tiedustelujani. --
-- Tässä käteni vakuudeksi, -- vastasi Jemela nopeasti ja uskollinen
ilme kasvoillaan.
-- Hyvä, -- sanoi Elka ja tarttui tarjottuun käteen, jonka jälkeen hän
taas vaipui syvään mietiskelyyn. Viimein hän riistihe irti sen vallasta
ja alkoi:
-- Sinä tiedät, että tultuamme viimeisestä Ruotsin sodasta minut
valittiin yksimielisesti sen stanitsan [kasakkakylä] sotnikaksi, jossa
asuimme. Yhtä iloinen kuin olin silloin sotaan lähteissäni, yhtä
suruinen olin sieltä tullessani. Tukka ja parta alkoivat vaaleta.
Lintujen laulut eivät ihastuttaneet korvaani. Ja miksi? Minun ei enää
tarvitse sinulle toistaa sitä, josta niin lukemattomat kerrat olemme
puhelleet istuessamme lempeinä kesä-iltoina kurgalla [keilanmuotoinen
kunnas, joita usein tapaa kasakkojen maassa] kylän edustalla. Vai
olisivatko sodan pyörteet himmentäneet muiston siitä? --
-- Eivät ole, -- vastasi Jemela vilkkaasti. Muistan aivan tarkkaan
kertomuksesi. Jatka vain. --
-- No niin. Muutamia tuntia sitte näin näyn, joka heti vei minut
jälleen tuolle muinaiselle sotatantereelle. Melkein keskivälillä
Piippolaa ja Pulkkilaa on kaunis maatila. Nimeä en ole saanut tietää.
Kenenkään huomaamatta hiivimme puutarhalle asti ja olinpa jo päättänyt
tehdä hyökkäyksen taloon ruokavarojen hankintaan, kun äkkiä huomasin
kaksi tyttöä käsikkäin kävelevän erästä käytävää myöten puutarhassa.
Toinen näistä oli tumma ja hänet nähdessäni olin kaatua. Voin tuskin
hillitä itseäni. Yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä olin tuntenut
hänet. Erehtyä en voinut! Hän on äitinsä ilmikuva. Aikoessani
hyöksähtää esiin estyin tästä portin avautumisen kautta, jossa näkyi
mies, päältä nähden vanha upseeri. Molemmat tytöt juoksivat häntä
vastaan. Hän hyväili heitä hellästi. Niin, molempia yhtä hellästi. --
-- Olivat kai hänen tyttäriään, -- huomautti Jemela.
-- Toinen, mikäli minä näin, oli, -- virkkoi Elka, -- sillä hän oli
vaaleaverinen, kuten vanha sotilaskin, mutta se tumma, se tumma, se,
joka muistutti niin paljon... --
Kasakkapäällikkö ei saanut ajatustaan loppuun. Pää painui käsien väliin
ja ruumista puistatti kova vavistus.
Katseltuaan hetken Elkan äänetöntä tuskaa virkkoi Jemela:
-- Ja sinä luulet, että se on hän: --
-- Luulen, -- kiljasi kasakka ja kavahti ylös. Hänen tummissa
kasvoissaan kuvastui selvästi sydäntä kirvelevä hurja kärsimys. --
Luulen, -- sanoi hän uudelleen, -- se ei voi olla kukaan muu kuin
hän! --
-- No, -- virkkoi Jemela, -- kun asia on sinulla selvillä, niin onhan
sinun helppoa ottaa omasi pois ja... --
Elka katsahti epäröiden toveriinsa ja sanoi:
-- Ei se ole niinkään helppoa, kuin luulet. --
-- Miksi? Mitä esteitä olisi tiellä? Seudun väki on melkein
miehettömiin paennut ja... --
-- Mutta sinä unohdat, että talonomistaja voi olla paremmin
varustautunut kuin aavistammekaan, -- huomautti Elka. -- Semmoistahan
olemme saaneet kokea monet kerrat. --
Jemelan pää painui alas. Ja kun hän sen jonkun ajan kuluttua jälleen
nosti, oli hänen kasvoillaan luja ilme, melkein uhkaava ja nuhtelevalla
äänellä sanoi hän terävästi:
-- En olisi uskonut, että voimakas sotnikka Elka, joka on tunnettu
miehevyydestään ja päättäväisyydestään, voisi hetkeäkään horjua,
varsinkin kun on kysymyksessä jo kauan sitte kadotetun tyttären
saa... --
-- Hiljaa, hiljaa, -- keskeytti Elka Jemelan. -- Meidän kiivas
keskustelumme ja minun outo liikutukseni on huomattu. Miehistö voi
kenties luulla, että vaara on käsissä. Lopettakaamme sen vuoksi puhelu.
Huomenna varhain voimme sitte jatkaa. Mutta _hänet_ täytyy minun saada
takasin, -- jatkoi hän enemmän itsekseen, -- minun täytyy. --
Näin sanoen Elka jätti sotatoverinsa ja riensi nopein askelin metsään
päin.
9.
On ilta. Kaksi päivää äskeisen kasakkojen keskustelun jälkeen Niemen
puutarhan varjokkaimmassa siimeksessä istui kaksi tyttöä käsitöineen ja
huolimatta myöhäisestä vuodenajasta, oli näet jo syyskuun viimeinen
päivä, oli ilma vielä niin lauhkea ja suloinen, että aivan vapaasti voi
ulkosalla työtä tehden istua.
Tänä iltana ei Amalia ollut kuitenkaan hyvällä tuulella, mutta Olga oli
kyllä. Tämä laskikin aikatavalla leikkiä kasvattisisarestaan, vaan kun
hän viimeiseltä yltyi liiaksi ja kiusasi Amaliaa seudun nuorella
lääkärillä, ei Amalia enää lopulta jaksanut kauempaa kärsiä. Hän nousi
ylös, pani työnsä syrjään ja poistui sanoen nuhtelevasti:
-- Nyt olet, Olga, oikein paha, mutta odotahan! Tulee se minunkin
vuoroni kiusata sinua jollakulla. --
Nuori kasakkatyttö nauroi sydämmellisesti, niin kauan kuin Amalia pysyi
näkyvissä, mutta kun tämä oli kadonnut, muuttui Olgan muoto äkkiä aivan
kuin taikavoiman vaikutuksesta. Ilo ja leikillisyys olivat poissa ja
synkkä pilvi kohosi hänen otsalleen. Tummat silmät tähtäilivät täynnä
kaihoa kauas etemmä puutarhan piiriä.
-- Tuleekohan milloinkaan hänen vuoronsa, -- mutisi hän itsekseen. --
Kenties ei koskaan! --
Tuskin oli hän ehtinyt sanoa tätä, kun erään käytävän päähän ilmestyi
kookasvartaloinen mies. Se oli Patrik Jernfält.
-- Sinä täällä yksinäsi, -- virkkoi tämä katseltuaan hetkisen
ympärilleen. -- Onko Amalia ollut täällä? --
-- On, mutta hän läksi äsken ikään, kun... kun... --
Olgan oli vaikea ilmaista syytä Amalian lähtöön.
-- Sano vain pois, tyttöseni, -- kehotti Patrik Jernfält. -- Ettehän
liene taas kinailleet? --
-- Emme juuri, -- vastasi Olga, -- mutta... mutta... ei, sedän pitää
saada tietää totuus. Hän pahastui vähän, kun minä kiusasin häntä
eräällä...
Taasen jäi kasakkatyttö sanattomaksi.
-- No, mutta sanohan toki viimein, -- huudahti majuri ja alkoi
kiivaasti käydä edestakasin.
-- Tohtorilla, -- virkkoi Olga nauraen.
Näki selvään majurin kasvoista, että hän oli odottanut toista
vastausta, sillä ällistystä ilmeni hänen katseessaan. Hänen onnistui
kuitenkin heti haihduttaa tämä.
-- Vai niin, -- sanoi hän -- olet kiusannut häntä tohtorilla, mutta
onko sinulla mitään syytä siihen? --
-- En tiedä, -- vastasi Olga, -- se on vain minua huvittanut. --
-- Hm, hm, -- arveli majuri yskien ja pysähtyi nuoren kasakkatytön
eteen. -- Sanoppa minulle yksi asia. Eikö Amalia ole sinua kellään
kiusannut? --
Kysymys tuli niin äkkiä, ettei Olga saanut sanaa suustaan. Sen sijaan
levittihe petollinen puna hänen kauneille kasvoilleen.
-- No, -- jatkoi majuri ankaran puoleisesti, -- aijotko vastata? Eikö
hän ole koskaan kiusannut sinua kellään? --
-- Ei, -- vastasi Olga tuskin kuultavasti ja käänsi kasvonsa poispäin,
jotka vielä olivat punan vallassa.
-- No, -- virkkoi majuri istuutuen pienelle turvepenkille vastapäätä
Olgaa, -- koska hän ei ole sitä tehnyt, niin teen sen minä. --
Olga vuoroin kalpeni, vuoroin punastui. Nyt hän olisi tahtonut olla
jossain kaukana, hyvin kaukana, vajota vaikka maan alle.
Vanha majuri tarkasteli häntä hetken aikaa merkitsevin katsein ja
lausui sitte:
-- Sinun kummallinen käytöksesi pitkin koko kesää on antanut minulle
aihetta epäilyksiin. Olen arvaillut puoleen ja toiseen, mikä siihen
olisi syynä. Eräänä iltana, ei tästä vielä ole kauan, satuin jostain
syystä menemään sinun ja Amalian huoneeseen. Siellä oli eräs kaappisi
laatikoista auki ja täytyy myöntääkseni, että uteliaisuus sai minut
katsomaan siihen ja samassa pisti sieltä silmääni eräs huolellisesti
kokoontaitettu paperipala. Paperi itse ei kiihottanut uteliaisuuttani,
vaan nimi, joka siinä oli. Tunsin sen sinun käsialaksesi ja päätin
ottaa asiasta selkoa lähemmin. Niin, niin, lapseni, -- jatkoi Patrik
Jernfält tarttuen nuoren tytön käteen, -- ensi kerran on sinun paljoa
huolellisemmin kätkettävä salaiset muistiinpanosi. Voihan tapahtua,
etteivät ne aina satu niin sääliviin käsiin, kuin minun. Muuten ei
minusta ole ollenkaan ihme, että rakastat Valteria, sillä se poika
kyllä ansaitsee minkä tytön rakkauden tahansa. No, no, lapseni, --
jatkoi majuri silitellen isällisellä hellyydellä Olgan tuuheaa tukkaa,
-- mitäs sinä siitä häpeät, jos olet antanut sydämmesi Valterille.
Tarkoitukseni ei tänä iltana kuitenkaan ollut tavata sinua tämän
tähden, vaan kysyäkseni erästä toista asiaa. Tahdotko vastata siihen
suoraan? --
-- Tahdon, jos voin, lupasi Olga liikutuksesta vapisevalla äänellä.
-- Kyllä sinä voit. --
-- Kysykää sitte.
-- Onko Valter koskaan puhunut sinulle rakkaudesta? --
-- On. --
-- Sitte onkin kaikki selvillä, -- virkkoi majuri nousten ylös ja
sulkien kasakkatytön syliinsä.
-- Setä ei siis ole minulle vihoissaan, -- kuiskasi Olga ja katsoi
palavin kasvoin Patrik Jernfältiä silmiin.
-- Enhän toki. Minäkö... -- Majuri ei ehtinyt sanoa viimeisiä sanoja
sillä nuoren tytön parahdus, esti hänet siitä.
Majurin katse kiisi itsestään puutarhan käytävän päähän ja se, mitä hän
siellä näki, oli kivettää hänet paikalleen. Käytävän päässä, siihen oli
vain pari syltä, seisoi kaksi miestä, aseissa kiireestä kantapäähän
saakka.
-- Haa! -- huusi toinen heistä, -- joka ei ollut kukaan muu kuin
sotnikka Elka. -- Tuossa hän on! --
Ja näin sanoen aikoi hän hyökätä kauhistuneen Olgan kimppuun. Mutta
samassa hypähti majuri päättävästi väliin ja sulki tien.
10.
-- Hän... hän... lapseni, minun lapseni...! -- voihki Elka astuen
majurin eteen. -- Anna lapseni takasin! --
Tämän sanoi kasakka jokseenkin selvällä ruotsin kielellä.
-- Sinun lapsesi, -- virkkoi Patrik Jernfält häpsähtäen. -- Sinun
lapsesi! --
-- Niin, hän se on, minä en erehdy, -- vastasi Elka ja oli katseillaan
niellä säikähtyneen Olgan. -- Hän on äitinsä ilmikuva. Oi, miten olen
etsinyt pientä tyttöäni näinä pitkinä vuosina! Tuskin uskalsin
toivoakaan, että hän olisi vielä hengissä ja tuossa hän nyt on! --
Kylmä hiki nousi Patrik Jernfältin otsalle. Kului hyvän aikaa,
ennenkuin hän selveni hämmästyksestään. Viimein hän sanoi:
-- Ellet ole erehtynyt, niin kerro, missä olet lapsesi kadottanut. --
Vähääkään arvelematta teki Elka selkoa tapauksesta Keltin luona ja
lopetti näin:
-- Savolaisten rynnätessä ammuttiin vasen jalkani läpi. Kuolema tai
vankeus odottivat minua. Ja kun mieheni laukkoivat pois hurjassa
paossa, huomasi eräs heistä, että liikutin itseäni. Oli onni, etteivät
suomalaiset ajaneet meitä sen kauemmin. Minut kannettiin pois ja
toinnuttuani otin taisteluun osaa loppuun saakka. Mutta turhaan etsin
puolisoani ja tytärtäni, he olivat ja pysyivät kateissa. Ja kun viimein
palasi rauha maahan, matkustelin kaksi vuotta Suomessa ja varsinkin
näillä seuduin, missä olin onneni kadottanut, mutta en silloinkaan
onnistunut saamaan vähintäkään vihiä kadonneista. Luulin kummankin
kuolleeksi, surin heitä vainaina, mutta ihan viime hetkellä sain nähdä
rakkaan Olgani, oman... --
Elkan puhuessa oli Olga astunut hänen eteensä ja kun hän mainitsi hänen
nimensä, keskeytti hänet Olga seuraavin sanoin:
-- Jos todella olet minun isäni, niin on hänkin yhtä paljon. Hän oli
läsnä äitini kuollessa ja hänen viimeisessä hengenvedossaan lupasi olla
minulle isän sijaisena. Ja tuskin kukaan olisi voinut pitää lupaustaan
pyhempänä kuin Patrik Jernfält. Ilman häntä olisin ammoin sitte ollut
mennyttä. Nyt sitä vastoin olen saanut kasvatuksen yhdessä hänen oman
tyttärensä kanssa ja lisäksi tavalla, josta hän on saava suurimman
kiitoksen ja kunnian. Jos olet, niin kuin sanot, isäni, niin et voi
kyllin osottaa kiitollisuuttasi hänelle, joka on temmannut lapsesi
hädästä ja kuolemasta. Ja voidakseni luottaa sanoihisi, kehoitan sinua
tässä kaikkien kuullen mainitsemaan nimesi. --
-- Elka Pavluka, -- vastasi kasakka heti.
-- Se on hänen oikea isänsä, -- huokasi Patrik Jernfält ja kätki
kasvonsa hetkeksi käsiinsä. Mutta äkkiä nosti hän päänsä jälleen
pystyyn, astui Elkan eteen ja sanoi:
-- Nyt tiedän, että hän todella on teidän tyttärenne. Teillä on
tietysti oikeus vaatia hänet takasin, mutta yksi asia vielä. Sallikaa
hänen jäädä tänne luokseni sodan loppuun saakka. Silloin tunnette
kaksinkertaista mielihyvää saadessanne hänet takasin. --
-- Niin, antakaa minun jäädä tänne, -- pyyteli myöskin nuori tyttö ja
ojensi polvistuneena kätensä isäänsä kohden. Täällä on paremmassa
turvassa kuin venäläisten leirissä. --
Tällä välin oli Jemela, joka koko ajan silmäili Olgaa, virkkanut
muutamia sanoja omalla kielellään Elkan korvaan. Tämä mietti hetken
aikaa ja vastasi sitte samalla kielellä. Tämän johdosta pyörähti Jemela
vähäksi aikaa pois ja palasi mukanaan koko joukko muita kasakkoja.
-- Mielelläni suostuisin pyyntöösi, tyttäreni, -- vastasi viimein Elka,
-- mutta nyt se on mahdotonta. Ja kohtuutonta on sinunkin sitä pyytää,
kun tiedät, miten kauan olen sinua etsinyt. Ei, -- jatkoi hän astuen
lähemmä Olgaa ja pannen kätensä tämän olkapäälle, -- sinä et saa enää
jäädä vihollistemme pariin ja... --
-- Mutta kun _hän_ on minusta niin isällistä huolta pitänyt, niin ei
kai hän vihollinen ole, -- huomautti Olga ja riisti itsensä irti.
-- Hän on vihollinen, sillä me sodimme keskenämme. Ainoa, mitä voin
hänen hyväkseen tehdä on se, että en koske hänen kotiaan enkä karjaansa
ja sillä olenkin osottanut kiitollisuuttani yllin kyllä. Sitäpaitsi
olet liian kaunis jäädäksesi tänne kuihtumaan. Suvussamme löytyy kyllä
joku reipas poika, joka vie sinut stanitsaansa. Tule nyt! --
Kun Olga huomasi, että hänen isällään oli täysi tosi mielessä, aikoi
hän paeta majurin turviin, mutta Elka ennätti väliin ja viittasi
kädellään poispäin.
Samassa hypähti Jemela kolmen miehen kanssa paikalle.
-- Viekää tyttö pois, -- komensi kasakka, -- ja olkaa valmiit lähtöön!
Tähän saakka oli Patrik Jernfält ollut ääneti, mutta nyt hän ei enää
voinut vaijeta.
-- Elka Pavluka, -- sanoi hän asettuen kasakan viereen, -- sanotaan,
ettei venäläisillä ole kiitollisuuden tunteita, vaan kasakoilla, mutta
se näkyy olevan valhe. Kun kuoleva vaimosi Keltissä jätti hennon
lapsensa minun huostaani, sanoi hän kuolevansa tyytyväisenä. Hän
ainakin osotti kiitollisuuttaan luottamuksellaan minuun, mutta sinä?
Sen tiedät itse paremmin ja... --
-- Tuki suusi, -- kiljui kasakka jalkaa polkien. -- Eikö siinä jo riitä
kiitollisuutta, kun jätän sinut ja talosi rauhaan? Joutuin, Jemela! --
kiljasi hän sitte ja hyökkäsi pois, -- Joutuin pakoon! --
-- Kunnoton, kiittämätön otus, -- mutisi Patrik Jernfält itsekseen
heristäen nyrkkiään kaukana kiitäville kasakoille. -- Vanhurskas Jumala
sinulle tämän kostakoon! --
Kun hän vähän tämän jälkeen tapasi Amalian, joka ei ollut tietänyt
tapauksesta mitään, kertoi hän tälle, mitä oli tapahtunut. Amalia ei
aluksi ottanut uskoakseen, mutta kun vanha Juho, joka oli ollut
tapauksen näkijänä, todisti majurin sanat, oli Amalian uskominen.
-- Olga parka, -- huokasi hän ja itkien peitti kasvot käsillään. -- Nyt
on niin tyhjää, kun ei sinua ole. --
Aikaisin seuraavana aamuna kutsui majuri Juhon puheilleen.
-- Kuulehan, sanoi hän, -- sinä kai tunnet tien Iisalmelle? --
-- Kumpaa tietä majuri tarkoittaa? Oikeaako vai väärää? --
-- En käsitä sinua. --
-- Suoraako tietä vai kiertelemällä metsien läpi, tarkoitan. --
-- Kumpaa sinä ehdotat? --
-- Viimemainittua. --
-- Hyvä. Tässä on kirje luutnantti Jernfältille. Hän on Iisalmella.
Riennä sinne ja jätä kirje hänen käteensä, mutta varo, ettei kukaan muu
sitä saa. --
Puoli tuntia tämän jälkeen oli Juho matkalla mainittuun paikkaan.
Kun kasakat olivat ehtineet vasta puolen matkaa Junnon kylään, tupsahti
heitä vastaan tulta ja luotia.
Neljä kasakkaa keikahti samassa ratsuiltaan. Muut pyöräyttivät
hädissään heponsa ympäri ja lennättivät tulista karkua pakoon.
-- Seuratkaa minua! -- huusi Elka ja karautti toisaanne päin. --
Idempänä tavannemme meidän miehiä! --
Salojen sokkeloiden kautta oli kasakkojen lähteminen etsimään jotakuta
venäläistä asemapaikkaa.
11.
Puolenpäivän aikaan lokakuun 8 päivänä oli Sandels äreällä tuulella
kädet rynkämillä kiivaasti kävellessään edestakasin niissä huoneissa,
jotka olivat hänen asuntonaan Pölkkyniemessä, noin puolen peninkulmaa
Virran sillalta. Silmistä liekehti tulisia katseita ja lujasti
puristuneilta huulilta kuului tuon tuostakin synkkää mutisemista, joka
ilmaisi hänen olevan kuohuksissa.
Eikä ollutkaan ihme, että asianlaita näin oli.
Kulettuaan hetken aikaa pysähtymättä edestakasin suurimmassa huoneessa
käski hän ainoan läsnäolevan ajutanttinsa, luutnantti von Fieandtin
heti kutsumaan luokseen Malmin, Dunckerin ja Fahlanderin, nuo "kolme
kuulua", jotka sittemmin tulivat niin kuuluisiksi Suomen viimeisessä
sotahistoriassa.
Brigaadin päällikön äreys ei jäänyt huomaamatta tulleilta. Mutta
kunnioitus arvossa pidettyä päällikköä kohtaan esti kuitenkin heidän
puoleltaan alussa kaiken kyselemisen.
Jatkettuaan vielä jonkun aikaa kävelemistään Sandels viimein virkkoi
pysähtyen Dunckerin eteen:
-- Semmoista mielikarvautta en ole vielä koskaan tuntenut kuin
jättäessäni Paloisten aseman. --
Fahlander, joka rummutti erästä marssia ikkunaruutuun ja Malm, joka
rynkämäisillään pöytää vasten tutki Iisalmen pitäjän karttaa,
käännähtivät samassa ympäri, jolloin viime mainittu sanoi katkerasti:
-- Niin, sillä kertaa antoi Klercker peijata itsensä
pahanpäiväiseksi. --
-- Jaa'a, -- säesti Duncker, -- mutta onkohan se niin varmaa? --
-- Sitä minäkin, -- vakuutti Sandels. -- Vaikka Tutshkow'illa on
seitsemän sen vertaa väkeä kuin minulla, ei hän olisi iki päivinä
saanut minua sieltä ajetuksi. Tämän ovat venäläiset kenraalit kyllä
oivaltaneet ja sen mukaan menetelleet. Tiedän kuitenkin, että Conradi
ja Burman ovat panneet parastansa saadakseen rajaviivan siirretyksi
eteläpuolelle Paloista, mutta kun kaikki oli toivotonta, on meidän
täytynyt luikkia pois tieltä aivan tänne saakka. Kyllähän tämäkin
paikka on edukas, mutta ei lähimainkaan niin kuin edellinen asemamme.
Tehkäämme sentään mitä voimme, ettei vihollinen pääsisi etenemään niin
nopeaan, kuin mitä se luulee voivansa. Onko everstiluutnantti, --
jatkoi hän tehden kysymyksen Fahlanderille, -- saanut eri osastot
tarpeenmukaisiin asemiin? Se on nyt aselevon aikana hyvin tärkeää,
koska emme tiedä, minä päivänä vihollinen katsoo hyväksi lopettaa tai
rikkoa sen. --
-- Olen. Karjalan rakuunat ovat lähellä Partalan kylää. Pohjanmaan
pataljoona Metsolassa; patterit ja erityinen vahdisto Katoisissa;
Länsipohjan pataljoona ja patteria Pölkkyniemen ympärillä; Kajaanin
pataljoona ja Vaasan rykmentti Linnan kylän luona; Savon jääkärit
mainitun kylän ja rannan välillä ja jääkärien rintaman edustalla niin
ikään patteria. Kauempana sillalle päin on Oulun pataljoona
Kauppilassa; etuvartijoita kirkon pohjoispuolella ja kenttävahdisto
sillan eteläpäässä. --
-- Mutta eikö olisi syytä, -- huomautti Duncker, -- asettaa myöskin
vahteja Kavakkalan sillan korvalle ja pitkin Ala-Tismaa? --
Sandels astui pöydän luo ja tarkasti pitkän aikaa edessään olevaa
karttaa. Vihdoin hän sanoi:
-- Se ei olisi pahinta, se, mutta totta puhuen miehiä on liian vähän.
Jospa sentään olisi niihinkin riittämään. --
-- Mutta voisihan -- huomautti Malm, -- eversti Aminoff neljännen
osaston kanssa... --
-- Hän on jo saanut käskyn pikaisesti vetäytyä tänne päin, -- keskeytti
Sandels. -- Kuitenkin saamme nyt käyttää tätä toimettomuutta, johon
olemme tuomitut, siten, _ettemme ole toimettomia_ -- sanoi hän pannen
erityisen painon viimeisiin sanoihin. -- Vihollinen valmistautuu kaikin
voimin ajamaan meidät täältä. Ja jos sen onnistuu, niin menee siltä
miestäkin. Mutta, -- jatkoi hän näyttäen jokseenkin levottomalta, --
minä en ole nähnyt luutnantti Jernfältiä sen jälkeen kuin hän kolme
päivää sitte läksi tiedustelumatkalle Paloisiin? Tietääkö teistä
kukaan, miten hänen on käynyt? --
-- Emme, -- vastasivat kaikki yhteen ääneen ja Duncker lisäsi:
-- Olisi suuri vahinko, jos mies olisi joutunut vangiksi. Hän on
ripeimpiä upseereja jääkäripataljoonassa. --
Sandels aikoi vastata, mutta melu talon pihalla esti hänet siitä,
Kaikki upseerit riensivät ikkunaan ottamaan selkoa, mitä oli tekeillä.
-- Ompa aika poromekko, -- sanoi Fahlander, -- Minusta ainakaan ei
näytä sotamieheltä. --
-- Ei hän siltä näytä, -- säesti Malm.
-- Mutta luja poika sittenkin, -- huomautti Duncker. -- Kas, nyt repii
mekkonsa riekaleiksi ja paljastaa rintansa vahdille. Kuulkaa, miten
kiljuu! --
Kaikki painoivat korvansa ikkunalasia vasten, jolloin he kuulivat
seuraavat nuorekkaalla, mutta sentään hieman käheällä äänellä huudetut
sanat:
-- Minun täytyy päästä brigaadin päällikön puheille. Monen urhon elämä
riippuu siitä! --
-- Vai niin, sekö asiana, -- virkkoi Sandels väistyen ikkunan luota. --
Luutnantti, -- sanoi hän sitte von Fieandtille, joka äsken oli tullut
huoneeseen, -- minä tahdon puhutella tuota miestä. --
Muutamien minuuttien kuluttua astui tämä huoneeseen tervehtien
sotilaallisella tavalla. Hurjemman näköistä olentoa tuskin voisi
mielessäänkään kuvitella. Kasvot paksulta lian ja veren peitossa ja
vaatteet niin riekaleina, että ne hädin tuskin pysyivät koossa ruumiin
ympärillä.
-- No, mitä asiaa? -- kysyi Sandels silmäiltyään hetkisen outoa
tulokasta.
-- Tahtoisin apua vapauttaakseni luutnantti Jernfältin ja Paloisissa
vangitut toverini. --
Duncker astui lähemmä repaleista olentoa.
-- Mitä kummia. Onnihan se on, nuorin jääkärini, joka läksi Jernfältin
mukana tiedustelumatkalle! --
-- Niin on, -- vastasi Hiukan tyttärenpoika.
Nyt astui Sandelskin lähemmä.
-- Tuommoisessa puvussa, -- hymähti hän. -- Se ei sovi Suomen
sotilaalle. --
-- Sen uskon ihmeen hyvin, -- vastasi Onni rohkeasti. -- Saavuttuamme
lähelle Paloisia saartoi meidät äkkiarvaamatta eräs kasakkaparvi. Siinä
syntyi tuima ottelu, joka kesti melkein tunnin aikaa. Lopulla ei ollut
pystyssä muuta kuin luutnantti, Kokko, Kärki ja minä, joten meidän oli
antautuminen. Sitte teljettiin meidät viheliäiseen hökkeliin ja
oltuamme siinä päivän rupesin miettimään pakoa. Ja kun olin pienin ja
hoikin kaikkia muita, panin viimein päätökseni toimeen, ryömin räppänän
kautta ulos ja pääsin onnellisesti vahtien ohi, vaikka nämä ampuivat
niin vietävästi, että luulin heidän autuutensa riippuvan minun
kiinni-ottamisestani. Puolitiessä Paloisten ja tämän paikan väliä on
pirtti. Siihen piilouduin vähäksi aikaa lepäämään. Ja suureksi ilokseni
tapasin sieltä tämän puvun, joka nyt ei ole aivan siisti, mutta on
auttanut kuitenkin minut tänne melkein ehein nahoin lukuun ottamatta
näitä, -- jatkoi hän ja osotti naarmuja kasvoissaan. -- Ne olen saanut
tullessa oksista ja orjantappuroista. Matkalla nuohoin sitte itseni
yltä alta, että ryssä olisi luullut minua oikein maamyyräksi. --
-- Luuletko voivasi pelastaa toiset vankeudesta? -- kysyi Sandels.
-- Empä juuri, -- vastasi Onni, --- mutta kun he ovat omin neuvoinsa
vapauttaneet itsensä, niin olisi apu silloin hyvään tarpeeseen. --
Sandels mietti hetken. Sitte hän sanoi Dunckerille:
-- Toimittakaa niin, että poika saa univormun ja... --
-- Ei, ei, -- keskeytti Onni, -- silloin menee asiat päin honkiin. Minä
tahdon pitää nämä ryysyt päälläni ja jos minulle annetaan pari kolme
miestä mukaan, niin pukeutukoot hekin samallaisiin. Onhan nyt aselepo
ja silloin talonpoika onnistuu aina paremmin kuin sotamies. --
-- On siinä pojassa älyä, -- kuiskasi Malm Fahlanderille.
-- Niin, -- vastasi tämä, -- saat nähdä, että hän peijaa Tutshkowin
sotamiehet ja tuo Jernfältin tänne takasin. --
-- Siitä olen ihan varma, -- vastasi Malm.
Saatuaan Sandelsilta luvan ottaa mukaansa mitä tahtoi, riensi Onni
iloisena ulos. Ja illan suussa nähtiin neljä talonpoikaa viikatteet
olalla hiljoilleen vaeltavan tietä pitkin Paloisiin ja Kuopioon päin.
He pääsivät esteettä niin hyvin suomalaisten kuin myöskin venäläisten
etuvartion läpi.
12.