Nurisian varomiset.
Muutosten toimeen panemisen aikakausi oli ohitse, niin sanottiin.
Konventit olivat olleet koossa eri valtioissa ja ihmeen lyhyessä ajassa
esitelleet lakeja, jotka kansan ääni oli vahvistanut. Virkamiehiä, oli
valittu niitten mukaan, kansakunnan Kongressi oli hyväksynyt heidät,
niinkuin laki määräsi, lainsäätäjävallat olivat olleet koossa,
senatoreita ja edusmiehiä oli valittu, Kongressin presidentin vaali oli
tapahtunut ja republikaaninen puolue oli saanut loistavan voiton.
Kaikki oli ohitse -- sota, Uudestaan rakentaminen, vanhojen kysymysten
miettiminen. Kaikki oli nyt rauhaa ja sopusointua. Etelän tuli nyt
pitää huolta itsestänsä. Kansakunta oli tehnyt, mitä sen tuli tehdä; se
oli vapauttanut orjat, antanut heille ääntövallan, avannut oikeustot
heille ja hankkinut heille mahdollisuuden suojella itseänsä ja pitää
omaa puoltansa. Se "tempaa ylös, hakkaa pois tai kuole"-politiiki, jota
kohtapikaisten muutosten aikakauden suuri apostoli noudatti, pääsi joka
paikassa valtaan. Kansa päästi helpoituksen huokauksen. Kolmena
neljänneksenä vuosisatana Etelä oli ollut nuoren republiikin
vaivajainen: yksinkertaisen valtiollisen tempun kautta tämä nyt oli
ijäksi päässyt vapaaksi siitä. Ihmekö siis, jos republiiki alttiisti
hengitti! Yankee'itten maa saatti nyt kääntää kaikki voimansa
teollisuutensa ja kauppansa puoleen. Etelä kyllä pitäisi huolta
itsestänsä, hoitaisi omia asioitansa, katsoisi omia etujansa.
Kansakunta oli hyvässä turvassa. Se oli kukistanut kapinan, hajoittanut
armeijansa, paikannut rikki revityn karttansa. Republikaaninen puolue
oli täyttänyt suuren lähetyksen. Se oli luvannut kukistaa kapinan ja
oli niin tehnytkin. Se oli taannut vapautta orjille ja oli suorittanut
sitoumuksensa. Ei ollut enää mitään tehtävää, ennenkuin ajan täyttyessä
uusia riitakysymyksiä syntyisi, jotka perustuivat uusiin ajatuksiin,
uusiin aatteisin ja uusiin harrastuksiin.
Näin viisaat miehet sanoivat. Mutta Hullu katseli päälle tuskallisilla
aavistuksilla ja kirjoitti vanhalle opettajallensa alakuloisesti siitä
tulevaisuudesta, joka muista näytti niin kirkkaalta:
Warrington'issa, Joulukuun 10 p. 1868.
_Tohtori E. Martin'ille_.
Rakas vanha ystäväni, -- Teidän hyvän ja tervetulleen kirjeenne, joka
oli niin täynnänsä onnittelemisia ja kirkkaita toiveita, olen oikein
vastaan-ottanut ja lausun nyt siitä sulimmat kiitokseni. Täytyykö
minun kuitenkin tunnustaa, että se tekee minut surulliseksi? Se
asiain tila, jota te kuvaatte, ei ole Etelässä olemassa; ja minusta
näyttää kuin ne kirkkaat toiveet, joita perustatte vääriin
premisseihin,[52] eivät juuri helposti kävisi täytökseen.
Vapautetulla on nyt aivan yhtä vähän voimaa suojella itseänsä,
kuin hänellä oli ennen kuin ääntö-oikeus annettiin hänelle --
niin, kukaties vielä vähemmänkin, koska taitamaton henkilö saattaa
vahingoittaa itseänsä hienoimmalla Damaskon säilällä. Tehkäät
hyvin ja muistakaat vanhaa luokka-jakoani. Jokaisesta sadasta
mustasta ainakin yhdeksänkymmentä-viisi ei osaa lukea eikä
kirjoittaa, yhdeksänkymmentä-viisi ei omista maata ja vähintäinkin
kahdeksalla kymmenellä ei ole millä elättää itseänsä kolmekymmentä
päivää ilman niitten apua, jotka valtiollisissa asioissa vastustavat
heitä semmoisella kiivaalla ennakkoluulolla, jota ette voi
milloinkaan ymmärtää. Nämät tekevät kolme neljännestä
Etelän republikaanisesta puolueesta. Lopuista (valkoisista)
neljäkolmatta jokaisesta sadasta ei voi lukea vaalilippuansa; ja
viisikymmentä-viisi tai kuusikymmentä samasta luvusta ei omista
maata, vaan ovat pelkkiä päiväläisiä taikka korkeintaan arentimiehiä,
"crappers", joksi heitä täällä nimitetään.
Niin että siitä puolueesta, jolle Pohjan viisaat miehet ovat antaneet
vallan, jolta he odottavat melkein mahdottomia, kolme neljännestä ei
osaa lukea eikä kirjoittaa, viisi seitsemännestä ei omista maata,
kaksi kolmannesta on perin köyhä, ja melkein kaikki ovat kokemattomat
yleisten asiain johtamisessa. Kuitenkin on kansakunta tämän puolueen
hartioille sälyttänyt asiain entiselleen asettamisen, uudestaan
rakentamisen ja jälleen järjestämisen taakan! Että se ei ole
onnistuva, on yhtä varma, kuin huominen päivän-nousu. Kolmena vuonna
kansakunta on pitänyt tätä probleemia[53] lainsäätäjiensä
mietittävänä ja käsiteltävänä eikä ole päässyt askeltakaan
likemmäksi sen suorittamista. Mitä korkein viisaus, suurin
vakavuus, syvin tieto ja se taito, joka tulee ainoastaan
kokemuksesta, ovat välttämättömän tarpeelliset tässä tehtävässä.
Se on annettu vennokkaitten käsiin, samalla kuin se suuri maa,
jonka etu, menestys ja kunnia riippuu kaikki siitä, että sodan
toimittama vapaus vahvistetaan ja että näitä uusia valitsiamiesten
kuntia järjestetään niin, että niistä tästälähin on lähtevä tukea
eikä vaaraa -- tämä maa vetäytyy pois ja sanoo: "minä en sormeni
päällä tahdo koskea vähimpäänkään näistä taakoista. Etelän täytyy
pitää huolta itsestänsä".
Rakas, vanha ystäväni, mitä tarkoitetaan, sitä ei saavuteta. Koe
raukee mitättömiin; ja kun se raukee, se saattaa meidät kaikki --
meidät Eteläläiset, tarkoitan -- häviöön; mutta Pohjan ja erittäin
republikaanisen puolueen Pohjassa tulee vastata tästä häviöstä,
sen häpeästä ja tappiosta, laiminlyödystä hyvästä tilaisuudesta ja,
kukaties, seuraavasta vaarasta. Tietysti minä joudun saman kohtalon
alaiseksi. Pohja ei tahtonut nähdä sitä teko-asiaa, että sota ei
ollut sama, kuin uudestaan syntyminen, eikä suorittaa sitä tehtävää,
joka oli sille annettu, koska se oli voittaja. Ne molemmat ehdot,
jotka asetettiin meidän eteemme täällä Etelässä, olivat: Uudestaan
rakentamisen tuuman voimaton hyväksyminen, taikka vastarinta ja
vihamielisyys hallituksen suhteen. Minä ja moni muu valitsimme
edellisen. Hallitukselle uskollinen mies ei voinut menetellä toisin.
Nyt me, ja arvattavasti me yksinämme, saamme kärsiä ja kantaa
moitetta tuuman huonosta menestymisestä. Siihen minä edeltäpäin
panen vastalauseeni. Jos höyrylaivan miehistöstä viisikymmentä
sadasta hengestä ovat kuuromykkiä ja ainoastaan viisi heistä
kaikista joskus ennen ollut vesillä, ei ole luultavaa, että sen
matka tyvenimmälläkään merellä on turvallinen; mutta jos myrskyt
riehuvat ja edessä on vaarallinen ranta, josta ei milloinkaan mitään
karttaa ole tehty, niin tämän laivan perikatoa voi varmuudella
ennustaa. Ja kun se hukkuu jonkun kosterannan kareihin, silloin ne
toivottomat raukat, jotka huutavat sitä apua, jota ei tule, kiroavat,
ei niin suuresti kykenemätöntä kapteenia ja voimatonta perämiestä,
kuin niitä huolettomia omistajia, jotka lähettivät sen merelle
semmoisella miehistöllä.
Tämmöinen on meidänkin laitamme. Me Etelän republikaanit menemme
pohjaan tuon uudestaan rakentamisen liikkeen ohessa. Muutamat
meistä taistelevat varmaan urheasti perikatoon tuomitun haahden
puolesta; toiset eivät käsitä sen vaaraa eikä huoli siitä: mutta
edesvastaukseen ei oikeastaan joudu kumpainenkaan. Se on nyt ja
kaikin ajoin oleva Pohjan republikaanisen puolueen -- tuon puolueen,
joka suoritti nämät kysymykset niin pelkurimaisella, horjuvalla ja
epämukaisella tavalla, ettei sen vertaista ole niissäkään maassa
koskaan nähty.
Tämmöinen on minun vakuutukseni. Minun sopisi lähteä pois ja välttää
tätä seurausta, sikäli kuin se minuun koskee; mutta minä olen
yhdistänyt kohtaloni tähän kansaan. Minä olen puollustanut näitä
toimia ja aion odottaa heidän kanssansa, mitä tästä tulee.
Minä rupean todellakin, rakas tohtori, kovasti pelkäämään, että
Pohjalta puuttuu miehuutta. Tuo pelkurimainen edesvastauksen
karttaminen, tuo hentomielisten oikkujen orjallinen palveleminen,
tuo honiseva vinkuna rauhasta ja sovinnosta, ne ovat kaikki vaan
paljasta heikkoutta. Pohja on yksinkertaisesti voittaja; ja jos se
mielii turvata sitä, minkä edestä se taisteli, täytyy sen hallita
niinkuin voittaja. Otaksukaat, että Etelä olisi voittanut ja
kukistanut Pohjan sekä päättänyt pitää sitä hallussansa! Jo aikoja
sitten olisi perinpohjin järjestetty maakunnallisen hallituksen
systeemi ollut vahvasti toimeen pantu. Siinä ei olisi ollut mitään
epäilemisiä, ei mitään estelyksiä, ei mitään joutavia puheita
asiain entiselleen asettamisesta, koska Etelän kansa on syntynyt
hallitsemaan -- on käsiksi käypä, joka, kerran päätettyään saavuttaa
jotakin tarkoitusta, käyttää semmoisia keinoja, jotka aivan
todennäköisesti perille vievät. Tässä suhteessa Pohja on aivan
takapajulla. Se empii, mutkittelee, vetäytyy pois.
Onpa toinenkin vaara. Kapina on päättynyt ilman rangaistusta. Tosin
Etelä joutui tappioon -- menetti miehensä, rahansa, orjansa; mutta
se oli vaan pelaajan sisäänpanos, vaaran kauppa, pelikuutioille
asetettuna. Oli semmoinen puhe, että "piti tehdä kapina kammotuksi".
Kuinka se aikaan saataisiin, oli totinen kysymys; mutta kuinka tehdä
kapina _kunnialliseksi_, olemme, minun varoakseni, huomanneet
helpoksi osottaa.
Niinkuin olen sanonut, sen puolueen, jos sitä siksi sopii nimittää,
jolle asiain entiselleen asettamisen mahtava toimi määrättiin, sen
on mahdoton saada aikaan mitään Etelässä. Kuulemmehan jo vihamielisen
leirin korkeimmilta istuimilta uhkauksen: "odottakaat vaan siksi
kuin Sinitakit ovat menneet, ja me saatamme Sodoman ja Gomorran
otollisemmaksi republikaaneille, kuin nämät valtiot!" Ja sen he
tekevätkin. Heillä on valta, intelligensi,[54] järjestävä kyky, luja
tahto. Meidän suuri lukumme tekee meidät itse vaan kömpelöiseksi ja
voimattomaksi joukoksi. Heikkoja, katkonaisia osia ei saateta
vahvaksi pelkällä lisäämisellä. Meitä vastaan alkavassa taistelossa
astuvat varmaan kaikkein jyrkimmät ja kelvottomimmat niistä, jotka
johtivat sodassa, taas eturintaan. Heidän menestyksensä tekee heidät
kansan sankareiksi, ja sen kautta he saavuttavat itselleen korkeita
virkoja ja kunniaa. Tämä tuottaa sen seurauksen, että levottomat ja
kunnianhimoiset miehet rupeavat tästälähin sanomaan, että tie
kunniaan, maineesen ja valtaan meidän maassamme käy "Kavaltajan
portin" kautta. Burr[55] ja hänen apulaisensa saivat vaan häpeätä
palkakseen, kun yrittivät kansakuntaa hävittämään. Davis, Lee ja
heidän maanmiehensä sen sijaan ovat jo saaneet semmoisen merkityksen
ja etevyyden, jota he eivät olisi voineet toivoakaan, jos olisivat
pysyneet rauhallisina kansalaisina republiikissa. He ovat aiotut
saavuttamaan vielä suurempaa kunniaa. Tästä päivästä lähtien
federaalisen soturin arvo rupeaa vähenemään koko maassa. Uuden
vuosikymmenisen kuluessa tuntunee melkein häpeälliseltä myöntää,
että on kantanut tuota "sinistä univormua". Toiselta puolelta
konfedereerattujen johtajien kunnia kasvaa hetkestä hetkeen
suuremmaksi ja kirkkaammaksi. Jälkimäisillä on uskollinen ja
luotettava kansa, jonka ylpeyteen he tappiossakin voivat vedota,
varmaan tietäen, että saavat urhean vastauksen. Edellisellä on
miedon filantropiian kautta turmeltunut maa, joka piti enemmän
lukua siitä, ettei näyttäisi siltä, kuin se loukkaisi vihollisiansa,
kuin siitä, että se vahvistaisi omaa voimaansa tai saavuttaisi oman
tarkoituksensa. Ne miehet, jotka kapinaa johtivat, eivät liene
hitaita huomaamaan ja käyttämään tätä edullista tilaa; ja uudet,
heitä seuraavat polvikunnat havaitsevat sen teko-asian, että varma,
turvallinen ja loistava tie kunniaan ja menestykseen on aseellinen
kapina olemassa olevaa valtaa vastaan. Te ehkä pidätte minua
alakuloisena ja sairasmielisenä; mutta muistakaat sanani, vanha
ystäväni, me olemme kylväneet tuulta ja saamme korjata tuuliaispäitä.