Kevään umpuja ja auringonpaistetta.
"_Setä Jerry_, hoi, setä Jerry!"
Oli kevät-aika ja iäkäs patriarkka oli pyrkinyt ulos päivänrintaan
huoneensa eteläpuolelle, jossa hän vuodesta vuoteen "ensimmäisestä
keväästä asti antaumisen jälkeen", niinkuin hänen oli tapa sanoa,
oli viljellyt pikku puutarhaansa. Varsin kuuluisa oli tämä setä
Jerry'n puutarha. Koko vähäisessä kylässä ei löytynyt toista sen
vertaista. Sillä tarkkuudella talouden hoidossa, jota hänen entinen
"johtajan"-asemansa hänen isäntänsä kasvimaalla oli opettanut häntä
pitämään, oli hän heti kääntänyt huomionsa sen maatilkun parantamiseen,
jonka hän oli ostanut.
Kaikkiansa hänellä ei ollut kuin kolme acre'a; mutta nämät olivat
erinomaisella huolella valitut. Maa vietti vähitellen lounaasen päin;
multa oli semmoista harmaanlaista ja hiekkaista, joka parhaiten taipuu
viljelykseen, ja sen alla oli savinen pohja, joka esti sitä mehua
läväisemästä. Tämän maan äärimmäiseen ylinurkkaan oli vanhus rakentanut
huoneensa -- aivan yksinkertainen rakennus sekin, kun sitä verrattiin
hänen naapuriensa huoneisin. Veistämättömistä puista salvetut seinät ja
ruoteinen takantorvi eivät millään lailla olleet niin sievät, kuin
ympäröivien huoneitten valkaistut laahkot; mutta ne olivat kaikki
maksetut yhtä hyvin, kuin hänen maakaistaleensakin. Ristipaalutus,
joka saarsi hänen tilustansa, ei ollut ensinkään komea; mutta se oli
"hevos-korkea, sika-taaja ja härkä-vahva"[71] sen laillisen määräyksen
mukaan, jonka tämän valtion oikeustot olivat hyväksyneet paalutusten
suhteen. Tämän samoin kuin suurimman osan vähäisistä laitoksista
yksinkertaisen majan ympäri oli joko hän itse omilla käsillänsä aikaan
saanut tahi hänen poikansa, jotka hänen johdollansa auttivat häntä
semmoisina aikoina, kuin säät estivät heitä päivätyötä läheisillä
kasvimailla saamasta.
Kykenemätönnä paljon tavallista kasvimaan työtä tekemään vanhus alusta
oli asettunut perheensä raha-vartiaksi ja talouden toimittajaksi.
Kaikki heidän rahansa pantiin yhteiseen varastoon, josta ainoastaan
niukimmassa määrässä sallittiin menoja kunkin tarpeita varten. Loput
käytettiin pienen maatilkun ostamiseen, sen parantamiseen taikka
ensiksi muulin ja sitten hevosen ostamiseen, jonka kautta poikien
onnistui kolmantena keväänä antaumisen jälkeen omasta takaa korjata
sato, maksaen ainoastaan veroa maasta, ja seuraavana vuonna taas
lunastaa itselleen neljänkymmenen acre'n sievä pieni kasvimaa neljän
penikulman päässä. Koko tämän ajan kuluessa vanhan miehen huolen-pito,
ponnistukset ja viisaat neuvot olivat olleet paljon arvokkaammat, kuin
hänen työnsä olisi ollut, jos hän olisi ollut aivan hyvissä voimissa.
Se oli ollut hänen tuumansa ihan alusta, että hän ja hänen vaimonsa
pitäisivät huolta tästä vähäisestä puutarhasta, jota he mielivät
viljellä, ettei se ainoastaan antaisi kylläksi kasvaksia perheen
tarpeisin, vaan myöskin tuottaisi viljaa kylläksi sikojen
lihottamiseksi, jotka kesän aikana juoksivat vapaana ympäri tilusta, ja
niin muodoin hankkisi lihaa perheelle. Tätä he olivat aina tehneet,
siksi kuin pojat olivat jättäneet heidät, lähteäkseen uuteen
kasvimaahan. Muitten asiain joukossa setä Jerry ei ollut laiminlyönyt
hedelmä-puita istuttamasta. Hänen naapurinsa sanoivat, että hän oli
aivan hurjasti mieltynyt siihen. Hän neuvoi heitä kaikkia tekemään
samoin; mutta harvat pitivät väliä sillä. Milloin miltäkin valkoiselta
naapuriltansa oli hän hankkinut pano-oksia persikka- ja omena-,
päärynä- ja nektariini-, aprikosi- ja kirsikkapuista. Hän oli
niiltä työntekiöiltä, joita Warrington'issa käytettiin, oppinut
yksinkertaisella tavalla ymppäämään ja oksastamaan ja oli jokaiseen
käyttämättä jääneesen nurkkaan vähäisessä paikassansa istuttanut
tämmöisiä puita, jotka samalla, kuin ne koristivat, lupasivat voittoa
lähimmäisessä tulevaisuudessa; niin että vanha maja siihen aikaan,
johon kirjoitamme, puoleksi oli kevään vienon vihannan peitteessä. Puut
olivat täynnänsä lumivalkoisia kukkia; linnut visertelivät oksilla;
mehiläiset surisivat joka paikassa, sillä välin kuin kiinalainen
kuusama, joka kiipesi sen yksinkertaisen säle-aidakkeen yli, joka meni
ovelta melkein porttiin saakka, oli verhottu vaha-valkoisilla kukilla
ja levitti runsaasti ympärillensä omituista väkevää hajuansa.
Jonkunlaisella unteloisella, innottomalla tavalla vanha mies paraikaa
työskenteli puutarhassaan enemmän siitä syystä, että oli kevät-aika ja
vanha tottumus pakoitti häntä kaivamaan ja istuttamaan, kuin siitä
syystä, että hän, niinkuin näytti, olisi pitänyt väliä työllään.
"Setä Jerry, hoi, setä Jerry!" kirkas tyttömäinen ääni soi uudestaan.
Vanha mies kohosi nopeasti pystyyn ja, nostaen toista kättä sillä
varjostaakseen silmiänsä, kääntyi porttia kohden ja, kurkistellen
kukkapeitteisten puitten lävitse, huudahti kiireesti: --
"No, onpa tuossa miss Lily, överstin pikku tyttö! Yhtä suloinen ja
tuore, kuin ne kevään kukat, jotka hän on poiminut matkallansa tänne!
Kyllä, miss Lily, minä kuulen. Minä olen silmänräpäyksessä siellä,
herttalapseni. Setä Jerry ei ole niin vikkelä, kuin hänen oli tapa
olla, vaikka semmoiset koreat kasvot voisivat elvyttää paljon
vanhempiakin jalkoja, kuin minun. Kuinka voitte, herttalapseni?" hän
kysyi porttia avatessaan. "Ja kuinka isänne, översti, voi tänä aamuna?
No katsokaat, eikö hän ole heittänyt ponya ja ottanut äitinsä
lempi-tammaa Jacaa! Vanha Jerry sanoi äidillenne vähä aika takaperin,
kun hän viimeistä edellisellä kerralla kävi Warrington'issa ja te
ratsastitte tuolla pikku muulilla isänne kanssa kaninajoon -- minä
sanoin missis'ille, että hänen olisi parempi antaa tuo pony setä
Jerry'lle, koska ei nuori missis milloinkaan enää lähde ratsastamaan
sillä. Ratsastakaat oikein sisään, herttalapsi, koska tiedän, että
aiotte tarkasti katsoa setä Jerry'n puutarhaa, ennenkuin lähdette.
Paitsi sitä tamma kaipaa pisaraa vettä Jerry'n lähteestä, jossa,
niinkuin tiedätte, on parasta vettä monen peninkulman päässä tästä, ja
hiukan tilaisuutta haukata tätä ylen korkeata apilaa, joka kohoo ylös
joka paikassa täällä, koettaen kaataa vanhaa Jerry'a kumoon joka kerta,
kuin hän tulee ulos huoneesta. Ja totta tosiaan, miss Lily, te
tarvitsette itse vähän lepoa ja siemauksen vettä. Ihme ja kumma, kun jo
näytätte niin punakalta ja ladynkaltaiselta, kuin aina olisitte ollut
nuori lady! Ratsastakaat sisään, herttalapsi, ja antakaa minun tuoda
tuoli, että saatte astua alas sen päälle".
Hän avasi portin ja lähti ontumaan huonetta kohden.
"Oh, älkäät huoliko tuoda mitään tuolia, setä Jerry: minä en tarvitse
sitä". Hän pujahti puhuessaan satulasta; mutta vanhus astui yhä
eteenpäin keskeyttämisestä vaaria pitämättä ja palasi pian pitkin
polkua puitten lehvästen alla, tuoden rottinkituolia (jota hän myöskin
käytti tukena) oikealla kädellään.
"No, mutta katsokaat!" hän sanoi teeskenneltyllä pettymyksellä, "hän on
jo liian ylpeä antaaksensa vanhan Jerry'n palvella itseään hiukan,
vaikkei siitä ole kuin juuri pari kolme päivää, niin puhuakseni, kuin
toussutin häntä polvellani ja juttelin hänelle vanhoista orjuuden
ajoista, joista, kiitos Jumalan, hän ei itse koskaan ollut nähnyt
mitään".
"Istukaat nyt, herttalapseni, tänne kuusaman alle ja minä riisun
satulan ja suitset tammalta ja annan hänen haukata puitten alla,
niinkauan kuin viivytte täällä".
"Mutta minä en voi viipyä täällä, setä Jerry", sanoi Lily. "Äitini
lähetti minut tänne asialle".
"Hyvänen aika, lapseni! ette suinkaan luule, että hän tahtoo, että
täyttä laukkaa ratsastatte suoraan takaisin tänä kuumana aamuna? Paitsi
sitä olette jo käynyt kaupungissa ja teidän tarvitsee myöskin levätä.
Te näytätte niin varistuneelta ja punehtuneelta, kuin olisitte ajaneet
täyttä nelistä koko matkan. Ja mitä tammaan tulee -- katsokaat, miten
kuuma se on!" hän sanoi, kun hän nosti pois satulan, "Antakaa vaan
äitinne nähdä teidät noin hiessänne ja minä pelkään, että saatte vielä
kotvan aikaa ratsastaa ponylla; kuinka, miss Lily?"
"Jaca parka!" lausui Lily, astuen tamman luo ja taputtaen sen kaulaa.
"Minä en tietänyt, että se oli niin kuuma. Se oli niin hauskaa," hän
sanoi puollustavaisesti Jerry'lle, "etten voinut olla kovasti
ratsastamatta. Minä en kuitenkaan ole käynyt kaupungissa, vaan olen
ainoastaan kulkenut pari kolme penikulmaa 'kello kolmen tietä'
alaspäin".
"Tosiaan!" arveli vanhus. "Te olette juuri niinkuin Jaca itse: te
olette liian kuumaverinen ja ylhäisesti kasvatettu kulkemaan
verkalleen, kun avoin tie on edessänne. No, ei mitään vahinkoa ole
tapahtunut, herttalapseni, mutta teidän täytyy oppia, ettei
täysiverinen hevonen siedä sitä yllytystä, jota paitsi joku
sekarotu-pony ei koskaan ajattelisi mitään liikkujista. Siinä on
eroitus eläinten luonnossa. Sama on muulin laita: se ei koskaan lähde
paikastansa, jollette ensiksi piekse sitä puolikuolluksiin hickory'lla.
Semmoinen on sen luonto. Muuli tarvitsee hickory'a samalla tavalla kuin
hevonen tarvitsee kauraa; ja tuommoinen sekarotuinen, jolla tähän asti
olette ratsastanut, herttalapseni, ei ole paljon erilainen, vaan juuri
molempien välillä -- vähän liian paljo muuli hevoseksi ja vähän liian
paljon hevonen muuliksi. Mutta tämä teidän Jaca'nne ei ole mitään
semmoista elukanlaatua. Se rakastaa juuri yhtä paljon juoksemista, kuin
hirvi, ja jos vaan antaisitte sille tilaisuutta, se juoksisi siksi kuin
se kaatuisi. Teidän täytyy ottaa vaaria semmoisesta hevosesta; ja jos
pidätte huolta siitä, ei se tee mitään eroitusta, kuinka paljon
vaaditte siltä. Jos olisitte nyt vaan seisauttanut sitä pari kolme
kertaa ratsastuksessanne tänä aamuna, ei matka olisi kiihdyttänyt ja
hiestyttänyt sitä missäkään sanottavassa määrässä".
"Mutta kaikki on hyvin, herttalapseni. Ei vähintäkään vahinkoa ole
tapahtunut. Kun tamma on syönyt hiukan ruohoa ja te olette vähäisen
levännyt, setä Jerry pyyhkii ja sukii sitä pikkuisen ja antaa sille
suuntäyden vettä ja se tulee yhtä komeaksi, kuin koskaan, ja paljon
komeammaksi ratsastaa kuin milloin se tuli ulos tallista tänä aamuna,
niinkuin varmaan huomaatte, ennenkuin pääsette kotiin, miss Lily".
"Mutta, herranen aika!" huudahti vanhus, "tässä olen puhumassa, ja te
seisotte tuolla päivänpaisteessa. Istukaat lehvästen alle,
herttalapseni, sillä aikaa kuin noudan teille vähän vettä".
"Oh, minä seison täällä ja vartioitsen Jaca'a," katsoen tammaa, joka
ahkerasti puri suuria suuntäysiä uhkeata, tuoresta apilaa, oikein
maiskuttaen ja puhkuen mielihyvästä.
"Vartioitsette sitä, lapseni?" sanoi vanhus hymyillen. "Ette suinkaan
luule, että milläkään houkuttelemisella maailmassa saisitte sitä
jättämään tätä apilistoa, vai kuinka?"
"No siinä tapauksessa," arveli Lily, "tulen teidän kanssanne lähteelle.
Minun täytyy saada nähdä puutarhanne, näettekö. Asia on semmoinen, että
äiti lähetti minut tänne tuomaan teille vähän potaatintaimia; mutta
minä olen kovasti hidastellut; metsä oli niin hupainen. Minun olisi
pitänyt olla täällä jo tunti takaperin, että olisitte voinut istuttaa
ne maahan, ennenkuin aurinko kävi niin kuumaksi".
"No, katsokaat nyt! eikö tuo ollut hyvin ystävällisesti tehty
missis'ilta. Aina hän muistaa vanhaa Jerry'a ja lähettää hänelle
jotakin. Hän tietää, että semmoiset asiat tekevät vanhan miehen kovasti
hyvää nyt, kun hän on aivan yksinään -- aivan yksinään. Siunatkoon
hänen sydäntänsä! Ja minä luulen, että tämä on juuri se syy, jonka
vuoksi hän lähetti teidät tuomaan ne tänne".
"Ja sanani kautta, ne ovat kauniita taimia, ovat tosiaan," hän jatkoi,
tutkiessaan sitä bataati-taimien[72] kimppua, joka Lily'lla oli tuossa
korissa, jota hän kantoi. "Minä pelkään todella, että missis ryöstää
itseänsä vanhaa Jerry'a varustaaksensa".
"Oh, ei!" lausui Lily. "Äiti käski minun sanoa teille, että meillä oli
yltäkyllin tämmöisiä tänä vuonna, vieläpä enemmän, kuin tavallisesti".
"Niin; ja minä arvaan, että hän tiesi, ettei Jerry ollut saanut
semmoisia mitään. Juuri siihen aikaan, herttalapseni, kuin olisi
pitänyt kylvää ne, tuo -- tuo hyvä eukkoni --"
Vanha mies pysähtyi, hänen äänensä tukehtui liikutuksesta, kun hän
painoi päätänsä toista sauvaansa vastaan ja itki. Se oli kummallinen
näky -- vaalea-tukkainen nuori tyttö iloisessa ratsas-puvussaan, juuri
joutuen vaimouden ikään, ja hänen edessään tuo harmaa pää nojaantuneena
toiseen noista mustista käsistä, samalla kuin toinen vavisten piti
toista tukevaa sauvaa ja kumartunut ruumis värisi surusta, jota ei
käynyt kukistaminen. Mehiläiset, päivänpaiste, kukkivat puut, uhkea
apilisto ja musta tamma, joka söi kiihkeästi ja mieluisasti heidän
vieressään, kaikki yhtyivät synnyttämään harvinaista kuvaa.
Tyttö, jolle ei edes tuon kaikkein suloisimman ilmanalan ja ihmeellisen
luonnon vaikutus vielä ollut opettanut lohduttajan roolia, seisoi
hetken huolestuneena ja hämmästyneenä ilman mitään sanomatta. Sitten
hän sukupuolensa hienolla vaistolla laski kätensä sen ruskean, laihan
käden päälle, joka nojautui häntä lähinnä olevaan sauvaan, ja ryhtyen
siihen lohduttajan virkaan, jota hänen äitinsä oli lähettänyt häntä
toimittamaan, sanoi vavisten: --
"Oi, setä Jerry, minä olen varma" -- Hän ei voinut sanoa sen enempää;
mutta vanhus tunsi hänen lauhean kätensä lepäävän omalla kädellänsä ja
hänen kyyneleensä vuotavan molempien päälle.
Vähitellen vanhuksen huokaukset lakkasivat ja viimein, siirtäen
päätänsä kätensä luota, mutta ylös katsomatta, hän sanoi leppeästi ja
kunnioittavaisesti:
"Tulkaat, missis," ja astui edellä puutarhaa ja lähdettä kohden. Nämät
sanat ja tämä ääni säpsäyttivät Lily'ä. Hän ei voinut selittää syytä,
miksi: kuitenkin ne olivat aivan toisenlaiset kuin ne, joilla vanhus,
joilla kaikki, ennen olivat häntä puhutelleet. Se oli ensimmäinen
tervehdys puhkeavalle vaimoudelle, jonka tytön armon-toimi oli
ilmoittanut iäkkäälle miehelle.
He menivät lähteelle. Viileä siemaus kaikkein puhtaimmasta
kurpitsi-maljasta oli hyvin mieluisa. Bataatin taimet asetettiin
huolellisesti ämpäriin, virvoitettiin kylmällä vedellä ja pantiin
varjoon ja sitten monella anteeksi pyynnöllä sievä puutarha näytettiin.
"Tässä ei ole paljon tänä vuonna, sillä hän, joka aina teki pää-työn
tässä, ei ole täällä enää," lausui vanhus hellästi. "Minä puuhaan vähän
iltaisin ja aamuisin, tiedättenhän; ei niin, että pitäisin sillä paljon
väliä -- ei näytä siltä, kuin ajattelisin asioita, niinkuin minun ennen
oli tapa ajatella -- mutta minusta tuntuu, kuin hänen pitäisi olla
iloinen, kun hän katsoo alas sieltä, jossa hän on, ja näkee minun
pitävän huolta siitä, jota hän aina ajatteli niin paljon. Minä teen
työtä oikein lujasti, kukatiesi yhtä paljon kuin koskaan ennen; mutta
sitten minä en huoli siitä sen enempää. Minä en laske mitään tuumia
enkä suunnittele enää. Näyttää siltä, kuin olisin aivan yksinään,
herttalapseni, eikä minulla olisi enää mitään muuta tehtävää, kuin vaan
odottaa siksi kuin Herra korjaa pois romun omalla tavallansa -- omalla
tavallansa".
Kun olivat käyneet ympäri puutarhan ja Lily'n kori oli täytetty milloin
milläkin, jota vanhus luuli "missis'in kaikkein enimmän haluavan", he
palasivat huoneen luo; ja kun Lily seisoi ja katseli hyvin hoidettua
pikku tilusta, joka tuoreskukkasista puista oli käynyt viheriäiseksi ja
valkoiseksi lehdoksi, hän huudahti:
"No, setä Jerry, kuinka ihana paikka teillä on!"
Vanhus kääntyi tuolla omituisella nelijalkaisella tavalla, johon
molempien sauvojen alituinen käyttäminen pakoitti häntä, ja nostaen
toista kättänsä, sauva siinä koukusta riippuen, varjostaaksensa
silmiänsä lämpimältä päivän valolta, joka altiisti virtasi hänen
lumivalkoisen päänsä päälle, hän hetken ääneti katseli maatansa ja
sanoi sitten huoaten:
"Niin, missis, se on sangen kaunis koti vanhalle mustalle miehelle, se
on totta; mutta jollakin tapaa se ei näytä enää tuottavan minulle
mitään iloa. Minun oli noina vanhoina orjuuden aikoina tapa ajatella,
että jos vaan voisin hankkia itselleni tämänkaltaisen kodin, minä
olisin kaikkein onnellisin ihminen maan päällä. Monta kertaa," hän
jatkoi, kääntyen vierastansa kohden, "kun olin vaan nuori mies ja
vapauden siunattu päivä ei näyttänyt olevan likempänä, kuin se oli
alussakaan, minun oli tapa ajatella ja uneksia tämmöistä aikaa. Minä
aina luulin, että se tavalla tai toisella tulisi minun eläessäni, ja
silloin arvelin, ettei löytyisi mitään enää, jota olisin toivonut. Te
ette voi oikein arvata, miss Lily, kuinka paljon minä olen ajatellut
tätä vähäistä paikkaa. Tuntui välisti siltä, kuin olisin ajatellut
enemmän sitä, kuin taivasta itseä. Betty, tyttö raukka, sanoi usein
minulle, että välisti tein niin; ja tämä on kukatiesi juuri se syy,
jonka vuoksi hän lähti edellä -- vetääksensä vanhaa Jerry parkaa pois
siitä, mihin hän oli kiinnittänyt sydämensä täällä alhaalla. Minä en
ajattele sitä niin paljon enää; vaikka minun tekee sangen hyvää
ajatella, että, kun olen mennyt, sanovat: 'tuo oli setä Jerry'n
paikka'; ja kukatiesi lisäksi poikieni lapset poimivat omenoita ja
persikoita täällä ja muistavat vanhaa isän-isää, joka istutti puut".
"Minä en ole enää huolissani, miss Lily. Minulla oli ennen aina paljon
huolia Herran asioista -- noina vanhoina orjuuden aikoina ja sitten
jälestäpäin sodan kestäessä ja sitten kun me mustat ihmiset olimme
keskivaiheella, ei aivan orjia eikä kokonaan vapaita. Sitten, kun
Ku-Klucker'it tulivat, se huolestutti minua kovasti. Mutta nyt näyttää
siltä, kuin näkisin, että Herra kyllä hoitaa omia asioitansa eikä
kaipaa setä Jerry'n apua, kun hän vaan tekee mikä on hänen edessään. Ja
tämä se on, jota nyt koetan opettaa kansalleni. _Löytyy_ yksi paikka
raamatussa, josta en voi luovuttaa ajatuksiani; ja se on se, jossa
Herra sanoi vanhalle sotijalle Josualle: 'Ole sinä luja ja hyvin
urhoollinen'. Siinä seisoo enemmän siitä kuin minä nyt muistan; mutta
se koskee kaikki samaa ajatusta. Minä kuulin överstin lukevan sitä ja
puhuvan siitä myöskin. Jumala siunatkoon häntä! näyttää aivan siltä,
kuin hän voisi panna kansamme ajatukset sanoihin paremmin, kuin kukaan
muu. Minusta näyttää siltä kuin me mustat ihmiset olisimme nyt juuri
tuossa tilassa. Herra on johdattanut meitä päivällä ja yöllä juuri yhtä
hellästi ja huolellisesti, kuin olisimme olleet karitsoita; ja nyt hän
sanoo, että meidän tulee olla urhoollisia, jos tahdomme, että Hän vielä
pitää meidän puoltamme. Minun ymmärtääkseni tämä tarkoittaa, että
meidän täytyy vaatia oikeuksiamme ja puollustaa niitä niinkuin miehet
ja vastaan-ottaa mitä tulee, kuten pojat leikeissänsä, juuri niinkuin
se vaan kuuluisi leikkiin, jos se koskeekin kipeästi. Tätä minä sanon
kansalleni ja minä aion pitää kiinni siitä myöskin. Minä en pysty
taistelemaan eikä suorittamaan semmoisia miehuuden töitä, joita Herra
vaatii meiltä; mutta minä toivon, että, jos se on hänen tahtonsa, minä
voin nousta kansani kanssa ja nurisematta kestää niitä vastuksia, joita
Hän lähettää. Jollakin tapaa minusta tuntuu, nuori missis, kuin
laupiaalla isällä vielä olisi jotakin tehtävää vanhalle Jerry'lle;
mutta se ei ole tuon maanpalstan suhteen, miss Lily, se ei ole tuon
suhteen," hän lisäsi heiluttaen vasenta kättänsä sauvoineen taaksepäin
pikku tilustansa kohden. "Tuo on mennyt pois ajatuksistani: sydämeni ei
ole enää kiintynyt siihen, herttalapseni, ei ensinkään. Tätä kansa
raukkaa ylt'ympärilläni, jolla on vapauden kallis juveli kädessään,
mutta joka ei tiedä, mitä tehdä sen kanssa, -- heitä minä olen
ajatellut ja heidän puolestansa rukoillut. Ei löydy mitään muuta
vanhalle Jerry'lle eikä hän tahdo mitään muuta. Herra on antanut
hänelle kaikki, mitä hän ikinä pyysi, vieläpä paljon enemmänkin. Hän ei
pyydä mitään enään itseänsä varten; mutta kukaties Herra löytää jonkun
keinon, jolla hän saattaa tämmöisen koukistuneen sauvan, kuin vanha
Jerry, tekemään jotakin hyvää näille hänen heimolaisillensa ja
kanssapalvelijoillensa".
"Oi, setä Jerry," lausui Lily ja kyyneleet juoksivat hänen poskillensa,
"te ette saa olla niin murheellinen ja alakuloinen. Minä tiedän
varmaan, että olette vielä kauan aikaa onnellinen hupaisessa
kodissanne. Teidän ei tule olla niin suruissanne".
"No, herttalapseni, älkäät itkekö," sanoi vanha mies viihdyttäväisesti.
"Setä Jerry ei ole suruissansa, hiukan yksinäinen vaan silloin tällöin.
Hän on paljon onnellisempi, kuin useimmat ihmiset. Hän iloitsee siitä,
mitä hänellä on ollut ja mitä Herra antaa hänelle, ja hän tahtoo
turvata Häneen sen suhteen, mikä on tulossa, toivoen vaan, että Hän
löytää vanhalle Jerry'lle jotakin tehtävää, joka ennemmin tai myöhemmin
saattaa hänet hyödylliseksi kansallensa".
"Siunatkoon sieluani!" huudahti vanhus äkkiä keskeyttäen ja ontuen
pois, "eikö tuo tamma jo ole syönyt tarpeeksensa ja lähtee nyt
mehiläispatsaitten luo. -- Tännepäin, Jaca, hoi!"
Mehiläisetkö ne olivat vai setä Jerry'n tuikea ääni, joka seisautti
sen, olisi vaikea ratkaista. Varma on, että se äkki-arvaamatta kääntyi,
heitti vihaisesti ulos jalkansa vanhaa miestä kohden ja pää alaspäin
painettuna ja luimussa korvin laukkasi pois hyvin siivotun ja äsken
kylvetyn puutarhan poikki.
"No katsoppas tuota!" sanoi vanha mies ilman vähintäkään suuttumuksen
merkkiä äänessään, kun hän kääntyi ja ontui tamman jälkeen: "kuka olisi
uskonut, että se niin pian olisi saanut kyllänsä tuosta apilasta!"
Hän lähti juuri, vaikka nähtävästi turhaan, ottamaan kiinni tuhoa
tekevää hevosta, kun Lily laski kätensä hänen käsivarrellensa ja
hauskasti nauraen sanoi:
"Heittäkäät, setä! Te ette koskaan maailmassa saisi sitä kiinni.
Istukaat vaan alas ja katsokaat, kuinka minä kutsun sitä".
"Kyllä on helppo puhua kauniisti siitä, miss Lily," lausui vanhus, kun
hän huohottaen vaipui siihen tuoliin, jonka hän oli tuonut ulos Lily'n
tultua; "mutta minä pelkään, että saatte kutsua kauan aikaa, ennenkuin
tamma vastaa teille".
"Älkäät huoliko", arveli Lily, astuessaan hiukan matkaa eteenpäin,
josta hän hyvin nähtiin; ja pitäen ylhäällä kättänsä, josta hiha soljui
takaperin, näyttäen pyöreätä valkoista käsivartta, hän kutsui:
"Jaca! Jaca! tamma korea,
Jaca! Jaca! humma sorea,
Jaca! Jaca! riennä, juokse,
Jaca! Jaca! ystäväs luokse.
Jaca! lakkaa leikkimästä,
Kaspa, mitä saat nyt tästä!"
Hän toisti nämät värssyt lempeällä, laulavalla äänellä, yhä pitäen
kättänsä ylöspäin ja tuskin katsoen eläintä kohden, joka oli tiluksen
äärimmäisessä nurkassa, pää pistettynä paalutuksen yli. Tuota pikaa
tamma katsoi ympärillensä, mutta pani päänsä sitten takaisin entiseen
asemaan, ikäänkuin se olisi päättänyt olla kokonaan kutsumuksesta
huolimatta. Lily jatkoi, laulaen värssyänsä. Pian tamma kääntyi ja
alkoi lopulta levollisesti liikkua emäntäänsä kohden pitkin puutarhan
polkua ja, tullen aivan Lily'n luo, antoi otsatukkansa hänen käteensä
ja pureskeli suurella mielihyvällä sitä vähäpätöistä, mitä se sai,
vaikkei se ollut mitään muuta, kuin artisokka, jonka Lily oli ottanut
koristansa, johon vanhus oli pannut muutamia, sanoen, että niistä "tuli
kauhean hyviä kevät-pickles'iä, jotka pysyivät vereksinä ja
ytimikkäinä, kun viheriäinen tavara oli vähässä".
"No, no", lausui vanha mies, "tuo voittaa kaikki, mitä elin-aikanani
näin hevoskutsumisen puolesta!"
"Oh", nauroi Lily, "tuo ei ollut mitään! Jaca on aina ollut äidin
suosikki ja Warrington'issa se sai juoksennella mieltä myöten
nurmikolla kartanon etupuolella. Aina, kun tahdoimme kutsua sitä
luoksemme, lauloimme vaan tuon ja, kun se tuli, annoimme sille joka
kerta jonkun makupalan. Isä kutsuu sitä viheltämällä ja minun oli
välisti tapa tehdä samoin; mutta äiti sanoo, että käyn liian isoksi
tehdäkseni sitä nyt enää".
"Tietysti, tietysti", arveli vanhus vakavasti. "Laulu on sentään
sievempi kuin vihellys".
Vanhus pyyhki nyt huolellisesti ja satuloitsi tamman. Lily nousi sen
selkään tuolilta; portti avattiin; iloinen "hyvää huomenta, setä Jerry"
kuului; ja vastaukseksi kunnioittavainen: --
"Hyvästi, miss Lily. Sanokaat terveisiä missis'ille ja nöyrimmät
kunnioitukseni överstille; Jumala siunatkoon heitä molempia. Setä Jerry
on suuresti kiitollinen siitä, etteivät vielä ole unhottaneet häntä".
Vanha mies seisoi katsellen sievää tammaa ja kaunista, tyttömäistä
ratsastajaa, kun he lensivät pois Warrington'ia päin. Lily'n toimi oli
onnistunut ja leskeksi jääneen vanhuksen yksinäinen sydän oli hetkeksi
taivutettu pois surustaan. Kun tyttö oli kadonnut näkyvistä, hän sanoi,
portilta lähtiessään, itseksensä: --
"Miss Lily on tosiaan vilkas ja yhtä suloinen kuin äsken poimittu
lilja. Tytöksi hän hallitsee myöskin hevosta hyvin taitavasti".