Kahdeskymmenesneljäs luku.
Vaikka isäni oli niin hätäinen lähtemään Roomasta, sujui matkamme
hitaasti, ja vasta viikon kuluttua saavuimme Ellaniin. Alakuloinen
mielialani oli tähän aikaan jo kadonnut, ja olin sekä utelias että
pelokas näkemään miestä, joka oli määrätty puolisokseni.
Isänikin oli kiihtynyt, vaikka toisista syistä, ja kun laiva laski
Blackwaterin lahteen, osoitteli hän minulle, mitä edistyksiä
oli saatu aikaan hänen johdollaan -- ravintoloita, teattereita,
tanssihuoneistoja ja virkistyskoteja, jotka reunustivat merenrantaa,
ja sähköratoja, jotka kulkivat vuoria ylös.
"Katsopas", huudahti hän, "enkös luvannut panna tämän vanhan saaren
surisemaan."
Suurella kivisellä, ulos lahteen pistäytyvällä laivasillalla seisoi
ihmisjoukko odottamassa laivan tuloa.
"Tämä ei ole mitään", sanoi isäni, "ei mitään verrattuna siihen, mitä
näet, kun huvikausi on vauhdissaan."
Niin pian kun laiva oli laskenut siltaan, astui neljä herrasmiestä
kannelle, ja sydämeni sykähti ajatellessani, että tuleva mieheni
kenties olisi heidän joukossaan; mutta hän ei ollutkaan, ja
ensimäiset sanat, jotka isälleni lausuttiin, olivat:
"Hänen armonsa pyytää anteeksi, sir. Hän on esteellinen tänään, mutta
pyytää tavata teitä kotonanne huomenna aamupuolella."
Tunsin puhujan samaksi holhoojaksi, joka oli matkustanut laivassa
nuoren lordi Raan kanssa tämän mennessä Oxfordiin. Hänen
seuralaisensa olivat sileänaamainen ja teräväkatseinen mies, joka
esitettiin hänen armonsa lontoolaisena asianajajana, herra Curphy,
jonka tunsin isäni omaksi asianajajaksi, ja rakas, vanha isä Dan.
Isä Danin nähdessäni ensiksi hämmästyin. Hän oli mielestäni niin
pieni ja mitättömän näköinen, vaatimaton maalaispappi kerrassaan,
mutta hän oli säilyttänyt entisen hellän hymyilynsä, joka ei ollut
haihtunut muististani, samoin tuon herttaisen tapansa pyörittää
vokaaleja irlantilaisesti, jota en koskaan voi unohtaa.
"Jumala siunatkoon sinua", sanoi hän. "Kuinka sieväksi olet tullut.
Ja niin äitisi näköinen, Herran rauha hänen sielullensa! Tiesinhän,
että Siunattu Neitsyt pitäisi huolen sinusta, tiesinhän sen,
tiesinhän sen."
Kolmet ajopelit odottivat meitä -- vaunut piispaa, suuri automobiili
holhoojaa ja lontoolaista asianajajaa ja toinen, vieläkin suurempi
automobiili meitä.
"Hyvästi sitten huomiseen", huusi isäni ja nousi asianajajan kanssa
etuistuimelle, isä Danin ja minun käydessä istumaan taakse.
Kotimatkalla isä Dan jutteli siitä tapahtumasta, jonka vuoksi minut
oli noudettu kotiin, ja pyysi minua unohtamaan, mitä hän oli lordi
Raasta sanonut kirjeissään, hänen tietonsa kun olivat pääasiallisesti
perustuneet juorupuheisiin -- eikä hyvän naisen vaikutusta mieheen
voitu sitäpaitsi koskaan arvioida kyllin suureksi, se saattoi
aikaansaada ihmeitä.
Hän lausui tämän hiukan väkinäisesti, ja puhe sujui häneltä paljoa
vilkkaammin, kun hän pääsi kertomaan minulle niistä monista iloista,
joita avioliitto tuo nuoren tytön elämään -- ensi lemmestä,
ensimäisestä rakkauskirjeestä, hääpäivästä ja ensimäisestä
pienokaisesta ja monesta muusta suloisesta ja ihmeellisestä seikasta,
joista ei mies koskaan voinut samalla tavalla nauttia.
"Sen saattaa jo vanha pappikin tietää", virkkoi hän naurahtaen ja
taputellen minua kädelle.
Holmtowniin tullessamme pysäytimme automobiilimme herra Curphyn talon
edustalle, ja hänen poistuttuaan isäni kävi istumaan taakse meidän
viereemme ja alkoi ehtymättömän sanatulvan siitä, mitä hän oli tehnyt
ja mitä hän aikoi vielä tehdä, ja kaikesta suuruudesta, joka minua
odotti.
"Sinusta tulee saaren mahtavin rouva, tyttö, eikä täällä tule olemaan
yhtä elävää sielua, joka ei sinua kumartele."
Niiden, jotka eivät olleet häntä kumarrelleet, kun hän tuli
Amerikasta miljooniensa turvassa, saaren ylhäisön, (joka ei voinut
unohtaa hänen halpaa sukuperäänsä), oli se nyt tehtävä, sillä
naittamalla tyttärensä seudun ensimäiselle ylimykselle hän oli
saavuttava voiton heistä kaikista.
"Me nolaamme heidät, tyttö! Ja reimasti nolaammekin!" huusi hän, ja
hänen mustat silmänsä leimahtivat mielihyvästä.
Isäni hyvätuuli oli tarttuvaa laatua, ja minäkin omalla tavallani
jättäydyin ihastukseni valtaan lähestyessämme lapsuuteni paikkoja
-- kylää, siltaa, Suvimajalle vievää tietä ja Murphyn-suuta ja
ajotietämme varjostavia puita.
Melkein kaikki näytti pienemmältä, ahtaammalta ja matalammalla kuin
olin ajatellut, mutta olin unohtanut, kuinka viehättäviä ne kaikki
olivat siinä kukkulan juurella, kimalteleva meri taustanaan.
Oma talomme yksin näytti minusta entistä suuremmalta pysähtyessämme
sen eteen, mutta isäni selitti syyn siihen sanomalla:
"Rakennusta on suurennettu, tyttö, huomenaamuna näytän sinulle mitä
on tehty."
Kuistilla seisoivat meitä odottamassa Bridget tätini (joka nyt oli
valkohapsinen ja käytti silmälaseja), kaunis Betsy (joka oli pitkä
ja täyteläinen maalaiskaunotar) ja Nessy MacLeod (joka näytti vielä
nuorten kirjoihin pyrkivältä vanhalta neidolta). He ottivat minut
vastaan hämmästyttävän sydämellisesti.
"No siinä hän vihdoinkin tulee!" sanoi Bridget täti.
"Ja millainen onni häntä täällä kotona odottaa!" sanoi kaunis Betsy.
Sitten lausuttiin kohteliaisuuksia ulkomuodostani (Bridget täti
selitteli, ettei hän olisi voinut uskoa minusta tulevan niin sievää,
ei mitenkään), ja sitten Nessy tarjoutui viemään minut huoneeseeni.
"Se on sama huone vielä, Mary", huusi täti jälkeeni portaita ylös.
"Kun kaikki muu muutettiin, muistin rakasta äiti raukkaasi enkä
sallinut heidän siellä tehdä mitään muutoksia. Se on ihan entisessä
kunnossa."
Niin olikin. Kaikki oli entisellään. Mutta juuri kun ensimäisen
kerran eläessäni aloin tuntea kiitollisuutta Bridget tätiä kohtaan,
sanoi Nessy:
"Ei se hänen ansionsa ole. Jos hän olisi saanut seurata omaa
päätänsä, niin hän olisi lakaissut pois pienimmätkin jäljet äidistäsi
ja hommannut oman tyttärensä lordi Raalle."
Puhetulvasta, joka sitten seurasi, pääsin siihen käsitykseen, että
isäni oli nykyisin hänen epäjumalansa ja että kotiintuloni ei ollut
varsin mieluinen tädilleni ja serkulleni. Mutta hänen poistuttuaan
unohdin kaiken muun ja kuuntelin niitä lempeitä kiehtovia ääniä,
jotka kotinurkista tuntuivat kuiskailevan vastaani.
Koti! Koti! Koti! Kaikki näytti olevan muuttumatta tässä rakkaassa
paikassa ja kaikella näytti olevan jotain minulle sanomista. Mitä
suloisen helliä ja liikuttavia muistelmia!
Riisuin hattuni ja kappani ja pujahdin alakertaan ja sieltä ulos
-- ensin navettaan, jossa karjakot yhä istuivat jakkaroillaan päät
kallellaan mulkosilmäisten Mustikkien vieressä maidon heruessa
poristen kiuluihin, sitten tupakeittiöön, joka tuoksui palavalta
turpeelta ja vastaleivotulta leivältä, ja viimein puutarhaan, missä
tapasin Tommy toverin työskentelemässä ruukkuvajassa kuten ennenkin.
Vanhus vilkaisi minuun "ylähanka-silmällään" ja tunsi minut paikalla.
"Siunatkoon", huudahti hän, "eikös se totta tosiaan ole pikku missy!
No jopas nyt! jopas nyt! Ja ihanhan siitä on tullut koko pitkä
neiti! Oikea hieno neiti! Jaa", lisäsi hän tarkaten minua uudelleen
tutkivalla katseella, "ei tällä saarella ole ollut toista hänen
vertaistaan siitä päivin kun hänen äitinsä laskettiin turpeen alle."
Satoja kysymyksiä pyöri huulillani, mutta Bridget täti, joka
oli pitänyt minua silmällä ikkunasta, huusi minua sisään teetä
juomaan. Niinpä palasin vierashuoneeseen, missä kaunis Betsy (isäni
oli vetäytynyt kirjastoon kirjeitä kirjoittamaan) puolen tunnin
ajan jutteli lordi Raasta, hänen komeasta ulkonäöstään, hienosta
käytöksestään, ja muista erinomaisuuksistaan.
"Mutta olet kai aivan menehtyä halusta nähdä häntä?" sanoi hän.
Seuraavana aamuna näin hänet.
Kahdeskymmenesviides luku.
Istuin omassa huoneessani kirjoittamassa kirjettä arvoisalle
äidille, kun kuulin torven törähdyksen, ja katsahtaessani ulos
näin automobiilin ajavan tietä pitkin taloamme kohti. Siinä istui
kolme herrasmiestä, joista yksi piteli hopeakarvaista mäyräkoiraa
polvillaan.
Tuokion kuluttua tuli Nessy MacLeod kertomaan minulle, että lordi Raa
oli saapunut seurueineen ja että minun piti tulla heti alakertaan.
Läksin hitaasti, pysähdellen, kalvava levottomuuden tunne mielessäni.
Tullessani vierashuoneen ovelle näin ensimäisen kerran tulevan
mieheni.
Hänen ulkomuodossaan ei mikään muistuttanut minua ennen nähneeni
häntä. Hän seisoi uunin matolla tulen ääressä puhellen kauniin
Betsyn kanssa, joka nauroi hillittömästi. Voidakseni rauhassa häntä
tarkastaa ja myöskin tyynnyttääkseni tunteitani pysähdyin hetkeksi
juttelemaan huoneen keskelle, isäni seurassa seisovain herrasmiesten
kanssa (molemmat lakimiehet ja lordi Raan holhooja).
Hänen pukunsa oli moitteeton ja hän oli kyllä jossain määrin
hienostuneen näköinen, mutta minunkin kokemattomat silmäni älysivät
jo ensi näkemältä hänet mieheksi, joka oli elänyt säännötöntä, ehkäpä
irstastakin elämää.
Hänen kasvonsa olivat kalvakat, melkein pöhöttyneet, viikset tummat
ja pienet, hiukset päälaella harventuneet, ja hän näytti yleensä
paljoa vanhemmalta ikäänsä, jonka tiesin olevan kolmekymmentäkolme
vuotta.
Hänen käytöksensä, kun lähestyin, oli kohtelias ja hieno, melkein
leikkisä ja suvaitsevainen, mutta kaiken tämän sulavuuden takaa
häämöitti jotain kovaa, hillitöntä.
Kaunis Betsy oli kovassa esittelemispuuhassa, mutta venyvällä
äänellä, jossa vilahti kujeellinen sävy, lordi vakuutti sen olevan
tarpeetonta vanhain ystäväin kesken, me kun olimme tutustuneet
toisiimme kymmenen vuotta sitten, jolloin minä olin mitä sievin pikku
naikkonen, vaikka käytökseni ei kenties ollut varsin sydämellinen.
"Me olimme hiukan eri mieltä suutelemisesta. Ettekö muista?"
Onneksi ei minun tarvinnut vastata, sillä isäni tuli luoksemme sanoen
haluavansa näyttää hänen armolleen tekeillä olevia lisärakennuksiaan,
jolloin kaikki läksimme katsomaan vanhaan taloomme jatkettua
uutta kylkirakennusta. Se sisälsi suuren, vielä valmistumattoman
ruokasalin, johon, kuten jäljestäpäin huomasin, Raa-linnan ruokasali
oli ollut mallina.
Ylpeästi kohottaen valkeata päätänsä isäni näytteli kallisarvoista
ja uhkeata uutisrakennustansa tulevan mieheni tarkastaessa kaikkea
monokkelinsa takaa alentuvan hyväksyvästi ja vastatessa huolettoman
leikillisillä huomautuksilla, joissa mielestäni vivahti hiukan
ylenkatsettakin.
Soitettiin aamiaiselle, ja menimme vanhaan, yksinkertaiseen
ruokasaliin, jossa Bridget täti sijoitti etevimmän vieraan
istumaan oikealle puolelleen ja jutteli hänelle väsymättä
eversti-vainajastaan, hänen kunniamerkeistään ja sotilaallisesta
kyvystään.
Huomasin, että lordi Raa piankin ikävystyi tähän, ja istuessani hänen
vieressään kuulin hänen tuontuostakin siron kohteliaalla tavallaan
survaisevan Bridget tädille kyynillisiä vastauksia, joiden todellista
merkitystä tämä ei näyttänyt tajuavan.
Olin niin hermostunut ja hämmentynyt, etten aamiaisen aikaan
virkkanut monta sanaa, ja sen huomasi lopulta Bridget tätikin.
"Mary kulta, mikset puhu mitään?" sanoi hän.
Mutta vastausta odottamatta hän rupesi paikalla kertomaan hänen
armollensa, kuinka merkillisesti olin muuttunut siitä kun olin lapsi,
jolloin olin ollut röyhkein pikku suupaltti mitä ajatella saattaa, ja
nyt olin niin ujo, että oli melkein mahdotonta saada sanaa suustani.
"Toivoakseni minä kumminkin saan jonkun sanan hänen suustaan", sanoi
hänen armonsa, jolloin Bridget täti hymähti merkitsevästi ja kaunis
Betsy sai naurukohtauksen.
Ateria oli tuskin vielä päättynytkään, kun pöydän päässä istuva isäni
nousi paikaltaan ja viitaten vieressään istuviin lakimiehiin sanoi:
"Näillä herrasmiehillä ja minulla on asioita suoritettavana --
raha-asioita ja sen semmoista -- niin että siirrymme nyt kirjastoon
ja jätämme teidät nuoret oman onnenne nojaan."
Kaikki nousivat pöydästä.
"Teeaikaan on jokaisen taas oltava saapuvilla", sanoi Bridget täti.
"_Minua_ ette tietenkään kaipaa", sanoi kaunis Betsy hihittäen, ja
seuraavassa tuokiossa olin kahden hänen armonsa kanssa, joka hengähti
niin syvään, että se melkein kuulosti haukotukselta sanoessaan:
"Eikö täällä ole yhtään rauhallista paikkaa, johon voimme pujahtaa?"
Minä muistin talon takana olevan rotkotien ja johdatin hänet sinne
hämmennykseni yhä yltyessä. Oli kirkas lokakuunpäivä, rotko oli
kuiva ja harvenevien puiden varjossa väreilivät syksyn vienot
värivivahdukset.
"Ooh, täällähän voi hengittää", sanoi lordi Raa.
Hän sytytti sikarin ja asteli hetken aikaa vieressäni mitään
puhumatta, milloin sivaltaen kepillään kuihtuvien ohdakkeitten
siementyviä päitä, milloin ruopaisten sillä lakastuneita lehtiä,
jotka peittivät tien.
Mutta puolitiessä rotkoon hän alkoi silmäillä minua sivulta
monokkelinsa takaa ja jutella elämästäni Roomassa lausuen
ihmettelynsä siitä, että saatoin niin kauan viihtyä luostarissa.
Lopuksi hän viittasi hänenkin kuuluvilleen tulleeseen huhuun, että
olin täydellä todella toivonut jäädä sinne ainiaaksi.
"Käsittämätöntä! Kautta kunniani, käsittämätöntä! Tuollaiset paikat
ovat kyllä sopivia naisille, jotka elämässään ovat kärsineet
haaksirikon, mutta en ymmärrä miten nuori tyttö, jos hän lisäksi on
sievä ja varakas... niin enpä tottakaan ihmettelisi, jos hän kuolisi
ikävään."
Olin yhä liian hermostunut ja hämmentynyt voidakseni tehdä
vastaväitteitä, ja niin hän puheli edelleen kertoen minulle, miten
hän kuoletti oman elämänsä ikävää Lontoossa klubeilla, kilpa-ajoilla,
tansseilla, teattereilla ja konserteilla. Seuraelämässäkin saattaa
tavata huvittavia naisia, mutta hauskimmat olivat kuitenkin jotkut
tunnetut näyttämön kaunottaret.
Muuan hänen ystävistään -- Eastcliff oli hänen nimensä -- aikoi
mennä naimisiin kuuluisan ulkomaalaisen "Empiressä" esiintyvän
tanssijattaren kanssa, ja kun hän oli rikas ja saattoi tehdä mitä
halutti, niin miksikäs ei?
Tultuamme rotkon päässä olevalle vesiputoukselle kävimme istumaan sen
vieressä olevalle puupenkille, ja silloin hänen armonsa keskustelu
äkkiä suuntautui läheisempiin kysymyksiin.
Heittäen pois sikarinsa ja nostaen hopeakarvaisen mäyräkoiransa
syliinsä hän sanoi:
"Tiedätte tietenkin, mistä asioista isänne ja nuo toiset herrat
parhaillaan sopivat kirjastossa?"
Niin hyvin kuin hermostumiseltani sain sanotuksi, vastasin tietäväni.
Hän siveli koiraa toisella kädellään ja toisella hän iski keppinsä
hiekkaan sanoessaan:
"No niin, en tiedä minkälaiset ovat teidän mielipiteenne
avioliitosta, minun ovat vapaamieliset, suoraan sanoen."
Minä kuuntelin yrittämättä vastata.
"Luulen että yhdeksänkymmenettäosaa kaikesta siitä surkeudesta, joka
seuraa avioelämää -- elämäänkyllästymiset ja kaikki muut -- johtuvat
siitä, että ihmiset järjettömästi haluavat tiukentaa aviollista
sidettä."
Olin yhä ääneti.
"Kun ajattelee, että kaksi riippumatonta ihmisolentoa sidotaan yhteen
kuten Siamin kaksoiset, niin ettei toinen voi liikkua ilman toista,
eläen ihan samaan elämään kytkettyinä vuosikaudet... ei toki, se on
mieletöntä, kerrassaan mieletöntä."
Tietämättömyydessäni en keksinyt mitään sanottavaa, ja hetken
kuluttua tuleva mieheni, viskellen irtautunutta hiekkaa kepillään,
jatkoi:
"Minun vakaumukseni on, että miehen ja vaimon on annettava toisilleen
vapautta -- että heidän on sallittava toistensa kulkea omaa tietänsä
-- mitä te arvelette?"
Kaiketi minä änkytin jotain vastauksentapaista -- en tiedä -- sillä
muistan hänen siihen vastanneen:
"Niin juuri, se on minun mielipiteeni avioliitosta, ja olen hyvilläni
siitä, että tekin tunnutte olevan samaa mieltä... Totta puhuakseni
pelkäsin, ettette olisi", lisäsi hän mainiten vielä jotain nunnista ja
luostarista.
Teki mieleni sanoa, etten ollut samaa mieltä hänen kanssaan, mutta
hermostunut mielialani kiihtyi kiihtymistään, ja ennenkuin olin
löytänyt sopivia sanoja ilmaistakseni paheksumistani, hän alkoi
uudelleen puhella:
"Kirjastossa puuhaavat ystävämme tuntuvat arvelevan, että te ja
minä voimme sopia hyvin yhteen -- ja minusta he eivät ole niinkään
väärässä -- vai mitä?"
Ymmärtämättömyydessäni ja avuttomuudessani minä vain katselin häntä
mitään virkkamatta.
Sitten hän uudelleen tähysti minua monokkelinsa takaa outo katse
silmissään ja sanoi:
"En usko, että tulen väsyttämään teitä, kultaseni. Olen itse asiassa
ylpeä saadessani sievännäköisen naisen vaimokseni, ja luullakseni
voin tarjota teille mieluisan elämän rinnallani. Joka tapauksessa" --
hieman alentuvasti: -- "_nimeni_ ehkä merkitsee teille jotain."
Häpeäntunne hiipi ylitseni. Koira haukotteli minua vasten kasvoja.
Tuleva mieheni heitti sen polveltaan.
"Pidämmekö asian siis päätettynä?" kysyi hän, ja kun yhä vielä
olin niin ymmällä, etten keksinyt mitään vastattavaa, mainitsi
hän jotain Bridget tädistä ja mitä hän oli sanonut ujoudestani
ja puhumattomuudestani, ja sitten hän nousi pystyyn ja pistäen
käsivarteni kainaloonsa suuntasi askeleemme kotia kohti.
Siinä kaikki. Ei sanaakaan minulta, ei, ei puoltakaan sanaa,
passiivista, äänetöntä myöntymistä vain. Ja niin minä lapsekkaassa,
melkeinpä rikollisessa viattomuudessani myötävaikutin elämäni
merkitsevimpään tapaukseen.
Mutta toiselta puolen olin kiitollinen ja sanomattoman hyvilläni
huomatessani, että tämä asia saattoi sujua ilman rakastelemista,
hyväilyjä ja suuteloja, ilman minkäänlaista sellaista lemmenhurmiota,
jota Alman romaaneissa tavallisesti kuvailtiin.
Taloon palatessamme soitettiin teelle, ja isäni tuli juuri
kirjastosta kolmen asianajajan seurassa.
"Kaikki on siis kunnossa, hyvät herrat", kuulimme hänen sanovan.
"Kaikki on kunnossa, sir", vastattiin hänelle, ja nähdessään meidät
isäni sanoi lordi Raalle:
"Entä te molemmat?"
"Kaikki on kunnossa täälläkin", sanoi hänen armonsa venyvällä
äänellään.
"Hyvä", sanoi isäni ja antoi samassa aimo läimähdyksen hänen armonsa
selkään tämän hämmästykseksi ja luullakseni myös harmiksi.
Sitten menimme kaikki vierashuoneeseen miesten nauraa hohottaessa.
Kultasankaiset silmälasit nenällään ja uusi valkoinen myssy päässään
Bridget täti kaatoi teetä parhaimmasta hopeakannustamme, ja Nessy
MacLeod, kurjenmiekka punaisessa tukassaan, ja kaunis Betsy, suuria
ruusuja povellaan, kantelivat kuppeja vieraille. Hetken kuluttua
isäni astui loistavin silmin takkatulen ääreen ja sanoi kuuluvalla
äänellä:
"Ystävät kaikki, minulla on jotain teille sanottavaa." Kaikki, minua
lukuunottamatta, nostivat katseensa ylös, vaikka jokainen tiesi mitä
oli tulossa.
"Täällä on tänään tiukasti oteltu kirjastossa, mutta nyt on kaikki
suoritettu onnellisesti loppuun -- ja naimiskauppa on nyt päätetty
asia."
Minua onniteltiin oikein kuorossa, hänen armoansa vain laimeasti, ja
sitten isäni jatkoi:
"Paljon on tietysti vielä hommattavaa, ja kunnolleen tahdon asiasta
suoriutua, vaikkapa siinä kysyttäisiinkin rahakukkaroa. Mutta tänään
on vielä yhdestä asiasta sovittava -- häistä. Minä päivänä ne ovat
vietettävät?"
Vedottiin minuun, mutta kun tunsin, että se tehtiin vain muodon
vuoksi, vilkaisin lordi Raan puoleen mitään puhumatta.
"Kas niin", sanoi isäni silmäillen vuoroin meitä kumpaakin. "Asia
ei viivyttämisestä parane, onhan se tietty, ja kun olen päättänyt
panna toimeen jotakin, en saa rauhaa, ennenkuin se on loppuun viety.
Kuukauden kuluttua tästä päivästä? Mitäs siitä sanotte?"
Kumarsin, ja tuleva mieheni virkkoi verkkaiseen tapaansa:
"Suostutaan!"
Parin minuutin kuluttua automobiili ajoi portaitten eteen, ja vieraat
valmistautuivat lähtemään. Mutta hopeakarvainen mäyräkoira oli
kadoksissa, ja ensimäisen kerran sinä päivänä näin hänen armonsa
elpyvän välinpitämättömyydestään selitellessään meille sen hintaa ja
sukujuurta ja mitä hän mieluummin maksaisi, ennenkuin kadottaisi sen.
Mutta viime hetkessä ilmaantui Tommy koira käsivarrellaan ja ojensi
otuksen sen isännälle, jolloin tulevalta mieheltäni puhkesi runsas
kiitostulva.
Seuraavassa tuokiossa autovaunut olivat kadonneet.
"Sinäpä vasta olet onnellinen", sanoi kaunis Betsy, ja Bridget
täti kehuskeli omaksi ansiokseen kaikkea, mitä oli tapahtunut, ja
alkoi selittää, mille kannalle hän aikoi Raa-linnan järjestää minun
tultuani sen emännäksi.
Täten minut nuorena, avuttomana, tietämättömänä ja kokemattomana
tyttönä kihlattiin miehelle, joka oli minulle etsitty ja ostettu.
Minun mielipidettäni ei oltu kysytty. Isäni ei ollut sitä tehnyt.
Tuleva mieheni ei ollut sitä tehnyt. Ei kukaan ollut halunnut tietää
mielipidettäni. Rakkaus ei ollut minussa herännyt, sukupuolivaisto
uinaili minussa vielä, ja avioliittoni oli päätetty asia, ennenkuin
syvempi luontoni tiesi mistä oli kysymys.
Kahdeskymmeneskuudes luku.
Seuraavat viikot kuluivat kiireellisessä touhussa ja sekasorrossa.
Talomme oli kuin ylösalaisin käännetty. Yötä päivää olivat ompelijat
ja muotikauppiaat työssä. Kukkia, sulkia ja silkkikankaan pätkiä
ajelehti meriruohon tavalla kaikkialla. Tilauksia tehtiin ja
peruutettiin, tehtiin uudelleen ja taas peruutettiin.
Minkälaista lentelemistä ylös ja alas portaita! Hengästyneitä ja
iloisia ihmisiä kaikkialla! Helähtävää naurua jokaisen huulilta!
Vanha, kolkko, harmaa talomme näytti ensimäisen kerran ilon asunnolta.
Näiden kiireellisten valmistusten keskessä ei jäänyt aikaa
miettimiseen. Aistini olivat kiihtyneet. Olin huumaantunut minua
ympäröivästä keinotekoisesta onnentunteesta, joka muistutti
kasvihuoneen kuuman ilman hyväilyä, ja tämä tunne vain kasvoi,
kun eteenpäin kiitävien päivien matkassa yhä karttui jännittäviä
tapauksia.
Naapurimme tulivat meitä tervehtimään. Saaren ylhäisö, joka tähän
asti oli pysytellyt meistä loitolla, ei voinut olla kylmäkiskoinen
kuullessaan suuresta onnestani, ja niin pian kuin kihlaukseni
julkaistiin, he tulivat joukoittain onnittelemaan.
Tommy toveri vakuutti, etteivät jalorotuiset hevoset olleet
milloinkaan ennen niin rajusti kavioillaan hakanneet ajotiemme
hiekkaa. Eivätpä niiden omistajatkaan olleet sen rauhallisempia.
Melkein säälitti nähdä, miten hämillään he olivat astuessaan
ensimäisen kerran talomme kynnyksen yli.
Heidän tulonsa tyydytti niin täydelleen Bridget tätini
turhamielisyyttä, ettei hän pannut paljoa huomiota heidän
anteeksipyyntöihinsä, mutta sitä peittelemättömämmin isäni osoitti
halveksumistaan heitä kohtaan kuunnellessaan heidän tekosyitään.
Minua sekä nauratti että hävetti nähdessäni, kuinka hän heitä
nöyryytti terävällä kielellään, kuinka hän ivallaan ja pilkallaan
löylytti näitä aikaansa seuraavia pikkusieluja.
Kun he olivat hyvin hienoa väkeä, Ellanin "ylimystöä", ei hän ollut
tietävinään, keitä he olivat, ja tiedusteli heidän nimeänsä, heidän
isänsä nimeä ja mistä pitäjästä he tulivat.
Kun he olivat läheisiä naapureita, oli hän otaksuvinaan, että he
olivat olleet kaksikymmentä vuotta ulkomailla tai sairaina tai ehkäpä
kuolleina ja haudassa.
"Käsittämätöntä, rouva, käsittämätöntä", virkkoi hän. "Ja minä kun
luulin teidän lepäävän turpeen alla kaiken sen aikaa, kun vaimo
raukkani makasi sairaana ja kuolevana."
Bridget tätini vapisi pelosta, että naapurimme loukkaantuisivat
vakavasti hänen käytöksestään, mutta isälläni oli tapana sanoa:
"Turhia, vaimo, kyllä he käyvät toistekin, älä siitä huolehdi."
Hän oli oikeassa, ja vaikkapa he isääni arastelivat, kohtelivat
he minua erinomaisen suosiollisesti ja vakuuttivat olevansa niin
mielissään siitä, että Raa-linnaan viimeinkin saadaan emäntä, hieno,
suloinen lady, joka elvyttää saaren seuraelämää.
Sitten saapuivat häälahjat -- tauluja, kirjoja, hopeateoksia,
kultaesineitä, seinäkelloja, taskukelloja, ketjuja, jalokivikoruja,
kunnes makuuhuoneeni oli aivan täyteen sullottu niitä. Niin pian kun
uusi lahja tuotiin, ryntäsi perhekuntamme koko naisväki sitä avaamaan
ja katselemaan, ja silloin kaunis Betsy aina virkkoi:
"Sinäpä vasta olet onnellinen."
Lopulla rupesin itsekin sitä uskomaan. Iloisen levottomuuden pyörre,
jonka keskuksena itse olin, ei voinut olla tempaamatta minuakin
mukaansa. Nykyhetki oli niin valoisa, että menneisyyden kuvat
tuntuivat tykkänään haihtuvan. Minä lentelin paikasta paikkaan, ja
minne vain tulin, niin minua onniteltiin ja kadehdittiin.
Toisinaan, arvoisaa äitiä ja hänen Nemissä kertomaansa tarinaa
muistellessani minut valtasi paha aavistus, mutta seuraavana hetkenä
olin taas varmasti vakuutettu siitä, että suostuessani rupeamaan
lordi Raan vaimoksi olin uhrautuvainen ja velvollisuuksiaan arvossa
pitävä tytär.
Niin oli esimerkiksi, kun herra Curphy, isäni asianajaja, joka
minusta tahmeine käsineen aina muistutti lihoitettua kalaa, tuli
kertomaan isälleni, että asiapaperit nyt viimeinkin olivat kunnossa,
kun muutamat ikävät lakiesteet oli saatu poistetuiksi, sillä
puhuttuaan asiat isäni kanssa hän vei minut syrjään ja sanoi pitkään,
ruskeata partaansa sivellen:
"Teidän pitäisi nyt olla tyytyväinen, Mary. Luullakseni tiedätte mitä
teette isänne hyväksi? Te sovitatte hänelle hänen elämänsä suurimman
pettymyksen -- kun synnyitte tytöksi, vaikka hän odotti poikaa."
Toinen sellainen hetki oli, kun piispa tuli upeissa vaunuissaan
ajaen kertomaan, että hänen monien keskustelujen jälkeen oli
onnistunut taivuttaa lordi Raa allekirjoittamaan sopimus, jossa
mainitaan, että kaikki avioliitossamme syntyvät lapset, sukupuoleen
katsomatta, kasvatetaan katolisiksi. Hänkin vei minut syrjään, kuten
asianajaja edellisenä päivänä, ja sanoi lempeän sulavalla äänellään,
jalokiviristiänsä hypistellen:
"Onnittelen teitä, lapseni. Teille on uskottu suuri ja kallis tehtävä
-- se nimittäin, että johdatatte takaisin Kirkon helmaan suvun, joka
on ollut erossa siitä yhdeksäntoista vuotta."
Kahden viikon kuluttua kirjoitimme nimemme naimasopimuksen alle. Tämä
pieni juhlallisuus tapahtui vierashuoneessamme. Tuleva mieheni, joka
ei ollut käynyt katsomassa minua koko aikana, toi mukanaan paitsi
holhoojaansa ja asianajajaansa, erään naisen ja herrasmiehen.
Nainen oli hänen naimaton tätinsä, lady Margaret Anslem, kaunis
neljänkymmenen korvissa oleva, kuosikkaasti vaatetettu ja hajuvedelle
tuoksuva neiti, joka oli jotenkin vähäpuheinen ja ylväs (minua
hän kuitenkin puhutteli varsin ystävällisesti), ikäänkuin hänen
veljenpoikansa naiminen olisi karvas pilleri, jonka hän oli päättänyt
nielaista.
Herrasmies oli pitkä, nuori mies, ja esitettäessä ilmeni että
hän oli Edward Eastcliff -- se hyvä ystävä, joka ollen kyllin
rikas tehdäkseen mitä häntä halutti, aikoi mennä naimisiin
teatterikaunottaren kanssa.
Lordi Raa näytti hyvin ikävystyneeltä kuten ennenkin eikä näyttänyt
oikein tietävän miten saada aikansa kulumaan ensimäisen puolen tunnin
aikana. Sitten sopimukset avattiin ja levitettiin pöydälle, ja
vaikka herrat juttelivat asioista vain puoliääneen, kuulin kuitenkin
osittain, mihin toimenpiteisiin oli ryhdytty tulevan mieheni velkojen
maksamiseksi, ja joitakin yksityiskohtia, jotka koskivat hänen
vuotuista rahamääräänsä.
Häpeälle vivahtava mielipahan tunne; ahdisti minua nähdessäni tätä
surkeata kaupittelemista. Siinä ei ollut hitustakaan sitä henkistä
sielujen yhdistystä, jota minua oli opetettu avioliitossa odottamaan.
Mutta ei ollut aikaa tarkemmin sitä tuumia, sillä isäni, joka itse
oli kirjoittanut nimensä isolla, raskaalla käsialallaan, sanoi:
"No, tyttö, astu esiin, nyt sinun on kirjoitettava nimesi."
En muista, että olisin lukenut mitään. En muista, että minulle olisi
mitään luettu. Minun käskettiin merkitä nimeni, ja minä merkitsin
arvellen, että niin piti olla ja sillä hyvä.
Sittenkin minua inhotti ja seisoin äänetönnä uunin ääressä toinen
jalka ristikolla, kun lordi Raa astui luokseni sanoen venyvällä
äänellään:
"Se on siis tehty."
"Niin, se on tehty", vastasin.
Hetken kuluttua hän rupesi juttelemaan siitä, missä asuisimme, ja
sanoi otaksuvansa, että enimmän aikamme viettäisimme Lontoossa.
"Mutta te saatte päättää lempiviikoista, missä ne vietetään,
tarkoitan", virkkoi hän.
Vastasin, että parhaiten hän itse sen tietää, mutta kun hän
itsepintaisesti vaati minua päättämään, vakuuttaen minulla olevan
oikeuden siihen, muistin, että luostarissa ollessani olin kaikista
maista hartaimmin halunnut nähdä Pyhää maata.
En milloinkaan, vaikka eläisin kuinka kauan, voi unhottaa hänen
armonsa harmaiden silmien katsetta, kun ilmaisin toivoni.
"Tarkoitatteko Jerusalemia -- Nazaretia -- Kuollutta merta ja kaikkea
sitä?" kysäisi hän.
Tunsin veren karkaavan poskilleni, ikäänkuin olisin sanonut jotain
hyvin naurettavaa, mutta hänen armonsa alkoi nauraa ja sanoi minua
"pikku nunnakseen". Sitten hän ehdotti -- koska olin antanut
hänelle vallan valita että matkustaisimme Egyptiin ja Italiaan ja
paluumatkalla Berliniin ja Pariisiin, sillä ehdolla, että läksisimme
Ellanista jo hääpäivänä.
Raa-linnan vieraiden lähdettyä ja heidän jätettyään minulle
perheeseen kuuluvia pitsejä ja jalokiviä häissä kannettavaksi,
kerroin Bridget tädille ja kauniille Betsylle, mitä olimme sopineet
lempiviikkojen vietosta, jolloin Betsy, jolle Italia oli paratiisi
ja jolle Lontoo häämötti kullan ja ruusuhohteen valossa, huudahti
tapansa mukaan:
"Sinäpä vasta olet onnellinen!"
Mutta jännitys, joka tähän asti oli minua tukenut, oli tähän aikaan
jo osittain lauennut, ja minä aloin jo epäillä sen oikeata laatua.
Kahdeskymmenesseitsemäs luku.
Hääpäiväni lähestyessä ja ajan supistuessa vähiin väistyi talossamme
vallinnut iloinen mieliala ärtyisyyden tieltä, joka näytti
tunkeutuvan joka soppeen. Kaikki me elimme hermojemme kustannuksella.
Hymyilevät naamat muuttuivat äreiksi, ja mitä Bridget tätiin tulee,
jakeli hän vihaisia sanoja joka suunnalle ja joka tilaisuudessa.
Minä etsin tyyssijaa omassa huoneessani ja istuin siellä tuntikausia
aamupuvussani ja tohveleissani, kuunnellen ympärilläni olevaa
hälinää, mutta ottamatta itse paljon yhtään osaa siihen. Tässä
luostarintapaisessa yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa minä aloin
miettiä ja tuntea, ja se tunne, joka aina pääsi muista vallalle, oli
tyhjyyden tunne.
Muistin paavin ihanat sanat avioliitosta, sielujen pyhästä
yhdistyksestä, rakkauden liitosta, joka muistutti Kristuksen
rakkautta Kirkkoonsa, ja tiedustelin itseltäni, tunsinko
minkäänlaista sellaista rakkautta miestä kohtaan, joka oli tuleva
puolisokseni.
Tiesin etten tuntenut. Muistutin itselleni etten oikeastaan
milloinkaan ollut keskustellut hänen kanssaan, että olimme
seurustelleet ylen vähän, että olimme olleet ainoastaan kolmasti
yhdessä ja että tuskin ensinkään tunsin häntä.
Ja yhtäkaikki olin menossa naimisiin hänen kanssaan! Parin päivän
kuluttua olisin hänen vaimonsa, ja me olisimme toisiimme sidotut
kaiken elinaikamme!
Sitten muistin, mitä isä Dan oli puhunut nuoren tytön ensi lemmestä,
hänen ensimäisestä rakkaudenkirjeestään ja kaikesta muusta suloisesta
ja hauskasta mikä seuraa hääajan mukana.
Niistä ei ollut yksikään tullut minun osalleni. En luule, että
rakkautta ajatellessani tulin koskaan kaivanneeksi sydämen riemuja
-- hellyyden ikävöimistä, pitkiä syleilyjä, huokauksia, suuteloja ja
lihan iloja ja kuumeväristyksiä -- sillä niistä en tietänyt mitään.
Mutta sittenkin tutkistelin itseltäni, olinko aivan erehtynyt.
Tarvittiinko todella rakkautta? Ei yksikään avioliittoni ahkerista
puuhaajista, ei isäni, ei mieheni, ei asianajajat, ei edes piispakaan
ollut virkkanut mitään siitä.
Minä rupesin nukkumaan huonosti ja näkemään unia. Ja aina samaa unta.
Olin olevinani kaukaisen pohjolan tai etelän jäävyöhykkeessä ja asuin
laivassa, joka oli tarttunut kiinni jäihin ja jonka edessä ammotti
uhkaava jääseinä, täynnä vaarallisia halkeamia. Sitten jonkun syyn
takia halusin kirjoittaa kirjeen, mutta en voinut, koska joku oli
astunut kynälleni ja tallannut sen rikki.
Kolme päivää ennen häitäni nousin aikaisin vuoteeltani ja läksin
kävelemään hengittääkseni raikasta suolailmaa. Melkein huomaamattani
poikkesin rantaan vievälle tielle, ja ennenkuin olin selvillä siitä,
minne kuljin, huomasin olevani Suvimajan edustalla. Uuninpiippu
tuprusi savua, ja palavan turpeen haju lähti talosta. Se oli
siinä somana ja muuttumattomana kuten ainakin, kuistin ympärillä
kiemurtelevine lakastuvine ruusuineen.
Joku kaivoi maata puutarhassa. Se oli tohtori paitahihasillaan.
"Hyvää huomenta, tohtori", huusin hänelle aidan takaa.
Hän nojasi lapioonsa ja katsahti ylös, mutta ei hetkeen puhunut
mitään.
"Ettekö tunne minua?" kysäisin.
"Tunnenhan toki; te olette tietysti..."
Lopettamatta lausettaan hän kääntyi kuistiin päin huutaen:
"Äiti! Äiti! Tulehan katsomaan, kuka viimeinkin on osunut tänne!"
Martinin äiti astui ulos kuistille vaaleassa karttuunipuvussaan,
hiukan pienempänä mielestäni, mutta herttaisen naisellisena kuten
ennenkin.
Hän nosti ylös molemmat kätensä minut nähdessään ja huudahti:
"Kas vain! Mitäs sinulle sanoin! Enkö sanonut: naittakoot hänet
vaikka viidellekymmenelle lordille, ei hän silti unohda vanhoja
ystäviään?"
Minä nauroin, tohtori nauroi ja sitten hän itsekin nauroi.
Sitten avasin veräjän ja astuin puutarhaan ja kättelin heitä,
ja rouva Conrad pyyhki jauhoista kättään (hän oli ollut puuroa
keittämässä), ennenkuin tarttui minun käteeni.
"Hyvänen aika, Mary O'Neill se todella on."
"Niin, minä se olen."
"Mutta sallikaa minun oikein tarkastaa teitä", sanoi hän sitten
pidellen minua molemmista käsistä. "Täällä on kerrottu sellaisia
ihmeellisiä asioita hovin nuoresta emännästä, etten ole voinut niitä
kaikkia uskoakaan. Mutta ei, ei", lisäsi hän tuokion kuluttua, "eivät
ne ole sittenkään kertoneet puoliakaan."
Minä nauroin yhä, vaikka minulla oli täysi työ estää kyyneleitä
puhkeamasta.
"Saanko tulla sisään?" sanoin.
"Hyvänen aika, tulkaa, ja olkaa tervetullut", ja käskien tohtoria
pesemään kätensä ja tulemaan mukaan hän vei minut keittiöön, joka
samalla oli heidän arkihuoneensa, ja jossa puuropata porisi tulella.
"Käykää istumaan. Tuohon nojatuoliin. Kas niin! Siinä on hyvä. Niin,
niin, tunnettehan te meidän talon."
Kurkkuani kouristi niin kovasti, etten saanut mitään puhutuksi. Tässä
herttaisessa, kodikkaassa huoneessa lapsuudenaikani hellät muistelmat
elpyivät eloon, Martinin äidin (hiukan hermostuneena ja liikuttavan
hellä ilme kasvoillaan) puuropataansa hämmentäessä ja yhä jutellessa.
"Niin, niin! Kun ajattelee, miten pitkä aika on kulunut siitä,
kun tulitte tänne ovellemme joululaulua laulamaan! Kyllähän sen
muistatte?... Muistatte tietenkin. 'Tohtori', sanoin 'älä puhu
turhia. Ei _hän_ meitä unohda. Kyllä minä Mary O'Neillin tunnen.
Olkoonpa että hänestä tulee ylhäinen lady, mutta eikös hän ole minun
sylissäni istunut ja enkös minä ole häntä hoidellut?'"
"Olette siis kuulleet, mitä tapahtuu?" kysäisin.
"Ollaan, ollaan, lapsi kulta", sanoi hän, ja mielestäni oli hänen
äänessään nyt alakuloinen vivahdus. "Täytyyhän jokaisen se tietää --
vähänkös tässä puuhataan juhlakulkueita, paistettuja härkiä köyhille,
ilotulituksia ja juhlavalaistusta ja vaikka mitä."
Hän vaikeni tuokioksi ja jatkoi sitten teeskentelemättömään tapaansa:
"Mutta kaikki on yhtä, jos miestä vain rakastaa, oli hän sitten lordi
tai ei."
"Arveletteko, että se on välttämätöntä?"
"Mikä, kultaseni?"
"Rakkaus. Arveletteko että on välttämätöntä rakastaa miestänsä?"
"Hyväinen aika, tyttö, tottakai. Ellei rakkautta ole, mitäs sitten?
Mikäs sitten pitää keittoa kuumana, jos tuli on sammuksissa?
Tohtori on kertonut minulle, että Lontoossa hienot naiset menevät
naimisiin ilman sitä kunhan vain on rahaa ja koreita nimiä ja muuta
sellaista. Mutta en voi sitä uskoa, en sittenkään! He saavat surunsa,
he poloiset, kuten mekin, ja mitä iloa on kauniista vaatteista ja
upeista ajopeleistä, kun pimeät päivät tulevat ja yö saavuttaa
heidät?"
Kurkkuani kouristi vieläkin pahemmin, niinpä nousin tarkastamaan
muutamia uuninreunalla olevia hopeatuoppeja.
"Martinin omat", sanoi hänen äitinsä, jolle ne olivat kallisarvoiset
kuin rubiinit. "Hän on voittanut ne uinnissa ja juoksussa ja
hyppäämisessä ja kiipeämisessä ja missä kaikessa. Kyllä! kyllä! Hän
oli aina sukkela urheilemaan, vaikkeivät läksyt oikein luistaneet
poika rukalta. Ja nyt hän on jättänyt meidät -- mennyt Etelänavan
hakuun -- ties minne."
"Kyllä tiedän, näin hänet Roomassa."
Puurokauha putosi hänen kädestään, ja hän tuijotti minuun silmät
selkoselällään.
"Näitte hänet? Roomassa, sanotte? Sen jälkeen kun hän läksi merille?"
Nyökähytin päätäni, ja silloin hän kiihtyneenä huusi tohtorille, joka
samassa astui sisään pestyään kätensä pumpun alla:
"Isä, neiti O'Neill on nähnyt hänet Roomassa senjälkeen kun hän läksi
matkalleen."
Tässä talossa oli vain yksi hän, ja siksipä tohtori paikalla tiesi
ketä tarkoitettiin. Ja vanhukset olivat niin innokkaita kuulemaan
uutisia pojastaan, joka oli heidän silmäteränsä, että minun oli
syötävä siellä aamiaista ja kerrottava heille kaikki mitä muistin
kohtaamisestamme.
Martinin äidin asettaessa pöydälle kaurakakkuja ja hunajaa ja
maitomaljasia ja syviä puurolautasia, juttelin heille kaikki tietoni
ja kuuntelin sitten heidän yksinkertaisia huomautuksiaan.
"Kas vain, tohtori! Ajatteles sitä! Että nuo kaksi kohtaavat toisensa
vieraalla maalla, ne kun olivat niin hyviä ystäviä! Melkein kuin veli
ja sisar, sopii sanoa. Ja sillävälin kun me tässä ajattelimme, että
ehkä joskus... mutta siitä ei nyt enää kannata puhua, tohtori."
"Ei, siitä ei enää kannata puhua, Christian Ann", sanoi tohtori.
Ja molemmat vaikenivat äkkiä.
Oli suloista, mutta yhtäkaikki tuskaista viipyä tässä
rakkaudenmajassa, ja niinpä kaurakakun ja hunajan syötyäni nousin
lähteäkseni. Nuo ystävälliset sielut saattoivat minua veräjälle
ja pyytelivät anteeksi, etteivät voineet saapua hoviin minun
hääpäivänäni, mutta rouva Conrad sanoi olevansa niin tottumaton
hienoissa vaatteissa esiintymään, ja tohtorilla oli niin kova
luuvalo, että hän oli luopunut yökäynneistään ja niinpä myös
kääseistään supistaakseen menojaan.
"Mutta kyllä me sentään kirkkoon tulemme", sanoi Martinin äiti.
"Ja vaikka emme tapaisikaan teitä onnitellaksemme, niin tiedätte
kumminkin, että olemme siellä toivomassa teille onnea kaikesta
sydämestämme."
En voinut virkkaa sanaakaan erotessani heistä, mutta jonkun matkaa
käveltyäni katsahdin taakseni viitatakseni heille jäähyväisiä,
ja siinä he yhä seisoivat käsitysten veräjällä, tohtori ja hänen
suloinen vaimonsa, joka oli valinnut rakkauden osakseen eikä katunut
sitä, ei nytkään, vaikka yö oli jo hänet saavuttamaisillaan.
Kotimatkalla minun oli kuljettava pappilan ohi, ja silloin näin isä
Danin istuvan työhuoneessaan. Hän avasi ikkunan ja mainitsi nimeni
hiljaisella äänellä pyytäen minua odottamaan, kunnes hän ennättäisi
luokseni.
Hän tuli portaita alas hyvin kiireesti työasussaan, kuluneessa ja
haalistuneessa takissaan ja berrettassaan ja alkoi kävellä kanssani
hengittäen nopeasti ja silminnähtävästi hyvin kiihottuneena.
"Piispa on minun luonani, hän jää häiksi, ja hän on niin vihoissaan
että... Älä tuskaile. Kyllä kaikki selviää. Mutta..."
"Mutta?"
"Tapasitko nuoren Martin Conradin Roomassa ollessasi?"
Vastasin tavanneeni.
"Ja tapahtuiko välillänne jotain -- puhuitteko naimisiinmenostasi
mitään, tarkoitan."
Kerroin hänelle kaiken, mitä Martinille olin sanonut, ja kaiken, mitä
Martin oli minulle sanonut.
"Sillä, näetkös, hän on kirjoittanut pitkän kirjeen piispalle
väittäen, että se olisi kiellettävä, ja hän vaatii piispaa
ehkäisemään sitä."
"Ehkäisemään sitä!"
"Niin juuri. Hän sanoo, ettei se ole muuta kuin kaupittelua ja
vaihtokauppaa, ja jos Kirkko suostuu antamaan siunauksensa moiseen
halpaan keinotteluun, niin sopisi sen myös siunata pörssikauppa ja
pyhittää orjamarkkinat."
"No niin?"
"Piispa uhkaa kertoa isällesi. 'Kuka se nuori mies on', sanoo hän,
'joka uskaltaa...' Mutta kunhan vain tietäisin, ettei avioliitossasi
ole muuta kuin... Jos luulisin, että rakkaan äitisi kohtalo
uudistuisi... Mutta siinä ei vielä kaikki."
"Eikö kaikki?"
"Ei, Martin on kirjoittanut minullekin ja vieläkin pahempaa."
"Mitä hän sanoo, isä Dan?"
"En tiedä, voiko sitä sinulle kertoa, en tosiaankaan tiedä. Ja
sittenkin, jos se on totta... jos siinä on perää..."
Minua värisytti, mutta pyysin häntä kertomaan, mitä Martin oli
kirjoittanut. Hän kertoi. Se koski tulevaa miestäni -- että hän
vietti säännötöntä elämää, oli kuuluisa paheellisesta elämästään,
että hänellä oli suhde Lontoossa jonkun näyttelijättären kanssa,
joka jo oikeastaan oli hänen vaimonsa ja niinmuodoin -- niin oli
Martin sanonut -- ei naimisiinmeno minun kanssani olisi muuta kuin
"laillistettu ja pyhitetty kaksiavioisuus".
Katkonaisesti ja usein keskeyttäen rakas vanha pappini kertoi minulle
tämän. Se oli hänestä niin häpeällistä, että hänen yksinkertainen ja
viaton sydämensä tuskin saattoi uskoa sitä.
"Jos todella uskoisin olevan totta", sanoi hän, "että sellaista
elämää viettävä mies tulee tänne naimaan minun pienen... Mutta
ei, Jumala ei voisi sallia sellaista. Täytyy kuitenkin kysellä.
Täytyy saada varmat tiedot. Me asumme niin erillämme tässä pienessä
saaressa, että... Mutta nyt minun täytyy palata kotiin. Piispa ehkä
jo kutsuu minua."
Yhä syvästi järkytettynä hän erosi minusta sillan luona, ja ajotien
veräjän luona näin Tommy toverin tikapuilla seisoen koristelevan
kukilla riemuporttia, joka edellisenä päivänä oli siihen pystytetty.
"Tommy", sanoin pysähtyen puhuttelemaan häntä, "tiedätkö,
että sinä olet ainoa, joka et ole sanonut hyvää sanaa minulle
naimisiinmenostani?"
"Vai olen, missy?" vastasi hän hämille joutumatta. "No niin, se
kai riippuu siitä, että olen niin paljon tuikeita sanoja virkkanut
muille."
"Kelle sitten?"
"No esimerkiksi vanhalle Kristoferin Johnnylle. 'Hovissahan tapahtuu
suuria, kerrotaan', sanoo hän minulle. 'Niinpä näkyy', sanon minä.
'Kylläpäs Neale lordin pojantyttären kelpaa ylvästellä sinä päivänä,
kun hän tulee Raa-linna n emännäksi'. 'Ehkä kyllä', sanon minä,
'mutta vielä enemmän kelpaa Raa-linnan ylvästellä sinä päivänä, kun
hän pienellä jalallaan astuu sinne'."
Kahdeskymmeneskahdeksas luku.
Minun olisi vaikea nyt, kaikkein näiden tapahtumain jälkeen,
selvitellä sitä häpeää ja vastenmielisyyttä, jonka isä Dan sai
minussa kuohumaan kertomalla minulle Martinin kirjeen sisällyksen.
En hetkeäkään epäillyt, ettei Martinin kertomus ollut tosi,
ensinnäkin siitä syystä, että Martin oli sen kertonut; ja sitten
se kaikissa kohdin vastasi sitä käsitystä, minkä olin saanut lordi
Raasta sen ainoan ja lyhyen keskustelun aikana, joka minulla oli
ollut hänen kanssaan.
Hän piti nähtävästi tuosta toisesta naisesta, ja jos hän ystävänsä
Eastcliffin tavoin olisi ollut kyllin rikas tekemään mitä häntä
halutti, olisi hän nainut hänet, mutta ollen velallinen ja varojen
tarpeessa, hän naikin nyt minut isäni rahojen tähden.
Se oli häpeällistä. Se oli syntistä. En voinut uskoa, että isäni,
asianajajat ja piispa tiesivät siitä mitään.
Päätin kertoa heille, mutta ollen nuori ja kokematon tyttö, vasta
luostarista tullut, en käsittänyt miten se oli tehtävä.
Ei ollut muuta neuvoa kuin kääntyä Bridget tädin puoleen. Pitkän
epäröimisen jälkeen sen tein, sillä en ollut milloinkaan otaksunut
joutuvani pulaan, joka voisi pakottaa minua etsimään turvaa tädiltäni.
Oli hääpäivän edellinen aamu. Minä seurasin Bridget tädin jälkiä
hänen kulkiessaan huoneesta huoneeseen purevan maaliskuuntuulen
tavalla, kaikkia toruskellen, kunnes tapasin hänet omassa huoneessaan.
Hän silitti uutta valkoista myssyä, ja kun minä astuin sisään
(kalpeana luullakseni), laski hän kuuman rautansa alustalle
huudahtaen:
"Hyvänen aika, tyttö, mikäs nyt hätänä? Vilustunut aamukävelyilläsi,
vai mitä? Eikö sitä puuhaa ole tarpeeksi ilman tätä? Ei muuta
kuin tohtoria haettamaan. Vai sairaaksi nyt kaikkien hommain ja
kustannusten palkaksi!"
"Sairas en ole, täti."
"No sano sitten Herran nimessä mitä se on?"
Minä kerroin asiani tätini kylmäin, harmaiden silmäin tarkastellessa
minua kaiken aikaa kultasankaisten silmälasien takaa. Ensin hän
kuunteli hämmästyneenä, sitten hän purskahti nauruun.
"Vai _sinäkin_ olet kuullut tuon jutun?" sanoi hän iskien uudelleen
rautansa myssyyn. "Mary O'Neill! minun täytyy ihmetellä sinua."
Kysyin, arveliko hän sen olevan totta.
"Kuinka minä tietäisin, onko se totta? Ja mitä se minuun kuuluu, onko
se totta vai ei? Nuoret miehet ovat nuoria miehiä, tietääkseni."
Hän silitti edelleen ja jatkoi:
"Luulitko meneväsi naimisiin pyhimyksen kanssa? Jos joka tyttö
alkaisi tuota tutkia, niin kyllä maailmassa vanhoja piikoja olisi,
olisi kyllä."
Tunsin kasvojeni karahtavan punaisiksi, mutta uskalsin kumminkin
sanoa:
"Mutta jos hän jo oikeastaan on naimisissa tuon toisen naisen kanssa?"
"Mitä naimisissa? Kuka ajattelee naimisia sellaisessa seurassa? Puhu
ennemmin naimisista kanakopissa."
"Mutta jos hän kumminkin pitää hänestä, täti..."
"Kuka sen tietää, pitääkö hän hänestä? Ja jos pitääkin, niin kyllä
hän asiat järjestää ja laittautuu vapaaksi hänestä, ennenkuin sinut
nai."
"Mutta onko se oikein?" sanoin, jolloin täti päästi raudan käsistään
ja katseli minuun kuin olisin sanonut jotain oikein häpeällistä.
"Mary O'Neill, mitä tarkoitat? Tietenkin se on oikein. Ei kai hänellä
kahta vaimoa saa olla, vai mitä?"
Hämmennyin yhä enemmän, mutta vastasin, ettei tuleva mieheni ainakaan
_minusta_ pitänyt, sillä muuten hän olisi useammin käynyt minua
tervehtimässä.
"Ooh, kyllä sinä pian hänestä tarpeeksi saat. Älä siitä huolehdi."
Sanoin, etten luullut hänen edes koettaneen saada minua pitämään
itsestään.
"Kyllä siihenkin vielä aika joutuu. Ethän vaatine häntä ihmeitä
tekemään."
Masentuneena yritin vielä selittää, että minua oli opetettu pitämään
avioliittoa Kaikkivaltiaan asettamana sakramenttina, rauhan ja
rakkauden yhdistyksenä, jotavastoin...
Mutta Bridget täti, joka oli minua katsellut ohuita huuliaan
pilkallisesti väännellen, keskeytti minut:
"Kylläpä! Tuo kaikki on kyllä paikallaan, kun sunnuntaisin mennään
kirkkoon, mutta arkipäiväin avioliitossa ei ole päivänpaistetta,
sanon. Se on tykkänään käytöllinen asia. Hommataan koti, perustetaan
perhe ja kasvatetaan lapsia -- sellaista on avioliitto, jos tahdot
tietää."
"Mutta eikö rakkaus sitten ole välttämätön?"
"Riippuu siitä, mitä rakkaudella tarkoitat. Jos tarkoitat sitä, mistä
runoissa ja lauluissa puhutaan -- vertavuotavia sydämiä, huokauksia
ja suuteloja ja kaikkea tuota lorua -- niin ei!" sanoi Bridget täti
liikutellen rajusti rautaansa.
"Sitä ihmiset tarkoittavat puhuessaan rakkausavioliitoista, ja se
päättyy tavallisesti köyhyyteen ja kurjuuteen, eikä järki-ihmisillä
ole mitään sen kanssa tekemistä. Katsele minua", jatkoi hän
sylkäisten raudan pohjaan, "luuletko minun menneen rakkaudesta
naimisiin, kun everstin otin. En toki. Tässä on aika kelvollinen
mies, jolla on sievät tulot', sanoin, 'ja jos minä lisään oman pienen
osani hänen vähiin varoihinsa, niin tulemme näppärästi toimeen,
eikä haittaa, vaikkapa hän onkin jo hiukan ikämies', sanoin. Entäs
äitisi. Hän oli sitä laatua, joka menee naimisiin rakkaudesta, ja
jos olisimme antaneet hänen seurata omaa päätänsä, mihin hän sitten
myöhemmin olisi joutunut viisitoista vuotta kestävän sairautensa
aikana? Ei", lopetti Bridget tätini pudottaen raskaasti rautansa
jalustalle, "ainoa kelvollinen avioliitto on se, joka perustuu
siihen, että asianosaiset omaisuuden ja arvoaseman suhteen ovat
toistensa veroiset. Ja sellainen sinuakin nyt odottaa, tyttö, äläkä
Herran nimessä kulje ympäri kuin mikäkin kyläluuta kuuntelemassa
kaikkien juoruja. Sitä ei minun Betsyni tekisi, jos hän olisi saanut
olla sinun paikallasi -- sen voin sinulle vakuuttaa, neitiseni."
En puhunut mitään. Rauta oli taas huimassa käynnissä.
"Rakkaus kyllä tulee aikanaan sitäpaitsi. Tulee tietenkin. Jollet
juuri naimisiin mennessäsi rakasta miestäsi, niin rakastat häntä
myöhemmin. Vaimon pitää pakottaa itsensä rakastamaan miestänsä. Niin
täytyi minun, ja jos..."
"Mutta ellei voi, täti?"
"Silloin hävetään eikä puhuta enää mitään siitä."
Oli hyödytöntä jatkaa, niinpä nousin lähteäkseni.
"Niin, mene vain", sanoi Bridget täti. "Minua niin kiusataan toisten
ihmisten asioilla, että pääni ihan humisee. Ja Mary O'Neill", lisäsi
hän, seuraten minua katseillaan, kun astuin ovelle, "koeta Herran
nimessä näyttää hiukan iloisemmalta, äläkä murjota kuin olisit
nielemäisilläsi kamferttia. Ei asiat sentään niin hullusti ole."
Siinä sain. Olisi minun pitänyt se tietää. Tätini ja minä puhuimme
eri kieltä, olimme eri maata.
Tullessani huoneeseeni löysin sieltä kirjeen isä Danilta. Se kuului:
Rakas tyttäreni Jeesuksessa!
Peläten loukkaavani piispaa en ole uskaltanut enempää tiedustella
sitä juttua, josta puhuimme, mutta olen kysellyt isältäsi, ja hän
vakuuttaa, ettei siinä ole sanaakaan totta.
Niinpä täytyy minun otaksua, että Martin ystävämme on saanut
vääriä tietoja, enkä sen enempää huoli asiata miettiä. Luottaen
siihen, ettet sinäkään sen enempää asiata mieti.