Kahdeskymmenesyhdeksäs luku.
En voinut seurata isä Danin neuvoa, sillä olin jo tähän aikaan
kietoutunut lukemattomien vaikuttimien lankoihin, jotka minulle
itselleni olivat vielä tuntemattomat. Olin siis vakuutettu siitä,
että Martinin kertomus oli tosi, sekä että mitä siinä kerrottiin oli
osittain alkusyynä rikkaan morsiamen kaupittelemiseen lordi Raalle.
Tämä ajatus mielessäni kuljin ympäri kaiken päivää tiedustellen
itseltäni, mitä voisin tehdä vielä nytkin, mutta keksimättä mitään,
ennenkuin yhdeksän aikaan illalla, jolloin Bridget täti heti
illallisen jälkeen (elimme maalaistapaan) sanoi:
"Nyt vuoteisiin, kaikki tytöt! Jokaisen täytyy olla aikaisin
liikkeessä huomenaamulla."
Ja silloin minä pujahdin yläkertaan huoneeseeni ja rupesin
kirjoittamaan vastausta isä Danille.
En koskaan ennen ollut sellaista kirjettä kirjoittanut. Annoin koko
sydämeni solua paperille ja kerroin, että avioliitto merkitsi minulle
sitä mitä paavikin oli selittänyt, sakramenttia, jonka sisimpänä
sieluna täytyi olla rakkaus, ja koska en tuntenut sellaista rakkautta
miestä kohtaan, jonka kanssa olin menossa naimisiin, eikä ollut
syytä otaksua hänelläkään olevan sitä minua kohtaan, ja koska olin
varma siitä, että muut syyt olivat olleet vaikuttamassa liittomme
solmimiseen, niin pyysin isä Dania äitini muiston nimessä, ja jos
hän halusi nähdä minut hyvänä ja onnellisena, puhumaan puolestani
isälleni ja piispalle vaikkapa itse kirkon ovella, ellei hän tapaisi
heitä ennen.
Oli jo myöhä kun lopetin, ja luulin koko talon jo nukkuvan, mutta
viimeisiä sanoja kirjoittaessani kuulin isäni liikkuvan alapuolella
olevassa huoneessa, ja silloin minä äkillisen mielijohteen ajamana
riensin alakertaan ja koputin isäni ovelle.
"Kuka siellä?" huusi hän. "Sisään!"
Hän istui paitahihasillaan ajaen partaansa kahden konttorikirjan
nojassa olevan peilin edessä. Ylähuulella kuohuva saippuavaahto antoi
kasvoille merkillisen, hurjan näön.
"Vai sinäkö siinä olet", sanoi hän. "Käy istumaan. Tällaista vielä
tänä iltana tehtävä -- Jumala tietää, riittääkö siihen huomisaamuna
aikaa."
Kävin istumaan samaan soppeen, missä isä Dan oli istunut sinä iltana
kun synnyin. Takkatuli oli hiiltynyt.
"Luulin sinun olevan vuoteessa tähän aikaan. Olisin toki itsekin
jo levolla, ellei olisi tätä hommaa. Katsopas" -- hän viittasi
partaveitsellään papereilla kasatulle pöydälle -- "siinä näet
vähäisen osan siitä, mitä olen tehnyt hyväksesi. Mielestäni sinun
olisi oltava kiitollinen isällesi, tyttöseni."
Sanoin, että hän oli hyvin kiltti, ja lisäsin sitten hätäisesti:
"Mutta oletko varma siitä, että se on oikein, isä?"
Käsittämättä tarkoitustani hän naurahti.
"Oikeinko?" virkkoi hän kääntäen nenänpäätänsä sivulle vasemman käden
peukalolla ja etusormella. "Ole rauhassa, kyllä se on niin oikein
kuin lailla ja rahalla voi saada."
"Sitä en tarkoita, isä. Tarkoitan..."
"Mitä?" sanoi hän kääntyen päin minuun.
Väristen ja änkyttäen puhuin asiani. En rakastanut lordi Raata. Lordi
Raa ei rakastanut minua. Senvuoksi rukoilin häntä minun tähteni,
hänen tähtensä, kaikkein tähden (muistaakseni sanoin äitini tähden
myös) siirtämään häämme tuonnemmaksi.
Isäni ei ensin näyttänyt voivan uskoa korviansa.
"Siirtää? Nytkö? Kaiken tämän rahanhukan jälkeen. Ja kun kaikki jo on
allekirjoitettu, sinetillä merkitty ja todistettu!"
"Niin, jos sentään suostuisit, isä, sillä..."
Sen pitemmälle en päässyt, sillä survaisten partaveitsensä pöydälle
isäni ponnahti kiukustuneena pystyyn.
"Oletko hullu? Kuka sinua on tuolla tavalla riivannut? Sen
suurellisempaa naimiskauppaa ei koko saarella ole ennen tehty, ja
sinä puhut siirtämisestä -- peruuttamista nähtävästi tarkoitat. Aiotko
tehdä minusta narrin? Ja vielä viimeisellä hetkellä. Kun ei ole enää
muuta toimitettavaa kuin mennä kylävoudin luo ja kirkkoon!... Mutta
kyllä älyän -- kyllä älyän mitä se on. Se on se nuori Conrad -- hän
on kirjoittanut sinulle."
Yritin kieltää, mutta isäni ei kuunnellut vastaväitteitäni.
"Älä kiellä, neitiseni. Hän on kirjoittanut kaikille -- piispalle,
isä Danille, minulle itselleni. Käskee peruuttamaan koko naimisen, ei
sen vähempää."
Isäni oli kovasti kuohuksissaan ja mitteli huoneen lattiaa raskailla
askelillaan.
"Niin juuri, vaatii peruuttamaan ja tuomitsee sen vääräksi, sanoo isä
Dan. Hauska naapuri tosiaan! Ja milläs se nulikka rehentelee, kun ei
ole itsellään penniäkään panna koko juttuun. Minun olisi kai pitänyt
ensin pyytää hänen suostumustansa! Syntiä muka! Vai ei olisi isällä
mitään oikeutta! Tytär itsenäinen olento ja muuta sen sellaista! Jaa,
jaa! Lopen paksua todella!"
Isäni raivo yhä yltyi, ja lattia narisi hänen askelistaan.
"Entäs se nainen siellä Roomassa -- kyllä hänkin vain on uskotellut
sinulle jos jotain. Kaikkia nykyajan hullutuksia, arvaan. Yhtä
hulluja kaikki, miehet ja naiset, ei toinen parempi toista!
Hävyttömät!"
Suuni oli tukittu, ja luultavasti peitin kasvoni ja itkin, sillä
hetken kuluttua isäni heltyi ja taputellen minua olkapäälle kysyi,
enkö arvellut kuusikymmenviisivuotiaan miehen paremmin kuin
yhdeksäntoistavuotiaan tytön tietävän, mikä oli hänelle hyväksi, ja
enkö luullut hänen olevan selvillä siitä, että tämä avioliitto oli
edullinen minulle, hänelle ja jokaiselle.
"Etkö usko, että teen minkä voin hyväksesi, tyttö minkä voin?"
Varmaankin änkytin jotain vastaukseksi, sillä hän sanoi:
"No, älä sitten tuskastuta minua äläkä salli Bridget tätisi
tuskastuttaa minua hokemalla alinomaa mitä minun olisi pitänyt tehdä,
että hänen oma tyttärensä olisi päässyt kunniaan."
Viimein hän juron hellästi tarttui käsivarteeni ja nostatti minut
pystyyn.
"Kas niin! kas niin! mene maata nyt ja koeta nukkua. Huomenna on
meidän aikaisin oltava liikkeessä."
Tahtoni oli kukistettu. En voinut enää vastustaa. Virkkamatta sen
enempää läksin huoneesta.
Palatessani omaan huoneeseeni otin isä Danille kirjoittamani kirjeen
ja revin sen rikki pala palalta. Sitä tehdessäni tuntui kuin olisin
repinyt rikki jotain elävää -- jotain itsestäni, sydämeni ja mitä
siihen kuului.
Kolmaskymmenes luku.
Sinä yönä häiritsivät taas unet nukkumistani. Se oli jälleen tuo sama
uni, joka toistui toistumistaan -- jäävyöhyke, jäätikköseinä ja rikki
tallattu kynä.
Herätessäni päivän sarastaessa muistin, mitä paavi oli sanonut
hääpäivän alkamisesta katumuksella ja ripillemenolla.
Koko talo oli vielä unessa, vain palvelijat keittiössä askartelivat,
kun pujahdin ulos takaovesta ja läksin kulkemaan niittyjen poikki.
Ruoho oli paksussa kasteessa, ja raskaitten pilvien alla näytti
seutu kylmältä ja ilottomalta. Kaakkoistuuli puhalsi mereltä, jossa
vaahtopäiset laineet temmelsivät, ja kaukaa Pyhän Marian kalliolta
kuului tyrskyjen valittava kohina.
Kirkkokin näytti tyhjältä ja kolkolta. Suntio koristeli
sumeassa kuorissa korkeata alttaria liljoilla ja päivänkukilla.
Sivukappelissa, missä isä Dan saneli messua, polvistui köyhännäköinen
nainen, pää ja hartiat punaisen ja mustanruudukkaan saalin peitossa.
Hän oli aivan nuori, melkein minun ikäiseni, mutta jo leski, sillä
hänen miehensä oli hiljakkoin hukkunut sillinpyynnissä jättäen hänet
yksin vuoden vanhan lapsen kanssa toista pienokaista odottamaan.
Kaiken tämän hän minulle kertoi polvistuessani hänen viereensä.
Poloinen näytti luulevan, että muistin hänet, sillä me olimme olleet
toverit kyläkoulussa.
"Minä olen entinen Balla Quark", kuiskasi hän. "Menin naimisiin
Willie Shimminin kanssa -- Shenistä kotoisin, muistaahan neiti. Tänä
päivänä on vasta kuukausi siitä kun hän hukkui, mutta tuntuu kuin
olisi siitä jo vierinyt vaikka kuinka monta vuotta. Ei kukaan voi
tietää, miltä se tuntuu."
Hän tiesi minun naimisestani ja sanoi toivovansa menestystä minulle,
vaikka maailma oli "niin pimeä ja kolkko muutamille". Minua niin
liikutti poloisen suru, että omani melkein unohtui, ja hiipien
häntä lähemmäksi työnsin käsivarteni hänen kainaloonsa, ja tässä
polvistuvassa asennossa tapasi meidät isä Dan tullessaan luoksemme
panemaan pyhän rippileivän suuhumme.
Palatessani kotiin oli siellä kova häläkkä. Palvelijat lensivät
edestakaisin, serkkuni huutelivat yläkerrasta peljästyneitä
kysymyksiä, ja Bridget täti vastasi vihastuneella äänellä, ja isäni
aukoi ja sulki ovia kovalla paukkeella.
Kun minä näyttäydyin, rauhoittuivat kaikki äkisti. Mieleeni välähti
paikalla ajatus, että he varmaan olivat luulleet minun paenneen
talosta.
"Herranen aika sinua, tyttö, missä olet ollut?" sanoi Bridget täti.
Minä kerroin, ja hän rupesi minua nuhtelemaan, kun en ollut ottanut
hevosta, vaan kastelin sukkani ja kenkäni ruohikossa, mutta isäni
sanoi:
"Antaa olla, antaa olla! Pane kuivaa jalkoihisi ja ota siemaus jotain
väkevää. Puolen tunnin kuluttua olisi oltava Holmtownissa."
Haukkasin hiukan aamiaista seisoallani, automobiili ajoi portaitten
eteen, ja kahdeksan aikaan isäni ja minä pysähdyimme kylävoudin
asunnolle, missä avioliittoni virallinen puoli oli juhlallisesti
suoritettava.
Kylävoudin virkahuone, joka oli hänen yksityisasunnossaan,
muistutti osittain tohtorin vastaanottohuonetta, osittain pientä
poliisivirastoa. Seinille oli naulattu julistuksia toinen toisensa
päälle, ja pöydällä oli raamattu, jonka kannet olivat hyvin kuluneet.
Astuessamme huoneeseen ei siellä ollut muita kuin kylävouti, mutta
pian saapui herra Curphy, isäni asianajaja, hiukan hermostuttavan
reippaana tässä kolkossa ympäristössä, ja puolen tunnin kuluttua
saapui tuleva mieheni lontoolaisen asianajajansa ja ystävänsä
Eastcliffin kanssa.
Mieleni oli kuin sumun peitossa ja minusta tuntui, että näin kaikki
vain vilaukselta, mutta muistan, että lordi Raa näytti hyvin
hermostuneelta ja että huomasin hänen juoneen, vaikka oli niin
varhaista.
"Harmillisia kaikki nämä lakipuuhat, eikö teistäkin?" mutisi hän
minulle syrjässä.
Kylävouti väänsi kasvonsa surullisiksi, otti sitten pulpetistaan
suuren kirjan ja pienemmän hyllyltä, ja me kävimme istumaan
puoliympyrään ja juhlallisuus alkoi.
Se toimitettiin lyhyesti ja kylmästi kuten kauppatoimitus ainakin.
Mikäli minä muistan, kuului siihen kaksi julistusta, jotka lordi Raa
ja minä lausuimme ensin todistajille ja sitten toisillemme. Toisessa
julistettiin, ettei ollut olemassa minkäänlaista laillista estettä
avioliitollemme, toisessa että me siellä ja silloin olimme yhdistetyt.
Muistan toistaneeni sanat automaattisesti, kylävoudin paksulla,
alkoholista käheäksi käyneellä äänellään sanellessa meille
pienemmästä kirjasta ja samoin teki lordi Raa, huonosti peitetty
kärsimättömyys äänessään.
Sitten kylävouti avasi suuremman kirjan, ja kirjoitettuaan ensin itse
sinne jotain, hän käski lordi Raan kirjoittaa nimensä, ja kun se oli
tehty, vaati hän minuakin sen tekemään.
"Pitääkö minunkin kirjoittaa nimeni?" kysyin elottomasti.
"No, kuka muut sitten?" naurahti herra Curphy. "Kaunis Betsy kaiketi?"
"Tule, tyttö, tule", sanoi isäni tuikeasti, ja minä kirjoitin nimeni.
Minulla ei ollut enää omaa tahtoa. Tässä kuten kaikessa tein mitä
käskettiin.
Isäni antoi hiukan rahaa (pari shillingiä luullakseni) kylävoudille,
joka repäisi lävistetyn sinisen paperikaistaleen suuremmasta kirjasta
ja ojensi sen minulle sanoen:
"Tämä kuuluu teille."
"Minulle?" virkoin.
"Kelle sitten?" sanoi herra Curphy ja alkoi taas nauraa, ja sitten
joku mainitsi jotain naimatodistuksesta ja ettei sitä koskaan tiedä
milloin viisas nainen saattaa tarvita sitä.
Avioliittoni virallinen puoli oli nyt loppuun suoritettu, ja lordi
Raa, joka oli ollut hyvin rauhaton, nousi pystyyn sanoen:
"Hiton aikainen ajomatka. Onko talossa mitään hermoja vahvistavaa,
kylävouti?"
Kylävouti tokaisi jotain vastaukseksi, ja kaikki nauroivat paitsi
isäni.
Sitten he jättivät minut ja menivät ruokasaliin, ja kuulin heidän
kilistelevän laseja ja juovan toistensa terveydeksi minun istuessani
takkatulen ääressä toinen jalka ristikolla ja naimatodistus kädessä.
Aivoni olivat lamassa. Näin mahtaa hukkuvasta tuntua, kun hän vajoo
meren pohjattomiin syvyyksiin joutumatta kokonaan tiedottomaksi.
Kaikki oli niin kylmää, kolkkoa, kuollutta, tunteetonta.
Sininen paperiliuska oli valahtanut kädestäni kuluneelle
uuninmatolle, kun heräsin kalvavista mietelmistäni automobiilin
puhkinaan ja jyskyttämiseen ulkopuolella ja isäni kovaan, käskevään
ääneen:
"Tule, tyttö, jo on luullakseni aika sinun palata."
Puoli tuntia myöhemmin olin kotona omassa huoneessani ompelijaini
käsissä. Automaattisesti minä yhä liikuin ja antauduin toisten
liikutettavaksi -- voimaton, tahdoton olento raukka.
Kolmaskymmenesyhdes luku.
Seuraavat kaksi tuntia häämöttävät muistissani vain epäselvien,
ohikiitävien kuvien katkelmina. Muistan että kaikki, paitsi minä
itse, olivat hurjassa kiihtymystilassa, että serkkuni tuontuostakin
näkymättöminä huutelivat jostain talon sopesta, että Bridget
täti ilman erotusta toruskeli jokaista, että ompelijat väsymättä
lörpöttelivät sovitellessaan ylleni hääpukua, että he tuontuostakin
poistuivat minusta nähdäkseen paremmin työnsä vaikutusta mielihyvästä
huudahdellen, että tuuli ulvoi uuninpiipuissa, että kirkonkellot
soivat etäällä, että Pyhän Marian kalliolla meren vaikerrus yhä
kiihtyi ja lopullisesti, että ajotien hiekalta ulkoa alkoi kuulua
vaununpyöräin rätinää ja hevosten kavionkapsetta.
Kun viimeinkin olin valmis, oli minulla yllä hopealla kirjaeltu
norsunluunvärinen atlaspuku. Myrttiköynnöksen ja oranssinkukkien
päälle kiinnitetty vanhoista Limerickin pitseistä tehty huntu kuului
samoin kuin helminauha ja suuri timanttikoriste siihen jalosukuiseen
perheeseen, johon minut nyt naitettiin, ja luulenpa että päältäpäin
katsoen näytin aika iloiselta.
Viimein kuulin silkinkahinaa huoneeni ulkopuolelta ja portaita alas
kulkevan puhevirran, ja sitten isäni syvä ääni sanoi:
"Onko morsian valmis? Hyvä! Aika lähteä jo, arvelen."
Hän yksin ei ollut vaivaantunut hienoksi pukeutumaan, sillä hänellä
oli yhä yllään arkivillapukunsa ja raskaat saappaansa. Eipä edes
kukkaa hän ollut pistänyt napinläpeensä.
Emme puhelleet paljoa matkalla kirkkoon, mutta hänen siinä istuessaan
vieressäni suurena ja lämpimänä, valtasi minut jonkinlainen
turvallisuuden tunne. Vaunujen ikkunat olivat suljetut, sillä myrsky
alkoi minua pelottaa.
"Ei se merkitse mitään", sanoi isäni. "Tuulenpuuska ja sadekuuro, ei
muuta mitään."
Pienessä kirkossa oli väkeä tungokseen asti. Lehteritkin olivat
täynnä kansakoululapsia. Pääni yläpuolelta kuului supattamista, joka
muistutti nuorten lintujen viserrystä puunoksalla, ja astuessani
isäni taluttamana käytävää pitkin en voinut olla kuulematta urkujen
soiton hymistessäkin kirkon penkeistä istuvain ihmisten kuiskaavia
huomautuksia kummallakin puolellamme.
"Voi ihme ja kumma sentään, kuinka hän on äitinsä näköinen!"
"Herranen aika, johan se on onneton äiti raukkansa ihan ilmi elävänä."
"Niin kyllä, mutta tyttärellä on parempi lykky."
Lordi Raa odotti minua alttarin aidakkeen luona. Hän näytti vielä
hermostuneemmalta kuin aamulla, ja vaikka hän yritti esiintyä
tavallisella mielentyyneydellään, huomasin hänen kasvoillaan (tai
olin huomaavinani) pelokkaan ilmeen, joka oli aivan outo minulle.
Hänen vieressään seisoi hänen ystävänsä ja todistajansa herra
Eastcliff, neilikka napinlävessä, ja pari askelta taampana oli hänen
tätinsä, lady Margaret, kimppu ihania valkeita kukkia kädessään.
Omat todistajani ja morsiustyttöni, kaunis Betsy ja Nessy MacLeod,
riippuvilla, mustilla sulilla koristettuine hattuineen seisoivat
takanani. Saatoin kuulla heidän vaaleanpunaisten hameittensa kahinan
ja heidän kuiskaavan keskustelunsa epäselvän supinan sekä mustassa
silkkipuvussa ja puolikuunmuotoisessa myssyssä upeilevan Bridget
tädin nuhteet hänen käskiessään heitä vaikenemaan ja näyttämään
rauhallisilta.
Äkkiä olin tietoinen siitä, että kuorissa kajahti kellonääni, että
urut olivat lakanneet soimasta, että sipinä ja yskiminen kirkossa
oli vaiennut, että joku sanoi: "Seisokaa siinä, teidän armonne",
että lordi Raa hermostuneesti naurahtaen kysäisi: "Tässäkö?" ja
asettui viereeni seisomaan, että kynttiläin valaisema ja kukilla
lastattu alttari oli vastapäätä minua ja että piispa juhla-asussaan,
isä Dan messupaidassaan ja stolassaan ja kirkonpalvelija, jolla
oli kannettavana kirja ja pyhää vettä sisältävä astia, alkoivat
jumalanpalveluksen.
Ensi aluksi piispa luki lyhyen litanian, missä pyydettiin Jumalan
siunausta toimitukselle, jonka oli yhdistettävä kaksi Hänen lastansa
pyhän aviosäädyn siteisiin. Sen kestäessä minä en kuullut muuta
kuin tuulen pieksemistä kirkon ikkunoita vasten, kellon etäistä
kumajamista Pyhän Marian kalliolta ja lopuksi sisäisen äänen yhäti
uudistuvaa kertaamista: "En rakasta häntä! En rakasta häntä!"
Mutta tuskin oli varsinainen vihkimistoimitus alkanut, niin minut jo
valtasi juhlallinen pelko ja pyhä kunnioitus sen valtavuutta kohtaan
ja tunne siitä, että Jumala itse johti ja opasti minua, vähäistä
lastansa, tahtonsa mukaan.
Mitä se minua liikutti, että tätä avioliittoa oli niin arvottomasti
valmistettu, jos Jumala oli sen laatija? Jumala laati kaikki
avioliitot, jotka Hänen kirkkonsa siunasi, ja siksipä Hän ohjasi
kaikki inhimilliset pyyteet omaan hyvään päätökseensä, olivatpa ne
sitten vaikka kuinka halvat ja itsekkäät.
Kun tämä ajatus oli käynyt minulle selväksi, hupeni kaikki
muu mitättömäksi, eivätkä mitkään soraäänet kyenneet tätä
mielenylennystäni masentamaan.
Mutta vihkimistoimituksella näytti olevan aivan päinvastainen
vaikutus lordi Raahan. Hänen hermostumisensa yltyi silminnähtävästi,
vaikka hän teki parhaansa salatakseen sitä huolettomaan käytökseen,
joka toisinaan vivahti ivalle.
Niinpä kun piispa astui alas luoksemme ja sanoi:
"James Charles Munster, tahdotko ottaa tämän Maryn lailliseksi
aviovaimoksesi Pyhän Äitimme, Kirkon sääntöjen mukaisesti", mieheni
änkytti vastauksensa katkonaisin sanoin ja mutisi sitten itsekseen:
"Luulin olevani kerettiläinen."
Mutta kun sama kysymys asetettiin minun vastattavakseni, ja isä Dan,
joka otaksui minun olevan hyvin hermostuneen, nojautui puoleeni
kuiskaten: "Ei pidä tuskailla, lapseni, ole rauhallinen", niin minä
vastasin äänekkäästi, selvästi ja epäröimättä:
"Tahdon."
Kun mieheni oli pantava sormus sekä kulta ja hopea tarjottimelle
(sitä tehdessään hän hapuili niin taitamattomasti, että pudotti
ne ja pudotti ne vielä toisenkin kerran, kun hänen oli ne jälleen
korjattava tarjottimelta siunauksen jälkeen, nauraen liian kuuluvasti
omalle kömpelyydelleen) ja toistettava piispan jälkeen: "Tällä
sormuksella minä otan sinut aviopuolisokseni; tämän kullan ja hopean
minä sinulle annan; ruumiillani minä sinua palvelen ja kaiken
maallisen omaisuuteni minä sinulle lahjoitan", niin hän tarjosi
minulle sormuksen hitaasti ja kankeasti.
Mutta minä otin sen vapisematta, sillä mietin, että huolimatta
kaikesta, mitä olin hänen elintavoistaan kuullut, tämä sakramentti
teki hänet minun omakseni.
Muistan, että juhlamenojen aikana isä Dan tuontuostakin puhutteli
minua hiljaa ja hyväillen, kuten lasta, mutta minä en kaivannut hänen
tukeansa, sillä voimani tuli korkeammasta lähteestä.
Muistan myöskin, että huomautettiin jäljestäpäin vastanaineiden
itsepintaisesti karttaneen toistensa katseita, mutta minä
puolestani en katsonut mieheeni syystä, että vihkisanat, rukouksen
tavoin puhdistaen ja pyhittäen mieleni, palauttivat muistiini
pienen päivänpaisteisen kirkon, missä Mildred Bankes oli tehnyt
nunnalupauksensa.
Vihkimistoimituksen loputtua seurasi häämessu, ja se kiihotti
ylimmilleen hartauteni innoittumisen, joka minua tuki.
Isä Dan luki epistolan, joka alkoi: "vaimot olkoot miehillensä
alamaiset", ja sitten piispa luki evankeliumista, lopettaen: "Niin
he siis eivät ole kaksi, vaan yksi liha; mitä senvuoksi Jumala on
yhteenliittänyt, ei pidä ihmisen erottaman."
Kun viimeiset sanat oli lausuttu, niin lordi Raa ja minä, ollen nyt
mies ja vaimo, menimme sakastiin merkitsemään nimemme kirkonkirjaan,
eikä vielä silloinkaan mielenlujuuteni horjunut. Tartuin kynään
ja piirsin nimeni vavistuksetta. Mutta tuskin se oli tehty, kun
kuulin ympärilläni keveän, nauravan keskustelun sekavata hälinää --
ensin piispan äänen (siinä oli hyvin maailmallinen sävy) ja sitten
isäni ja sitten mieheni ja sitten useiden muiden äänet. Ja samassa
silmänräpäyksessä, siinä tuokiossa, niin äkisti kuin lumihiutale
sulaa virran pyörteessä, tunsin vihkiäisjuhlallisuuden esiinloihtiman
tunnelman särkyvän.
Olen jälkeenpäin kuullut, että silmäni olivat tällä hetkellä niin
kosteat, että luultiin minun itkeneen koko toimituksen ajan. En
tiedä, oliko siinä perää, sen vain muistan, että tunsin jonkinlaista
sisäistä väristystä, ja tuntui kuin olisi sieluni herännyt
päihdyttävästä juomasta.
Urut alkoivat soittaa häämarssia, ja mieheni pisti käsivarteni
kainaloonsa sanoen: "Tule."
Kirkossa odottavasta väkijoukosta kuului äänekästä kuiskailemista,
ja astuessamme ovea kohti näin aaveentapaisten kasvojen hymyilevän
minulle joka puolelta ja kuulin aavemaisten äänten kuiskailevan
muistuttaen merenrantaa huuhtovain aaltojen kaukaista loiskinaa.
"Voi sentään, kuinka se on valkoinen", sanoi joku, ja sitten joku muu
lisäsi -- en voinut olla sitä kuulematta:
"Niin, niin, ei sitä tiedä, oliko isä oikeassa, kun sen teki."
En katsonut kehenkään, mutta oikealla näin Martinin äidin pyyhkivän
silmiänsä ja sanovan jollekin vieressään -- kaiketi tohtorille:
"Jumala siunatkoon sitä kultamurua, herttainen hän aina oli."
Myrsky oli yltynyt, ja kun suntio avasi meille oven pidellen sitä
kaikella voimallaan myrskyä vastaan, tempasi vihuri päästäni hunnun
sekä myrtti- ja oranssiseppeleen ja viskasi ne kirkkoon.
"Varjelkoon sentään", sanoi joku -- se oli Tommyn ystävä Johnny
Kristofer -- "ei tästä ole paha lykky kaukana."
Kylän soittokunta oli järjestynyt tielle seisomaan ja kirkkopihalle
tullessamme se alkoi puhaltaa iloista säveltä. Seuraavassa tuokiossa
istuin mieheni kanssa vaunuissa matkalla kotiin.
Hän oli nyt sen verran tointunut vihkiäisten pelottavasta
vaikutuksesta, että saattoi puhua siitä pilkallisesti.
"Koskahan tämä narrinleikki mahtaa olla lopussa?" virkkoi hän.
Myrsky oli paiskannut tien poikki nuoren puunrungon, niin että
ajurimme oli astuttava alas siirtämään se syrjään.
"Hiton paha ylimeno, pelkään. Toivoakseni kestät hyvin merimatkaa.
Minun täytyy olla Lontoossa huomisaamuna, kuten tiedät."
Isäni veräjällä seisoi Tommy toveri totisen näköisenä, lakki
kourassaan, riemuporttinsa alla, jossa oli luettavana (niin hyvin
kuin saatoin tuulelta, joka repeli kukkia irti ja sirotteli niitä
maahan): "Jumala Siunatkoon Onnellista Morsianta".
Kun saavuimme talomme ovelle, seisoi siellä joukko palvelustyttöjä
meitä odottamassa. He pitelivät kiinni valkeasta myssystään ja
kokivat hallita esiliinojansa, jotka kieppuivat heidän mustain
hameidensa kupeilla. Astuessani ulos vaunuista he puhuttelivat minua:
"teidän armonne".
Mieheni ja minä menimme saliin ja seisoessamme vieretysten
uuninmatolla, näin peilissä vilauksen kasvoistani. Ne olivat
kalmankalpeat ja muistuttivat suurine, tuijottavine silmineen
surkastunutta kasvia. Sovitin helmet uudelleen kaulalleni ja
timanttikoristeen epäjärjestykseen joutuneeseen tukkaani.
Toiset vaunut saapuivat melkein heti jäljestämme, ja vieraat alkoivat
tulvia huoneeseen ja onnitella meitä. Ensin tulivat serkkuni, jotka
olivat niin pahoillaan hävityksestä, jonka alaiseksi heidän oma
ulkomuotonsa oli joutunut, etteivät kiinnittäneet paljon huomiota
minuun. Sitten tuli Bridget täti tukien kädellään puolikuunmuotoista
myssyään ja huutaen:
"Voi sinua onnellista lasta! Mutta minkälainen tuuli! Tällaista ei
ole ollut siitä päivin kun sinä synnyit."
Samassa tupsahti isänikin sisään tuulenpuuskan tavalla sanoen:
"Minä olen ylpeä sinusta, tyttö. Oikein ylpeä! Reimasti sinä
käyttäydyit!"
Sitten tuli lady Margaret, joka suuteli minua lausumatta monta sanaa,
ja viimein suuri ja sekalainen seura loistavapukuisia ystäviä ja
naapureita, pääasiallisesti saaremme "ylimystöä", joka tuhlasi monet
moniset "teidän armonne" minua puhutellessaan, ikäänkuin heille
itselleenkin koituisi hiukan kunniaa siitä.
Muistan että seisoessamme siinä vieretysten, mieheni ja minä,
vastaanottamassa heidän jotakuinkin mauttomia onnittelujaan, minut
valtasi epämääräinen iloisuus, ja minä myhäilin ja nauroin, vaikka
sydämeni oli pakahtua, sillä vihkiäisjuhlallisuuden vaikutus oli
hälvenemässä kylmään pimeyteen, kuten yöllinen pakovesi, kun kuunvalo
on sen jättänyt.
Eikä minua lohduttanut se, että mieheni, joskin ulkonaisesti
moitteettomana käytökseltään, suhtautui koko tähän juhlallisuuteen
ja vieraisiin tavalla, josta selvästi huomasin jonkinmoista huonosti
verhottua ylenkatsetta pilkistävän esiin.
Monesti olen sen jälkeen ihmetellyt, eikö isäni omatunto liikahtanut
hänen silmäillessään tytärtään, joka seisoi siinä kalpeana sen
ylhäisen suvun jalokivillä koristeltuna, josta hänelle oli ostettu
sulhanen -- ja eikö hän ajatellut, minkälaista pyhän liiton
pilkkaamista hän oli harjoittanut tyydyttääkseen ylpeyttään,
turhamaisuuttaan, ehkäpä kostonhaluaankin.
Mutta kaikki oli nyt yhdentekevää. Minä olin lordi Raan vaimo.
Lain, maailman ja kirkon silmissä me olimme yhteenliitetyt
peruuttamattomilla siteillä.