X.

Päätös.

Raskaalla sydämellä oli Hannes lähtenyt Paavolasta. Hänkin oli epäillyt

isännän lupauksen totuutta, koska hän oli käyttänyt kaikenlaisia

vilppiä häntä kohtaan. Mutta hän ei kuitenkaan voinut uskoa häntä

sanaansa pitämättömäksi. Iloisesti toivoen kaikki hyvin päättyvän,

kärsi hän kaikki sodan vaivat ja teki urhoollisesti tehtävänsä.

Toverinsa kunnioittivat häntä vakavana, kestävänä sotilaana, joka ei

milloinkaan nähnyt säästävän itseänsä eikä henkeänsä siinä, missä sen

alttiiksi antamista tarvis vaati. Vaikka hän aina oli tuimimmassa

melskeessä, ei hän milloinkaan loukkautunut; kuolema näkyi välttävän

häntä. Se tahtoi häntä säästää kestämään tuskaa ja taistelua, joka

asemakseen otti hänen sydämensä ja jonka rinnalla sodan vaivat olivat

leikkiä vaan.

Mutta Suomen, Hanneksen kaltaisten poikain urhoollisuus ei auttanut

pelastamaan maata vihollisen jaloista. Ensin aluksi teki päälliköiden

kelvottomuus kaikki toimet turhiksi ja pidätti uroot käymästä

Venäläisiä vastaan, vieden niitä yhä edemmäksi pohjoiseen päin siksi,

kun viimein kaikki voittojen mahdollisuuskin oli jo ohitse mennyt.

Mutta vielä silloinkin näyttivät Suomen pojat miehuuttaan ja kääntyivät

tuon tuostakin pakomatkaltaan vihollisiansa vastaan, joista toisinaan

kauniita, vaikka seurauksiltaan pieniä, voittoja saaden pelastivat

kunniansa. Heidän täytyi kuitenkin sortua ylivallan alle ja jättää

maansa kokonaan vihollisen valtaan. Olkijoella tehdyn aselevon mukaan

oli Suomen urhojen siirtyminen rakkaasta isänmaastansa Ruotsiin

syksytalvella samana vuonna. Mutta vielä sielläkin pysyivät he uljaina

lippuinsa alla ja kestivät sittemmin useita rynnäköitä, toivoen siitä

apua onnettomalle synnyin maallensa. Mutta se oli kaikki turhaa.

Seuraavana syksynä luovutettiin Suomi Venäjälle Haminan rauhassa.

Sotilaat saivat palata kotipaikoillensa; monta ei niitä enää jälellä

ollutkaan. Niistä, mitkä miekka oli säästänyt, olivat monenlaiset

taudit ja puutokset vielä osansa ottaneet. Heikkoina, horjuvaisina,

raajarikkoisina palasivat jälelle jääneet uroot, jotka toivorikkaina,

rivakkaina olivat lähteneet kotoonsa uhraamaan ruumiinsa ja henkensä

isänmaalleen. Kohtalo, jonka alaiseksi Suomi silloin tuli ja vaikka

sittemmin onneksi kääntyneenä, oli sangen kova ja se pakottikin monen

jättämään syntymämaansa ja muuttamaan "emämaahan," Ruotsiin. -- -- --

Oli kesäinen ilta v. 1810. K--n pitäjään kirkkoa kohden kulki nuori,

riutunut sotilas ratsastaen. Hän oli Paavolan Hannes. Tultuaan

hautausmaan portille, astui hän maahan, sitoi ratsunsa ohjista aitaan

ja kulki itse kalmistoon. Hän tahtoi mennä katsomaan, vieläkö Paavolan

emäntävainajan risti oli koristettuna tuoreella kukkasseppeleellä; hän

tahtoi nähdä, vieläkö armaansa, jota ansaitsemassa hän oli riuduttanut

elämänsä, oli hyvin voiva, vieläkö hän oli pitänyt lupauksensa, jonka

teki silloin, kun he yhdessä kävivät ensimäistä seppelettä viemässä

rakastetun emännän ja äitin ristille. Rakastavaisten mielestä tuntuu

pienikin odotusaika i'ankaikkisuuden mittaiselta, ja sen tähden

tahtovat he saada asioista ja tapahtumista, jotka heitä koskevat,

tiedon niin pian, kun vaan on mahdollista. Se hätäisyys pakotti

Hanneksenkin poikkeemaan kalmistossa tiedustelemaan Lyylin vointia; hän

ei jaksanut varrota siksi, kun olisi ennättänyt hänen kotiinsa.

Hän lähestyi kumpua. Mutta -- olihan siinä aivan lähellä toinenkin

risti; kenenkähän se oli? Ja seppele? -- siitähän ei ollut enää muuta,

kuin muutamia kuivaneita karoja jälellä! Synkkä aavistus sydämessä,

riensi hän kiireisin askelin kummulle. Silmänsä eivät olleet pettäneet.

Seppelettä ei ollut; lähellä seisoi toinen risti, josta hänen silmänsä

heti huomasivat sanat: "Tässä lepää -- -- -- -- Lyyli -- --." Se oli

ikäänkun salaman isku Hannekselle; hän astui horjuen askeleen taakse

päin ja lausui tuskallisella äänellä: "Hän on kuollut; kuollut

varmaankin minun tähteni! Voi Lyyli, Lyyli!" Ja hänen heikot voimansa

pettivät; hän vaipui maahan. Kyyneleitä vuodattaen ja polttavin sydämin

siinä ollessaan muisti hän armaansa epäilykset ja ne vaan lisäsivät

hänen tuskaansa. Vähitellen tointui hän tilastaan ajatellen: "hyvästi

siis maallinen onni, jota niin paljon olen kuvitellut. Pitihän minun

tuon tietämänikin, ett'en ole koskaan onnen lempilapsi ollut. Mutta

vähät siitä. Minä tyydyn mielelläni osaani, jos vaan hän on ollut

onnellinen täältä lähteissään; mutta voi! minä aavistan, että hän on

minun onnettoman tähden saanut paljon kärsiä ja kukatiesi minun tähteni

murtunutkin. Sen saanen vasta kuulla."

Vapisevana, horjuvin mielin astui hän kalmistosta, nousi ratsulleen ja

kulki hiljalleen Paavolaa kohden.

Aurinko oli laskullaan, kun Paavolan pihaan saapui sotilas ratsastaen.

"Jokos Hannes tulee?" kyseli väki. Mutta eihän ratsastava sotilas ollut

hänen näköisensä. Hannes oli ollut pulska ja reipas, punaposkinen

nuorukainen. Tämä sitä vastaan laiha, kalvea ja riutunut kuin varjo.

Oli miten oli, mutta sisään astui Hannes, vaikka paljon entisestään

muuttuneena.

Talon väellä oli paljo kyselemistä, mutta Hanneksella ei näyttänyt

olevan haastelemisen voimaa eikä haluakaan. Hetken perästä tuli isäntä,

tervehti häntä tavalla, jonka Hannes tunsi olevan aivan toista laatua,

kuin sen katselemisen, minkä sai lähteissään. Hänen kasvoistaankin oli

jo paennut entinen kylmäkiskoisuus ja itsekkäisyys, joka niistä ennen

kuvasti ja joiden sijaan olivat tulleet kärsimyksiä ja katumusta

kuvaavat juonteet.

"Terve tuloa!" lausui isäntä matalalla äänellä.

"Kiitos toivotuksestanne," vastasi Hannes. "Nyt", jatkoi hän ollen

Lyylistä tietämättömänä olevinaan, "olen täyttänyt vaatimuksenne,

vartoon vaan palkkaani lupauksenne mukaan."

Isäntä ei vastannut mitään. Hän henkäsi vaan raskaasti ja näytti

tuskalla voivan pidättää kyyneleensä vuotamasta. Hanneskaan ei voinut

sillä kertaa enempää kysyä, vaikka hän ei tietoansa ilmaissut.

Iltasen syötyään ja isännän kanssa kammarissa kahden ollessaan, kysyi

hän taas: "Missä on Lyyli? Enhän ole häntä vielä nähnyt."

"Elä kysy häntä enää!" vastasi isäntä huo'aten. "Hän ei ole enää täällä

maailmassa; hän on jo haudan toisella puolella. Hän on -- kuollut!" ja

kyyneleensä alkoivat vuotaa.

"Miten hän kuoli?" kysyi Hannes niin vakaana, kuin suinkin saattoi.

"Sinä kysyt, miten hän kuoli. Siihen vastaan suoraan: minä -- minä

murhasin hänen," ja hän vaipui puoleksi tunnotonna istuimelleen.

-- "Te olette murhannut tyttärenne?"

-- "Niin!" -- Ja keskustelu loppui hetkeksi, sillä kummallakaan ei

ollut sen pitkittämisen voimaa eikä haluakaan. Mutta kummankin

huokaukset ja kyyneleet kertoivat kovasta, vaikka aivan erilaisesta

taistelusta.

Viimein lähestyi isäntä Hannesta ahdistuksesta horjuen ja lausui

sortuneella ja vapisevalla äänellä:

"Hannes. Minä olen käyttänyt pirullisinta kavaluutta ja tehnyt

hirmuisinta vääryyttä sinua kohtaan, mutta siitä olen saanut kyllin

ansaitun rangaistukseni. Minä tahdon kertoa sinulle rikokseni ja sitte

ottaa vastaan tuomion: Nähtyäni tyttäreni ja sinun vain tulevan yhä

rakkaammaksi ja saatuani siitä kokea vastuksia hänen naittamiselleen

rikkaalle rusthollarille, päätin laittaa sinun petoksella tieltäni

pois, saadakseni lisätä maallista rikkauttani, jota minulla jo kyllin

oli. Minä vihasin sinua, ja ainoastaan sen tähden, että olit köyhä,

omantuntoni mukaan puhuen, en sinussa muuta vikaa löytänyt. Minä sain

sinun petoksella sotamieheksi. Sillä jo luulin päässeeni tarkotukseni

perille, mutta se oli turhaa. En ymmärtänyt silloin, että puhtaat

sydämet voivat toisiinsa eriämättömästi kiintyä, sillä minä olin itse

kokonaan turmeltunut. Minä luulin rakkauden katoovan silloin, kun

rakastavaiset olisivat erotetut, mutta siinä erehdyin surkeasti.

Tyttäreni rakasti sinua yhä kuin ennenkin, vaikka ko'in hänelle

selittää, että hän ei sinua kentiesi enää koskaan näkisi. Siitä

huolimatta aloin kuitenkin häntä pakottaa Matille vaimoksi, vaikka

kyllä tiesin hänen vihaavan tuota rikasta rusthollaria jota minä

rikkaana ja ahneena ollessani pidin parhaana miehenä maailmassa. Nähden

muusta ei apua olevan, päätin käyttää kovuutta, sillä isekkäinen

luontoni ei sallinut tuumani turhaan raukeevan. Te'in niin, kun

päätinkin ja -- -- -- ja -- --"

-- "Entäs sitte?"

"Sitte," jatkoi isäntä, ollen epätiedossa, mitä sanoisi; "minä löysin

armaan tyttäreni -- järvestä sinä päivänä, jona piti hänen

kihlajaisensa vietettämän!"

-- "Hän hukutti siis itsensä?"

-- "Ei suinkaan, minä toivon, että hän ei sitä tehnyt. Luulen hänen

vahingon kautta sinne joutuneen, mutta kuitenkin tiedän ja tunnustan,

että se tapahtui minun tähteni; minä uskon sen, että jos en olisi häntä

pakottanut väkisin naimisiin ja sitä vastustettuaan häntä uhkaillut,

niin hän vielä olisi tässä meidän molempain ilonamme. Sen tähden

tunnustan suoraan, että olen hänen murhaajansa, Jumala sen minulle

anteeksi antakoon!"

-- "Onneton isä, onneton isä! Mutta minä olen yhtä onneton, sillä ne

kaikki ovat tapahtuneet minun tähteni."

-- "Ei, ei. Älä sano niin. Syyt on kokonaan minun. Tämä on kaikki

minulle kuritukseksi tapahtunut ja olen suuresti kiitollinen, että

sillä olen päässyt; minä olen ansainnut paljon enemmän rangaistusta;

minä en ole mahdollinen enää maailmassa kenellekään silmiäni

näyttämään. Tahdotko kuulla onnettoman, vaipuneen sydämen katkeria

mietteitä?"

Hannes ei vastannut mitään, mutta isäntä jatkoi:

"Minä olin ennen onnellinen; minä olin rikas, minulla oli sievä ja hyvä

aviopuoliso, minulla oli lapsi, jota rakastin enemmän, kuin mitään

maailmassa. Mutta kuolema korjasi puolisoni ja minä yksinäni ikävyyden

vaivaamana rupesin elämään maailman mukaan. Minä aloin tehdä leikkiä

viinan kanssa tietämättä ja muistamatta että se on tuhansia sieluja jo

onnettomina vajottanut maailmassa kurjuuteen ja ijankaikkisuudessa

helvetin pimeyteen ja syvyyteen. Mutta minä tahdoin vaan olla miehenä

miesten seurassa. Minusta tuli juomari, vaikka en itse huomannut,

taikka oikeen sanoen, en ollut huomaavinani ennen, kun olin jo niin

syvälle vaipunut, ett'en enää voinut itseäni pelastaa. Maailma turmelee

sydämet, mutta se tekee sen niin viekkaasti ja kavalasti, salaa ja

petollisesti, kuin käärme. Me emme sitä huomaa ennen kun jo olemme sen

varmoja, katoomattomia uhria, kun olemme kokonaan turmeluksen vallassa.

"Voi sinä kirottu viina! Sinä upotit minun syvyyteen, josta tuskalla

enää ikinä pääsen. Kuinka monta katkeraa kyyneltä sai armas lapseni,

Lyyli, vuodattaa minun sinun vaikutuksestasi luonnottomana isänä

ollessani ja viimiseksi, kuinka hirveän kirouksen olet päälleni

saattanut murhatessani hänen.

"Voi maailman rikkaus! Sinä saatit minun pirullisessa ahneudessa

halveksimaan siivoa, hyväntahtoista nuorukaista ja sen tähden

saattamaan turmioon oman lapseni. Mitä nyt teen sinulle; mihin panen

rikkauteni, koska minulla ei enää ole omaista. Voi armas Lyylini! Jos

sinun takaisin saisin, niin olisin valmis uhraamaan kaikki, mitä

minulla on. Mutta se on turhaa. Voinko edes milloinkaan saada anteeksi

rikostani, jonka tein sinua kohtaan. Sydämeni, miksi et itke

verikyyneleitä, maa, miksi et repeä, miksi et niele helvetin pimeyteen

minua hirmuista murhamiestä?"

Niin huokaili katkerilla tunteilla täytetty isän sydän. Hannes oli sitä

kuullessaan vaipunut ajatuksiinsa. Hän tuskin kuuli mitä isäntä puhui;

hän mietti vaan, mitä kärsimyksiä armaansa, Lyyli oli hänen tähtensä

saanut kestää. --

Eräänä päivänä lausui isäntä Hannekselle: "minulla ei ole enää ketään

sukulaista, jolle taitaisin taloni ja tavarani antaa; minä julistan

sinun perillisekseni. Suostutko siihen, poikani?"

"Kiitoksia tarjoumuksestanne!" vastasi Hannes. "Mutta minä en usko enää

tarvitsevani maallisia tavaroita. Minä jätän pian kaikki tänne ja

muutan toiseen maailmaan; minä tunnen voimani riutuvan ja ruumiini

lakastuvan."

Isäntä lausui huo'aten: "viiminenkin toivoni on kadonnut. Sen olen

kyllä ansainnut."

Hannes oli menettänyt nuoret voimansa sotaretkellään. Hänen nuori

ruumiinsa ei kestänyt niin kovia ponnistuksia, kuin siellä tarvittiin.

Hän riutui riutumistaan ja silmin nähtävästi ei hänellä enää pitkiä

aikoja ollut jälellä. Sisällinen suru ja kaiho auttoi vielä häntä

hautaa lähemmäksi. Aikaansa vietti hän milloin Paavolassa, milloin

vanhempainsa luona Mäkelässä. Mutta rakkaimmat paikat hänelle olivat

Leppäniemen kallio ja Lyylin hautakumpu kalmistossa. Niillä istuen

vietti hän monta iltahetkeä muistellen entisiä armaita, onnellisia

aikoja, milloin sai elää rakastajan ja rakastetun ihanaa elämää, jonka

aurinko, Lyylin puhdas sielu, säteili hänen ihanista silmistään

lämmittäviä, sulostuttavia säteitään.

Eräänä Elokuun iltana tapaamme Hanneksen taas istumassa lemmittynsä

haudalla ajatuksiinsa vaipuneena. "Lyyli!" kuiskasi hän. "Sinä menit

minua ennen pois, mutta kau'an ei tarvinne varrotaksesi armastasi, hän

tulee pian perässäsi. Meidän ei sallittu täällä maailmassa omistaa

toisiamme, mutta tuon synkän haudan tuolla puolen tapaan sinun yhtä

puhtaana tahi puhtaampanakin, kuin täällä. Puhdas rakkaus on kuin hieno

sade, joka kuivilla kesillä virkistää luonnon ja saattaa kaikki uuteen

eloon. Se kirkastaa kiiltävillä helmillänsä kukkasten lehdet ja terät.

Rakkaus jalostuttaa aatteet, se puhdistaa sydämet, virkistää sielun ja

tappaa itsekkäisyyden. Se on Jumalasta alkuansa ja sitä hän suvaitsee

ja siunaakin. Rakkaus on i'ankaikkisuuden onnellisuuden loistoa. Maassa

se puhtaanakin on vielä himmeää, mutta haudan tuolla puolen on se

i'ankaikkisesti kirkas ja loistava.

"Oi! jospa jo pian minunkin lakastunut ruumiini kannettaisiin tänne ja

peitettäisiin multaan. Silloin vapautettu henkeni kohoisi ikuisiin

rauhan majoihin, jättäen tämän surkean maailman."

Niin huokaili Hannes aavistamatta, että toivonsa piankin tuli

täytetyksi. Hän kävi yhä heikommaksi ja lakastui kuin kukkanen, joka

myrskyn kestettyään on jälleen kohottanut päänsä ihailemaan ilmaa, joka

ei enää kuitenkaan ole sovelias hänen elämällensä. Hän oli uhrannut

elämänsä armaansa ja isänmaansa tähden, mutta joita kumpaistakin oli

onnettomuus kohdannut.

Kolme päivää siitä, kun tapasimme Hanneksen Lyylin haudalla, vaipui hän

vuoteelleen, josta ei enää noussut. Isännälle, joka kyyneleitä

vuodattaen pyysi häneltä anteeksi petostansa ja kavaluuttansa, lausui

hän: "Maailma ei ole toteuttanut minun toiveitani eikä kuvitelmiani,

mutta siitä en syytä teitä. Se on maailman yleinen tapa ja te olette

vaan olleet välikappaleena sen täyttämisessä. Minä, kukatiesi, olen

toivonut liikoja ja sen tähden saanut katkeruutta kärsiä. Maailma ei

ole onnellisuuden eikä rauhan kotimaa; maailmassa ei ole enää

paratiisia, sen olen jo aikoja sitte huomannut. Ne kaikki ovat maailman

ulkopuolelta toivottavat ja etsittävät. Minä suon sydämestäni anteeksi

teidän rikoksenne, jotka olette minua vastaan tehnyt, jos niitä on ja

pyydän teitä tekemään samoin minulle. Minä rukoilen puolestanne,

ett'ette enää lankeisi syntiin, josta tuskalla olette irralleen

päässyt."

Itkeville vanhemmilleen lausui hän: "Minä olen osani jo maailmassa

toimittanut, vaikka en osaksikaan velvollisuuksiani täyttänyt. Elkäätte

surko, että pääsen täältä parempaan elämään."

Kau'an ei hänen enää tarvinnut kärsiä tuskia. Parin päivän perästä

loppui hänen monivaiheinen, vaikka lyhyt elämänsä. Seuraavana

Sunnuntaina saatettiin hänen ruumiinsa viimiseen lepokammioonsa,

armaansa rinnalle, lepäämään. Isäntä lausui:

"Levätkäätte rauhassa! Maailma on taistelutanner, jossa usein vääryys

totuuden polkee, mutta hauta sovittaa kaikki ja haudan tuolla puolen ei

ole vääryydellä eikä kavaluudella mitään valtaa."

* * * * *

Monta vuotta on jo vierähtänyt sitte, kun Lyyli ja Hannes kannettiin

maan mustaan poveen lepäämään. Jos, ystäväni, satut kulkemaan sen

kalmiston ohitse kesä-iltana, niin aukaise rautaristikkoinen portti ja

astu tuohon hiljaiseen rauhalaan! Käy sitte suoraan kalmiston perälle,

niin saavut heidän hautakummullensa. Siinä kasvaa vahvaa ruohoa ja sen

seassa pari ruusupensasta ja monen laisia kukkia; aivan lähellä

levittää pihlaja suloista tuoksuansa. Iltatuulen henkiessä kumartelevat

ruohot ja kukat maata kohden. Ne tahtovat lausua: "Ihmislapsi! Sitte

vasta olet onnellisuuden saavuttanut, kun olet sydämesi puhtaana tuonne

maan kylmään poveen säilyttänyt. Te'e se!" Ruusut seisovat totisina,

ikään kun siskoonsa surren. Ne eivät taivuttele itsiään. Jos tahdot

ymmärtää, mitä ne sanovat, niin astu lähemmäksi, haista niiden suloista

hajua ja ihaile niiden kauneutta ja puhtautta! Pihlajassa humisee tuuli

niin surullisesti, mutta kuitenkin suloisesti. Pieni lintu istuu sen

oksalla ja laulaa. Mitä se laulaa? -- Se laulaa lempeä, se laulaa

rakkautta; rakkautta, joka ikuisilla siteillä yhdistää sydämet

toisiinsa; rakkautta, joka kohoaa yli katoovaisuuden, rakkautta, joka

säteillään lämmittää kylmää maailmaakin.