpää, olen valinnut juuri tuon
kysymyksen esitelmäni aiheeksi.
Ryhtyessäni ongelmaa käsittelemään en kumminkaan uskalla toivoa saavani
suurtakaan kannatusta filosofisista järjestelmistä. Se, mikä häiritsee,
ahdistaa, kiihottaa ihmisten enemmistöä, ei aina ole ensimmäisellä
sijalla metafyysikkojen teorioissa. Mistä me tulemme? Mitä olemme?
Minne menemme? Siinä ne äärimmäisen tärkeät kysymykset, jotka näemme
heti edessämme, jos filosofoimme järjestelmään sulkeutumatta.
Mutta ylen järjestelmällinen filosofia etäännyttää meidät noista
kysymyksistä asettamalla eteemme toisia ongelmia. Se kysyy: »Eikö tule
tietää, miten ratkaisu on etsittävä, ennenkuin ryhtyy sitä etsimään?
Tutkikaa ajatuksenne koneistoa, pohtikaa tietoanne ja arvostelkaa
arvosteluanne; saatuanne vakuuden välineen kelpoisuudesta voitte
pitää huolta sen käyttelemisestä.» Ikävä kyllä, se hetki ei saavu
milloinkaan. Minun nähdäkseni on olemassa yksi ainoa keino, jonka
nojalla käy päätteleminen kuinka pitkälle voi mennä: lähteä matkaan ja
kulkea eteenpäin. Jos etsimämme tieto on todella valaisevaa, jos sen
on avarrettava ajatustamme, niin ennakolta tapahtuva ajatuskoneiston
erittely voi vain osoittaa, että on mahdotonta mennä niin kauas. Siten
menetellen olemme tutkineet ajatustamme ennen sen avartumista, joka on
päämäärämme. Ryhtyessään ennen aikojansa harkitsemaan omaa olemustansa
ihmishenki masentuu eikä rohkene kulkea eteenpäin; muitta mutkitta
etenemällä se sensijaan lähestyy päämääräänsä ja huomaa lisäksi, että
osoitetut esteet olivat enimmältä osalta pelkkää kangastelua. Mutta
otaksukaamme niinkin, ettei metafyysikko vaihda filosofiaa kritiikkiin,
tarkoitusperää välineisiin, saalista saaliin varjoon. Ihmisen
alkuperää, luontoa ja kohtaloa koskevan ongelman eteen ehdittyänsä
hän siinäkin tapauksessa usein jättää ne huomiotta siirtyäkseen
kysymyksiin, joita pitää korkeampina ja joista ensinmainitun ratkaisu
muka riippuu: hän mietiskelee olemassaoloa yleensä, mahdollisuutta
ja todellisuutta, aikaa ja avaruutta, henkisyyttä ja aineellisuutta
laskeutuakseen sitten asteittaisesti tajuntaan ja elämään, joiden
ytimestä haluaisi saada selkoa. Helppo on kuitenkin havaita, että
tuollaiset mietiskelyt jäävät puhtaasti abstraktisiksi ja etteivät
ne koske olioita itseänsä, vaan sitä liian yksinkertaista käsitystä,
jonka mietiskelijä on niistä itselleen muodostanut niitä sitä ennen
kokemusperäisesti tutkimatta. Mahdotonta olisi selittää, miksi
erinäiset filosofit ovat mieltyneet niin kummalliseen menetelmään,
ellei se osoittautuisi kolmessa suhteessa edulliseksi: se hivelee
heidän itserakkauttansa, helpottaa heidän työtänsä ja väläyttelee
heidän näkyviinsä lopullisen tiedon harhakuvaa. Koska se johtaa heidät
johonkin varsin yleiseen teoriaan, melkein sisällöttömään käsitteeseen,
voivat he myöhemmin, taaksepäin katsahtaessaan, sijoittaa käsitteeseen
kaiken sen, mitä kokemus on asiasta opettanut. Silloin he väittävät
ennakoineensa kokemusta pelkästään järkeilyn nojalla, ennakolta
koonneensa avarampaan käsitteeseen ne todellisuudessa ahtaammat, mutta
ainoat vaikeasti muodostettavat ja ainoat säilyttämisen arvoiset
käsitteet, joihin tosiasiain perinpohjainen tutkiminen johtaa. Kun
toisaalta mikään ei ole helpompaa kuin geometrinen, abstraktisten
käsitteiden varassa tapahtuva järkeily, niin he saavat vaivatta
sommitelluksi oppirakennelman, joka on kaikin puolin sopusointuinen ja
näyttää täsmällisyydellään väkisinkin vaativan itselleen tunnustusta.
Mutta tämä täsmällisyys johtuukin vain siitä, että on käytetty
kehittelyn pohjana kaavamaista ja jäykkää käsitettä sen sijaan että
olisi lähdetty noudattelemaan todellisuuden mutkaisia ja muuttuvia
ääriviivoja. Kuinka paljon otollisempi olisikaan vaatimattomampi
filosofia, joka ryhtyisi suoraa päätä käsittelemään esinettänsä
huolimatta niistä perusteista, joista se näyttää riippuvan! Se ei
enää tavoittelisi välitöntä varmuutta, joka todellisuudessa on
lyhytaikainen. Se tyytyisi omaan aikaansa. Siitä koituisi asteittainen
nousu kohti valkeutta. Yhä avartuvan kokemuksen nojalla me pääsisimme
yhä todennäköisempiin tuloksiin ja lähenisimme lopullisen varmuuden
rajaa.
Olen puolestani sitä mieltä, ettei löydy periaatetta, josta käsin
suurten ongelmien ratkaisu olisi matemaattisesti johdettavissa. Tosin
en näe myöskään sellaista ratkaisevaa tosiasiaa, joka selvittäisi
kysymyksen lopullisesti, kuten fysiikassa ja kemiassa voi sattua.
Kokemuksen eri piireissä luulen kuitenkin havaitsevani erilaisia
tosiasiaryhmiä, joista tosin yksikään ei suo meille toivomaamme tietoa,
mutta jotka kaikki osoittavat meille, mihin suuntaan on kuljettava,
jotta sen löydämme. Suunnan tunteminen joka tapauksessa on jonkin
arvoista. Ja suuriarvoista on, jos tunnemme niitä useita, sillä niiden
täytyy suuntautua kohti samaa pistettä, ja juuri sitä pistettä me
etsimme. Sanalla sanoen: meillä on jo nyt eräitä tosiasialinjoja, jotka
eivät jatku riittävän kauas, mutta joita voimme otaksuman varassa
pitentää. Minä aion lähteä teidän kanssanne seurailemaan eräitä niistä.
Jokainen erikseen johtaa meidät pelkkään todennäköiseen päätelmään,
mutta kaikki yhdessä, toisiansa läheten, avaavat näkyviimme niin
runsaan määrän todennäköisyyttä, että toivottavasti tunnemme kulkevamme
kohti varmuutta, jota lähestymme asteittain, rajoittamattomien aikojen
kuluessa, yhtyneitten hyvien tahtojen yhteisen ponnistuksen varassa.
Filosofia näet ei silloin ole yhden ainoan ajattelijan rakennelma,
hänen järjestelmällinen teoksensa. Se sietää, se vaatii alinomaa
lisäyksiä ja korjauksia. Se edistyy samoin kuin positiivinen tiede ja
on, kuten viimeksi mainittukin, yhteistyön tulos.
* * * * *
Ryhtykäämme nyt tarkastelemaan ensimmäistä suuntaviivaamme. Henki
merkitsee ennen kaikkea tajuntaa. Mutta mitä merkitsee tajunta? En
tietenkään ryhdy määrittelemään asiaa, joka on aivan selvä, alinomaa
meidän kokemuksellemme alttiina. Sen sijaan, että sommittelisin
määritelmän, epämääräisemmän kuin asia itse, luonnehdin sitä
mainitsemalla sen ilmeisimmän piirteen: tajunta merkitsee ennen
kaikkea muistia. Muistin alueen ei tarvitse olla avara, se saattaa
käsittää ainoastaan vähäisen osan menneisyyttä, se voi säilyttää vain
äskeisimmät tapahtumat, mutta muisti on olemassa — ellei, niin ei ole
tajuntaakaan. Tajunta, joka ei säilyttäisi mitään menneisyydestään,
joka alinomaa unohtaisi itsensä, häviäisi ja heräisi eloon joka hetki —
voiko paremmin määritellä tajuttomuutta? Eikö Leibniz sanoessaan aineen
olevan »hetkellistä henkeä» siten tahtoen tai tahtomattaan selittänyt
sitä tajuttomaksi? Tajunta siis on aina muistia, menneisyyden
säilymistä ja kasautumista nykyisyydessä.
Mutta tajunta on aina tulevaisuuden ennakointia. Tarkastelkaa henkenne
suuntaa minä hetkenä tahansa, niin huomaatte sen askartelevan
nykyisyydessä, mutta pitävän erikoisesti silmällä tulevaisuutta.
Tarkkaavaisuus on odotusta, ja tajunnassa ilmenee aina jonkinlainen
elämään kohdistuva tarkkaavaisuus. Tulevaisuus on edessämme, se kutsuu
meitä tai pikemmin vetää meitä puoleensa; tästä keskeytymättömästä
vetämisestä, joka saa meidät etenemään ajan tiellä, aiheutuu myös
lakkaamaton toimintamme. Toiminta on aina työntymistä tulevaisuuteen.
Tajunnan ensimmäisenä toimintana siis on: säilyttää sitä, mitä ei
enää ole ja ennakoida sitä, mitä ei vielä ole. Siltä puuttuisi
nykyisyys, jos nykyisyys rajoittuisi matemaattiseen tuokioon.
Sellainen tuokio on vain pelkkä teoreettinen raja, joka erottaa
menneisyyden tulevaisuudesta. Se voidaan tarkkaan katsoen käsittää,
mutta havaittavissa se ei ole milloinkaan; kun luulemme siihen
yltäneemme, se onkin jo meistä etäällä. Todellisuudessa me havaitsemme
vain jonkinlaisen tiheän keston, jonka kahtena tekijänä ovat äskeisin
menneisyytemme ja lähin tulevaisuutemme. Me nojaamme menneisyyteen ja
taivumme tulevaisuuteen; nojaaminen ja taipuminen siis ovat tajuisen
olennon ominaisuuksia. Jos haluatte, voimme niinmuodoin sanoa, että
tajunta on olleen ja tulevan välinen yhdysviiva, menneisyyttä ja
tulevaisuutta toisiinsa liittävä silta. Mutta mitä virkaa on tuolla
sillalla ja mikä on tajunnan tehtävänä?
Voidaksemme tuohon kysymykseen vastata meidän on saatava selville,
mitkä ovat tajuisia olentoja ja mihin saakka tajunnan alue luonnossa
ulottuu. Tällöin emme saa vaatia täydellistä, ehdotonta, matemaattista
selvyyttä; jos sen teemme, emme saavuta lainkaan tulosta. Ehdottoman
varmasti tietääkseen, että jokin olio on tajuinen, täytyisi siihen
syventyä, yhtyä yhdeksi sen kanssa, olla se. Olen varma siitä,
ettei kukaan teistä kykene kokemuksen enempää kuin järkeilynkään
nojalla todistamaan, että minä, joka tässä teille puhun, olen
tajuinen olento. Voisinhan olla luonnon kekseliäästi sommittelema,
liikkuva ja jutteleva automaatti; sanat, joiden avulla selitän itseni
tajuiseksi, voisivat nekin olla tajuttomasti lausutut. Mutta vaikka
asia ei olekaan mahdoton, myönnätte varmaan, ettei se ole ollenkaan
todennäköinen. Teidän ja minun kesken vallitsee ilmeinen ulkonainen
samankaltaisuus, ja tämän ulkonaisen samankaltaisuuden nojalla te
päättelette sisäistäkin yhtäläisyyttä olevan olemassa. Sellainen
analogiaan nojautuva päättely tosin johtaa vain todennäköisyyteen,
mutta on paljon tapauksia, joissa todennäköisyys on riittävän suuri
vastatakseen käytännössä täyttä varmuutta. Seuratkaamme siis analogian
juonta tutkien mihin saakka tajuisuus ulottuu, missä kohden se taukoaa.
Toisinaan sanotaan: »Tajuntamme ja aivomme ovat yhteydessä keskenänsä;
tajunta on niinmuodoin katsottava ominaiseksi ainoastaan niille
elollisille olennoille, joilla on aivot.» Sellaisen todistelun
virheellisyys on kumminkin silmäänpistävä. Siten päätellen voisi
yhtä hyvin sanoa: »Ruoansulatuksemme ja vatsamme ovat yhteydessä
keskenänsä; niinmuodoin sulattavat ruokaansa vain ne elolliset
olennot, joilla on vatsa.» Mutta niin ollen erehtyisi pahoin, sillä
ruoan sulattamiseen ei välttämättä tarvita vatsaa, eipä edes mitään
elimiä: ameeba sulattaa ravintonsa, vaikka onkin vaivoin omaan
muotoonsa erikoistunut alkulimajoukkio. Elollisen ruumiin muuttuessa
moniosaisemmaksi ja täydellisemmäksi työ jakautuu; eri toiminnoissa
tulevat kysymykseen eri elimet, ja ruoansulatuskyky rajoittuu vatsaan
tai yleisemmin sanoen ruoansulatuselimiin, jotka suorittavat tehtävän
paremmin, koska niillä ei ole muuta virkaa. Samaten ihmisen tajunta
kieltämättä liittyy aivoihin, mutta siitä ei johdu, että aivot ovat
tajunnalle välttämättömät. Mitä alemmaksi laskeudutaan eläinten
joukossa, sitä yksinkertaisempina ja erillisempinä ilmenevät eri
hermokeskukset; vihdoin hermostolliset ainekset katoavat, peittyvät
vähemmän erikoistuneen elimistön massaan. Eikö meidän ole otaksuminen,
että tajunta, joka korkeimmilla elollisilla olennoilla liittyy erittäin
moniosaisiin hermokeskuksiin, noudattelee hermojärjestelmää pitkin
matkaa ja että se, hermoaineksen vielä piillessä erikoistumattomassa
elollisessa aineessa, itsekin siihen hajautuu, epämääräisenä ja vähiin
tyrehtyneenä, mutta ei olemattomiin hävinneenä? Niinpä voisi oikeastaan
kaikki, mikä on elävää, samalla olla tajuista: periaatteellisesti
ulottuu tajuisuus yhtä laajalle kuin elämä. Mutta onko todellisuudessa
niin laita? Eikö se voi uinahtaa tai sammua? Luultavaa kyllä. Eräs
toinen tosiasiain linja johtaa meidät niin päättelemään.
Siinä tajuisessa olennossa, jonka tunnemme parhaiten, tajunta
työskentelee aivojen välityksellä. Luokaamme silmäys ihmisen aivoihin
nähdäksemme miten ne toimivat. Aivot ovat osa hermojärjestelmää, johon
aivojen ohella kuuluvat selkäydin, hermot ym. Selkäytimessä sijaitsee
mekanismeja, jotka ovat milloin hyvänsä valmiit suorittamaan ruumiin
vaatimia monimutkaisia toimintoja muistuttaen sikäli konesoittimeen
sijoitettavaa perforoitua paperia, joka ennakolta kuvaa soittimen
esittämiä säveliä. Jokaisen näistä mekanismeista voi saada välittömästi
toimimaan jokin ulkonainen aihe; silloin ruumis heti suorittaa eräitä
järjestelmällisiä liikkeitä vastaukseksi saamaansa kiihokkeeseen.
Mutta on olemassa tapauksia, jolloin kiihoke, selkäytimeen
vaikuttaessaan, ei aiheutakaan välitöntä vastavaikutusta, vaan kohoaa
ensin aivoihin, laskeutuu ja saattaa selkäytimen mekanismin toimimaan
vasta aivojen välityksellä. Miksi tämä kiertotie? Mitä hyötyä on
aivojen väliintulosta? Arvaamme asian helposti, jos tarkastelemme
hermojärjestelmän yleistä rakennetta. Aivot ovat yhteydessä selkäytimen
mekanismeihin yleensä eikä ainoastaan johonkin niistä, joten aivoihin
saapuu kaikenlaisia eikä vain joitakin määrättyjä kiihokkeita. Ne
siis muodostavat risteyksen, missä jokaista aistirataa pitkin saapuva
värähtely voi suuntautua mille liikuntoradalle tahansa. Ne toimivat
kommutaattorina, jonka nojalla erään elimistönosan vastaanottama
virta voidaan kääntää kohti tahdon määräämää liikuntokoneistoa.
Kiertoteitse liikkuessaan vaikutelma niinmuodoin ilmeisesti saa aivot
panemaan käyntiin liikuntomekanismin, joka on valittu eikä pakollisesti
vaikutelman alaiseksi joutunut. Selkäytimessä on paljon valmiita
vastauksia olosuhteiden mahdollisesti asettamia kysymyksiä varten;
aivot asiaan puuttuessaan laukaisevat niistä soveliaimman. Aivot ovat
_valinnan_ elin.
Mitä alemmalle tasolle tulemme eläinten joukossa, sitä epämääräisemmän
rajan huomaamme selkäytimen ja aivojen toimintojen välillä.
Valintakyky, joka on aluksi paikallistunut aivoihin, laajenee
vähitellen selkäytimeen, joka silloin sommittelee vähemmän mekanismeja
ja epäilemättä myös käyttelee niitä vähemmän täsmällisesti. Missä
hermojärjestelmä on alkeellinen — ja sitäkin suuremmalla syyllä, missä
ei enää ole selvästi erotettavia hermoaineksia — automaattisuus ja
valinta sulautuvat yhteen: vastavaikutus yksinkertaistuu siinä määrin,
että näyttää melkein mekaaniselta, mutta epäröi ja haparoi sentään
yhä ikäänkuin olisi vielä tahallinen. Palauttakaa mieleenne ameeba,
josta vastikään oli puhe. Joutuessaan lähelle sellaista ainetta, josta
voi saada itselleen ravintoa, se sinkoaa ulospäin säikeitä, jotka
kykenevät tempaamaan kiinni ja kokoamaan yhteen vieraita kappaleita.
Nuo valeraajat ovat todellisia elimiä ja niinmuodoin mekanismeja, mutta
ne ovat satunnaista asiaintilaa varten luotuja tilapäisiä elimiä,
joissa näyttää jo ilmenevän valinnan alkeita. Sanalla sanoen: pitkin
animaalisen elämän sarjaa, joskin sitä epämääräisemmässä muodossa, mitä
alemmalle tasolle laskeudumme, näemme ilmenevän valintakykyä, ts. kykyä
vastata määrättyyn kiihokkeeseen enemmän tai vähemmän aavistamattomin
liikkein. Siinä on tulos toisen tosiasialinjan tarkastelusta. Se
täydentää aikaisempaa päätelmäämme, sillä jos, kuten sanoimme, tajunta
säilyttää menneisyyttä ja ennakoi tulevaisuutta, niin tuo epäilemättä
tapahtuu sen vuoksi, että tajunnan tehtävänä on valinnan suorittaminen:
valitessa täytyy ajatella mitä voi tehdä ja palauttaa mieleensä
entisten tekojen seurauksia, edullisia samoin kuin vahingollisiakin,
täytyy ennakoida ja täytyy muistaa. Mutta toisaalta päätelmämme
täydellisyydessään antaa meille todennäköisen vastauksen taannoiseen
kysymykseen: ovatko kaikki elävät olennot tajuisia olentoja, vai
peittääkö tajuisuus vain osan elämän aluetta?
Jos tajunta tosiaankin merkitsee valintaa ja jos tajunnan tehtävänä on
ratkaisun suorittaminen, on tuskin luultavaa, että tajuntaa tavataan
organismeissa, jotka eivät liiku omaehtoisesti ja joilla ei ole mitään
ratkaisua suoritettavanaan. Itse asiassa ei ole elollista olentoa,
jolta omaehtoisen liikkumisen kyky näyttäisi kerrassaan puuttuvan.
Kasvikunnassakin, missä organismi yleensä on kiinni maaperässä,
liikkumiskyky pikemmin uinuu kuin kokonaan puuttuu; jos siitä voi
olla hyötyä, se jälleen herää. Minä uskon sen oikeastaan kuuluvan
kaikille elollisille olennoille, kasveille samoinkuin eläimillekin.
Monet niistä kuitenkin todellisuudessa siitä luopuvat — monet eläimet,
varsinkin sellaiset, jotka elävät toisten organismien loisina ja joiden
ei tarvitse siirtyä paikaltaan löytääkseen ravintonsa, ja useimmat
kasvit. Eivätkö viimeksimainitut olekin, kuten on sanottu, maan
loisia? Minusta näyttää niinmuodoin todennäköiseltä, että tajunta,
joka alkujaan asuu kaikessa elollisessa, vaipuu uneen, milloin ei
enää ole omaehtoista liikuntaa, ja kiihtyy, milloin elämä taipuu
kohti vapaata toiminnallisuutta. Onhan muuten jokainen meistä voinut
todentaa tämän lain omassa itsessänsä. Mitä tapahtuukaan, kun jokin
toimintamme menettää omaehtoisen luonteensa ja muuttuu automaattiseksi?
Tajuisuus vetäytyy siitä pois. Opetellessamme esimerkiksi jotakin
ruumiinharjoitusta suoritamme aluksi jokaisen liikkeen tajuisesti,
koska se johtuu meistä, pohjautuu ratkaisuumme ja edellyttää valintaa.
Mutta sitä mukaa kuin liikkeet punoutuvat kiinteämmin toisiinsa ja
määräävät mekaanisemmin toisiansa siten vapauttaen meidät ratkaisun
ja valinnan suorittamisesta, niihin kohdistuva tajuisuutemme vähenee
ja häviää. Mitkä ovat, toisaalta, ne hetket, jolloin tajuntamme on
valppaimmillaan? Eivätkö ne ole sisäisen taitekohdan tuokioita, jolloin
joudumme epäröimään kahden tai useamman mahdollisen vaihtoehdon edessä,
jolloin tunnemme, että tulevaisuus on oleva sellainen, miksi sen itse
muodostamme? Tajuntamme intensiteetin vaihtelut näyttävät niinmuodoin
vastaavan suurempaa tai pienempää valinnan, tai jos niin haluatte,
luovan työn määrää, jonka kohdistamme toimintaamme. Kaikki seikat
kehottavat uskomaan, että niin on laita tajunnan yleensä. Jos tajunta
tarkoittaa muistia ja ennakointia, niin tajunta ja valinta merkitsevät
yhtä.
Ajatelkaamme siis elollista ainetta sen alkeellisessa muodossa,
sellaisena kuin se aluksi on voinut esiintyä. Se on yksinkertainen,
hyytelömäinen alkulimamassa, kuten ameebassa, se voi vaihtaa muotoansa
mielin määrin ja on siis epämääräisesti tajuinen. Kun se nyt alkaa
kasvaa ja kehittyä, on sillä kaksi uraa edessänsä. Se voi suuntautua
kohti liikuntoa ja toimintaa — kohti yhä tehokkaampaa liikuntoa ja
yhä vapaampaa toimintaa: siinä on vaaranuhkaa ja seikkailua, mutta
myös tajuntaa yhä kasvavine syvyys- ja intensiivisyysasteineen.
Toisaalta se voi hylätä toiminta- ja valintakyvyn, jotka ovat siinä
idullaan, ja järjestäytyä hankkimaan lähimmästä ympäristöstään mitä
tarvitsee, sen sijaan, että lähtisi sitä etäämpää etsimään: siinä on
silloin varma, rauhallinen, porvarillinen olomuoto, mutta myöskin
turtumus, liikkumattomuuden ensimmäinen vaikutus, ja kohta seuraa
lopullinen horroksiin vaipuminen, tajuttomuus. Nämä ovat ne kaksi
uraa, jotka tarjoutuivat elämän kehittymiselle. Elollinen aine on
lähtenyt kulkemaan osaksi toista, osaksi toista pitkin. Ensimmäinen
on suurin piirtein katsoen eläinkunnan suuntautumistie (minä sanon
»suurin piirtein katsoen», koska useat eläinlajit luopuvat liikunnasta
ja samalla epäilemättä myöskin tajunnasta); toinen edustaa suurin
piirtein katsoen kasvien suuntautumista (sanon jälleen »suurin piirtein
katsoen», sillä liikuntakyky ja luultavasti myöskin tajunta voivat
toisinaan valveutua kasvissa).
Jos tältä näkökannalta tarkastelemme elämää sellaisena kuin se
esiintyy maailmaan ilmestyessään, näemme sen tuovan mukanansa jotakin
sellaista, joka jyrkästi eroaa karkeasta aineesta. Sinänsä maailma
tottelee välttämättömyyden lakeja. Määrätyissä olosuhteissa aine
esiintyy määrätyllä tavalla, mitään sen vaihetta ei ole mahdoton
edeltäpäin arvata: jos tieteemme olisi täydellinen ja laskelmakykymme
rajaton, tietäisimme ennakolta kaikki, mitä epäorgaanisessa aineen
maailmassa, sen massassa ja aineosissa, tulee tapahtumaan, samoin
kuin nyt voimme ennakolta määrätä auringon tai kuun pimenemisen.
Sanalla sanoen: aine on inertiaa, geometriaa, välttämättömyyttä.
Elämän ohella ilmestyy ennakolta arvaamaton ja vapaa liikunto. Elävä
olento valitsee tai pyrkii valitsemaan. Sen tehtävänä on luova työ.
Maailmassa, jossa kaikki muu on määrättyä, ympäröi sitä epämääräisyyden
vyöhyke. Koska tulevaisuuden luomista varten on valmistettava jotakin
nykyisyydessä, koska tulevaisen valmistelu voi tapahtua ainoastaan
siten, että käytetään hyväksi sitä, mikä on ollut, elämä pyrkii alun
pitäen säilyttämään menneisyyttä ja ennakoimaan tulevaisuutta, joten
nykyisyys ja tulevaisuus tunkeutuvat toisiinsa muodostaen jakamattoman
jatkuvuuden: tämä muisti ja tämä ennakointi ovat, kuten olemme nähneet,
tajunta itse. Ja siksi ulottuu tajunta, oikeastaan, joskaan ei
tosiasiallisesti, yhtä laajalle kuin elämä.
Tajunta ja aineellisuus ilmenevät niinmuodoin jyrkästi erilaisina
olemassaolon muotoina, vieläpä toistensa vastakohtinakin, jotka
järjestävät välisensä suhteet niin hyvin kuin voivat, joten syntyy
eräänlainen _modus vivendi_. Aine merkitsee välttämättömyyttä, pakkoa,
tajunta vapautta, mutta miten ne toisiansa vastustanevatkaan, elämä
keksii keinon niiden sovittamiseksi. Elämä onkin vapautta, joka
työntyy välttämättömyyteen muovaten sitä omaksi hyödyksensä. Se ei
olisi ajateltavissakaan, ellei determinismi, jota aine tottelee, voisi
hellittää ankaruuttansa. Mutta otaksukaamme, että aine eräinä hetkinä,
eräissä kohdin osoittaa jonkinlaista joustavuutta. Sellaisiin kohtiin
sijoittuu tajunta. Se sijoittuu niihin paneutumalla aivan pieneksi,
mutta päästyään kerran paikoilleen se laajenee, avartaa osuuttansa ja
saa lopulta valtoihinsa kaikki, koska sillä on käytettävänään aikaa ja
koska vähäisinkin indeterminaation määrä rajattomasti lisääntyessään
voi luoda vapautta miten paljon tahansa. — Samaan päätelmään johdumme
noudattamalla toisia tosiasialinjoja, jotka ilmaisevat asian vielä
täsmällisemmin.
Jos tutkimme, miten elollinen olio menettelee liikkeitä suorittaessaan,
havaitsemme menetelmän aina samaksi. Se perustuu siihen, että elimistö
käyttää hyväkseen eräitä aineita, joita sopii nimittää räjähtäviksi ja
jotka ruudin tavoin odottavat vain sytyttävää kipinää pamahtaaksensa.
Minä tarkoitan ravintoaineita, erikoisesti kolmijakoisia aineita —
hiilihydraatteja ja rasvoja. Niihin on keräytynyt melkoinen määrä
potentiaalista energiaa, joka on valmis muuttumaan liikkeeksi. Tuon
energian ovat kasvit vähitellen lainanneet auringolta, ja eläin,
joka käyttää ravintonansa kasvia, tai eläintä, joka on käyttänyt
ravintonansa kasvia, tai eläintä, joka on käyttänyt ravintonansa
eläintä, joka sekin on käyttänyt ravintonansa toista, kasvien varassa
elävää eläintä jne., vain siirtää elimistöönsä räjähdysainetta, jonka
elämä on valmistanut keräten auringon energiaa. Suorittaessaan jonkin
liikkeen se vapauttaa vangittua energiaa; sitä varten sen tarvitsee
vain irrottaa telkisäppi, hipaista kitkatonta liipaisinta ja herättää
kipinä: räjähdys tapahtuu ja syntyy liike valittuun suuntaan. Se
seikka, että ensimmäiset elolliset oliot häilyvät kahden kehityslinjan,
kasvi- ja eläinelämän, vaiheilla, johtuu siitä, että elämä aluksi otti
tehtäväksensä sekä räjähdysaineen valmistamisen että sen käyttelemisen
liikkeiden hyväksi. Sitä mukaa kuin kasvit ja eläimet erikoistuivat,
elämä jakautui kahteen alueeseen siten erottaen toisistaan molemmat
alkuansa yhtyneinä esiintyneet toiminnot. Toisessa tapauksessa se
huolehti etupäässä räjähdysaineen valmistamisesta, toisessa sen
räjähdyttämisestä. Mutta tarkasteltakoonpa elämää sen kehityksen
alku- tai loppukohdassa, sen tehtävänä on aina toisaalta asteittainen
keräämistyö, toisaalta äkillinen kuluttaminen: sille on tärkeätä saada
aine keräämään hitaan ja vaivalloisen menetelmän avulla potentiaalista
energiaa, joka muuttuu tuokiossa liike-energiaksi. Kuinka muuten
menettelisikään vapaa alkusyy, joka ei kykene murtamaan aineen
vallitsijana esiintyvää välttämättömyyttä, mutta kykenee sentään sitä
taivuttamaan, ja joka tahtoisi varsin pienen, aineeseen kohdistuvan
vaikutuksen nojalla saada sen suorittamaan yhä tehokkaampia liikkeitä
yhä paremmin valikoituun suuntaan? Se menettelisi juuri mainitulla
tavalla. Se pyrkisi siihen, ettei sen tarvitse kuin irrottaa säppi tai
toimittaa kipinä, käyttää silmänräpäyksessä hyväkseen energiaa, jonka
aine on kerännyt kaikkien siihen tarvittavien aikojen kuluessa.
Samaan tulokseen johdumme vielä kolmattakin tosiasialinjaa
noudattelemalla, tarkastelemalla elollisessa oliossa teon edellä
käyviä mielikuvia eikä enää tekoa itseänsä. Mistä merkistä me yleensä
tunnemme toiminnanmiehen, henkilön, joka lyö leimansa tapahtumiin,
joihin kohtalo hänet johdattaa? Eikö ole laita niin, että hän kokoaa
kuvasarjan, lyhyen tai pitkän, silmänräpäykselliseksi näkemykseksi?
Mitä suurempi määrä menneisyyttä hänen nykyisyyteensä sisältyy, sitä
painavampi on se massa, jonka hän työntää tulevaisuuteen uhkaavien
mahdollisuuksien vastapainoksi. Hänen tekonsa on kuin nuoli: se
singahtaa eteenpäin sitä kiivaammin, mitä enemmän mielikuvat
jännittyvät taaksepäin, kohti menneisyyttä. Miten suhtautuukaan
tajuntamme havainnon esineenä olevaan aineeseen? Yhtenä ainoana
tuokionansa se käsittää tuhansia miljoonia värähdyksiä, jotka
esiintyvät elottomassa aineessa peräkkäisinä ja joista ensimmäinen ja
viimeinen näkyisivät äärettömän kaukana toisistaan, jos aine kykenisi
muistamaan. Kun avaan silmäni ja suljen ne heti jälleen, niin kokemani
valoaistimus, jonka käsittää yksi ainoa elämäni tuokio, on suunnattoman
pitkän, ulkomaailmassa kehittyvän historian tihentymä. Siihen
sisältyy triljoonia toisiansa seuraavia värähtelyjä, ts. niin pitkä
tapahtumien sarja, että jos tahtoisin sen laskea, kuluttaisin siihen
tuhansia vuosia, miten säästävästi aikaani käyttelisinkin. Mutta nämä
yksitoikkoiset ja himmeät tapahtumat, jotka täyttäisivät tajuiseksi
muuttuneessa aineessa kolmekymmentä vuosisataa, valtaavat yhden
ainoan silmänräpäyksen minun tajunnassani, joka kykenee ne kokoamaan
kuvanomaiseksi valoaistimukseksi. Samaa voisi muuten sanoa kaikista
muistakin aistimuksista. Tajunnan ja aineen yhtymäkohdassa sijaiten
aistimus tihentää meille ominaisessa ja tajuntaamme luonnehtivassa
kestossa äärettömiä vaiheita siitä, mitä sopisi, sanan merkitystä
avartaen, nimittää elottomien olioiden kestoksi. Jos havaintomme siten
kerää yhteen aineen tapahtumia, eikö meidän tule ajatella tarkoituksena
olevan, että toimintamme pääsee niitä vallitsemaan? Otaksukaamme
esimerkiksi, että aineeseen luonnostaan kuuluva välttämättömyys on
voitettavissa, kunakin hetkenänsä, ainoastaan äärimmäisen ahtaissa
rajoissa. Miten silloin menettelisikään tajunta, joka siitä huolimatta
tahtoisi luoda aineen maailmaan vapaata toimintaa, vaikkapa vain
irrottaakseen säpin tai suunnatakseen jotakin liikuntoa? Eikö se
menettelisi juuri kuvailemallamme tavalla? Eikö meidän tule odottaa
huomaavamme tajunnan ja elottomien olentojen keston välillä sellaista
jännityksen eroa, että lukemattomat aineen maailman hetket voivat
sisältyä yhteen ainoaan tajuisen elämän tuokioon, joten tahdottu
toiminta, jonka tajunta jonakin tuokionansa suorittaa, voi levitä
suunnattoman lukuisiin aineen hetkiin siten kooten itseensä ne melkein
äärettömän pienet pakottomuuden määrät, joita ne sisältävät. Toisin
sanoen: eikö tajuisen olennon keston jännitys määrää tarkalleen hänen
toimintavoimaansa, sitä vapaan ja luovan toiminnallisuuden määrää,
jonka hän voi maailmaan tuoda? Minä uskon, että niin on laita, mutta
en tahdo tällä kertaa asiaa erikoisesti korostaa. Sanon vain, että
tämä uusi tosiasialinja johtaa meidät samaan kohtaan kuin edellinen.
Tarkastelimmepa tajunnan määräämää tekoa tai tekoa valmistelevaa
havaintoa, kummassakin tapauksessa tajunta ilmenee meille voimana,
joka työntyy aineeseen ottaakseen sen valtoihinsa ja käytelläkseen
sitä hyödyksensä. Sillä on kaksi toisiansa täydentävää menetelmää:
toisaalla räjähdystoiminta, joka vapauttaa hetkessä valittuun suuntaan
purkautuvan tarmon, jota aine on kerännyt pitkien aikojen kuluessa,
toisaalla tihennystyö, joka kerää tuohon ainoaan tuokioon lukemattomat
aineen suorittamat pienet tapahtumat supistaen äärettömän pitkän
tarinan yhdeksi sanaksi.
Asettukaamme vihdoin siihen kohtaan, missä nämä eri linjat lähenevät
toisiansa. Toisaalla näemme välttämättömyyden alaisen aineen, jolta
puuttuu muisti ja joka korkeintaan kelpaa silloittamaan kahden eri
hetkensä välisen juovan jokaisen hetken voidessa johtaa itsensä
edellisestä lisäämättä mitään maailmassa jo olevaan sisältöön.
Toisaalla tajunta, ts. muisti ja vapaus, luovan toiminnan tasainen
jatkuvaisuus kestossa, jossa tapahtuu todellista kasvamista — kestossa,
joka avartuu itsestään, jossa menneisyys säilyy jakamattomana ja
kehittyy kuin kasvi, ikäänkuin taikakasvi, joka alinomaa keksii
itselleen uuden muodon, uudet lehti- ja kukkamuodot. Minusta muuten
näyttää epäilemättömältä, että nämä kaksi olemisen muotoa — aine
ja tajunta — johtuvat yhteisestä alkulähteestä. Minä olen kerran
aikaisemmin yrittänyt osoittaa, että jos ensinmainittu on toisen
vastakohta, jos tajunta on toimintaa, joka lakkaamatta luo ja
rikastuttaa itseänsä, aineen ollessa toimintaa, joka hajoaa tai riutuu,
ei ainetta enempää kuin tajuntaakaan voida selittää niiden itsensä
nojalla. En tahdo nyt asiaan palata; tyydyn sanomaan, että näen elämän
koko kehittymisessä maapallollamme luovan tajunnan läpäisemässä
ainetta, ponnistuksen, jonka tarkoituksena on älykkyyden ja keksinnän
avulla vapauttaa jotakin, mikä eläimessä pysyy sidonnaisena ja irrottuu
lopullisesti ainoastaan ihmisessä.
On turhaa ryhtyä yksityiskohtaisesti tarkastelemaan niitä huomioita,
jotka Lamarckista ja Darwinista lähtien ovat yhä suuremmassa määrin
vakaannuttaneet lajien kehitystä koskevaa aatetta, jonka mukaan lajit
syntyvät toisistansa alkaen kaikkein yksinkertaisimmista elimellisistä
muodoista. Emme voi kieltäytyä kannattamasta hypoteesia, jolla on
puolellansa vertailevan anatomian, embryologian ja paleontologian
kolminkertainen todistus. Tiede on samalla osoittanut, millaisin
seurauksin elämän koko kehityksessä ilmenee oleviin olosuhteisiin
sopeutumisen välttämättömyys, jonka alaisia elolliset oliot ovat.
Mutta tämä välttämättömyys näyttää selittävän elämän päätymisen
määrättyihin muotoihin eikä sitä liikuntoa, joka johtaa elimellistä
muotoutumista yhä korkeammalle asteelle. Alkeellinen organismi sopeutuu
olemassaolonsa ehtoihin yhtä hyvin kuin mekin, koska sen kerran
onnistuu elää niiden kehässä. Miksi siis elämä on kehittynyt yhä
monimutkaisemmaksi ja samalla yhä vaarallisemmaksi? Eräät elämänmuodot,
jotka ovat nykyäänkin nähtävissämme, ilmenivät jo paleotsooisen kauden
kaikkein varhaisimpina aikoina. Ne ovat säilyneet muuttumatta halki
aikojen; elämän siis ei ole ollut mahdotonta pysähtyä määrättyyn
muotoon. Miksi se ei ole tyytynyt niin tekemään kaikissa mahdollisissa
tilaisuuksissa? Miksi se on edennyt, miksi? — ellei sitä ole
kuljettanut mukanansa jokin hyöky halki yhä ankaramman vaaranalaisuuden
ja kohti yhä suurempaa tehokkuutta?
Vaikea on luoda silmäystä elämän kehitykseen ilman sitä tuntoa,
että tuo sisäinen paine todellakin on olemassa. Ei pidä kumminkaan
luulla sen singonneen elollista ainetta yhteen ainoaan suuntaan, ei
myöskään eri lajien edustavan saman tien eri pysähdyspaikkoja eikä
matkan sujuneen esteettömästi. Ponnistus on ilmeisesti kohdannut
käyttelemässään aineessa vastuksia, sen on täytynyt matkalla jakautua,
luovuttaa eri kehityslinjoille ne eri suuntautumistaipumukset, jotka
sen kohdussa piilivät; se on suistunut radaltansa, se on taantunut,
toisinaan kerrassaan pysähtynytkin. Ainoastaan kahdella uralla se on
saavuttanut epäämätöntä menestystä, toisessa tapauksessa osittaista,
toisessa verrattain täydellistä. Tarkoitan niveljalkaisia ja
luurankoisia. Ensimmäisen kehitysuran loppupäästä löydämme hyönteisen
vaistot, toinen päätyy inhimilliseen älyyn. Meillä on niinmuodoin lupa
uskoa, että kehittyvä voima käsitti alunpitäen, joskin epämääräisinä
tai pikemmin toisiinsa sisältyvinä, sekä vaiston että älyn.
Sanalla sanoen: näyttää siltä kuin suunnaton tajuisuudenvirta, jossa
kaikenlaiset mahdollisuudet läpäisivät toisiansa, olisi tunkeutunut
aineeseen taivuttaakseen sitä elimelliseksi ja tehdäkseen siitä,
vaikka se onkin itse välttämättömyys, vapauden välineen. Tajullisuus
on kuitenkin ollut joutua ansaan. Aine kääriytyy sen ympärille,
mukaannuttaa sen omaan automaattisuuteensa, uinuttaa sen omaan
tajuttomuuteensa. Eräillä kehityksen urilla, varsinkin kasvimaailmassa,
automatismi ja tajuttomuus ovat sääntönä; kehitysvoimassa asuva vapaus
tosin vielä ilmenee syntyvissä odottamattomissa muodoissa, jotka ovat
todellisia taideteoksia, mutta kerran syntyneinä nämä odottamattomat
muodot toistuvat konemaisesti: yksilö ei valitse. Eräillä toisilla
urilla tajunta pääsee vapautumaan siinä määrin, että yksilössä elää
jonkinlainen valinnan tunto ja niinmuodoin jonkinlainen valinnan valta,
mutta olemassaolon välttämättömyydet muuttuvat valintakyvyn pelkäksi
elämäntarpeen apuneuvoksi. Pitkin elämän koko asteikkoa vapaus on
kytketty kahleeseen, jota sen onnistuu korkeintaan pidentää. Ainoastaan
ihmisessä tapahtuu äkillinen harppaus: kahle katkeaa. Olkoonpa,
että ihmisen ja eläimen aivot todellakin ovat toistensa kaltaiset;
edelliset ovat sikäli erikoiset, että ne tekevät mahdolliseksi
asettaa jokaista omaksuttua tottumusta vastaan toisen tottumuksen
ja jokaista koneellista toimintamuotoa vastaan toisen samanlaisen,
mutta vastakkaisen. Vapaus, joka pääsee kohentumaan välttämättömyyden
kiistellessä itseänsä vastaan, tekee silloin aineen aseeksensa. Näyttää
siltä kuin se olisi hajottanut voidakseen hallita.
On todennäköistä, että fysiikka ja kemia yhteisin ponnistuksin
kerran kykenevät valmistamaan ainetta, joka on elollisen aineen
kaltaista; elämän menetelmänä on salavihkainen sujuttautuminen, ja se
voima, joka on temmannut aineen pelkän mekaanisuuden ulkopuolelle,
ei olisi päässyt aineeseen käsiksi, ellei olisi aluksi mukautunut
tuohon mekaanisuuteen kuten vaihteen kärki painautuu sen ratakiskon
kupeeseen, jolta tahtoo suistaa junan pois. Toisin sanoen: elämä
paneutui alun pitäen määrätynlaiseen aineeseen, jota oli alkanut
tai olisi voinut alkaa valmistua ilman sitä. Mutta siihen olisi
aine omiin valtoihinsa jätettynä pysähtynyt, ja siihen epäilemättä
pysähtyy myöskin laboratorioittemme valmistustyö. Eräitä elollisen
aineen oleellisia ominaisuuksia voidaan jäljitellä, mutta mahdotonta
on siihen luoda sitä hyökyä, jonka voimassa se lisääntyy ja sanan
varsinaisessa merkityksessä kehittyy. Mutta sellainen lisääntyminen
ja sellainen kehittyminen ovatkin elämä itse. Kummassakin ilmenee
sisäinen paine, tarve päästä kasvamaan lukuisammaksi ja rikkaammaksi
monistumalla avaruudessa ja monistumalla ajan piirissä; sanalla
sanoen: niissä ilmenevät ne kaksi vaistoa, jotka alun pitäen ovat
elämän seuralaiset ja jotka myöhemmin muodostuvat inhimillisen
toiminnan suuriksi liikkeellepanijoiksi: rakkaus ja kunnianhimo.
Ilmeisesti edessämme työskentelee voima, joka pyrkii vapautumaan
kammitsoistansa, vieläpä kohoamaan oman itsensä yläpuolelle, antamaan
aluksi kaikki, mitä omistaa, ja sitten vielä enemmän. Kuinkapa muuten
määrittelisimmekään hengen? Ja kuinkapa henkinen voima, jos se kerran
on olemassa, eroaisi toisista muuten kuin sikäli, että siinä asuu kyky
kirvoittaa itsestään enemmän kuin sisältää? On kumminkin otettava
huomioon kaikenlaiset esteet, joita tämä voima tiellänsä kohtaa. Elämän
kehitys, alkuvaiheistansa ihmiseen asti, saa mieleemme kuvastumaan
tajuisuuden virran, joka työntyy aineeseen ikäänkuin raivatakseen
siihen maanalaisen uoman, tekee yrityksiä oikeaan ja vasempaan, etenee
nopeammin tai hitaammin, murtuu useimmiten kallioon, mutta onnistuu
kumminkin, ainakin eräässä suunnassa, tunkeutumaan läpi ja ilmaantumaan
jälleen valkeuteen. Tämä suunta on se kehitysura, joka päätyy ihmiseen.
Mutta minkä tähden henki on ryhtynyt sellaiseen yritykseen? Mitä
etua sillä on ollut tunnelin kaivamisesta? Tästä kohden sopisi
lähteä seurailemaan useita uusia tosiasialinjoja, jotka nekin
näkyisivät kaikin lähenevän yhtä ainoata pistettä. Siinä tapauksessa
kumminkin täytyisi pohtia sielunelämän, psykofyysillisten suhteiden,
siveellisen ihanteen ja sosiaalisen edistyksen yksityiskohtia niin
seikkaperäisesti, että on parempi käydä suoraa päätä käsiksi asian
ytimeen. Jos asetamme aineen ja tajunnan toistensa yhteyteen, niin
huomaamme aineen toimivan lähinnä jakajana ja täsmällistyttäjänä.
Ajatuksessa, joka jää oman itsensä varaan, esiintyvät eri elementit
siinä määrin toisiinsa kietoutuneina, ettei voi sanoa, onko niitä yksi
vaiko useampia: ne muodostavat jatkuvan yhteyden, ja sellainen kokoomus
jää aina epämääräiseksi. Jotta ajatus täsmällistyisi, sen täytyy
pirstoutua sanoiksi: me emme kykene tekemään kunnollista tiliä siitä,
mitä on mielessämme, ellemme ota paperiliuskaa ja järjestele vierekkäin
asioita, jotka ajatuksissamme läpäisivät toisensa. Siten aine
erottaa, jakaa, hajottaa yksilöiksi ja lopulta persoonallisuuksiksi
suuntautumia, jotka elämän alkuhyöky sisälsi erottamattomasti
toisiinsa yhtyneinä. Toisaalta aine aiheuttaa ja tekee mahdolliseksi
ponnistuksen. Ajatus, joka jää pelkäksi ajatukseksi, taideteos, joka
on ainoastaan suunniteltu, runoteos, joka on vain haaveena sepittäjän
mielessä, eivät vielä maksa vaivaa. Ponnistusta kysyy runon aineellinen
todellistuminen sanojen avulla, taiteellisen suunnitelman muuttuminen
veistokseksi tai maalaukseksi. Ponnistus on vaivalloinen, mutta samalla
arvokas, arvokkaampi teosta, johon se päätyy, koska henkilö sen nojalla
kehittelee itsestään enemmän kuin hänessä on, kohoaa omaa itseänsä
korkeammalle. Ponnistus ei olisi mahdollinen, ellei ainetta olisi
olemassa: aine vastustaa meitä, mutta me voimme saada sen tottelemaan
itseämme, joten se on samalla kertaa este, väline ja kiihottaja;
se koettelee voimiamme, säilyttää niiden leiman ja yllyttää niitä
tehostamaan.
Filosofit, jotka ovat mietiskelleet elämän tarkoitusta ja ihmisen
kohtaloa, eivät ole kyenneet oikein havaitsemaan, että luonto itse
on vaivautunut selittämään meille asiaa. Se huomauttaa meille selvin
merkein, että tarkoitusperämme on saavutettu. Tuo merkki on ilo. Minä
puhun ilosta, en mielihyvästä, huvista. Mielihyvä on vain temppu,
jonka luonto on keksinyt saadakseen elollisen olion säilyttämään
elämää; se ei ilmaise sitä suuntaa, josta käsin elämä on singottu. Ilo
sitävastoin aina ilmoittaa elämän onnistuneen, avartaneen aluettansa,
saaneen voiton: suuressa ilossa soi aina voitonriemun sävel. Jos otamme
huomioon tämän vihjeen ja noudattelemme tätä uutta tosiasiainlinjaa,
näemme kaikkialla, missä on iloa, myöskin luovaa työtä: mitä runsaampaa
on luova työ, sitä syvempi on ilo. Lastansa silmäilevä äiti on
iloinen, koska tietää hänet luoneensa, ruumiillisesti ja henkisesti.
Iloitseeko liikettänsä laajentava kauppias tai menestyksellisesti
toimivan tehtaan isäntä ansaitsemastansa rahasta ja voittamastansa
maineesta? Rikkaus ja arvonanto ilmeisesti ovat suurena osana hänen
tuntemassaan tyydytyksessä, mutta ne tuottavat hänelle pikemmin
mielihyvää kuin iloa. Todellista iloa hän tuntee sen johdosta, että on
pannut alkuun menestyvän yrityksen, herättänyt eloon jotakin. Ajatelkaa
poikkeuksellisia iloja: taiteilijan, joka on toteuttanut mielikuvansa,
tiedemiehen, joka on löytänyt tai keksinyt jotakin. Te kuulette
väitettävän, että nuo henkilöt tekevät työtä maineen saavuttamiseksi ja
että heidän suurimmat ilonsa johtuvat heidän herättämästänsä ihailusta.
Suuri erehdys! Ylistystä ja kunnianosoituksia pitää tärkeinä vain
se, joka ei varmaan tiedä onnistuneensa. Turhamaisuuden pohjalla on
vaatimattomuutta. Ihminen etsii tunnustusta päästäkseen varmuuteen
itsestänsä ja tahtoisi ympäröidä teoksensa, jonka elinvoimaisuus
kenties on riittämätön, toisten henkilöiden lämpimällä ihailulla,
niinkuin ennen aikojansa syntynyt lapsi kiedotaan puuvillaan. Mutta
se, joka tietää varmaan, ehdottoman varmaan tuottaneensa elinvoimaisen
ja pysyvän teoksen, ei enää tarvitse ylistystä vaan tuntee olevansa
maineen yläpuolella, koska on luoja ja tietää sen ja koska hänelle
siitä koituva ilo on jumalaista iloa. Jos siis elämän voitto on
kaikilla alueilla luovaa työtä, eikö meidän ole otaksuminen, että
inhimillisen elämän oikeutuksena on luova työ, joka voi, — toisin kuin
taiteilijan ja tiedemiehen työ — jatkua alinomaa kaikissa ihmisissä:
itsensä luomista oman itsensä avulla, persoonallisuuden avartumista
ponnistuksella, joka tuottaa paljon vähästä, jotakin olemattomasta, ja
kartuttaa joka hetki maailman rikkautta?
Ulkoapäin katsoen luonto näyttää loppumattomasti kukkivan arvaamatonta
uutuuttansa. Sitä elähdyttävä voima näkyy luovan rakkaudesta, turhan
päiten, huviksensa, äärettömän lajirunsauden kasveja ja eläimiä antaen
jokaiselle suuren taideteoksen ehdottoman arvon; tekisi mieli sanoa,
että se kiintyy mihin hyvänsä ensimmäiseen samoin kuin toisiin, samoin
kuin ihmiseen. Mutta elollisen olion valmiiksi piirtynyt muoto toistuu
äärettömiin, sen suorittamat toiminnot pyrkivät jäljittelemään itseänsä
ja toistumaan automaattisesti: automaattisuuden ja toistumisen, jotka
vallitsevat kaikkialla, paitsi ihmisessä, pitäisi meille osoittaa, että
olemme tällöin pysähdyskohdissa ja ettei se paikallaanpolkeminen, josta
tässä on kysymys, ole elämän itsensä liikuntoa. Taiteilijan näkökanta
siis on tärkeä, mutta ei lopullinen. Muotojen runsaus ja omalaatuisuus
tosin osoittaa elämän kehkeytymistä, mutta tässä kehkeytymisessä, jonka
kauneus merkitsee voimaa, elämä samalla ilmaisee hyökynsä pysähtymisen
ja hetkellisen kykenemättömyytensä päästä edemmäksi, niinkuin mäkeä
laskeva lapsi pyöristää liukunsa loppupään sulavaksi käännähdykseksi.
Parempi on moralistin katsantokanta. Ainoastaan ihmisessä ja varsinkin
meidän parhaissamme elämän liikunto kulkee esteettömästi eteenpäin
singoten matkan varrella luomaansa taideteokseen, ihmisruumiiseen,
henkisen elämän rajattomasti luovan virran. Ihminen, jonka on alinomaa
nojauduttava koko menneisyyteensä työntyäkseen sitä voimallisemmin
kohti tulevaisuutta, merkitsee elämän suurta menestystä. Mutta ennen
muita on luova tekijä se, jonka sinänsä voimakas toiminta kykenee
vahvistamaan toistenkin ihmisten toimintaa ja ylevämielisyydellään
sytyttämään ylevämielisyyttä lisää. Suurmiehet ja erikoisesti ne,
joiden kekseliäs ja koruton sankaruus on raivannut hyveelle uusia uria,
ovat metafyysillisen totuuden ilmituojia. Vaikka he esiintyvätkin
kehityksen huippukohdassa, ovat he kumminkin lähimpänä alkulähteitä ja
tekevät meille havaittavaksi pohjalta kumpuavan virran. Katselkaamme
heitä tarkkaavasti, koettakaamme myötätuntoisesti kokea, mitä he
kokevat, jos tahdomme intuitiivisesti tunkeutua itse elämän juuriin.
Syvyyksien salaisuudesta perille päästäkseen täytyy toisinaan pitää
silmämääränänsä korkeimpia huippuja. Maan keskustassa oleva tuli
ilmestyy näkyviin vain tulivuorten huipuilla.
Niillä kahdella uralla, jotka elämän hyöky on löytänyt avoimina
edessänsä, niveljalkaisten ja luurankoisten sarjassa, ovat, kuten
sanottu, eri suuntiin päin kulkien kehittyneet vaisto ja äly, jotka
aluksi esiintyvät epämääräisesti toisiinsa kietoutuneina. Ensimmäisen
kehityslinjan huippukohdan muodostavat kalvosiipiset hyönteiset,
toisen äärimmäinen tulos on ihminen. Huolimatta saavutettujen muotojen
perinjuurisesta erilaisuudesta ja kuljettujen teiden yhä suuremmasta
loittonemisesta kehitys päätyy kummassakin tapauksessa sosiaaliseen
elämään ikäänkuin sen tarve olisi ollut jo alun pitäen tuntumassa,
tai pikemmin ikäänkuin jokin alkuperäisesti ja oleellisesti elämään
kuuluva pyrkimys voisi löytää täyden tyydytyksensä ainoastaan
sosiaalisesta elämästä. Yhteiskunta, joka on yksilöiden tarmon
yhtymä, käyttelee hyväkseen kaikkien ponnistuksia ja tekee kaikkien
ponnistukset helpommiksi. Se ei kykene pysymään pystyssä, ellei
alista yksilöä käytettäväksensä, eikä kykene edistymään, ellei salli
yksilön vapaasti toimia — vastakkaisia vaatimuksia, jotka pitäisi
saattaa sopusointuun. Hyönteisessä täyttyy vain ensimmäinen ehto.
Muurahais- ja mehiläisyhteiskunnissa vallitsee ihmeteltävä kuri ja
yhteys, mutta samalla ne noudattavat jyrkästi totuttuja tapojansa.
Yksilö unohtaa niissä itsensä, mutta myöskin yhteiskunta unohtaa
tarkoituksensa; kumpikin liikkuu unessakävijän tavoin loppumattomiin
asti saman ympyrän kehää sen sijaan että kulkisi suoraan eteenpäin,
kohti suurempaa sosiaalista tehokkuutta ja täydellisempää yksilöllistä
vapautta. Ainoastaan ihmisyhteiskunnat pitävät silmämääränänsä
molempia saavutettavia tarkoitusperiä. Kamppaillen itsensä kanssa
ja käyden sotaa toisiansa vastaan ne ilmeisesti pyrkivät hankausten
ja iskujen avulla pyöristämään kulmia, hiomaan pois vastakohtia,
poistamaan ristiriitoja, pitämään huolta siitä, että yksilöiden tahdot
muodottomiksi muuttumatta punoutuvat sosiaaliseen tahtoon ja että eri
yhteiskunnat, omalaatuisuuttansa ja riippumattomuuttansa menettämättä,
vuorostaan yhtyvät avarammaksi yhteiskunnaksi. Huolestuttava ja samalla
lohdullinen näky, jota katsellessa täytyy jälleen myöntää, että elämä
pyrkii tässäkin, lukemattomia esteitä voittaen, indivioimaan ja
integroimaan saavuttaakseen mitä suurimman määrän, mitä runsaimman
moninaisuuden, mitä parhaimmat tulokset keksinnön ja ponnistuksen
alalla.
Jos nyt jätämme tämän viimeisen tosiasialinjan ja palaamme edelliseen,
jos otamme huomioon, että ihmisen henkinen toiminta on hänen
aivojensa toimintaa laajempaa, koska aivot tallentavat liikunnollisia
tottumuksia mutta eivät muistikuvia, koska muut ajatustoiminnot
ovat aivoihin nähden vieläkin riippumattomampia kuin muisti, koska
persoonallisuuden säilyttäminen, vieläpä sen voimistaminenkin ruumiin
hajoamisen jälkeen on niinmuodoin mahdollinen, jopa todennäköinenkin,
niin emmekö ala aavistella, että tajunta, kulkiessaan läpi maisen
aineen, ikäänkuin imee terästä itseensä valmistautuen tehokkaamman
toiminnan, intensiivisemmän elämän varalle? Minä käsitän tämän
viimeksimainitunkin elämän olevan taistelun elämää, asettavan keksinnän
vaatimuksia, ilmenevän luovana kehityksenä: jokainen meistä saa siinä,
pelkkäin luonnollisten voimien nojalla, paikkansa niillä henkisillä
tasoilla, joihin hänet virtuaalisesti kohottivat jo tällä maan päällä
hänen ponnistuksensa laatu ja määrä, niinkuin maan pinnalta laskettu
ilmapallo kohoaa siihen korkeuteen, jota sen sisältämän kaasun tiheys
edellyttää. Minä myönnän, että tämä on pelkkää otaksumaa. Vielä
äsken me liikuimme todennäköisyyden alueella; nyt olemme enää vain
mahdollisuuden rajoissa. Tunnustakaamme tietämättömyytemme, mutta
älkäämme alistuko luulemaan sitä lopulliseksi. Jos tajunnoilla on
tuonpuolinen elämänsä, en käsitä, miksi emme voisi keksiä keinoja
sen tutkimiseksi. Mikään ihmistä koskeva ei voi kerrassaan kätkeytyä
ihmiseltä. Toisinaan on asian ratkaisu, jonka kuvittelemme ylen
kaukaiseksi, äärettömien aikojen takaiseksi, meidän vieressämme,
odottamassa, että suvaitsemme sen poimia. Muistakaamme, miten on käynyt
erään toisen tuonpuolisuuden, ultraplanetaaristen avaruuksien. Auguste
Comte väitti, ettei taivaankappaleiden kemiallisesta kokoomuksesta
voida milloinkaan saada selkoa. Muutamia vuosia myöhemmin keksittiin
spektraalianalyysi, ja nyt me tiedämme, mitä ainetta tähdet ovat,
paremmin kuin jos olisimme niissä käyneet.