XXX LUKU.

Kevään umpuja ja auringonpaistetta.

"_Setä Jerry_, hoi, setä Jerry!"

Oli kevät-aika ja iäkäs patriarkka oli pyrkinyt ulos päivänrintaan

huoneensa eteläpuolelle, jossa hän vuodesta vuoteen "ensimmäisestä

keväästä asti antaumisen jälkeen", niinkuin hänen oli tapa sanoa,

oli viljellyt pikku puutarhaansa. Varsin kuuluisa oli tämä setä

Jerry'n puutarha. Koko vähäisessä kylässä ei löytynyt toista sen

vertaista. Sillä tarkkuudella talouden hoidossa, jota hänen entinen

"johtajan"-asemansa hänen isäntänsä kasvimaalla oli opettanut häntä

pitämään, oli hän heti kääntänyt huomionsa sen maatilkun parantamiseen,

jonka hän oli ostanut.

Kaikkiansa hänellä ei ollut kuin kolme acre'a; mutta nämät olivat

erinomaisella huolella valitut. Maa vietti vähitellen lounaasen päin;

multa oli semmoista harmaanlaista ja hiekkaista, joka parhaiten taipuu

viljelykseen, ja sen alla oli savinen pohja, joka esti sitä mehua

läväisemästä. Tämän maan äärimmäiseen ylinurkkaan oli vanhus rakentanut

huoneensa -- aivan yksinkertainen rakennus sekin, kun sitä verrattiin

hänen naapuriensa huoneisin. Veistämättömistä puista salvetut seinät ja

ruoteinen takantorvi eivät millään lailla olleet niin sievät, kuin

ympäröivien huoneitten valkaistut laahkot; mutta ne olivat kaikki

maksetut yhtä hyvin, kuin hänen maakaistaleensakin. Ristipaalutus,

joka saarsi hänen tilustansa, ei ollut ensinkään komea; mutta se oli

"hevos-korkea, sika-taaja ja härkä-vahva"[71] sen laillisen määräyksen

mukaan, jonka tämän valtion oikeustot olivat hyväksyneet paalutusten

suhteen. Tämän samoin kuin suurimman osan vähäisistä laitoksista

yksinkertaisen majan ympäri oli joko hän itse omilla käsillänsä aikaan

saanut tahi hänen poikansa, jotka hänen johdollansa auttivat häntä

semmoisina aikoina, kuin säät estivät heitä päivätyötä läheisillä

kasvimailla saamasta.

Kykenemätönnä paljon tavallista kasvimaan työtä tekemään vanhus alusta

oli asettunut perheensä raha-vartiaksi ja talouden toimittajaksi.

Kaikki heidän rahansa pantiin yhteiseen varastoon, josta ainoastaan

niukimmassa määrässä sallittiin menoja kunkin tarpeita varten. Loput

käytettiin pienen maatilkun ostamiseen, sen parantamiseen taikka

ensiksi muulin ja sitten hevosen ostamiseen, jonka kautta poikien

onnistui kolmantena keväänä antaumisen jälkeen omasta takaa korjata

sato, maksaen ainoastaan veroa maasta, ja seuraavana vuonna taas

lunastaa itselleen neljänkymmenen acre'n sievä pieni kasvimaa neljän

penikulman päässä. Koko tämän ajan kuluessa vanhan miehen huolen-pito,

ponnistukset ja viisaat neuvot olivat olleet paljon arvokkaammat, kuin

hänen työnsä olisi ollut, jos hän olisi ollut aivan hyvissä voimissa.

Se oli ollut hänen tuumansa ihan alusta, että hän ja hänen vaimonsa

pitäisivät huolta tästä vähäisestä puutarhasta, jota he mielivät

viljellä, ettei se ainoastaan antaisi kylläksi kasvaksia perheen

tarpeisin, vaan myöskin tuottaisi viljaa kylläksi sikojen

lihottamiseksi, jotka kesän aikana juoksivat vapaana ympäri tilusta, ja

niin muodoin hankkisi lihaa perheelle. Tätä he olivat aina tehneet,

siksi kuin pojat olivat jättäneet heidät, lähteäkseen uuteen

kasvimaahan. Muitten asiain joukossa setä Jerry ei ollut laiminlyönyt

hedelmä-puita istuttamasta. Hänen naapurinsa sanoivat, että hän oli

aivan hurjasti mieltynyt siihen. Hän neuvoi heitä kaikkia tekemään

samoin; mutta harvat pitivät väliä sillä. Milloin miltäkin valkoiselta

naapuriltansa oli hän hankkinut pano-oksia persikka- ja omena-,

päärynä- ja nektariini-, aprikosi- ja kirsikkapuista. Hän oli

niiltä työntekiöiltä, joita Warrington'issa käytettiin, oppinut

yksinkertaisella tavalla ymppäämään ja oksastamaan ja oli jokaiseen

käyttämättä jääneesen nurkkaan vähäisessä paikassansa istuttanut

tämmöisiä puita, jotka samalla, kuin ne koristivat, lupasivat voittoa

lähimmäisessä tulevaisuudessa; niin että vanha maja siihen aikaan,

johon kirjoitamme, puoleksi oli kevään vienon vihannan peitteessä. Puut

olivat täynnänsä lumivalkoisia kukkia; linnut visertelivät oksilla;

mehiläiset surisivat joka paikassa, sillä välin kuin kiinalainen

kuusama, joka kiipesi sen yksinkertaisen säle-aidakkeen yli, joka meni

ovelta melkein porttiin saakka, oli verhottu vaha-valkoisilla kukilla

ja levitti runsaasti ympärillensä omituista väkevää hajuansa.

Jonkunlaisella unteloisella, innottomalla tavalla vanha mies paraikaa

työskenteli puutarhassaan enemmän siitä syystä, että oli kevät-aika ja

vanha tottumus pakoitti häntä kaivamaan ja istuttamaan, kuin siitä

syystä, että hän, niinkuin näytti, olisi pitänyt väliä työllään.

"Setä Jerry, hoi, setä Jerry!" kirkas tyttömäinen ääni soi uudestaan.

Vanha mies kohosi nopeasti pystyyn ja, nostaen toista kättä sillä

varjostaakseen silmiänsä, kääntyi porttia kohden ja, kurkistellen

kukkapeitteisten puitten lävitse, huudahti kiireesti: --

"No, onpa tuossa miss Lily, överstin pikku tyttö! Yhtä suloinen ja

tuore, kuin ne kevään kukat, jotka hän on poiminut matkallansa tänne!

Kyllä, miss Lily, minä kuulen. Minä olen silmänräpäyksessä siellä,

herttalapseni. Setä Jerry ei ole niin vikkelä, kuin hänen oli tapa

olla, vaikka semmoiset koreat kasvot voisivat elvyttää paljon

vanhempiakin jalkoja, kuin minun. Kuinka voitte, herttalapseni?" hän

kysyi porttia avatessaan. "Ja kuinka isänne, översti, voi tänä aamuna?

No katsokaat, eikö hän ole heittänyt ponya ja ottanut äitinsä

lempi-tammaa Jacaa! Vanha Jerry sanoi äidillenne vähä aika takaperin,

kun hän viimeistä edellisellä kerralla kävi Warrington'issa ja te

ratsastitte tuolla pikku muulilla isänne kanssa kaninajoon -- minä

sanoin missis'ille, että hänen olisi parempi antaa tuo pony setä

Jerry'lle, koska ei nuori missis milloinkaan enää lähde ratsastamaan

sillä. Ratsastakaat oikein sisään, herttalapsi, koska tiedän, että

aiotte tarkasti katsoa setä Jerry'n puutarhaa, ennenkuin lähdette.

Paitsi sitä tamma kaipaa pisaraa vettä Jerry'n lähteestä, jossa,

niinkuin tiedätte, on parasta vettä monen peninkulman päässä tästä, ja

hiukan tilaisuutta haukata tätä ylen korkeata apilaa, joka kohoo ylös

joka paikassa täällä, koettaen kaataa vanhaa Jerry'a kumoon joka kerta,

kuin hän tulee ulos huoneesta. Ja totta tosiaan, miss Lily, te

tarvitsette itse vähän lepoa ja siemauksen vettä. Ihme ja kumma, kun jo

näytätte niin punakalta ja ladynkaltaiselta, kuin aina olisitte ollut

nuori lady! Ratsastakaat sisään, herttalapsi, ja antakaa minun tuoda

tuoli, että saatte astua alas sen päälle".

Hän avasi portin ja lähti ontumaan huonetta kohden.

"Oh, älkäät huoliko tuoda mitään tuolia, setä Jerry: minä en tarvitse

sitä". Hän pujahti puhuessaan satulasta; mutta vanhus astui yhä

eteenpäin keskeyttämisestä vaaria pitämättä ja palasi pian pitkin

polkua puitten lehvästen alla, tuoden rottinkituolia (jota hän myöskin

käytti tukena) oikealla kädellään.

"No, mutta katsokaat!" hän sanoi teeskenneltyllä pettymyksellä, "hän on

jo liian ylpeä antaaksensa vanhan Jerry'n palvella itseään hiukan,

vaikkei siitä ole kuin juuri pari kolme päivää, niin puhuakseni, kuin

toussutin häntä polvellani ja juttelin hänelle vanhoista orjuuden

ajoista, joista, kiitos Jumalan, hän ei itse koskaan ollut nähnyt

mitään".

"Istukaat nyt, herttalapseni, tänne kuusaman alle ja minä riisun

satulan ja suitset tammalta ja annan hänen haukata puitten alla,

niinkauan kuin viivytte täällä".

"Mutta minä en voi viipyä täällä, setä Jerry", sanoi Lily. "Äitini

lähetti minut tänne asialle".

"Hyvänen aika, lapseni! ette suinkaan luule, että hän tahtoo, että

täyttä laukkaa ratsastatte suoraan takaisin tänä kuumana aamuna? Paitsi

sitä olette jo käynyt kaupungissa ja teidän tarvitsee myöskin levätä.

Te näytätte niin varistuneelta ja punehtuneelta, kuin olisitte ajaneet

täyttä nelistä koko matkan. Ja mitä tammaan tulee -- katsokaat, miten

kuuma se on!" hän sanoi, kun hän nosti pois satulan, "Antakaa vaan

äitinne nähdä teidät noin hiessänne ja minä pelkään, että saatte vielä

kotvan aikaa ratsastaa ponylla; kuinka, miss Lily?"

"Jaca parka!" lausui Lily, astuen tamman luo ja taputtaen sen kaulaa.

"Minä en tietänyt, että se oli niin kuuma. Se oli niin hauskaa," hän

sanoi puollustavaisesti Jerry'lle, "etten voinut olla kovasti

ratsastamatta. Minä en kuitenkaan ole käynyt kaupungissa, vaan olen

ainoastaan kulkenut pari kolme penikulmaa 'kello kolmen tietä'

alaspäin".

"Tosiaan!" arveli vanhus. "Te olette juuri niinkuin Jaca itse: te

olette liian kuumaverinen ja ylhäisesti kasvatettu kulkemaan

verkalleen, kun avoin tie on edessänne. No, ei mitään vahinkoa ole

tapahtunut, herttalapseni, mutta teidän täytyy oppia, ettei

täysiverinen hevonen siedä sitä yllytystä, jota paitsi joku

sekarotu-pony ei koskaan ajattelisi mitään liikkujista. Siinä on

eroitus eläinten luonnossa. Sama on muulin laita: se ei koskaan lähde

paikastansa, jollette ensiksi piekse sitä puolikuolluksiin hickory'lla.

Semmoinen on sen luonto. Muuli tarvitsee hickory'a samalla tavalla kuin

hevonen tarvitsee kauraa; ja tuommoinen sekarotuinen, jolla tähän asti

olette ratsastanut, herttalapseni, ei ole paljon erilainen, vaan juuri

molempien välillä -- vähän liian paljo muuli hevoseksi ja vähän liian

paljon hevonen muuliksi. Mutta tämä teidän Jaca'nne ei ole mitään

semmoista elukanlaatua. Se rakastaa juuri yhtä paljon juoksemista, kuin

hirvi, ja jos vaan antaisitte sille tilaisuutta, se juoksisi siksi kuin

se kaatuisi. Teidän täytyy ottaa vaaria semmoisesta hevosesta; ja jos

pidätte huolta siitä, ei se tee mitään eroitusta, kuinka paljon

vaaditte siltä. Jos olisitte nyt vaan seisauttanut sitä pari kolme

kertaa ratsastuksessanne tänä aamuna, ei matka olisi kiihdyttänyt ja

hiestyttänyt sitä missäkään sanottavassa määrässä".

"Mutta kaikki on hyvin, herttalapseni. Ei vähintäkään vahinkoa ole

tapahtunut. Kun tamma on syönyt hiukan ruohoa ja te olette vähäisen

levännyt, setä Jerry pyyhkii ja sukii sitä pikkuisen ja antaa sille

suuntäyden vettä ja se tulee yhtä komeaksi, kuin koskaan, ja paljon

komeammaksi ratsastaa kuin milloin se tuli ulos tallista tänä aamuna,

niinkuin varmaan huomaatte, ennenkuin pääsette kotiin, miss Lily".

"Mutta, herranen aika!" huudahti vanhus, "tässä olen puhumassa, ja te

seisotte tuolla päivänpaisteessa. Istukaat lehvästen alle,

herttalapseni, sillä aikaa kuin noudan teille vähän vettä".

"Oh, minä seison täällä ja vartioitsen Jaca'a," katsoen tammaa, joka

ahkerasti puri suuria suuntäysiä uhkeata, tuoresta apilaa, oikein

maiskuttaen ja puhkuen mielihyvästä.

"Vartioitsette sitä, lapseni?" sanoi vanhus hymyillen. "Ette suinkaan

luule, että milläkään houkuttelemisella maailmassa saisitte sitä

jättämään tätä apilistoa, vai kuinka?"

"No siinä tapauksessa," arveli Lily, "tulen teidän kanssanne lähteelle.

Minun täytyy saada nähdä puutarhanne, näettekö. Asia on semmoinen, että

äiti lähetti minut tänne tuomaan teille vähän potaatintaimia; mutta

minä olen kovasti hidastellut; metsä oli niin hupainen. Minun olisi

pitänyt olla täällä jo tunti takaperin, että olisitte voinut istuttaa

ne maahan, ennenkuin aurinko kävi niin kuumaksi".

"No, katsokaat nyt! eikö tuo ollut hyvin ystävällisesti tehty

missis'ilta. Aina hän muistaa vanhaa Jerry'a ja lähettää hänelle

jotakin. Hän tietää, että semmoiset asiat tekevät vanhan miehen kovasti

hyvää nyt, kun hän on aivan yksinään -- aivan yksinään. Siunatkoon

hänen sydäntänsä! Ja minä luulen, että tämä on juuri se syy, jonka

vuoksi hän lähetti teidät tuomaan ne tänne".

"Ja sanani kautta, ne ovat kauniita taimia, ovat tosiaan," hän jatkoi,

tutkiessaan sitä bataati-taimien[72] kimppua, joka Lily'lla oli tuossa

korissa, jota hän kantoi. "Minä pelkään todella, että missis ryöstää

itseänsä vanhaa Jerry'a varustaaksensa".

"Oh, ei!" lausui Lily. "Äiti käski minun sanoa teille, että meillä oli

yltäkyllin tämmöisiä tänä vuonna, vieläpä enemmän, kuin tavallisesti".

"Niin; ja minä arvaan, että hän tiesi, ettei Jerry ollut saanut

semmoisia mitään. Juuri siihen aikaan, herttalapseni, kuin olisi

pitänyt kylvää ne, tuo -- tuo hyvä eukkoni --"

Vanha mies pysähtyi, hänen äänensä tukehtui liikutuksesta, kun hän

painoi päätänsä toista sauvaansa vastaan ja itki. Se oli kummallinen

näky -- vaalea-tukkainen nuori tyttö iloisessa ratsas-puvussaan, juuri

joutuen vaimouden ikään, ja hänen edessään tuo harmaa pää nojaantuneena

toiseen noista mustista käsistä, samalla kuin toinen vavisten piti

toista tukevaa sauvaa ja kumartunut ruumis värisi surusta, jota ei

käynyt kukistaminen. Mehiläiset, päivänpaiste, kukkivat puut, uhkea

apilisto ja musta tamma, joka söi kiihkeästi ja mieluisasti heidän

vieressään, kaikki yhtyivät synnyttämään harvinaista kuvaa.

Tyttö, jolle ei edes tuon kaikkein suloisimman ilmanalan ja ihmeellisen

luonnon vaikutus vielä ollut opettanut lohduttajan roolia, seisoi

hetken huolestuneena ja hämmästyneenä ilman mitään sanomatta. Sitten

hän sukupuolensa hienolla vaistolla laski kätensä sen ruskean, laihan

käden päälle, joka nojautui häntä lähinnä olevaan sauvaan, ja ryhtyen

siihen lohduttajan virkaan, jota hänen äitinsä oli lähettänyt häntä

toimittamaan, sanoi vavisten: --

"Oi, setä Jerry, minä olen varma" -- Hän ei voinut sanoa sen enempää;

mutta vanhus tunsi hänen lauhean kätensä lepäävän omalla kädellänsä ja

hänen kyyneleensä vuotavan molempien päälle.

Vähitellen vanhuksen huokaukset lakkasivat ja viimein, siirtäen

päätänsä kätensä luota, mutta ylös katsomatta, hän sanoi leppeästi ja

kunnioittavaisesti:

"Tulkaat, missis," ja astui edellä puutarhaa ja lähdettä kohden. Nämät

sanat ja tämä ääni säpsäyttivät Lily'ä. Hän ei voinut selittää syytä,

miksi: kuitenkin ne olivat aivan toisenlaiset kuin ne, joilla vanhus,

joilla kaikki, ennen olivat häntä puhutelleet. Se oli ensimmäinen

tervehdys puhkeavalle vaimoudelle, jonka tytön armon-toimi oli

ilmoittanut iäkkäälle miehelle.

He menivät lähteelle. Viileä siemaus kaikkein puhtaimmasta

kurpitsi-maljasta oli hyvin mieluisa. Bataatin taimet asetettiin

huolellisesti ämpäriin, virvoitettiin kylmällä vedellä ja pantiin

varjoon ja sitten monella anteeksi pyynnöllä sievä puutarha näytettiin.

"Tässä ei ole paljon tänä vuonna, sillä hän, joka aina teki pää-työn

tässä, ei ole täällä enää," lausui vanhus hellästi. "Minä puuhaan vähän

iltaisin ja aamuisin, tiedättenhän; ei niin, että pitäisin sillä paljon

väliä -- ei näytä siltä, kuin ajattelisin asioita, niinkuin minun ennen

oli tapa ajatella -- mutta minusta tuntuu, kuin hänen pitäisi olla

iloinen, kun hän katsoo alas sieltä, jossa hän on, ja näkee minun

pitävän huolta siitä, jota hän aina ajatteli niin paljon. Minä teen

työtä oikein lujasti, kukatiesi yhtä paljon kuin koskaan ennen; mutta

sitten minä en huoli siitä sen enempää. Minä en laske mitään tuumia

enkä suunnittele enää. Näyttää siltä, kuin olisin aivan yksinään,

herttalapseni, eikä minulla olisi enää mitään muuta tehtävää, kuin vaan

odottaa siksi kuin Herra korjaa pois romun omalla tavallansa -- omalla

tavallansa".

Kun olivat käyneet ympäri puutarhan ja Lily'n kori oli täytetty milloin

milläkin, jota vanhus luuli "missis'in kaikkein enimmän haluavan", he

palasivat huoneen luo; ja kun Lily seisoi ja katseli hyvin hoidettua

pikku tilusta, joka tuoreskukkasista puista oli käynyt viheriäiseksi ja

valkoiseksi lehdoksi, hän huudahti:

"No, setä Jerry, kuinka ihana paikka teillä on!"

Vanhus kääntyi tuolla omituisella nelijalkaisella tavalla, johon

molempien sauvojen alituinen käyttäminen pakoitti häntä, ja nostaen

toista kättänsä, sauva siinä koukusta riippuen, varjostaaksensa

silmiänsä lämpimältä päivän valolta, joka altiisti virtasi hänen

lumivalkoisen päänsä päälle, hän hetken ääneti katseli maatansa ja

sanoi sitten huoaten:

"Niin, missis, se on sangen kaunis koti vanhalle mustalle miehelle, se

on totta; mutta jollakin tapaa se ei näytä enää tuottavan minulle

mitään iloa. Minun oli noina vanhoina orjuuden aikoina tapa ajatella,

että jos vaan voisin hankkia itselleni tämänkaltaisen kodin, minä

olisin kaikkein onnellisin ihminen maan päällä. Monta kertaa," hän

jatkoi, kääntyen vierastansa kohden, "kun olin vaan nuori mies ja

vapauden siunattu päivä ei näyttänyt olevan likempänä, kuin se oli

alussakaan, minun oli tapa ajatella ja uneksia tämmöistä aikaa. Minä

aina luulin, että se tavalla tai toisella tulisi minun eläessäni, ja

silloin arvelin, ettei löytyisi mitään enää, jota olisin toivonut. Te

ette voi oikein arvata, miss Lily, kuinka paljon minä olen ajatellut

tätä vähäistä paikkaa. Tuntui välisti siltä, kuin olisin ajatellut

enemmän sitä, kuin taivasta itseä. Betty, tyttö raukka, sanoi usein

minulle, että välisti tein niin; ja tämä on kukatiesi juuri se syy,

jonka vuoksi hän lähti edellä -- vetääksensä vanhaa Jerry parkaa pois

siitä, mihin hän oli kiinnittänyt sydämensä täällä alhaalla. Minä en

ajattele sitä niin paljon enää; vaikka minun tekee sangen hyvää

ajatella, että, kun olen mennyt, sanovat: 'tuo oli setä Jerry'n

paikka'; ja kukatiesi lisäksi poikieni lapset poimivat omenoita ja

persikoita täällä ja muistavat vanhaa isän-isää, joka istutti puut".

"Minä en ole enää huolissani, miss Lily. Minulla oli ennen aina paljon

huolia Herran asioista -- noina vanhoina orjuuden aikoina ja sitten

jälestäpäin sodan kestäessä ja sitten kun me mustat ihmiset olimme

keskivaiheella, ei aivan orjia eikä kokonaan vapaita. Sitten, kun

Ku-Klucker'it tulivat, se huolestutti minua kovasti. Mutta nyt näyttää

siltä, kuin näkisin, että Herra kyllä hoitaa omia asioitansa eikä

kaipaa setä Jerry'n apua, kun hän vaan tekee mikä on hänen edessään. Ja

tämä se on, jota nyt koetan opettaa kansalleni. _Löytyy_ yksi paikka

raamatussa, josta en voi luovuttaa ajatuksiani; ja se on se, jossa

Herra sanoi vanhalle sotijalle Josualle: 'Ole sinä luja ja hyvin

urhoollinen'. Siinä seisoo enemmän siitä kuin minä nyt muistan; mutta

se koskee kaikki samaa ajatusta. Minä kuulin överstin lukevan sitä ja

puhuvan siitä myöskin. Jumala siunatkoon häntä! näyttää aivan siltä,

kuin hän voisi panna kansamme ajatukset sanoihin paremmin, kuin kukaan

muu. Minusta näyttää siltä kuin me mustat ihmiset olisimme nyt juuri

tuossa tilassa. Herra on johdattanut meitä päivällä ja yöllä juuri yhtä

hellästi ja huolellisesti, kuin olisimme olleet karitsoita; ja nyt hän

sanoo, että meidän tulee olla urhoollisia, jos tahdomme, että Hän vielä

pitää meidän puoltamme. Minun ymmärtääkseni tämä tarkoittaa, että

meidän täytyy vaatia oikeuksiamme ja puollustaa niitä niinkuin miehet

ja vastaan-ottaa mitä tulee, kuten pojat leikeissänsä, juuri niinkuin

se vaan kuuluisi leikkiin, jos se koskeekin kipeästi. Tätä minä sanon

kansalleni ja minä aion pitää kiinni siitä myöskin. Minä en pysty

taistelemaan eikä suorittamaan semmoisia miehuuden töitä, joita Herra

vaatii meiltä; mutta minä toivon, että, jos se on hänen tahtonsa, minä

voin nousta kansani kanssa ja nurisematta kestää niitä vastuksia, joita

Hän lähettää. Jollakin tapaa minusta tuntuu, nuori missis, kuin

laupiaalla isällä vielä olisi jotakin tehtävää vanhalle Jerry'lle;

mutta se ei ole tuon maanpalstan suhteen, miss Lily, se ei ole tuon

suhteen," hän lisäsi heiluttaen vasenta kättänsä sauvoineen taaksepäin

pikku tilustansa kohden. "Tuo on mennyt pois ajatuksistani: sydämeni ei

ole enää kiintynyt siihen, herttalapseni, ei ensinkään. Tätä kansa

raukkaa ylt'ympärilläni, jolla on vapauden kallis juveli kädessään,

mutta joka ei tiedä, mitä tehdä sen kanssa, -- heitä minä olen

ajatellut ja heidän puolestansa rukoillut. Ei löydy mitään muuta

vanhalle Jerry'lle eikä hän tahdo mitään muuta. Herra on antanut

hänelle kaikki, mitä hän ikinä pyysi, vieläpä paljon enemmänkin. Hän ei

pyydä mitään enään itseänsä varten; mutta kukaties Herra löytää jonkun

keinon, jolla hän saattaa tämmöisen koukistuneen sauvan, kuin vanha

Jerry, tekemään jotakin hyvää näille hänen heimolaisillensa ja

kanssapalvelijoillensa".

"Oi, setä Jerry," lausui Lily ja kyyneleet juoksivat hänen poskillensa,

"te ette saa olla niin murheellinen ja alakuloinen. Minä tiedän

varmaan, että olette vielä kauan aikaa onnellinen hupaisessa

kodissanne. Teidän ei tule olla niin suruissanne".

"No, herttalapseni, älkäät itkekö," sanoi vanha mies viihdyttäväisesti.

"Setä Jerry ei ole suruissansa, hiukan yksinäinen vaan silloin tällöin.

Hän on paljon onnellisempi, kuin useimmat ihmiset. Hän iloitsee siitä,

mitä hänellä on ollut ja mitä Herra antaa hänelle, ja hän tahtoo

turvata Häneen sen suhteen, mikä on tulossa, toivoen vaan, että Hän

löytää vanhalle Jerry'lle jotakin tehtävää, joka ennemmin tai myöhemmin

saattaa hänet hyödylliseksi kansallensa".

"Siunatkoon sieluani!" huudahti vanhus äkkiä keskeyttäen ja ontuen

pois, "eikö tuo tamma jo ole syönyt tarpeeksensa ja lähtee nyt

mehiläispatsaitten luo. -- Tännepäin, Jaca, hoi!"

Mehiläisetkö ne olivat vai setä Jerry'n tuikea ääni, joka seisautti

sen, olisi vaikea ratkaista. Varma on, että se äkki-arvaamatta kääntyi,

heitti vihaisesti ulos jalkansa vanhaa miestä kohden ja pää alaspäin

painettuna ja luimussa korvin laukkasi pois hyvin siivotun ja äsken

kylvetyn puutarhan poikki.

"No katsoppas tuota!" sanoi vanha mies ilman vähintäkään suuttumuksen

merkkiä äänessään, kun hän kääntyi ja ontui tamman jälkeen: "kuka olisi

uskonut, että se niin pian olisi saanut kyllänsä tuosta apilasta!"

Hän lähti juuri, vaikka nähtävästi turhaan, ottamaan kiinni tuhoa

tekevää hevosta, kun Lily laski kätensä hänen käsivarrellensa ja

hauskasti nauraen sanoi:

"Heittäkäät, setä! Te ette koskaan maailmassa saisi sitä kiinni.

Istukaat vaan alas ja katsokaat, kuinka minä kutsun sitä".

"Kyllä on helppo puhua kauniisti siitä, miss Lily," lausui vanhus, kun

hän huohottaen vaipui siihen tuoliin, jonka hän oli tuonut ulos Lily'n

tultua; "mutta minä pelkään, että saatte kutsua kauan aikaa, ennenkuin

tamma vastaa teille".

"Älkäät huoliko", arveli Lily, astuessaan hiukan matkaa eteenpäin,

josta hän hyvin nähtiin; ja pitäen ylhäällä kättänsä, josta hiha soljui

takaperin, näyttäen pyöreätä valkoista käsivartta, hän kutsui:

"Jaca! Jaca! tamma korea,

Jaca! Jaca! humma sorea,

Jaca! Jaca! riennä, juokse,

Jaca! Jaca! ystäväs luokse.

Jaca! lakkaa leikkimästä,

Kaspa, mitä saat nyt tästä!"

Hän toisti nämät värssyt lempeällä, laulavalla äänellä, yhä pitäen

kättänsä ylöspäin ja tuskin katsoen eläintä kohden, joka oli tiluksen

äärimmäisessä nurkassa, pää pistettynä paalutuksen yli. Tuota pikaa

tamma katsoi ympärillensä, mutta pani päänsä sitten takaisin entiseen

asemaan, ikäänkuin se olisi päättänyt olla kokonaan kutsumuksesta

huolimatta. Lily jatkoi, laulaen värssyänsä. Pian tamma kääntyi ja

alkoi lopulta levollisesti liikkua emäntäänsä kohden pitkin puutarhan

polkua ja, tullen aivan Lily'n luo, antoi otsatukkansa hänen käteensä

ja pureskeli suurella mielihyvällä sitä vähäpätöistä, mitä se sai,

vaikkei se ollut mitään muuta, kuin artisokka, jonka Lily oli ottanut

koristansa, johon vanhus oli pannut muutamia, sanoen, että niistä "tuli

kauhean hyviä kevät-pickles'iä, jotka pysyivät vereksinä ja

ytimikkäinä, kun viheriäinen tavara oli vähässä".

"No, no", lausui vanha mies, "tuo voittaa kaikki, mitä elin-aikanani

näin hevoskutsumisen puolesta!"

"Oh", nauroi Lily, "tuo ei ollut mitään! Jaca on aina ollut äidin

suosikki ja Warrington'issa se sai juoksennella mieltä myöten

nurmikolla kartanon etupuolella. Aina, kun tahdoimme kutsua sitä

luoksemme, lauloimme vaan tuon ja, kun se tuli, annoimme sille joka

kerta jonkun makupalan. Isä kutsuu sitä viheltämällä ja minun oli

välisti tapa tehdä samoin; mutta äiti sanoo, että käyn liian isoksi

tehdäkseni sitä nyt enää".

"Tietysti, tietysti", arveli vanhus vakavasti. "Laulu on sentään

sievempi kuin vihellys".

Vanhus pyyhki nyt huolellisesti ja satuloitsi tamman. Lily nousi sen

selkään tuolilta; portti avattiin; iloinen "hyvää huomenta, setä Jerry"

kuului; ja vastaukseksi kunnioittavainen: --

"Hyvästi, miss Lily. Sanokaat terveisiä missis'ille ja nöyrimmät

kunnioitukseni överstille; Jumala siunatkoon heitä molempia. Setä Jerry

on suuresti kiitollinen siitä, etteivät vielä ole unhottaneet häntä".

Vanha mies seisoi katsellen sievää tammaa ja kaunista, tyttömäistä

ratsastajaa, kun he lensivät pois Warrington'ia päin. Lily'n toimi oli

onnistunut ja leskeksi jääneen vanhuksen yksinäinen sydän oli hetkeksi

taivutettu pois surustaan. Kun tyttö oli kadonnut näkyvistä, hän sanoi,

portilta lähtiessään, itseksensä: --

"Miss Lily on tosiaan vilkas ja yhtä suloinen kuin äsken poimittu

lilja. Tytöksi hän hallitsee myöskin hevosta hyvin taitavasti".

Hullun yritys: Amerikalainen historiallinen romani · 第 80 / 114 题