_9-10 p. elokuuta._
Kaikki on päättynyt. Olen antanut hänelle kirjani. Salaisuuteni
on ilmaistu. Nyt hän tietää. Melkeinpä luulen, että hän on aina
sen tietänyt.
Minä olin pukeutunut vieläkin huolellisemmin kuin tavallisesti.
Hoitajan irlantilainen pitsi oli kaulallani ja mustat hiukseni
olivat sileiksi kammatut äitini tapaan, ja kun läksin alakertaan
jokapäiväisen ystävällisen sauvani nojassa (ihmeteltävän vahva
olen ollut tänään), sanoivat kaikki, että olin niin paljon
virkeämmän näköinen.
Martin oli siellä ja vei minut puutarhaan. Oli jo hiukan myöhä
iltapuolella, mutta luonnossa oli suloinen, pyhä tunnelma, ilma
oli kirkas ja aurinko lauha -- oli yksi noita iltoja, jolloin
luonto on kuin nunna "äänetön ihailusta".
Vaikka tunsin olevamme nyt viimeisen kerran yhdessä, niin
puhelimme tavalliseen tapaan -- kylävoudista, erikoisluvasta,
"_Scotian_" pojista, jotka olivat tulossa vihkiäisiini, ja kuinka
muutamain heistä oli lähdettävä matkaan jo aikaisin aamulla.
Mutta vähät siitä mistä juttelimme. Tunsin olevani täydelleen
onnellinen -- istuessani tyynyjen välissä valkoinen käteni hänen
ruskeassa kädessään, katsoen hänen kirkkaisiin silmiinsä ja
vereviin kasvoihinsa ja ylös taivaan leveään sineen.
Punainen aurinko oli alkanut vajota Pyhän Marian kallion taa ja
päivänkukat nurmella olivat sulkeneet silmänsä ja taivuttaneet
päänsä uneen, kun Martin pelästyi kastetta.
Silloin palasimme taloon -- minä tukevin askelin Martinin
sivulla, vaikka pitelin lujasti kiinni hänen käsivarrestaan.
Vanha tohtori oli vastaanottohuoneessaan, hoitaja oli minun
huoneessani, ja saatoimme kuulla Christian Annen yläkerrassa
asettavan pienokaisen levolle hänen viehättävään, valkeaan
vuoteeseensa.
Tuli aika minunkin mennä yläkertaan ja silloin annoin hänelle
kirjani, jota olin kanneskellut kainaloni alla, ja pyysin häntä
lukemaan viimeiset sivut ensiksi.
Vaikkemme olleet koskaan ennen maininneet kirjaani, niin hän
näytti olevan sen perillä; ja sillä hetkellä välähti mieleeni
että luullessani uskottelevani hänelle mitä uskottelin oli hänkin
uskotellut minulle olevansa tietämätön ja että hän oli tietänyt
kaiken alun pitäen. Se huojensi mieltäni jonkin verran ja samassa
se myös pisteli minua. Olemmepa me ihmeellisiä olentoja me naiset!
Tuokion ajan seisoimme yhdessä portaitten alapäässä pidellen
toisiamme kädestä. Pelkäsin hirveästi, että hän kadottaisi kaiken
vallan itseensä kuten silloin Raa-linnassa, ja taas minut valtasi
tuo vavahuttava, paisuttava tunne (taivaallisin mielenliikutus,
mikä voi naisen elämässä olla) että minun, heikon, oli tuettava
vahvaa.
Mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen verran ja sitten hän sulki
minut suuriin, helliin käsivarsiinsa ja suuteli minua huulille
ja lausui _hiljaa_, mutta oh, niin kaunopuheisesti "Hyvästi,
rakkaani, ja siunatkoon Jumala sinua!"
Sitten astuin yläkertaan yksin, aivan yksin ja tultuani
portaitten päähän, seisoi hän yhä alhaalla minua katsomassa.
Hymähdin hänelle, sitten astuin lujin askelin huoneeseeni ja
vuoteeni luo ja sitten... pitkälleni, kaikki voimani tiessään
siinä tuokiossa.
* * * * *
Yöllä minulla oli omituinen, unenkaltainen haavekuva. En
tahdo suurennella sitä -- sanoa, että se oli näky tahi jokin
yliluonnollinen ilmestys, sellainen, josta siunattu Margaret
Mary puhuu. Ehkäpä se vain oli seuraus siitä, että muistini oli
liikkunut menneissä tapahtumissa, ajatuksissa ja toiveissa. Mutta
ehkäpä se myös oli jotain korkeampaa ja henkisempää, ehkäpä
Jumala oli lohdutuksekseni sallinut minun hetkiseksi nostaa
verhoa.
Mielestäni oli huomispäivä -- vihkiäispäiväni ja isä Danin
kiitosjuhlan viettopäivä -- ja minä istuin lasioven luona (joka
oli selkiselällään) katsomassa juhlakulkuetta.
Tuntui kuin olisin nähnyt kaiken -- isä Danin messupaidassaan,
kalastajat puhtaissa mekoissaan, kyläläiset pyhävaatteissaan,
raittiusseuralaiset ja metsänvartijakunnan värillisine lippuineen
ja kunniamerkkeineen kääntyvän tien kulmauksessa, vaimojen
sylilapset käsivarsillaan seisoessa sillalla tätä katselemassa.
Minusta näytti juhlakulkue astuvan ikkunani sivu ja menevän
kirkkoon, joka jo oli täpösen täynnä väkeä, niin että suuret
ihmisjoukot polvistuivat ulkopuolella tiellä aina lahonneihin ja
kallistuviin portinpieliin saakka.
Sitten näytti minusta kiitosjumalanpalvelus alkavan ja
seurakunnan laulaessa yhdyin minäkin siihen. Kuulin itseni
laulavan:
"Mater purissima
Ora pro nobis."
Tähän hetkeen asti olin luullut olevani yksin, mutta nyt arvoisa
äiti astui huoneeseeni ja yhtyi lauluun. Kuulin hänen rikkaan,
syvän äänensä oman ääneni rinnalla:
"Mater castissima
Ora pro nobis."
Sitten mielestäni Ora päättyi ja sitä seuraavassa äänettömyydessä
kuulin Christian Annen juttelevan pienokaisen kanssa viereisellä
santakäytävällä. Olin ummistanut silmäni, mutta yhtäkaikki olin
näkevinäni heidät, olin mielestäni suloisessa horrostilassa, joka
oli vapauttanut minut kaikista tuskista, vaikka en ollut tiedoton.
Sitten olin näkevinäni Martinin tulevan ikkunan eteen, nostavan
lapsen ikkunaa kohti ja sanovan jotain hänestä.
Koetin vastata hänelle, mutta en voinut, hymyilin vain, ja sitten
seurasi pimeys, jonka aikana kuulin ääniä ympärilläni ja jonkun
nyyhkyttävän ja isä Danin sanovan kuten sinä aamuna, jolloin
äitini kuoli:
"Älkää kutsuko häntä takaisin. Hän on matkalla Jumalan ihanaan
paratiisiin kaikkien kärsimystensä jäljestä."
Tämän jälkeen kävi pimeys vieläkin sakeammaksi ja sitten
tuli vähitellen suuri valo, ihana, ihmeellinen, taivaallinen
valo, sellainen, jonkalaiseksi Martin kuvailee napapiirin
aamuruskoa, ja sitten... kuljin leveällä, valkoisella, lumisella
ylätasangolla ja Martin astui vieressäni.
Kuinka ihmeellistä! Kuinka iloista! Kuinka iankaikkisen ihanaa!
Kello on 4 e.p.p. Muutamat "pojista" ovat jo matkalla häihini.
Vaikka minua usein on hävettänyt, että olen sallinut heidän
tulla, olen nyt mielissäni hänen tähtensä etten estänyt heitä
siitä. Kun hänen toverinsa ovat hänen luonaan, on hänen helpompi
hallita tunteitaan ja olla vahva.
* * * * *
Mikä rauhallinen aamu! Valoa on juuri sen verran, että voi nähdä
Pyhän Marian kallion. Se on kuin hoiperteleva kummitus, joka
liikkuu syvyyksien höyryssä. Voin kuulla meren kaukaisen kohinan.
Puutarhassa laulelee lintunen ja pääskyset visertelevät räystään
alla. Kevyt sumu verhoo niityt ja puiden latvat näyttävät
leijailevan taivaan ja maan välillä.
Kuinka ihana on maailma!
Ihan kohta sumu hajaantuu ja päivä koittaa ja aurinko näyttäytyy
jälleen ja... yö on haihtunut.
Mary O'Neillin kertomuksen Loppu.
_Martin Conradin muistelma_.
Rakkaani oli oikeassa. Olin tietänyt kaiken aikaa, mutta olen
toivonut toivoa vastaan -- että matka virkistäisi häntä ja että
Antarktiksen ilma parantaisi hänet.
Ja hän oli aina rohkealla ja iloisella mielellä, ja kun hän katseli
minua helline silmineen ja kun hänen pehmeä kätösensä solui
käteeni, niin unohdin kaiken pelkoni, jotta isku kohtasi minua niin
odottamatta kuin en olisi milloinkaan sitä odottanut.
Heikko, liikuttava hymyily huulillaan antoi hän minulle kirjansa ja
minä palasin ravintolaan ja luin sen huoneessani. Luin koko yön ja
vielä hyvän matkaa seuraavaan päivään -- tuon järkyttävän tarinan,
suoraan hänen sydämestään lähteneen, kirjoitettu hänen pienellä,
sirolla, kauniilla käsialallaan.
Tarpeetonta sanoa mitä ajattelin tahi tunsin sitä lukiessani. Niin
monta seikkaa, josta en ennen ollut mitään tietänyt! Sellaista
rakkautta, jota en ollut koskaan voinut uneksia, enkä koskaan voisi
palkita!
Kuinka ankarasti kapinoi koko olemukseni sitä kohtaloa vastaan,
joka oli kohdannut omaa armastani. Vaikka minä myöhemmin --
joskin vastahakoisesti -- olen oppinut jakamaan hänen suloisen
alistuvaisuutensa, taivuttamaan pääni (Jumalalliselle Käskylle) tosin
en nöyrän tyytyväisenä kuten hän, vaan niskoittelevana, ja näkemään,
että avioliitto, tosi avioliitto on se kallio, johon Jumala rakentaa
maailmansa, niin en silloin mitään sellaista ajatellut.
Katkera viha minussa vain kuohui sivistyneen yhteiskunnan kirottua
tekopyhyyttä vastaan, joka Lain ja Uskonnon nimessä on pusertanut
ulos elonkipinän maailman suloisimmasta ja puhtaimmasta naisesta vain
siksi, että häntä halutti "olla oma käskijänsä ja sielunsa valtias".
Mitä minua liikutti maailman tulevaisuus? Tahi jumalallisten
totuuksien kulku? Tahi miehen ja naisen väliset uudet suhteet tulevan
ajan onnessa. Mitä minua liikutti muu kuin poloinen, marttyyrin
tuskia kärsinyt rakkaani? Vaimo, jonka Jumala antoi minulle, oli
minun, enkä voinut hänestä luopua -- en nyt, kaiken sen jäljestä,
mitä hän oli kärsinyt.
Iltapuolella johonkin aikaan (taivas tietää milloin) palasin
Suvimajaan. Siellä oli hyvin hiljaista. Pienokainen jokelsi
uuninmatolla. Äitini oli vaitelias ja koetti minulta salata
pöhöttyneitä silmiään. Oma armaani nukkui, oli nukkunut koko päivän,
enkelin unta. Outo ja pelottava seikka, sillä ei kukaan muistanut
tätä ennen nähneensä hänen nukkuvan.
Hetken kuluttua menin rannalle, missä lapsena olimme yhdessä
leikkineet. Sydämeni oli sairas ja kylmä. Venhe, jossa purjehdimme,
oli kiinnitetty ankkuriin. Nousuvesi kohisi ulapalla huuhtoen Pyhän
Marian kalliota, joka törötti punertavaa taivasta kohti mahtavana,
synkkänä, järkkymättömänä.
Vanha Tommy toveri tuli majansa ovelle. Minä menin sisään hänen
rauhalliseen, savuiseen tupaansa, missä oli multapermanto, ja
kävin istumaan uunin viereen nokisten orsien alle kolkon tylsässä
mielentilassa. Vanhus ei virkkanut sanaakaan minulle. Hän työnsi
hiukan turvetta pesään ja istuutui kolmijalkaiselle tuolille uunin
toiselle puolelle.
Kerran hän nousi ylös ja antoi minulle tuopissa kirnupiimää, sitten
hän kohenteli kekäleitä ja kävi jälleen istumaan mitään puhumatta.
Illemmällä, kun kohoava vesi kävi äänekkäämmäksi, nousin pystyyn
lähteäkseni kotiin. Vanhus seurasi minua ovelle ja siellä laskien
kätensä käsivarrelleni hän virkkoi:
"Hänen purjeensa on läpättänyt vastatuulessa koko hänen elämänsä
aikana, poika. Mutta pane merkille -- _satamaan hän yhtäkaikki
lopulta joutuu_."
Astuessani tietä pitkin kuulin etäältä soittokunnan soittavan ja
näin ihmisjoukon juhlakulkueessa lähestyvän tiellä. Se oli isä Danin
toimeenpanema kiitoksenvietto Jumalalle siitä rahasummasta, joka
Roomasta oli lähetetty Ellanin köyhille Daniel O'Neillin turmiota
tuottaneen omaisuuden jäännöksistä.
Koska en ollut siinä mielessä, että olisin voinut kiittää Jumalaa
mistään, niin poikkesin oikotielle ja kuljin niityn poikki, kunnes
tulin puutarhamme takaportille lähelle William Rufuksen sammalten
peittämää hautakiveä.
Polulla kohtasin äitini, joka ohjasi pienokaisen epävarmoja askelia.
"Miten on hänen laitansa nyt?" kyselin.
Hän oli hereillä -- oli ollut hereillä jo kaksi tuntia, mutta
niin oudossa tilassa. Hänen suuret enkelinsilmänsä olivat avoinna
ja loistivat kuin tähdet ikäänkuin myhäillen jollekulle toiselle
näkymättömälle, ja hänen huulensa liikahtivat ikäänkuin sanoja
lausuen, joita ei kukaan muu voinut kuulla.
"Mitä sinä puhelet, kultamuru?" oli äitini kysellyt, ja kotvan
kuluttua, jonka aikana rakkaani näytti kuuntelevan haltioissaan, oli
hän vastannut:
"Hss! Puhelen äidin kanssa -- kerron hänelle, että jätän Isabelin
Christian Annen hoitoon. Ja hän sanoo olevansa niin hyvillään."
Kiersimme talon, kunnes tulimme "Mary O'Neillin pienen huoneen"
ikkunan kohdalle, joka oli selkiselällään.
Ilta oli niin tyven, että saatoimme kuulla seurakunnan laulua
kirkosta ja sen ulkopuolella olevalta polulta.
Samassa alkoi joku laulaa huoneessa. Rakkaani se lauloi -- puhtaalla,
suloisella, hopeankirkkaalla äänellään, jonka vertaista en ole
koskaan kuullut enkä ole kuuleva tässä maailmassa.
Hetken kuluttua yhtyi lauluun toinenkin ääni -- syvä ääni, arvoisan
äidin.
Kaikki oli muuten hiljaista. Ei hiiskausta maassa, ei ilmassa.
Itse merikin oli vaiennut ja näytti kuuntelevan kalliin lemmittyni
viimeistä henkäystä. Aurinko oli laskemassa, hohtavan punaisena, ja
taivas säteili loistoa.
Kun laulu päättyi, niin pienokainen jokelsi äitini sylissä "Bo --
loo -- la -- la -- mam -- maa." Minä otin hänet ja kohotin hänet
avonaista ikkunaa kohti huutaen: "Katso, rakkaani. Tässä on tyttönen!"
Ei kuulunut vastausta, mutta seuraavassa tuokiossa arvoisa äiti
tuli ikkunan luo. Hänen kalpeat kasvonsa olivat vielä tavallista
kalpeammat ja hänen huulensa vapisivat. Hän ei puhunut mitään, mutta
hän teki ristinmerkin.
Ja silloin... tiesin.
"Syvyyksistä minä huudan sinua, Herra, Herra, kuule minun huutoni."
_Tekijä Lukijalle_.
Saatoin hänet Tilburyyn, kun hän lähti Englannista viimeiselle
retkelleen. Hän oli silloin taas oma itsensä. Tuon suuren tapahtuman
sokaisevaa, huumaavaa vaikutusta oli seurannut nopea toipuminen.
Hänen henkinen joustavuutensa oli ihmeteltävästi voimistunut ja
tavallaan jonkin verran reipastunutkin.
Ei ollut vaikeata arvata tämän muutoksen aiheuttamaa salaisuutta.
Se ei johtunut yksin siitä, että Aika, tuo suuri viihdyttäjä, oli
alkanut tehdä työtänsä hänessä, vaan hän oli vastaanottanut ilman
epäilyjä ja kyselyjä Mary O'Neillin ihanan uskon (sen vanhan, vanhan
uskon) persoonallisen rakkauden kuolemattomuudesta ja oli lujasti
vakuutettu, että vapautettuna lihan kahleista hän oli hänen kanssaan
joka päivä ja tunti ja että hän aina oli oleva niin kauan kuin elämää
kesti.
Tässä uskossa ei ollut mitään epämääräistä, ei mitään
mielikuvituksellista, ei mitään typerää eikä epämiehekästä... se oli
vain horjumattoman sielun ja täydelleen selvän järjen yksinkertainen
usko.
Mitä hänen työhönsä tulee, niin tapasin hänet siinä suhteessa hyvin
toivehikkaana. Häntä elähytti mielestäni, paitsi palavaa innostusta
tehtäväänsä, hiljaisuuden ja yksinäisyyden toivo tuossa vahvistavassa
ilmapiirissä.
Kun näin suuren laivan, jossa hän lähti, liukuvan alas pitkin
Thamesia, olin yhtä varma siitä, että hän samoisi Etelänavalle ja
lopettaisi työnsä siellä kuin että aurinko seuraavana aamuna oli
nouseva.
Tapahtukoon mitä tahansa, tällä kertaa hän oli "marssiva suoraan
eteenpäin".
_Martin Conrad Tekijälle_.
Langaton -- Etelänapamannermaalla (Macquarie Saaren kautta).
Saapunut onnellisesti perille. Kaikki hyvin. Ilma oivallinen.
Sininen taivas. Lämmin. Ei tuulenhenkäystä. Aurinko aina
ylhäällä. Tähtisikermät kierivät sekaantumatta. Tuntuu kuin
voisimme nähdä maailman liikkuvan. Lähdemme etelään huomenna.
Rauhallisempi kuin milloinkaan ennen siitä lähtien kun Hänet
vietiin minulta. Mutta Hän oli oikeassa. Hän on täällä. "Rakkaus
on kuolemaa vahvempi, vetten paljous ei sitä voi tukahuttaa."
Loppu.