Aurinko laskee koivujen taakse tyyneen järveen. Kultaa on vedessä,
viileyttä ilmassa; taivaan rauha yli kaiken maani.
Kesäkuu on parhaillaan, tuomet kukkivat, kaikki linnut laulavat
metsässä. Palaan koulusta kotiin. Tie tuntuu niin pitkältä, sydän
niin täyteläiseltä. Tahdon ajatella jotakin muuta, koska on vielä
palanen matkaa kirkkomäelle.
Mitä kaikkea olenkaan oppinut ja nähnyt siitä aamusta alkain, jolloin
kiipesin tikapuille tuolla kotona ja mietin tuota käsittämätöntä
sanaa: _meidän maamme!_ Nyt sen tunnen; -- taikka oikeammin, tunnen
vähäisen nurkan siitä; ensimmäisen kirjaimen pitkästä läksystä.
Mutta nyt tiedän, että se _ansaitsee_ rakkautta ja _minkä vuoksi_
sitä rakastamme. Taivaallinen isäni, suo minun oppia paljon, paljon
enemmän isänmaastani, että tulisin sille kelvolliseksi ja voisin
palvella sitä koko elinaikani!
Kuinka ihmeellisesti Jumala kuitenkin on luonut tämän maan ja
siunannut sen köyhyyttä! Niin jylhä, niin kylmä, niin köyhä, etäinen,
piilossa ja unhotettu, ja kuitenkin ihanin, parhain, rakkain ja
iloisin maa _meille!_ Mitä sellaisesta maasta on, jossa ihminen
alituisen kesän helmassa istuu kylläisenä luonnon valmiiksi katettuun
pöytään? Kaikkea tarjoaa se hänelle, vaan ei tuota iloista kunniata
luoda jotakin uutta ja parempaa, ei tuota voimallista tietoa voida
kieltäytyä, ei tuota vapaata tuntoa, ettei ole kenenkään orja. Minä
tahdon olla luonnon herra enkä sen kuokkavieras. Minä tahdon olla
Päiviö, joka sai erämaan ja teki sen huvitarhaksi. Oi, äitini, oikein
sanoit: senpä eteen vasta kannattaa elää!
Ja tätä kansaa, jonka Herra Jumala on asettanut tänne maailman ääriin
kiviä vääntämään, kuinka rakastan sitä ja sen levollista voimaa! Se
on sellainen, miksi luonto ja onnenvaiheet ovat sen tehneet: rosoinen
vanha puu kivikkomaassa. Mutta kun karsimme pois kuivat oksat, kun
hankimme sille ilmaa ja valoa ja luomme tuoretta, uutta multaa sen
juurille, katso, silloin se on työntävä viheriöitä latvaterttuja,
silloin se on kukoistava raittiina ja nuorena. Kun ajattelen, mitä
tämä kansa on kokenut kuolematta, mitä se on kestänyt murtumatta,
mitä se on kärsinyt epätoivoon joutumatta; silloin näyttää minusta,
ettei se koskaan saata murtua, niin kauan kuin sen juuri on
terveenä. On ainoastaan yksi vihollinen, joka sen saattaa kuolettaa
turmelemalla sen sydämen, ja sen nimi on _Velttous_. Mutta, katso,
silloin taas tuo kova, kylmä ja köyhä maa ylt'ympärillä kehoittaa
ja sanoo: "Tee työtä!" Ja veltostunut kansa herää niinkuin unesta,
havaitsee olevansa alastonna kinoksilla, tuntee itsensä ja elää!
Jota enemmän ajattelen, mitä olen lukenut tämän kansan
menneisyydestä, sitä paremmin käsitän, kuinka ihmeellisesti Jumala on
johdattanut sitä syväin, pimeiden laaksojen kautta valon kukkuloille.
Se kuului suureen, lukuisaan, mutta köyhään, oppimattomaan, pitkin
puolta maailmaa hajoitettuun kansakuntaan. Jos Jumala olisi
jättänyt Suomen kansan rauhaan omien voimiensa nojaan, olisi siitä
tullut samanlainen koito, hukkaantunut ihmiskunnan pirstale kuin
nuo poloiset, haihtuvat kansat Siperian erämaissa. Mutta Jumala
on armollisesti valinnut tämän kansan monista sen sukulaisista.
Minkätähden? Sitä en tiedä: kenties senvuoksi, että hän alusta alkain
oli sille antanut suurempia luonnonlahjoja kuin toisille. Niin
hän ohjasi sen kulkua kauemmaksi länteen, jossa se tuli yhteyteen
slaavilaisten ja germanilaisten kansain kanssa. Siellä Jumala sen
asetti vieraan ruotsalaisen vallan alaiseksi, joka oli tarpeeksi
väkevä sitä suojelemaan, mutta ei kyllin suuri tai mahtava sitä
nielemään. Ja sidottuna niinkuin nuori puu tähän tukeen kasvoi ja
edistyi Suomen kansa, kovien myrskyjen karkaisemana. Sen perusluonne
on itämainen, aasialainen; mutta kun se on saanut parhaan, mitä
Eurooppa sille voi antaa, kristinopin, yhteiskunnan ja vapaan
ihmissivistyksen, niin siinä on kumpaakin, itämaata ja länsimaata.
Sellaisista kansoista voi Jumala jotakin tehdä. Kun aika sitten oli
täyttynyt, päästi Jumala sen Ruotsin siteistä ja liitti sen uusilla
siteillä Venäjään, ikäänkuin sillä viitatakseen sen alkuperään.
Sillä siinä kohden näyttää Jumalan tarkoitus olevan aivan selvä,
nimittäin että Suomen kansa on tuleva opettajaksi ja esikuvaksi
monelle hukkuvalle heimolaiselleen, samassa kun se itse tekee sukunsa
ominaisuuden hyödyttäväksi ihmiskunnalle. Ja kun sen väkiluku kerran
kasvaa 10 miljoonaksi...
Näen kotini, näen sen, ikkunat kimaltelevat etäällä ilta-auringon
valossa! Tuolla on meidän oma syöttöhakamme, tuolla on peltomme. Jo
näen aidan, veräjän, ometan ja kaivon. Tuolla on paikallaan vanha
savuttunut riihi nokisine ovineen, jossa ennen hyppelin tasakäpälää
oljilla. Oi, kuinka kaikki on entisen kaltaista, ja kuinka kaikki
on kaunista! Punainen lato on saanut uuden katon, puron yli johtava
silta on hiljan korjattu. Kas niin... nyt korkeat kuuset estävät
taloa näkymästä! Kuinka tie on pitkä! -- pitkä! pitkä! Kuule, tuolla
haukkuu koira. Se on Musti, niin, varma olen siitä, se vainuaa minun
tuloani.
Tie tekee mutkan; tässä ovat nuo vanhat haavat, joihin varikset
tapaavat iltasin kokoontua. Eteenpäin, eteenpäin; -- oi, jospa
voisin lentää! Ja nyt näen veräjän, kartanon, portaat aivan läheltä.
Joku tulee tiellä... levittää kätensä... se on minun äitini, minun
rakastettu äitini, joka tulee minua vastaan. Kuinka olen onnellinen,
hyvä Jumalani: sinä olet antanut minulle kaikki. -- -- äidin, kodin,
isänmaan! Oi, Jumala olkoon kiitetty!