Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe.
INGER, ÖSTRÅTIN ROUVA
VIISINÄYTÖKSINEN MURHENÄYTELMÄ
Henrik Ibsen
Suomensi
Joel Lehtonen
Ensimmäisen kerran julkaissut
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö 1919.
Suomennoksen on teettänyt
"SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN EDISTÄMISRAHASTON"
varoilla rahaston toimikunnan
KAUNOKIRJALLINEN OSASTO.
HENKILÖT:
_Rouva Inger Otontytär Römer_, valtakunnan hovimestarin Nils Gyldenlöven
leski.
_Elina Gyldenlöve_, hänen tyttärensä.
_Valtaneuvos Nils Lykke_, tanskalainen ritari.
_Olaf Skaktavl_, lainsuojaton norjalainen aatelismies.
_Nils Steninpoika_.
_Herra Jens Bjelke_, ruotsalainen päällikkö.
_Björn_, kamaripalvelija Östråtin linnassa.
_Finn_, sisäpalvelija.
_Einar Huk_, linnanvouti.
_Muita palvelijoita, talonpoikia ja ruotsalaisia huoveja_.
Tapahtumapaikka: _Östråtin aateliskartano_ lähellä Trondhjemin vuonoa;
aika: v. 1528.
ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
(Huone Östråtissa. Taustalla olevasta avoimesta ovesta näkyy ritarisali
heikossa kuunvalossa, joka silloin tällöin kirkastuen lankeaa sisään
vastapäisessä paksussa muurissa olevasta kaari-ikkunasta. Oikealla
ulko-ovi; siitä etualalle päin verholla varustettu ikkuna. Vasemmalla
ovi, joka vie sisähuoneisiin; lähempänä etualalla suuri avonainen liesi,
joka valaisee huonetta. On myrskyinen ilta.)
_Kamaripalvelija Björn_ ja _sisäpalvelija Finn_ istuvat lieden ääressä.
Viimemainittu puhdistelee kypäriä. Heidän vieressään maassa on miekka ja
kilpi sekä muita aseita.
FINN
(lyhyen vaitiolon jälkeen).
Ken oli Knut Alfinpoika?
BJÖRN.
Herrasväki sanoo, että hän oli Norjan viimeinen ritari.
FINN.
Ja tanskalaiset tappoivat hänet Oslon vuonolla?
BJÖRN.
Jokainen pikku poikakin sen tietää.
FINN.
Knut Alfinpoika oli siis viimeinen ritarimme? Ja nyt hän on ollut jo
kauan kuollut. (Pitäen kypäriä koholla edessään.) No, sittenpä voit
riippua kiiltäväksi hangattuna ritarisalissa; sillä sinä et ole enää
muuta kuin tyhjä pähkinänkuori; ydin -- sen söivät madot jo monta vuotta
sitten.
Kuules, Björn, -- eikö sopisi sanoa, että Norjan maakin on tuollainen
tyhjä pähkinänkuori kuin tämä kypäri, kiiltävä päältä, madonsyömä
sisältä?
BJÖRN.
Pidä suusi ja tee työsi! -- -- -- Onko kypäri valmis?
FINN.
Välkkyy kuin hopea kuun paisteessa.
BJÖRN.
Pane se siis pois. -- Kas tuossa, raavi ruoste miekasta.
FINN
(kääntelee ja katselee miekkaa).
Maksaako se vaivaa?
BJÖRN
Mitä sanot?
FINN.
Ei ole terää.
BJÖRN.
Se ei kuulu sinuun. Anna se tänne. -- -- Tuossa on kilpi.
FINN
(jatkaen).
Tässä taas ei ole ripaa!
BJÖRN
(murahtaen).
Annas, kun sinussa olisi ripa, niin tarttuisin --
FINN
(hyräilee tuokion itsekseen).
BJÖRN.
Mitä nyt taas?
FINN.
Tyhjä kypäri, terätön miekka, rivaton kilpi. -- Luulenpa, ettei kukaan
voi moittia Inger-rouvaa siitä, että hän antaa aseitten riippua
kirkkaina salin seinällä, eikä punaa niitä tanskalaisten veressä.
BJÖRN.
Hm, lorua, onhan meillä nyt maassa rauha.
FINN.
Rauha? Niin, kun talonpoika on ampunut viimeisen nuolensa ja susi vienyt
läävästä hänen viimeisen lampaansa, niin on heilläkin rauha keskenään.
Mutta on se vain merkillistä ystävyyttä! No, niin; oli miten oli. On
aivan paikallaan, kuten sanoin, että sota-asut riippuvat kiiltävinä
salissa; sillä tunnet kai vanhan sananparren: »ritarismies yksin on
mies», ja kun meillä ei tässä maassa enää ole ritaria, niin ei ole
miestäkään, ja missä ei ole miestä, siellä saa _nainen_ olla isäntänä;
ja siksi --
BJÖRN.
Siksi kiellän sinua loruamasta! (Nousee.) Ilta tulee. Kas tuossa; saat
viedä kypärin ja kilven paikoilleen saliin.
FINN
(hiljaisella äänellä).
Ei, anna sen jäädä huomiseen.
BJÖRN.
No, et kai pelkää?
FINN.
En päivällä. Ja jos illoin pelkäisinkin, niin enpä ole pelkuri yksinäni.
Niin, katsele vain minua; mutta tiedäkin, että tuolla alhaalla
väentuvassa jutellaan yhtä ja toista. (Hiljaisemmin.) Siellä sanovat
jotkut, että _tuolla_ liikkuu kookas, mustiin puettu haamu jok'ainoa yö.
BJÖRN.
Akkain lorua!
FINN.
Niin, mutta he väittävät kaikki, että se on totta.
BJÖRN.
Sen minä uskon.
FINN.
Merkillisintä on, että Inger-rouva on samaa mieltä.
BJÖRN
(hätkähtäen).
Inger-rouva? No, mitä mieltä hän on?
FINN.
Mitäkö? Niin, sitä ei monikaan tiedä. Mutta varmaa on, ettei hän saa
siunaaman rauhaa. Etkö huomaa, että hän laihtuu ja käy päivä päivältä
kalpeammaksi? (Luoden _Björniin_ tutkivan silmäyksen.) Väki sanoo, ettei
hän nuku milloinkaan, -- ja että siihen on tuo kummittelu syynä --
(Viime sanojen kuuluessa on _Elina Gyldenlöve_ vasemmalta ilmestynyt
puoleksi avoimen oven kynnykselle. Hän pysähtyy ja kuuntelee; palvelijat
eivät häntä huomaa.)
BJÖRN.
Ja sellaisia tyhmyyksiä sinä uskot?
FINN.
Noin, puolittain. On muuten niitäkin, jotka selittävät seikkaa toisella
tavoin. Mutta se on vain ilkeyttä. -- Kuule, Björn, -- tunnetko erästä
laulua, joka maassa kiertää?
BJÖRN.
Laulua?
FINN.
Niin, kaiken kansan suussa. Se on hävytön pilkkalaulu, sen nyt arvaa.
Mutta muuten, se on sangen näppärä. Kuulepas.
(Laulaa matalalla äänellä.)
Ja Inger-rouvalla linnassaan
on vaatteet, joilla ei vertaa:
ne silkkiä, kärpännahkaa on vaan,
ja kullat ja helmet on kulmillaan, --
mut synkkä hän monta on kertaa.
Kas, Inger hän itsensä Tanskalle möi,
maan vieraiden valtaan hän heitti, --
_(Björn_ tarttuu _Finniä_ vimmastuneena rintapieliin. _Elina Gyldenlöve_
vetäytyy heidän huomaamattaan takaisin vasemmalle.)
BJÖRN.
Ja minä heitän sinut helvettiin, ja ihan palkatta, jos hiiskut vielä
Inger-rouvasta hävyttömän sanan!
FINN
(kiskoutuen _Björnin_ käsistä).
No, no, -- olenko minä sen laulun tehnyt?
(Kuuluu torven törähdys ulkoa oikealta.)
BJÖRN.
Hst, -- mikä tuo on?
FINN.
Torvi soi. Saadaan vieraita vielä tänä iltana.
BJÖRN
(ikkunan ääressä).
Avaavat porttia. Kuuluu kavion kopsetta linnan pihalta. Tulee kai joku
ritari.
FINN.
Ritari? Se ei liene totta.
BJÖRN.
Miksi ei?
FINN.
Itsehän sanoit, että viimeinen ritarimme on kuollut.
(Poistuu oikealle.)
BJÖRN.
Senkin lurjus, -- kaikki hänen silmänsä keksivät. Sen verran siis
auttoi, että koetin tätä peitellä ja salata. Inger-rouva on jo kansan
suussa; hetken päästä jokainen huutaa, että --
ELINA GYLDENLÖVE
(tulee jälleen sisään vasemmalla olevasta ovesta; hän katselee
ympärilleen ja sanoo mielenliikutustaan masentaen).
Oletko yksin täällä, Björn?
BJÖRN.
Tekö, Elina-neito?
ELINA.
Kuule, -- kerro minulle joku satu; -- tiedän, että sinulla on niitä
muitakin kuin ne, joita --
BJÖRN.
Satu? Mutta nyt, -- näin iltamyöhällä --?
ELINA.
Jos lasket siitä ajasta, jolloin täällä Östråtissa tuli pimeä, niin on
todellakin myöhä.
BJÖRN.
Mikä teitä vaivaa? Onko teille sattunut jotakin? Olette niin levoton.
ELINA.
Ehkäpä on niin.
BJÖRN.
Jokin teillä on. Puoleen vuoteen olen teitä tuskin tuntenut entiseksi.
ELINA.
Tiedä: puoli vuotta on Lucia, rakkain sisareni, maannut ruumiskammiossa.
BJÖRN.
Ei se johdu siitä, Elina-neito, -- ainoastaan sen vuoksi ette te ole
tuollainen: milloin mietteissänne, kalpea ja vaitelias, milloin hurja ja
neuvottoman näköinen kuin tänä iltana.
ELINA.
Niinkö arvelet? Mutta miksi en sen vuoksi? Eikö hän ollut hyvä ja
hurskas ja kaunis kuin kesäinen yö? Björn, kuule, -- minä rakastin
Luciaa kuin omaa itseäni. Oletko unohtanut, kuinka monta kertaa me
istuimme lapsina polvellasi talvi-illoin? Sinä lauloit meille lauluja,
ja kerroit -- --
BJÖRN.
Niin, silloin te olitte reipas ja iloinen.
ELINA.
Kyllä, silloin. Silloin elin ihanaa aikaa, saduissa ja ajatuksissani!
Onko mahdollista, että ranta oli yhtä karu silloin kuin nyt? Jos se oli,
en sitä huomannut. Siellä rannalla minä mieluimmin kuljeskelin ja
sepittelin monia kauniita satuja; sankarini tulivat kaukaa ja matkasivat
jälleen poikki meren; minä itse olin heidän keskellään ja seurasin
heitä, kun he purjehtivat pois.
(Vaipuu istumaan eräälle tuolille.)
Nyt tunnen olevani niin väsynyt, heikko, satuni eivät voi ravita minua
enää; -- ne ovat ainoastaan satuja.
(Nousee kiivaasti.)
Björn, tiedätkö, mikä minut on sairaaksi tehnyt? Eräs totuus. Ilkeä,
synkkä totuus, joka kaivaa mieltäni yötä päivää.
BJÖRN.
Mitä te te tarkoitatte?
ELINA.
Muistatko, että sinä annoit meille joskus elämänohjeita ja hyviä
neuvoja? Lucia-sisko noudatti niitä; mutta minä, -- Jumala paratkoon!
BJÖRN (lohdutellen).
No, älkäähän toki --
ELINA.
Minä tiedän kyllä, minä olin ylpeä, korskea! Leikeissä tahdoin minä aina
olla kuningatar, koska olin suurin, kaunein, älykkäin. Minä sen tiedän.
BJÖRN.
Se on totta.
ELINA.
Kerran otit minua kädestä ja katsoit vakavasti minuun ja sanoit: älä ole
ylpeä kauneudestasi ja älystäsi: mutta ole aina ylpeä kuin tunturin
kotka, kun ajattelet, että olet Inger Gyldenlöven tytär!
BJÖRN.
Teillä kai oli syy olla siitä ylpeä.
ELINA.
Niin, sellaisia sinä kerroit sangen usein minulle, Björn. Oi, sinä
kerroit minulle siihen aikaan niin paljon, paljon satuja.
(Puristaa _Björnin_ kättä.)
Kiitos niistä kaikista! -- Kerro minulle yksi vielä: voisinpa ehkä näet
tulla jälleen iloiselle mielelle niinkuin ennen.
BJÖRN.
Ettehän ole lapsi enää.
ELINA.
En kylläkään! Mutta salli kuvitellakseni, että olen. -- -- No, kerro
nyt.
(Heittäytyy erääseen tuoliin; _Björn_ istuutuu lieden reunalle.)
BJÖRN.
Oli kerran jalosyntyinen ritari --
ELINA
(joka on kuunnellut levottomana saliin päin, tarttuu _Björnin_
käsivarteen ja huudahtaa kiivaasti, mutta kuiskaamalla).
Hst! Älä huuda; -- enhän ole huonokuuloinen!
BJÖRN
(hiljaisemmalla äänellä).
Oli kerran jalosukuinen ritari, jolla oli se merkillinen maine, että --
--
ELINA
(nousee puolittain ja kuuntelee hätääntyneenä ja jännityksessä saliin
päin).
BJÖRN
Elina-neito, -- mikä teitä vaivaa?
ELINA
(istuutuu jälleen).
Minua? Ei mikään. Kerro vain!
BJÖRN.
No, niinkuin sanoin, -- kun hän katsoi jotakin naista oikein silmiin, ei
nainen sitä koskaan sitten unohtanut, vaan seurasi ajatuksin häntä,
minne hän lähtikin, ja sairastui surusta.
ELINA.
Tuon olen jo kuullut -- -- Se ei ole muuten mikään satu, se kertomasi.
Sillä mainitsemasi ritari on Nils Lykke, joka istuu vielä tänäkin
päivänä Tanskan valtakunnan-neuvostossa --
BJÖRN.
Hyvin mahdollista.
ELINA
No niin, yhdentekevä; -- jatkahan!
BJÖRN.
Ja sitten sattui kerran --
ELINA
(nousee yhtäkkiä).
Hst, ole hiljaa!
BJÖRN.
Mikä nyt? Mikä teille tuli?
ELINA
(kuunnellen).
Kuuletko?
BJÖRN.
Mitä?
ELINA.
Se on siellä. Kautta Kristuksen haavain, se on totta!
BJÖRN
(nousee paikaltaan).
Mikä siellä on? Missä?
ELINA.
Hän itse -- ritarisalissa.
(Rientää taustalle.)
BJÖRN
(seuraa häntä).
Kuinka te voitte luulla --? Elina-neito, -- menkää huoneeseenne!
ELINA.
Hst, seiso hiljaa. Älä liiku; älä näyttäydy! Odota; -- kuu tulee
pilvistä. -- Eroitatko tuon mustan hahmon tuolla?
BJÖRN.
Taivaan pyhät --!
ELINA.
Katso; -- nyt hän kääntää Knut Alfinpojan kuvan seinään päin. Hahaa, se
tuijottaa häntä liiaksi silmiin.
BJÖRN.
Elina-neito, kuulkaahan!
ELINA
(tullen etualalle lieden luo).
Nyt tiedän -- tietämäni.
BJÖRN
(itsekseen hiljaa).
Se on siis sittenkin totta.
ELINA.
Kuka hän oli, Björn? Kuka hän oli?
BJÖRN.
Sen te näitte yhtä hyvin kuin minäkin.
ELINA.
No niin. Kenenkä minä näin?
BJÖRN.
Näitte äitinne.
ELINA
(puolin itsekseen).
Yön toisensa jälkeen olen kuullut hänen askeleensa tuolta. Kuullut hänen
kuiskivan ja voihkivan kuin kadotetun sielun. Ja laulussakin sanotaan
--; ah, nyt sen uskon! Nyt uskon, että --
BJÖRN.
Hiljaa!
(Rouva _Inger Gyldenlöve_ tulee nopeasti ritarisalista, huomaamatta
huoneessa olijoita, menee suoraa päätä ikkunan luo, vetää verhot syrjään
ja tuijottaa hetken ulos, ikäänkuin tähystäen jotakuta maantietä pitkin
saapuvaa; sitten hän kääntyy ja menee verkkaan takaisin saliin.)
ELINA
(hiljaa seuraten häntä silmillään).
Kalman-kalpeana, kuin ruumis --
(Melua ja väkijoukon ääniä kuuluu oikealta, oven ulkopuolelta.)
BJÖRN.
Mikä siellä on?
ELINA.
Mene ulos katsomaan, mikä siellä on!
(Linnanvouti _Einar Huk_ ja suuri joukko _alustalaisia_ ja _talonpoikia_
nähdään eteisessä.)
EINAR HUK
(ovella).
Suoraa päätä hänen luokseen! Ja arkailu pois!
BJÖRN.
Mitä te haette?
EINAR HUK.
Inger-rouvaa itseään.
BJÖRN.
Inger-rouvaa? Näin myöhään illalla?
EINAR HUK.
Myöhään, mutta vielä ajoissa, luullakseni.
TALONPOJAT.
Niin, niin, -- hänen täytyy kuulla meitä!
(Koko joukko tunkeutuu saliin. Samalla ilmestyy _rouva Inger Gyldenlöve_
ritarisalin ovelle. Kaikki vaikenevat yhtäkkiä.)
INGER-ROUVA.
Mitä tahdotte minulta?
EINAR HUK.
Me tulimme luoksenne, jalosyntyinen rouva, aikoen --
INGER-ROUVA.
Niin, -- puhukaa!
EINAR HUK.
No, -- sehän on rehellinen asia. Parilla sanalla, -- me tulimme
pyytämään teiltä lupaa ja aseita --
INGER-ROUVA.
Lupaa ja aseita? Mitä varten?
EINAR HUK.
On tullut Ruotsista huhu, että Taalain rahvas on noussut kapinaan ja
marssii kuningas Kustaata vastaan. --
INGER-ROUVA.
Niinkö? Taalain rahvas?
EINAR HUK.
Niin kertoo huhu, ja se kuuluu olevan totta.
INGER-ROUVA.
No, -- jos niin olisi asia, -- mitä Taalain miesten kapina teihin
kuuluu?
TALONPOJAT.
Me tahdomme mukaan! Tahdomme auttaa! Päästä vapaiksi!
INGER-ROUVA
(hiljaa).
Ah, olisikohan aika tullut!
EINAR HUK.
Kaikista Norjan rajapitäjistä rientää talonpoikia toiselle puolen
Taalaihin. Lainturvattomat miehetkin, jotka ovat harhanneet vuosikausia
autioilla tuntureilla, uskaltavat nyt jälleen kyliin, kokoavat väkeä ja
hiovat ruostuneitten miekkainsa terää.
INGER-ROUVA
(oltuaan hetken vaiti).
Kuulkaa, -- vastatkaa minulle, oletteko täysin punninneet asiaa?
Oletteko ajatelleet, miten teidän kävisi, jos kuningas Kustaan miehet
voittaisivat?
BJÖRN
(hiljaa ja rukoillen _Inger-rouvalle_).
Ajatelkaa, miten tanskalaisten kävisi, jos kuningas Kustaan miehet
joutuisivat tappiolle.
INGER-ROUVA
(epäävästi).
Se ei ole minun tehtäväni. (Kääntyy miesjoukon puoleen.) Te tiedätte:
kuningas Kustaalla on täysi syy toivoa apua Tanskasta. Kuningas Fredrik
on hänen ystävänsä eikä tosiaan jätä häntä pulaan --
EINAR HUK.
Mutta jos talonpojat kaikkialla koko Norjan maassa nousisivat? Jos me
kaikki yhdessä nousisimme, -- sekä herrat että rahvas. -- Niin, rouva
Inger Gyldenlöve, nyt melkein luulen tulleen sen tilaisuuden, jota
olemme odottaneet. Jos se nyt alkaa, niin täytyy muukalaisten lähteä
maasta.
TALONPOJAT.
Niin, pois Tanskan voudit! Pois muukalaisherrat! Pois
valtakunnanneuvoston kätyrit!
INGER-ROUVA.
Oi, metallia heissä on! -- mutta kuitenkin, sittenkin --!
BJÖRN
(itsekseen).
Hän epäröi. -- (_Elinalle_.) Mitä siihen tuli, Elina-neito, -- te teitte
väärin, kun tuomitsitte äitiänne.
ELINA.
Björn, minä raastaisin silmät päästäni, jos ne pettivät minut!
EINAR HUK
Nähkääs, jalosyntyinen rouva, -- ensin on esteenä Kustaa kuningas; kun
_hän_ on lyöty, eivät tanskalaiset kauvaa jaksa tässä maassa pysyä.
INGER-ROUVA.
Ja sitten?
EINAR HUK.
Sitten olemme vapaat; meillä ei ole enää vieraita esivaltiaita, ja me
saamme valita itse kuninkaamme niinkuin ruotsalaisetkin ennen meitä.
INGER-ROUVA
(vilkkaasti).
Itse kuninkaan? Ajatteletteko Sturein sukua?
EINAR HUK.
Kristian kuningas ja toiset hänen jälkeläisensä ovat tehneet
itsenäisistä suvuistamme puhdasta! Parhaat herramme harhaavat
henkipattoina tunturipolkuja, jos enää elävätkään. Mutta saattaisipa
kuitenkin löytyä joku vanhain sukujemme perillinen, joka --
INGER-ROUVA
(nopeasti)
Riittää, Einar Huk! Riittää! (itsekseen.) Ah, minun kallehin toivoni!
(Kääntyy talonpoikain ja linnan alustalaisten puoleen.)
Minä olen nyt neuvonut teitä mikäli olen voinut. Olen ilmaissut teille,
miten suureen vaaraan te uskallatte astua. Mutta jos olette kerran
horjumattomat päätöksessänne, niin olisi minun mieletöntä estää teitä
aikomuksesta, jonka te kuitenkin voitte toteuttaa itse.
EINAR HUK.
Meillä on siis teiltä lupa?
INGER-ROUVA.
Teillä on oma vahva tahtonne; kysykää siltä neuvoa, jos on niinkuin
sanotte, että teitä alinomaa kiusataan ja poljetaan -- -- -- Minä tunnen
niin vähän niitä asioita. Minä en tahdo enempää tietää! Mitä voin minä,
yksinäinen nainen --? Vaikka ryöstäisitte ritarisalin tyhjäksi --; ja
siellä on monta hyvää miekkaa; onhan teillä täysi valta Östråtissa tänä
iltana. Saatte tehdä, mitä haluatte. Hyvää yötä!
(Miesjoukko puhkeaa kaikuviin riemuhuutoihin. -- Sytytetään kynttilät,
ja palvelijat tuovat kaikenlaisia aseita ritarisalista.)
BJÖRN
(tarttuu _Inger-rouvan_ käteen, kun rouva aikoo poistua).
Kiitokset, jalo ja ylhäinen rouva! Minä, joka olen tuntenut teidät
lapsesta asti, en ole koskaan teitä epäillyt.
INGER-ROUVA.
Vaiti, Björn, -- vaaralliseen peliin olen ryhtynyt tänä iltana. Muut
panevat siihen ainoastaan henkensä; mutta minä -- tuhannen kertaa
enemmän; usko minua!
BJÖRN.
Kuinka? Pelkäättekö valtanne katoamista ja sovinnollisten välien
katkeamista?
INGER-ROUVA.
Valtaniko? Voi, hyvä Jumala!
MUUAN PALVELIJA
(tullen suuri miekka kädessä salista).
Tässä on oikea hukanhammas! Sillä kun huitelen verenimijäin kätyreitä!
EINAR HUK
(toiselle palvelijalle).
Mitä sinä sieltä löysit?
PALVELIJA.
Rintaraudan, jota nimittävät Herlof Hyttefadsiksi.
EINAR HUK.
Se on sinulle liian hyvä; -- katso, tässä on Sten Sturen keihään varsi;
kiinnitäpä rintarauta siihen, niin meillä on komein sotamerkki
maailmassa.
SISÄPALVELIJA FINN
(kirje kädessä, tulee sisään ovesta vasemmalta ja menee _Inger-rouvan_
luo).
Olen etsinyt teitä kaikista huoneista --
INGER-ROUVA.
Mitä tahdot?
FINN
(ojentaa hänelle kirjeen).
Muuan lähetti Trondhjemista on saapunut tuoden teille kirjeen ja
viestejä.
INGER-ROUVA.
Katsotaan! (Avaten kirjettä.) Trondhjemista? Mitä se mahtaa olla?
(Silmäilee nopeasti kirjettä.) Kristus, armahda! Häneltä! Ja täällä
Norjassa -- --.
(Jatkaa lukemistaan kiihkeässä mielentilassa; sillaikaa noutavat miehet
yhä aseita salista).
INGER-ROUVA
(itsekseen).
Hän tulee siis tänne. Hän tulee tänne tänä yönä. -- Niin, silloin alkaa
kamppailu älyllä, ei miekalla.
EINAR HUK.
Riittää, riittää, kunnon miehet: nyt on meillä tietääkseni aseet. Nyt
lähdetään!
INGER-ROUVA
(kääntyen nopeasti).
Kukaan ei saa lähteä täältä tänä yönä!
EINAR HUK.
Mutta, jalo rouva, nyt on tuuli sopiva; purjeilla vuonon perukkaan ja --
INGER-ROUVA.
Pysyy, mitä sanoin!
EINAR HUK.
Täytyykö meidän siis odottaa huomiseen?
INGER-ROUVA.
Sekä huomiseen että kauemmin. Ainoakaan asestettu mies ei saa lähteä
Östråtista.
(Tyytymätöntä mutinaa joukosta.)
ERÄÄT TALONPOJAT.
Mutta me lähdemme sittenkin, rouva!
USEAT TOISET.
Niin, niin; me lähdemme!
INGER-ROUVA
(astuen askeleen lähemmäksi heitä).
Kuka teistä uskaltaa?
(Kaikki vaikenevat; oltuaan tuokion vaiti lisää _Inger-rouva_:)
Minä olen ajatellut puolestanne. Mitä te halvat rahvaan miehet tiedätte
maan asioista? Kuinka te rohkenette arvostella sellaisia? Teidän täytyy
kestää sortoa ja rasitusta vielä hetki. Se ei voine käydä kovin
sydämellenne, jos muistatte, ettei meilläkään, ylimyssuvuilla, ole
parempaa valittavana nykyaikaan. -- -- Viekää kaikki aseet takaisin
saliin. Myöhemmin saatte kuulla tahtoni. Poistukaa!
(Palvelijat vievät aseet saliin, jonka jälkeen koko joukko poistuu
oikealle.)
ELINA
(hiljaa _Björnille_).
Vieläkö luulet, että tein väärin tuomitessani -- Östråtin rouvaa?
INGER-ROUVA
(viittaa _Björnin_ luokseen ja sanoo).
Varusta yksi vieraskamareista kuntoon.
BJÖRN.
Niinkuin käskette, Inger-rouva!
INGER-ROUVA.
Ja portti auki jokaiselle, ken kolkuttanee.
BJÖRN.
Mutta --?
INGER-ROUVA.
Portti auki!
BJÖRN.
Portti auki.
(Poistuu oikealle.)
INGER-ROUVA
(_Elinalle_, joka on jo poistumassa ovesta vasemmalle).
Jää tänne! -- Elina; -- lapseni, -- minulla on sinulle kahden kesken
puhuttavaa.
ELINA.
Minä kuuntelen.
INGER-ROUVA.
Elina, -- -- sinä uskot pahaa äidistäsi?
ELINA.
Minä uskon, mitä teidän menettelynne pakottaa minut tuskakseni uskomaan.
INGER-ROUVA.
Ja sinä vastaat minulle tylyn luonteesi mukaan.
ELINA.
Kuka on tylyyttä kylvänyt luonteeseeni? Aina lapsesta saakka olin
tottunut ihailemaan teitä suurena, ylevänä naisena. Sellaisia kuin te
olivat mielestäni ne naiset, joista kerrotaan taruissa ja
sankarisaduissa. Minusta näytti siltä kuin itse taivaan Jumala olisi
painanut leimansa teidän otsaanne ja merkinnyt teidät siksi olennoksi,
joka oli johtava arkoja ja epäröiviä. Linnan salissa lauloivat ritarit
ja ylimykset ylistystänne; ja rahvaskin, lähellä ja loitolla, nimitti
teitä maan toivoksi ja turvaksi. Ja kaikki he ajattelivat, että teissä
palaisivat meille entiset hyvät ajat. Kaikki he ajattelivat, että
koittaisi meille ikäänkuin uusi päivä. Yhäti on yö; enkä tiedä kohta
enää, uskallanko luulla, että teissä valkenee meille aamu.
INGER-ROUVA.
On helppo nähdä, mistä sinä saat moiset myrkylliset sanat. Sinun
korviisi ovat kulkeneet ajattelemattoman lauman kuiskeet ja nurinat
asioista, joita se niin vähän kykenee arvostelemaan.
ELINA.
Kansan ääni on totuuden ääni, sanoitte siihen aikaan, jolloin laulut ja
puheet kaikuivat kiitostanne.
INGER-ROUVA.
Olkoonpa niin. Mutta vaikka valitsisin osakseni istua täällä toimetonna
silloin kun minun olisi toimittava, -- etkö luule, että jo moinen
valinta olisi minulle niin raskas taakka, ettei sinun tarvitsisi lisätä
sitä vielä kivillä?
ELINA.
Kivet, joilla taakkaanne lisään, painavat minua yhtä raskaasti kuin
teitä. Keveästi, vapaana hengitin elon ilmaa niin kauan kuin sain uskoa
teihin. Sillä elääkseni täytyy minun tuntea itseni ylpeäksi, ja ylpeä
olisin syystä ollut, jos te olisitte ollut yhä sama, mikä te kerran
olitte.
INGER-ROUVA.
Ja mikä sinulle takaa, etten sitä ole? Elina, mistä niin varmaan tiedät,
ettet tee äidillesi vääryyttä?
ELINA
(huudahtaen kiihkeästi).
Oi, jospa sitä nyt tekisin!
INGER-ROUVA.
Hiljaa! Sinulla ei ole oikeutta vaatia tilille äitiäsi. -- Yhdellä
ainoalla sanalla voisin --; mutta se ei olisi sinulle terveellinen
kuulla; sinun täytyy odottaa, mitä aika mukanaan tuo; ehkä käy niin,
että --
ELINA
(aikoen poistua).
Nukkukaa hyvin, äitini!
INGER-ROUVA
(vitkastellen).
Ei, -- jää luokseni, on vielä eräs asia -- --. Tule lähemmäksi, sinun
täytyy minua kuulla, Elina!
(Asettuu pöydän ääreen ikkunan luokse.)
ELINA.
Minä kuulen.
INGER-ROUVA.
Niin vaiti kuin oletkin, tiedän kuitenkin, että olet montakin kertaa
kaivannut täältä pois. Sinun on Östråtissa liian yksinäistä ja autiota.
ELINA.
Onko se teistä ihme, äitini?
INGER-ROUVA.
Riippuu itsestäsi, muuttuuko se asia tästä alkaen.
ELINA.
Kuinka?
INGER-ROUVA.
Kuule minua. -- Tänä yönä odotan taloon vierasta.
ELINA
(tullen lähemmäksi).
Vierasta?
INGER-ROUVA.
Vierasta, jonka täytyy pysyä outona ja tuntemattomana. Kukaan älköön
saako tietää, mistä hän tulee tai minne lähtee.
ELINA
(heittäytyy ilosta huudahtaen hänen eteensä ja tarttuu hänen käteensä).
Äiti! Minun äitini! Antakaa minulle anteeksi, jos voitte, vääryyteni
teitä vastaan!
INGER-ROUVA.
Mitä tarkoitat? -- Elina, minä en ymmärrä sinua.
ELINA.
He ovat siis kaikki erehtyneet? Teidän sydämenne on yhä uskollinen!
INGER-ROUVA.
Mutta, nouse jo, -- ja sano --
ELINA.
Oi luuletteko, etten tiedä, kuka se vieras on?
INGER-ROUVA.
Tiedät sen? Ja kuitenkin sinä --?
ELINA.
Luuletteko Östråtin porttien olleen niin tarkasti teljettyinä, ettei
ainoakaan surkeuden viesti ole päässyt pujahtamaan sisään? Arveletteko,
etten minä tiedä, kuinka moni vanhan suvun perillinen harhaa
henkipattona, ilman yösijaa, kattoa päänsä päällä, kun Tanskan herrat
isännöivät hänen isäinsä talossa?
INGER-ROUVA.
Ja sitten? Mitä vielä?
ELINA.
Minä tiedän hyvin, että moniakin jalosukuisia ritareita ajellaan kuin
nälkäisiä susia metsässä. Heillä ei ole liettä, minkä ääressä hetken
lämmitellä, ei leipää suuhunsa panna.
INGER-ROUVA
(kylmästi).
Riittää! Nyt ymmärrän sinut!
ELINA
(jatkaen).
Ja siksi te avaatte nyt yöksi Östråtin portit? Siksi täytyy hänen pysyä
outona ja tuntemattomana, hänen, tuon vieraan, jonka tulosta ja menosta
kenenkään ei pidä saada vihiä! Te uhmaatte käskijäimme ankaraa
määräystä, joka kieltää teitä antamasta vainotulle majaa ja auttamasta
häntä suomalla turvaa tai hoitoa --
INGER-ROUVA.
Riittää, sanoin! (On hetken vaiti ja lisää vakaumuksella.) Sinä erehdyt,
Elina; -- se, jota odotan, ei ole mikään henkipatto.
ELINA
(nousee)
Sitten olen ymmärtänyt teitä väärin.
INGER-ROUVA.
Kuule minua, lapseni! Mutta harkitse asiaa, jos yleensä jaksat hillitä
hurjaa mieltäsi!
ELINA.
Minä hillitsen, kunnes olette asianne puhunut.
INGER-ROUVA.
Kuule siis, mitä minulla on sinulle sanottavaa. -- Minä olen, niin
paljon, kuin suinkin voin, koettanut pitää sinua tietämättömänä kaikesta
siitä hädästä ja ahdingosta, jossa nyt elämme. Sillä mitä hyötyä siitä
olisi ollut, että olisin valanut surua ja huolta nuoreen sieluusi? Itku
ja surkea valitus ei meitä pahasta päästä. Tarvitaan rohkeutta ja
miehenvoimaa.
ELINA.
Ken teille on sanonut, ettei minulla ole rohkeutta ja voimaa, jos sitä
vaaditaan.
INGER-ROUVA.
Vaiti, lapsi; -- minä voisin ehkä sanaasi vedota.
ELINA.
Kuinka, äitini?
INGER-ROUVA.
Minä ehkä vaatisin sinulta niitä molempia; minä ehkä --; mutta anna
minun puhua ensin loppuun.
Tiedä siis, että nyt näyttää lähestyvän aika, jota Tanskan
valtakunnanneuvosto on valmistanut, -- aika, tarkoitan, jolloin se voisi
antaa meidän oikeuksillemme ja vapaudellemme viimeisen iskun. Katso,
sentähden meidän täytyy --
ELINA
(vilkkaasti).
Lyödä itsemme irti, äiti?
INGER-ROUVA.
Ei, täytyy voittaa aikaa. Köpenhaminassa istuu neuvosto paraikaa
harkitsemassa, miten se parhaiten voisi ryhtyä asiaan. Enimmät kuuluvat
olevan sitä mieltä, ettei riitaisuuksista voida päästä niin kauan kuin
Norja ja Tanska eivät ole yksi ja sama maa; sillä jos vapaan maan
oikeudet meillä säilyvät, kun uudet kuninkaanvaalit tulevat, on selvää,
että taistelu puhkeaa jälleen ilmiliekkiin. Kas, sen tahtovat Tanskan
herrat estää.
ELINA.
Niin, he tahtovat estää sen, -- tahtovat! Mutta me, siedämmekö
sellaista? Katselemmeko rauhassa, miten --?
INGER-ROUVA.
Ei, me emme sitä siedä. Mutta turvautua aseihin --, nousta ilmi
otteluun, -- mihin se johtaisi, niin kauan kuin me emme ole kaikki
yksimielisiä? Ja onko yksimielisyys tässä maassa ollut koskaan vielä
huonompi kuin nyt? -- Ei, jos aiomme saada jotakin aikaan, täytyy meidän
toimia salaisesti ja hiljaisuudessa. Meidän täytyy, niinkuin sinulle
sanoin, voittaa aikaa, että keksisimme neuvoja. Eteläisessä Norjassa on
suuri osa aatelistoa tanskalaisten puolella; mutta täällä,
Dovrefjeldista pohjoiseen, on asia vielä epävarma. Siksi on kuningas
Fredrik lähettänyt erään uskotuimpia miehiään tänne, näkemään omin
silmin, millainen meidän mielenlaatumme on.
ELINA
(jännityksessä).
Niin; -- ja siksi --?
INGER-ROUVA.
Tuo ritari tulee Östråtiin tänä yönä.
ELINA.
Tänne? Ja tänä yönä?
INGER-ROUVA.
Eräs kauppalaiva toi hänet eilen Trondhjemiin. Äsken sain viestin, että
hän saapuu vieraakseni. Tunnin kuluessa voidaan häntä odottaa.
ELINA.
Ettekö ajattele, äitini, mihin vaaraan maineenne joutuu, jos annatte
tuon Tanskan lähettilään tulla luoksenne sellaiseen kohtaukseen? Eikö
ympäristön rahvas jo entuudestaan ole epäluuloinen Teitä kohtaan? Kuinka
saatatte toivoa, että se kerran antaisi teidän johtaa ja vallita
itseään, kun sanotaan sitten, että --
INGER-ROUVA.
Ole huoletta. Kaiken tämän olen tarkoin ajatellut; mutta siitä ei ole
hätää. Hänen asiansa tähän maahan on salaisuus; siksi saapui hän
tuntemattomana Trondhjemiin; ja yhtä outona ja tuntemattomana hän
myöskin tahtoo vierailla Östråtissa.
ELINA.
Ja nimeltään on tuo tanskalainen herra --?
INGER-ROUVA.
Se on komea nimi, Elina. Tanskan aatelilla on tuskin parempaa
mainitakaan.
ELINA.
Mutta mikä on aikomuksenne? Vielä en ole tarkoitustanne ymmärtänyt?
INGER-ROUVA.
Ymmärrät pian. -- Kun emme voi tallata käärmettä jalkoihimme, täytyy se
pistää kiinni.
ELINA.
Varokaa, ettei pihti petä.
INGER-ROUVA.
Sinusta riippuu, miten lujasti se puristaa.
ELINA.
Minusta?
INGER-ROUVA.
Kauan olen huomannut, että Östråt on sinulle vankila. Ei ole nuoren
haukan ilo istua häkin rautasäleiden takana.
ELINA.
Siipeni ovat leikatut. Vaikka antaisitte minulle vapauden, vähän se
auttaisi minua.
INGER-ROUVA.
Siipesi eivät ole leikatut kauemmin kuin itse tahdot.
ELINA.
Minäkö tahdon? Tahtoni on teidän käsissänne. Olkaa, mikä kerran olitte,
niin tahdon minäkin --
INGER-ROUVA.
Siitä seikasta riittää. Kuule minua edelleen. -- Östråtista poistuminen
ei liene sinulle vastenmielistä?
ELINA.
Ehkäpä ei, äitini!
INGER-ROUVA.
Sanoit minulle kerran, että olit elänyt iloisimmat aikasi unelmissa ja
saduissa. Se elämä saattaa sinulle palata.
ELINA.
Mitä tarkoitatte?
INGER-ROUVA.
Elina, -- jos nyt tulisi mahtava ritari ja veisi sinut linnaansa, jossa
sinulla olisi kamarineitseitä ja kannuspoikia; silkkivaatteet ja
loistavat salit?
ELINA.
Ritari, sanotte?
INGER-ROUVA.
Ritari.
ELINA
(hiljemmin).
Ja tuo tanskalainen lähettiläs tulee tänne tänä yönä.
INGER-ROUVA.
Tänä yönä.
ELINA.
Jos on niin, niin pelkään tulkita sanojanne.
INGER-ROUVA.
Niissä ei ole pelon syytä, ellet tahdo tulkita niitä väärin. Aikomukseni
ei tosiaan ole pakottaa sinua. Oman mielesi mukaan on sinun valittava ja
päätettävä tämä asia.
ELINA
(tullen askelen lähemmäksi).
Oletteko kuullut tarinan äidistä, joka ajoi yöllä tunturien poikki,
pikku lapset mukana reessä? Susilauma juoksi kintereillä; kysymyksessä
oli elämä tai kuolema -- ja hän heitti pienokaiset taakseen tielle,
toisen toisensa jälkeen, voittaakseen aikaa ja pelastaakseen itsensä.
INGER-ROUVA.
Satuja! Äiti raastaisi ennen sydämen rinnastaan kuin heittäisi lapsensa
susille!
ELINA.
Ellen olisi äitini tytär, myöntäisin teidän olevan oikeassa. Mutta te
olette kuin tuo äiti, ja te olette heittänyt tyttärenne susille, toisen
toisensa jälkeen. Ensin vanhimman. Viisi vuotta sitten lähti Merete
Östråtista; nyt on hän Bergenissä Winzents Lungen vaimona. Mutta
luuletteko, että hän on onnellinen tuon tanskalaisen ritarin puolisona?
Winzents Lunge on mahtava, melkein kuin kuningas; Meretellä on
kamarineitseitä ja kannuspoikia, silkkivaatteet ja loistavat salit,
mutta päivä ei anna hänelle aurinkoaan, ei yö lepoa, sillä hän ei ole
koskaan pitänyt Lungesta. Ritari tuli tänne ja kosi häntä, koska hän oli
Norjan rikkain perijätär ja koska mies silloin tarvitsi tässä maassa
lujaa pohjaa jalkainsa alle. Minä tiedän sen; tiedän aivan tarkoin!
Merete oli teille kuuliainen, hän seurasi vierasta herraa täältä. Mutta
mitä on se hänelle maksanut? Niin paljon kyyneleitä, ettei mikään äiti
voi niistä viimeisenä päivänä vastata!
INGER-ROUVA.
Tiedän tilini, eikä se peloita minua.
ELINA.
Tilinne ei ole vielä sillä selvä. Missä on Lucia, toinen lapsistanne?
INGER-ROUVA.
Kysy Jumalalta, joka otti hänet pois.
ELINA.
Teiltä kysyn; sillä teidän on vastattava siitä, että hänen täytyi
heittää nuori henkensä. Iloinen hän oli kuin keväinen lintu, kun hän
purjehti Östråtista Mereten vieraaksi Bergeniin. Vuoden kuluttua seisoi
hän jälleen tässä huoneessa; mutta silloin olivat hänen poskensa valkeat
ja kuolema oli syöpynyt hänen sydämeensä. Niin, te hämmästytte, äitini!
Te luulitte kai, että tämä ilkeä salaisuus hautautui hänen kerallaan; --
mutta hän kertoi minulle kaikki. Hieno ritari oli voittanut hänen
sydämensä. Ja tahtoi häntä puolisokseen. Te tiesitte, että kysymyksessä
oli tyttärenne kunnia. Mutta te olitte taipumaton, -- ja teidän lapsenne
täytyi kuolla. Näette nyt, että minä tiedän kaikki!
INGER-ROUVA.
Kaikki? Hän lienee sanonut sinulle ritarin nimenkin?
ELINA
Nimen? Ei, hänen nimeään ei hän sanonut. Hän tunsi ikäänkuin ahdistavaa
pelkoa siitä puhua -- hän ei maininnut sitä kertaakaan!
INGER-ROUVA
(helpoittuneesti, itsekseen).
Ah, siispä et kaikkea tiedäkään. -- -- Elina; -- se asia, jota nyt
kosketit, on minulle täysin tuttu. Mutta siinä on eräs puoli, jota et
ehkä ole huomannut: Se herra, jonka Lucia Bergenissä kohtasi, oli
tanskalainen --
ELINA.
Senkin minä tiedän.
INGER-ROUVA.
Ja hänen rakkautensa oli valhetta. Viekkaudella ja sulavin sanoin oli
hän kietonut Lucian ansaansa.
ELINA.
Sen tiedän; mutta Lucia rakasti häntä kuitenkin; ja jos teillä olisi
ollut äidin sydän, olisi lapsenne kunnia ollut teille kaikkein
tärkeintä.
INGER-ROUVA.
Ei tärkeämpi hänen onneansa. Luuletko, että minä, Mereten kohtalo
mielessäni, tahdoin uhrata toisen lapseni miehelle, joka ei häntä
rakastanut?
ELINA.
Viisaat sanat monen sokaisevat; mutta eivät minua. -- Älkää luulko
minulle tuiki tuntemattomaksi, mitä maassa tapahtuu. Minä huomaan
täydellisesti tarkoituksenne. Tiedän hyvin, ettei Tanskan herroilla ole
teissä laisinkaan uskollinen ystävä. Te ehkä vihaatte heitä, mutta te
samalla pelkäätte heitä. Silloin kun te annoitte Mereten Vinzents
Lungelle, oli tanskalaisilla herroilla ylivalta joka kulmalla maassa.
Kolme vuotta myöhemmin, kun kielsitte Luciaa menemästä miehelle, johon
hän oli sielunsa siteillä liittynyt, vaikka mies olikin vietellyt hänet,
-- silloin oli asema vallan toinen. Kuninkaan tanskalaiset voudit olivat
tehneet häpeällisiä ilkitöitä rahvaalle, eikä teistä ollut viisasta
sitoa itseänne lujemmin kuin jo olitte sitonut muukalaisiin
väkivallantekijöihin.
Ja mitä olette tehnyt kostaaksenne häntä, jonka täytyi niin nuorena
kuolla? Ette mitään. Hyvä; minä täytän teidän velvollisuutenne; minä
tahdon kostaa häpeän, mikä on kohdannut kansaamme ja meidän omaa
sukuamme!
INGER-ROUVA.
Sinä? Mitä sinä aiot?
ELINA.
Minä käyn omaa tietäni, niinkuin tekin omaanne. Mitä aion, en tiedä
itsekään; mutta minä tunnen, että minulla on voimaa uskaltaa kaikki
oikean asiamme puolesta.
INGER-ROUVA.
Silloin sinulla on tuima taistelu edessä, Olen itse kerran luvannut
samaa kuin sinä, -- ja hiukseni ovat harmenneet lupaukseni kuorman alla!
ELINA.
Hyvää yötä! Vieraamme saattaa jo tulla, ja siinä kohtauksessa minä olen
liikaa.
Ehkä teillä on vielä aikaa -- --; niin, Jumala vahvistakoon teitä ja
johtakoon tekojanne! Älkää unohtako, että tuhansien silmät seuraavat
teitä! Muistakaa Mereteä, joka yöt ja päivät itkee hukattua elämäänsä.
Ajatelkaa Luciaa, joka nukkuu mustassa arkussaan. Ja vielä asia: Älkää
unohtako, että pelaatte tänä yönä arpaa viimeisestä lapsestanne.
(Poistuu vasemmalle.)
INGER-ROUVA
(katsoo hetken hänen jälkeensä).
Viimeisestä lapsestani? Siinä puhuit todempaa kuin aavistitkaan! -- --
Mutta nyt ei ole kysymys ainoastaan minun lapsestani. Auta minua,
Jumala; tänä yönä heitetään arpaa koko Norjan valtakunnasta.
Ah, -- eikö joku ratsastanut sisään portista?
(Kuuntelee ikkunan ääressä.)
Ei, ei vielä. Se oli vain tuuli. Puhuu kylmästi kuin haudasta. -- --
Onko taivaan Jumalalla oikeus tällaiseen? -- Luoda minut naiseksi, -- ja
sälyttää hartioilleni miehen työ.
Sillä minun käsissäni *on* nyt maan kohtalo. *Minun* vallassani on
nostaa heidät yhtenä miehenä aseisiin. *Minulta* odottavat he merkkiä;
ja jos en sitä nyt anna, niin ei se tapahdu ehkä enää milloinkaan.
Viivytellä? Uhrata monet yhden pelastukseksi? -- Eikö olisi parempi, jos
voisin -- --? Ei, ei, ei, -- minä en _tahdo_ sitä! Minä en _voi_ sitä!
(Hän vilkaisee kuin varkain ritarisaliin, kääntyy poispäin ikäänkuin
hädissään ja sanoo kuiskaten.)
Nyt ne ovat taas tuolla. Kalpeat haamut -- kuolleet isät, kaatuneet
sukulaiset. -- Hyi, tuo silmien tuijotus, joka nurkasta!
(Hän huitaisee kädellään taaksepäin ja huutaa.)
Sten Sture! Knut Alfinpoika! Olaf Skaktavl! Pois, -- pois! Minä en _voi_
sitä!
(Vieras vankkarakenteinen mies, harmahtavin päin ja parroin, pukuna
rikkonainen lampaannahka-takki, ruostunein asein, on astunut sisään
ritarisalista.)
VIERAS MIES
(pysähtyy ovelle ja sanoo hillityllä äänellä).
Terve teille, rouva Inger Gyldenlöve!
INGER-ROUVA
(kääntyy huudahtaen).
Ah -- auta, Kristus!
(Vaipuu tuolille. Vieras mies tuijottaa häneen, liikahtamatta, nojaten
miekkaansa.)
TOINEN NÄYTÖS.
(Huone Östråtissa, sama kuin edellisessä näytöksessä.)
(_Rouva Inger Gyldenlöve_ istuu oikealla pöydän ääressä, ikkunan edessä.
_Olaf Skaktavl_ seisoo vähän matkan päässä hänestä. Kummankin kasvoista
näkyy, että heidän välillään on ollut kovin kiihtynyt keskustelu.)
OLAF SKAKTAVL.
Viimeisen kerran, Inger Gyldenlöve, -- te pysytte siis horjumatta
päätöksessänne?
INGER-ROUVA.
Minä en muuta voi. Ja neuvoni teille on: tehkää niinkuin minä. Jos on
taivaan tahto, että Norjan on mentävä perikatoon, niin se menee, tuemme
sitä tai emme.
OLAF SKAKTAVL.
Ja sellaiseen uskoon pitäisi minun muka tyytyä? Minun pitäisi rauhassa
katsoa syrjästä, nyt, kun hetki on tullut? Oletteko unohtanut, mitä
kaikkea minun on kostettava? Minun kotini, kontuni ovat he ryöstäneet ja
paloitelleet keskenään. Minun poikani, ainoan lapseni, sukuni viimeisen
jälkeläisen he tappoivat silmäini edessä kuin koiran. Minua itseäni he
ovat ajaneet kaksikymmentä vuotta henkipattona pitkin metsiä ja
tuntureita. -- Huhu on tiennyt minun monta kertaa kuolleen; mutta
minulla nyt on *se* usko, etteivät he saa minua kuopatuksi ennenkuin
olen kostanut.
INGER-ROUVA.
Toivonette siis sangen pitkää ikää. Mitä aiotte nyt tehdä?
OLAF SKAKTAVL.
Tehdä? Mistä minä tiedän, mitä tehdä? Minä en ole koskaan antautunut
rakentelemaan suunnitelmia. *Siinä* suhteessa täytyy teidän minua
auttaa. Teillä on siihen kyllä älyä. Minulla on ainoastaan nämä kaksi
kättä -- ja miekkani.
INGER-ROUVA.
Miekkanne on ruostunut, Olaf Skaktavl! Kaikki Norjan miekat ovat
ruostuneet.
OLAF SKAKTAVL.
Siksipä kai eräät taistelevatkin *kielellään*. -- Inger Gyldenlöve, --
te olette suuresti muuttunut. Oli aika, jolloin teidän rinnassanne sykki
miehen sydän.
INGER-ROUVA.
Älkää muistelko, millaista *silloin* oli.
OLAF SKAKTAVL.
Ja kuitenkin minä tulin juuri sitä varten luoksenne. Teidän täytyy
kuulla minua, vaikka sitten --
INGER-ROUVA.
No hyvä; mutta tehkää se nopeasti; sillä, -- minun on se teille
sanottava, -- te ette ole varmassa turvassa tässä talossa.
OLAF SKAKTAVL.
Östråtissa ei lainsuojaton ole turvassa? Sen olen kauan tiennyt. Mutta
te unohdatte, että henkipatto on turvaton kaikkialla, missä hän vain
harhaa.
INGER-ROUVA.
Puhukaa; minä en estele teitä.
OLAF SKAKTAVL.
Siitä on nyt lähes kolmekymmentä vuotta, kun näin teidät ensi kerran. Se
tapahtui Akershusissa Knut Alfinpojan ja hänen puolisonsa kotona.
Silloin olitte vielä melkeinpä lapsi; mutta kuitenkin olitte uljas kuin
saalista ajava haukka, ja joskus sekä hurja että vallaton. Moni mies
teitä kosi. Ja minullekin te olitte rakas, -- rakkaampi kuin yksikään
nainen sitä ennen tai sen jälkeen. Mutta teillä oli vain yksi silmämäärä
ja yksi miete. Se oli valtakunnan onnettomuuden ja vaikean ahdingon
ajatus.
INGER-ROUVA.
Minä olin viisitoista-vuotias, -- muistakaa se! Ja eikö tunnu nytkin
kuin olisi hurjapäisyys vallannut siihen aikaan meidät kaikki?
OLAF SKAKTAVL.
Sanokaa sitä miksi mielitte. Mutta sen minä ainakin tiedän: vanhat ja
kokeneet meistä arvelivat piirretyksi itse Luojamme kirjaan, että te
olitte olento, joka oli musertava orjuutemme ikeen ja antava meille
kaikki oikeutemme takaisin. Ja senkin minä tiedän: te itse ajattelitte
siihen aikaan samaa.
INGER-ROUVA.
Se ajatus oli synnillinen, Olaf Skaktavl! Ylpeys, eikä Herran kutsumus,
suustani puhui.
OLAF SKAKTAVL.
Teistä olisi *voinut* tulla se valittu, jos olisitte tahtonut. Te olitte
Norjan jaloimpien sukujen jälkeläinen; teitä odotti valta ja rikkaus; ja
te kuulitte valitushuudot siihen aikaan. -- -- Muistatteko tuon
iltapäivän, jolloin Henrik Krummedike tuli Tanskan laivastolla
Akershusin edustalle? -- Laivaston herrat ehdottivat neuvottelua ja
sovinnollista ratkaisua, ja luottaen varmaan suojeluskirjeeseen antoi
Knut Alfinpoika viedä itsensä venheellä laivaan. Kolme tuntia senjälkeen
kannoimme hänet takaisin linnanportista --
INGER-ROUVA.
Ruumiina, ruumiina!
OLAF SKAKTAVL.
Norjan jaloin sydän murtui, kun Krummediken palkkasoturit hänet
kaatoivat. Yhä vieläkin olen näkevinäni pitkän kulkueen, kun se tuli
ritarisaliin, surun sortamana, pari toisensa perästä. Siellä hän makasi
paareilla, kirveen haava otsassa, valkeana kuin kevätpilvi. Uskaltanen
sanoa, että Norjan uljaimmat miehet olivat siellä koolla sinä yönä.
Margarete-rouva seisoi miesvainajansa pääpuolessa, ja kaikki, kaikki me
vannoimme uhraavamme henkemme ja onnemme kostaaksemme sekä tämän
viimeisen konnantyön että kaikki muut. -- Inger Gyldenlöve, -- ken avasi
silloin tien itselleen miesten parveen? Neito, -- melkein lapsi vielä,
-- leimuavin silmin ja kyyneleisin äänin. -- Mitä vannoi hän? Toistanko
sananne?
INGER-ROUVA.
Vannoin samaa kuin te muutkin; en enempää enkä vähempää.
OLAF SKAKTAVL.
Te muistatte valanne, -- ja olette kuitenkin sen unohtanut.
INGER-ROUVA.
Ja kuinka pitivät muut, mitä olivat luvanneet? Teistä en puhu, Olaf
Skaktavl, vaan teidän ystävistänne, koko Norjan aatelista. Heissä ei ole
ainoatakaan, joka olisi näinä pitkinä vuosina uskaltanut olla mies; ja
kuitenkin lukevat he viaksi minulle, että olen nainen.
OLAF SKAKTAVL.
Ymmärrän, mitä tarkoitatte. Miksi he alistuivat eivätkä uhmanneet
väkivallan tekijöitä viimeiseen asti? Totta kyllä; huonoa ainesta ovat
sukumme nykyään; mutta jos niiden välillä olisi ollut yhteyttä, -- kuka
tietää, mitä olisi tapahtunut? Jos te olisitte voinut pitää yhdessä
heitä; sillä teidän edessänne he olisivat kaikki taipuneet.
INGER-ROUVA.
Helposti voisin teille vastata; mutta te tuskin pitäisitte vastausta
pätevänä. Älkäämme siis enää puhuko siitä, mitä ei muuttaa voi. Lausukaa
sen sijaan, mikä teidät lähinnä toi Östråtiin? Tahdotteko suojaa? Hyvä;
minä koetan kätkeä teitä. Jos jotakin muuta tarvitsette, sanokaa; te
saatte nähdä, että minä olen valmis --
OLAF SKAKTAVL.
Kaksikymmentä vuotta olen ollut kodittomana. Jemtlannin tuntureilla ovat
hiukseni harmaantuneet. Olen elänyt loisena hukalla ja kontiolla. -- Te
näette, Inger-rouva, että -- *minä* en teitä tarvitse; mutta sekä
aatelisto että rahvas kaipaa teitä.
INGER-ROUVA.
Vanha virsi.
OLAF SKAKTAVL.
Niin, se soi ilkeältä korvissanne, sen arvaan; mutta kuitenkin täytyy
teidän se kuulla. Lyhyesti: minä tulen Ruotsista. Siellä on tulossa
levottomuuksia. Taalaissa ne alkavat.
INGER-ROUVA.
Tiedän sen.
OLAF SKAKTAVL.
Pietari Kansleri on mukana, -- mutta salaa, ymmärrätte.
INGER-ROUVA
(hätkähtäen).
Miten?
OLAF SKAKTAVL.
Hän se lähetti minut tänne Östråtiin.
INGER-ROUVA
(nousee).
Pietari Kansleri, sanotte?
OLAF SKAKTAVL.
Hän juuri; -- tai, kuka tietää, ehkä ette tunne häntä enää?
INGER-ROUVA
(puolin itsekseen).
Liiankin hyvin! -- Mutta, sanokaa, pyydän, -- minkä viestin tänne
tuotte?
OLAF SKAKTAVL.
Kun maine levottomuuksista saapui rajatuntureille, jossa silloin
oleskelin, läksin heti Ruotsin puolelle. Saatoin jo aavistaa, että
Pietari Kanslerilla oli sormensa pelissä. Hain hänet käsiini, ja
tarjosin apuani hänelle; -- hän tunsi minut ennestään, kuten tiedätte.
Hän tiesi, että minuun saattoi luottaa, ja sitten -- hän lähetti minut
tänne.
INGER-ROUVA
(kärsimättömästi).
Niin, niin, -- hän lähetti teidät tänne, että te --?
OLAF SKAKTAVL
(salaperäisesti).
Inger-rouva, Östråtiin tulee tänä yönä vieras.
INGER-ROUVA
(hämmästyneenä).
Kuinka? Tiedättekö te, että --?
OLAF SKAKTAVL.
Kyllä, tiedän. Minä tiedän kaikki. Juuri häntä tapaamaan Pietari
Kansleri lähetti minut tänne.
INGER-ROUVA.
Häntä? Mahdotonta, Olaf Skaktavl, -- aivan mahdotonta!
OLAF SKAKTAVL.
Puhun silkkaa totta. Ellei hän vielä ole saapunut, niin ei mene pitkää
aikaa, kun --
INGER-ROUVA.
Ei, niin kyllä; mutta --
OLAF SKAKTAVL.
Teille on siis ilmoitettu hänen tulostaan?
INGER-ROUVA.
On. Hän lähetti minulle sanan. Siksi te pääsitte sisään heti, kun
kolkutitte.
OLAF SKAKTAVL.
(kuunnellen).
Hst; joku ratsastaa tietä tänne päin. (Menee ikkunan luo.) Portit
avataan.
INGER-ROUVA
(katselee ulos).
Se on ritari ja hänen asemiehensä. He laskeutuvat jo satulasta pihalla.
OLAF SKAKTAVL.
Se on siis hän. Hänen nimensä?
INGER-ROUVA.
Te ette tiedä hänen nimeänsä?
OLAF SKAKTAVL.
Pietari Kansleri kieltäysi sitä mainitsemasta. Hän sanoi ainoastaan,
että lähetetyn piti kohdata minut Östråtissa kolmantena iltana
Martin-messun jälkeen --
INGER-ROUVA.
Aivan niin; nyt on se ilta.
OLAF SKAKTAVL.
Hänen piti tuoda kirjelmiä. Niistä ja teidän omasta suustanne saisin
tietää, kuka hän on.
INGER-ROUVA.
Suokaa siis minun saattaa teidät vieraskamariin, joka on teille
varustettu. Te kaipaatte virkistystä ja lepoa. Vieraan herran puheille
pääsette pian.
OLAF SKAKTAVL.
No, kuten haluatte.
(Poistuvat kumpikin vasemmalle.)
(Lyhyen pysähdyksen jälkeen tulee _Finn_ varovasti huoneeseen oikealla
olevasta ovesta, katselee ympärilleen, pilkistää ritarisaliin, menee
sitten takaisin ulko-ovelle ja antaa merkkejä joillekuille ulkona
odottaville. Sitten astuvat valtioneuvos _Nils Lykke_ ja ruotsalainen
päällikkö _Jens Bjelke_ huoneeseen.)
NILS LYKKE
(hiljaisella äänellä).
Ei ketään?
FINN
(samoin hiljaa).
Ei ketään, herra!
NILS LYKKE.
Ja me voimme joka suhteessa varmasti luottaa sinuun?
FINN.
Trondhjemin käskynhaltia väitti aina ennen, että olen luotettava.
NILS LYKKE
Hyvä on; niin sanoi hän minullekin. Siis, ensiksikin, -- onko ketään
muuta vierasta tullut Östråtiin ennen meitä tänä iltana?
FINN.
Kyllä, tunti sitten muuan tuntematon mies.
NILS LYKKE
(matalalla äänellä _Jens Bjelkelle_).
Hän on täällä. (Kääntyy jälleen _Finnin_ puoleen.) Tuntisitko hänet
ulkonäöltä? Näitkö hänet?
FINN.
En, eikä häntä ole nähnyt kukaan muu kuin porttivahti, mikäli tiedän.
Hänet vietiin heti Inger-rouvan puheille, ja rouva --
NILS LYKKE.
Niin? Mitä rouva? Ei kai vieras liene vielä poistunut?
FINN.
Ei; mutta rouva on varmaan kätkenyt hänet johonkin omista huoneistaan,
sillä --
NILS LYKKE.
Hyvä.
JENS BJELKE
(kuiskaten).
Siis ensinnäkin vartiat portin eteen; silloin hänet saamme.
NILS LYKKE.
(hymyillen).
Hm! (_Finnille_.) Kuule, sanopas, onko täältä mitään muuta tietä ulos
kuin portin kautta? Älä nyt noin seiso ja ällistele! Tarkoitan, -- voiko
Östråtista päästä kenenkään näkemättä, kun portti on suljettu?
FINN.
Ahaa; sitä en tiedä. Tosinhan puhuvat salakäytävistä kellareissa; mutta
täällä ei liene ketään, joka tuntisi niitä, paitsi Inger-rouva itse;
niin, -- ja ehkäpä Elina-neito.
JENS BJELKE.
Ohoi, peijakas!
NILS LYKKE.
Hyvä. Voit mennä.
FINN.
Kyllä. Jos sitten minulta jotakin tahtoisitte, niin kolkuttakaa vain
tuolla ritarisalissa toiseen oveen oikealla; minä olen heti
tavattavissa.
NILS LYKKE.
Hyvä.
(Osoittaa eteisen oveen; _Finn_ menee ulos.)
JENS BJELKE.
Kuulkaa, -- uskotteko, rakas ystävä ja veli, tästä tuli meille
molemmille nolo sotaretki.
NILS LYKKE
(hymyillen).
Oh, ei minulle, toivon!
JENS BJELKE.
Niinkö vai? Ensiksikin on niukka kunnia ajella sellaista parratonta
nulikkaa kuin tämä Nils Sture. Hulluksiko vai viisaaksi luulla häntä
moisten ilveitten jälkeen? Ensin ärsyttää talonpojat meteliin; lupaa
heille apuaan, kultaa ja kunniaa; -- ja sitten, kun tulee tosi leikki,
puikkii matkaansa, piiloon naisten helmoihin.
Muuten minä, suoraan sanoen, kadun, että noudatin teidän neuvoanne enkä
menetellyt oman pääni mukaan.
NILS LYKKE
(hiljaa).
Katumus on liian myöhäistä, hyvä veli!
JENS BJELKE.
Sillä katsokaas, minua ei ole koskaan huvittanut kaivella mäyränkoloja!
Minä odotin aivan toista. Nyt olen samonnut ratsumiesteni kanssa tänne
Jemtlannista asti; saanut Trondhjemin käskynhaltian kirjelmän, että
minun on lupa etsiä kapinanyllyttäjää kaikkialta, mistä haluan. Kaikki
merkit viittaavat siihen, että hän luikahti Östråtiin --
NILS LYKKE.