Porstuasta kuului painavia, raukeita askelia, ovi aukeni ikäänkuin
askelten tahtia seuraten ja pyhäisen pirtin ovensuuhun ilmestyi roteva,
hiukan notkoselkäinen nuori mies. Liikkeissään hän näytti varsin
vastenmielisesti käyttävän pientäkään osaa niistä suurista voimista,
joita hänen ruumiinsa sisälsi, ja kasvoilla asui nähtävästi vakinainen
nolo jurous. Ne toivat mieleen alastoman kivenkyljen. Näkyi selvästi,
että hän pikkupoikana oli ollut ruma, sillä silmiin ja nenään oli jäänyt
vallitsevaksi lapsuudenaikainen sävy.
Määräperäisin liikkein hän kaivoi taskustaan imukkeen, puhalteli sitä
hetken, väänsi kaappinsa oven auki ja kopeloi sieltä paperossin. Kun
ensimmäinen savu aikansa kadoksissa oltuaan, jälleen puhaltui pirtin
hiljaiseen ilmaan, näyttäytyi polttajan kasvoilla lyhyt elonhäive. Silmä
jäi pitkäksi aikaa tuijottamaan suoraan eteenpäin, joka hänelle saattoi
tapahtua ainoastaan yksin ollessa, ja vasen jalka rupesi kevyesti
naputtamaan permantoa hänen istuessaan sänkynsä laidalla. Pyhäpäivän
hiljainen raukeus valui hänen tajuntaansa, ja hän tunsi olevansa melkein
tyytyväinen. Pieni pyöreä peili odotti ikkunalaudalla. Itseään
ujostellen nuori mies myöntyi ottamaan sen käteensä ja kuvaansa
katsellen rupesi hyvin tarkkaavasti hivelemään silmäkulmaansa, niinkuin
siinä olisi ollut jotain vikaa. Samalla hän katsahti yli pirtin muurin
taakse päin, josta kuului nukkuvan Sannin, karjapiian, rauhallinen
hengitys. Ulkoa näkyi akkunoitten läpi maarianpäivän kirkas puhtaus, ja
pirtin perältä toisti kellon käynti uuvuttavasti jotakin epäselvää
sanaa: Eeme ... lih -eeme ... lih -eeme ... lih.
Kuvaa katsellessa tuntui siltä kuin olisi mielessä säikkynyt joku
luvaton halu, jota varmassa rauhassa sai kyllikseen tyydyttää. Kello
herkesi toistamasta hänen nimeään, sen käynti häipyi hänen korvistaan,
mutta sen sijaan hän itse huomasi ajatuksissaan yhä sanovansa: Eemeli,
Liutun Eemeli. Hänet valtasi kevyt sisäinen kiihko, sillä kuva vaikutti
häneen niinkuin joku omantunnon pohjalta noussut salainen pahe, joka nyt
siinä oli silmin nähtävänä. Tämä muistutti sitä tunnetta, jonka joskus
sai unissaan, kun oli halaavinaan jotakuta vastenmielistä ihmistä. Kuva
etoi mieltä, mutta samalla se kiinnitti silmiä, ja ympäröivä yksinäisyys
yllytti katsomaan silmästä silmään sitä asiaa, joka häntä alati,
itsetiedottomastikin vaivasi: omaa muotoaan. -- Minä olen ruma, kuuli
hän jonkun äänen sanovan sisässään, ja tunsi omituista nautintoa siitä,
että kerran näin ihan häiritsemättä sai antautua sen tiedon valtaan.
Voimakas oman olemassaolonsa käsittäminen pani hänet hetkeksi unohtamaan
ajan ja ympäristön. Kaikki oli supistunut siihen kasvojen ja peilin
väliin. Peilistä näkyi pieni matala nenä ja harmaat silmät, niinkuin
vilahdus jostain vaanivasta haltijasta, jota ei voinut olla
katselematta. -- Tuommoiset ne nyt siis ovat... Eemeli...
Hänen mieleensä tulee joskus, että hän jo on kolmenkolmatta vuotias, ja
se seikka vaikuttaa häneen melkein kuin oman kuvansa näkeminen. Sillä
näin yksin ollessa, mielen palatessa syvimpään perusasentoonsa, tuntuu
hänestä juuri samanlaiselta kuin on tuntunut koko muistinajan, että
kuluva aika ikäänkuin kiertää hänen sisällään, viemättä häntä minnekään.
Hänen sielunsa seisoo nyt ihan samalla paikalla kuin pikku poikana,
hänen ensi kertaa pitemmältä peiliin katsellessaan. Sama tuskastuttava
tunne siitä, että pitää näin olla olemassa, ihmisenä, tämmöinen
Eemeli...
Mutta ikäänkuin pitkästä paikoillaan pysymisestä turtuneena järkähtää
hänen mielensä ja rupee tahdottomasti liikkumaan. Suu painuu uhkaavaan
kaareen ja alkaa ääneti toistella kirosanoja, hänen niitä sen enempää
itse ajattelematta. Käsivarretkin kaipaavat liikettä, hän kiskottelee
niin että päätä huimaa, panee peilin pois ja nousee kävelemään perälle
päin pöytää kohden.
Sanni liikahtaa unissaan. Eemeli seisahtuu, tarkkaa kuinka Sanni vetää
syvään henkeään ja nukkuu jälleen. Äskeisen jäljeltä on hänen mielensä
vielä herkkä huomioille. Sannin kireä selkä liikuttaa häntä omituisesti,
ja hänestä tuntuu, kuin hän ensi kertaa katselisi Sannia suoraan.
Päivisin hän häntä välttää, melkein murahtelee hänelle, ei tiedä mistä
syystä. Mutta näin salaa pyrkii silmä kumminkin katsomaan, ja silloin
valahtaa mieleen aina outo tunne, jonka nimeä hän ei osaa sanoa, mutta
joka häntä tungetellen vaivaa. Nytkin hän on menevinään vain
sivuakkunaan katselemaan, kuinka kevät edistyy riihen tykönä, vaikkei
siinä ole mitään katseltavaa. Mutta siihen saattaa nähdä myöskin Sannin
ohimon ja sen yksityiskohdat: hiuskiehkuran ja korvalehden sokkelot. Nyt
hänen herkistynyt mielensä ei kykene tätä havaintoa torjumaan, se
sukeutuu yhdeksi sanaksi, joka tunkeutuu vastustamattomasti ajatukseen:
tyttö! -- Tyttö, jolla on lapsi sen ylioppilaan kanssa. Tuossa nyt
nukkuu eikä aavista, että minä häntä silmäilen.
Kerran ujoutensa voitettuaan valtaa tämä lämmin nimetön tunne Eemelin
kokonaan. Hän tuntee tyydytystä siitä, että Sanni nukkuu tuossa lähellä
ja hän tässä varoen valvoo. On kuin jokin näkymätön hyvä olento jostain
katselisi häntä, sanaa sanomatta, ymmärtäen kaikki kysymättä. Äskeinen
etova tunne on poistunut ja hänen on oudon hyvä olla. Hän ei soisi, että
Sanni nyt heräisi, ja siksi hän ei vihelläkään ääneen, ainoastaan
hymisyttää hengitystä huultensa välissä.
Pirtin henki liikkuu ilmassa tasaisen kellonkäynnin elähyttämänä. Se ei
enää toista Eemelin nimeä, se sanoo jotain muuta, jota hän alkaa
ymmärtää, vaikkei osaa kuvitella sitä miksikään sanaksi. Tuntuu
samanlaiselta kuin suvisena sunnuntaina marjaisella aholla, tai -- kuin
tämä olisi hänen oma pirttinsä ja Sanni --
Äh, peilikuva!
Eemeli kääntyy pois, ovipieltä kohden, paeten tuota viimeistä
mielikuvaa, joka itsepintaisesti kuiskaa korvaan. Mutta silloin Sanni
äkkiä herää, sipasee käsin kasvojaan ja kysyy, niinkuin epäilisi
Eemelillä olleen joitakin sala-aikeita:
-- Mitä sinä siinä seippailet?
-- Ilmoja vaan kattelen, että lähtiskö tästä ehtoolla iltamiin, vastaa
Eemeli äänellä, jonka hyväntahtoisuus häntä itseään kovasti nolostuttaa.
-- Tottakai sinä menet Lempiäs kattoon, sanoo taas Sanni ja yrittää
vielä asettua nukkumaan, mutta kun uni ei tule, nousee hän ylös ja rupee
sukimaan tukkaansa.
Eemelin mieli on herahtanut kovin hyväksi. Melkein hempeällä äänellä hän
naurahtaen vastaa:
-- En minä sitä --
* * * * *
Mennessään ehtoolla halki matalan hakametsän kylälle päin Eemeli
vihelteli hiljallensa. Kello kävi seitsemättä, aurinko oli äsken
laskenut. Viidakon tuhannet varvut särkivät loistavan taivaanrannan
pieniin pirstaleisiin, kiiltävän hopean värisiin. Alempaa vilkahti
luoteen taholta pilvensyrjä niinkuin laaja, vaaleansininen vuorenlaki.
Tähtiä ei enää näkynyt. Se ennusti huhtikuuta.
Tie yhtyi isompaan ja alkoi kohota kylää kohden. Taivaanranta laajeni ja
sitä vastaan piirtyi enää vain yksinäisiä puita kaikkine varpuineen
juuresta latvaan asti. Viileää kirkkautta vastaan näytti kaikki jyrkästi
mustalta, puut, kivet ja huoneryhmät. Luoteen sinipilvi oli jo ehtinyt
muuttua tummanpunervaksi viirukoksi, joka pohjoisessa oheni raueten
kalseaksi joukkioksi. Kaakosta oli kuu noussut puolitaivaalle, mutta sen
valo ei tuntunut ollenkaan. Sen alapuolelle levisi syvä sini.
Pitkän pyhärauhan kylläisyys tuntui ilmassakin. Monivärisen iltataivaan
alla kylän tanhuvilla seisoskeli ja liikuskeli nuorta väkeä telmien ja
äännellen. Ilman ohuessa valossa väreili jotain lähestyvää. Kuun
alapuolella kävi sini yhä tummemmaksi ja lännen kajo pieneni piiriltään,
muodostaen aukon, jonka kautta tänne, tämän taivaan alle, osui jonkin
kaukaisemman kirkkauden loiste. Paikkakunta ikäänkuin eristyi
laajemmista avaruuksista omaksi alueekseen.
Eemelin mieli oli iloinen. -- Nyt kaikki ovat liikkeellä, ajatteli hän.
Kaikki tytöt, jotka äsken tekivät navetta-askareitaan, ovat hämärän
turvissa kadonneet taloista ja ovat nyt jossakin täällä kylän vaiheilla.
Työväentalo seisoo tuolla pellolla, sinne kaikki menevät, siellä niitä
saa katsella. Saa nähdä, joko Sanni on siellä.
Hyräillen mielessään saksanpolkkaa ja kuvitellen sen askelia hän
käyntiään hidastuttaen tuli tienristeykseen, jossa oleskeli joukko
poikia. Hänen ilmestymistään ei kukaan huomannut. Lammin Yrjö matki
juuri jotain, jolle kaikki nauroivat, ja siinä naurun pyörteessä
alkoivat solua Pirtille päin.
On luultavaa, että Eemelin onnellisin hetki oli silloin, kun hän näin
toisten joukossa sai tulla sisään valoisaan tanssipirttiin, jossa jo
peli soi ja parit pyörivät. Se aika siellä kotona päivällä, jolloin
ajatukset tekivät raskaita retkeilyjään, se oli nyt kaukana kuin joku
pikkupoikuuden muisto, joku kauan sitten voitettu lapsellisuus.
Pohjimmaisena asui nyt tunne siitä, että hän on täysi mies, Liutulla
renkinä. Siinä ovensuussa seisoessaan hän vaistomaisesti tuli
tarkanneeksi lähellä seisovan toisen pojan nenää, ja nyt niinkuin aina
ennenkin vertaili sitä salaa omaansa. Ja ilokseen hän huomasi, että se
oli leveämpi kuin hänen omansa. -- Ehkei minun nenäni olekaan mikään
erityisen ruma, ehkä se on ihan tavallinen, aprikoi hän jossain mielensä
sopessa ja ilman mitään syytä pistäytyi ulkosalle, koetteli sormin
nenänvarttaan niinkuin se olisi syhynyt. Sitten hän hyräillen, mielessä
iloinen varmuus, katseli hetkisen loistavaa kuuta ja lännessä yhä
viipyviä ruskonrippeitä, kuunteli pelin ääntä ja tanssin jytinää. Toisia
tuli samassa ulos ja Eemeli palasi pirttiin.
Ovessa tuli Yrjö vastaan kiroillen ja pauhaten:
-- ... herrojen loppu...
-- Ole vai, ei se osaa polkkaa, kyllä minä sen tiedän, suostutteli
toinen.
Eemeli ymmärsi, ettei Sanni ollut tullut Yrjölle tanssiin. Jonkinlainen
häpeän tunne karahti hänen mieleensä ja hän jäi suu raollaan katsomaan
Sanniin, joka seisoi muurin tuolla puolen kehenkään katsomatta. Sitten
hän silmäsi ovelle päin, jonne Yrjö oli mennyt, ja tunsi mielessään
kaksi kiusallista asiaa, joita ei olisi tahtonut tuntea, nimittäin
myötätuntoa Sannia ja vihaa Yrjöä kohtaan. Päästäkseen näistä hän rupesi
alta kulmainsa katselemaan Husarin Lempiä.
Lempi visersi siellä juuri jonkun tytön kanssa, mutta huomattuaan
Eemelin hän lähti pitkin teennäisin askelin tätä kohden, kumartaa
hetkautti veitikan tavoin ja sanoi: "Tules nyt polkkaa mun kanssani."
Eemeli, joka ei luullut oikein osaavansa polkkaa, viivytteli vähän, ja
silloin soitto hidastui ja lakkasi. Kerran vain Lempi vilkaisi
pelimanniin päin ja samassa huusi: "Piirihin kaikki yhtykäämme, vapaus
nauttikaamme!" ja tempasi Eemelin keskelle.
Eemeli teki kierroksensa, ja kun tuli hänen aika ottaa pari, otti hän
Sannin. Tämä oli sekä hänestä että Sannista varsin ällistyttävää, mutta
sen tehtyään tunsi Eemeli mielessään ikäänkuin jotain juhlallista
nousua. Uusia ihmeitä tapahtui. Eemeli, joka ei milloinkaan ollut
pyytänyt tyttöä tanssiin, pyysi tänä iltana Lempiä saksanpolkkaan.
Lempikös hänelle lörpötti, kunnes loppujen lopuksi kävi niin, että
Eemeli joutui saattamaan Lempiä kotiin, kuutamossa, kiillepintaisten
keväthankien välkkyessä.
Eemeli oli laskenut kätensä Lempin vyötäisille, niinkuin tapana oli
saattotiellä. Niin kauan kun oltiin isossa joukossa, jossa kaikki
kävelivät sillä lailla, ei se Eemelistä tuntunut paljon miltään, oli
vain mukavaa olla kerran niinkuin muutkin. Mutta kun he Husarin tiellä
jäivät kahden, ei Eemeli enää voinut käsittää, miksi pojat niin
hartaasti olivat tyttöjen kanssa sylityksin, kahdenkeskenkin. Lempi oli
hänestä tällä kertaa sangen vieras olento. Se oli vallan herennyt
lörpöttelemästäkin ja tuntui välinpitämättömästi sallivan hänen pitää
käsivarttaan uumillaan. Mutta Eemeli ei osannut irroittaakaan. Pitkään
toviin he eivät enää olleet mitään puhuneet. Eemeli koetti tälle
vaikenemiselle antaa luonnollisuuden leiman kävelemällä laiskasti,
niinkuin tämmöinen saatteleminen olisi hänelle perin tuttua, melkein
yhtäkaikkista.
Kun he tulivat Husarin kyökin portaille, nousi Lempi hiipien niitä ylös
ja Eemeli seurasi samoin, sen enempää asiaa ajattelematta. Joku häntä
ikäänkuin tahdottomasti vei, hänestä oli mahdotonta enää palata.
Portaissa ja ovissa oli perin hankala säilyttää kainalo-otettaan, mutta
hän ei uskaltanut sitä päästää, sillä silloin menisi kaikki vallan
pilalle. Kuu valaisi kirkkaasti kyökin lattian, vesisaavin ja pöydälle
pesemättä jääneet astiat. Tämmöistä siis nyt oli tämä, jota hän oli
usein kuvitellut. Taikka tietysti se oli paljon suurenmoisempaa oikeilla
tyttöpojilla, sillä tämä nyt ainakaan ei ollut mitään. Lempi tuntui
hänestä yhä vieraammalta ja hänessä itsessään tapahtui jotakin
sellaista, jota hänen oma tajuntansa vain sivulta seurasi. Hän tuli
veitikkamaiseksi, tempasi Lempin kanssansa sängynlaidalle istumaan ja
alkoi häntä puserrella ja väänneskellä. Lempi koetti irroittautua käsin
ja nousta ylös, mutta Eemeli pidätti häntä vyötäisistä ja kuiskasi: "No
älä nyt niin ole." Lempi yhä kiskoi niinkuin hevonen kiinni istunutta
kuormaa, Eemeli pidätteli ja tunsi yhä lisääntyvää noloutta siinä
toisessa tajunnassaan. Lopulta hän laski Lempin menemään ja jäi tylsänä
istumaan paikoilleen.
Kun pääsisi jotenkin täältä lähtemään, mutta eihän sitä mitenkään voi.
Täytyy ainakin kuluttaa aikaa.
Hän rupesi oikein perinpohjin tutkimaan kuuvalon kuvioita ja oli vallan
unohtavinaan Lempin, joka seisoi perä-akkunan pielessä. Aika kului
hitaasti niinkun junan tuloa odottaessa, jolloin tyyni malttavaisuus tuo
parhaan tyydytyksen. Oikeastaanhan oli varsin somaa viipyä tällaisessa
tilanteessa. Hän ei enää ollenkaan harkinnut, kuinka täältä lähtisi,
istui vain. Ja Lempi seisoi paikoillaan...
Kaikki kestää aikansa. Eemeli nousi ja meni Lempin luo taas sellaisin
laiskoin askelin. "Tule nyt", kuuli hän sanovansa jotenkin imelällä
äänellä. Mutta kun Lempi survaisi pois hänen kätensä, otti hän hänet
syliinsä, kantoi vuoteeseen pitkälleen ja oikeni sinne itsekin, kauheaan
ahtauteen ja epämukavuuteen. Hän alkoi tarkoituksettomasti vääntää,
Lempin pyristellessä vastaan. Hän tunsi jo hiukan kiihtyvänsäkin ja
hoki: "Älä nyt, älä nyt", vaikka hän koko ajan jossain vaistonsa
perukoissa tunsi, että Lempi häntä jo inhosi samoin kuin hän Lempiä. Hän
herkesi vääntämästä, ja he jäivät niihin asentoihinsa jälleen pitkäksi
aikaa.
Eemeliä rupesi lopulta pitkästyttämään. Hän kopeloi Lempin velton käden,
puserteli sitä ja sanoi: "Morjes nyt sitten." Mutta vieläkin hän
viivytteli, oli olevinaan veikeä ja sanoi moneen kertaan hyvästinsä.
Yrittipä hän vielä ruveta uudestaan vääntämäänkin, mutta väsyi pian,
hellitti ja hitaasti, yhä veikeillen, meni ovelle ja siitä ulos.
Eemelistä tuntui hyvältä, niinkuin olisi tullut kuumasta riihentomusta
raittiiseen ilmaan. Tyyni kokeneisuuden tunne valtasi hänet, hän
vihelteli hiljalleen ja ajatteli, ettei olisi hullumpaa, jos joku olisi
salaa nähnyt hänen tulevan Husarin kyökistä, ja siitä sitten hiukan
puhuttaisiin perästäpäin. Hän pani merkille, että kuu oli kulkenut parin
sylen matkan sill'aikaa kun hän oli siellä kyökissä, se paistoi nyt
lounaasta. Tuntui oudolta nähdä kuuta sillä kohtaa taivasta.
Kummallista kuinka kaikki ne iltaiset värit ja vivahduksetkin olivat
hävinneet. Oli aivan asiallinen ja tyyni talviyö, vaikka jo oltiin
maaliskuun lopussa. Kyllä siitä tulee myöhäinen kevät tänä vuonna.
Juuri siinä missä Liuttu tuli näkyviin, muisti hän jälleen Lempin, näki
edessään kaikki sen liikkeet ja ilmeet siellä iltamassa. Ja hän näki ne
nyt jonkinlaisessa yhteydessä, jota hän ei sen paremmin osannut
itselleen selittää, ainoastaan ymmärsi, että ne olivat juuri sellaiset,
kuin Lempillä pitikin olla. Kaikki mikä yleensä koski Lempiä, oli
Eemelistä nyt niin yhdentekevää, ettei mikään.
Mutta mukavaa oli taas tulla omaan pirttiin. Tosin se hänestä tuntui
jotenkin muuttuneelta, kello vain kävi eikä pakinoinut, ja kuun
valaisema ilma näytti aivan arkiselta, ei ollenkaan niin salaperäiseltä,
kuin joskus ennen yöllä herätessä. Mutta maailmahan tämä on, jumaliste,
eikä mikään paratiisi. Ei täällä nuhjaus auta, elää täällä pitää,
saakeli. Ohhoh.
Päästyään sänkyyn hän rykäisi tomuttunutta kurkkuaan. Sanni teki
sängyssään valveilla olevan liikkeen, siveli kasvojaan ja haukotteli.
Eemelistä tuntui nyt hauskan turvalliselta, kun kuuli Sannin valvovan,
eikä se mielikuva, joka häntä päivällä oli ujostuttanut, nyt tuntunut
niinkään nololta. -- On se tyttö kanssa kokenut tässä maailmassa yhtä ja
toista, tietää se nämä asiat... Mutta olkoon nyt vielä.
Eemeli haukotteli ääneen. Sanni oli ihan hiljaa ja äänsi sitten vähän
päästä:
-- Jokos nyt pääsit Lempin vierestä?
-- Jo, vastasi Eemeli ja rupesi painumaan uneen. Unen tapaukset
häilyivät ensin siellä täällä, mutta siirtyivät sitten hänen omaan
tulevaan pirttiinsä. Hän oli mutisevinaan Sannille jostain, kun ei se
käsittänyt, että...
Kuu paistoi jo sivuakkunasta, valaisten kirkkaasti Sannin sängynpäätyä
ja hiukan himmeämmin vastaisella seinällä olevaa Eemelin kaappia.