Glenister asteli rannalle, sillä hänen taistelunsa ei ollut vielä
loppuun suoritettu, ja ennenkuin hän tuntisi itsensä varmaksi, ei hän
voinut sietää toveriensa riemukasta iloa ja raakaa naljailua. Hänet
olisi otettu avosylin vastaan kaikissa julkisissa tilaisuuksissa, mutta
kukaan ei osannut aavistaa, mitä pilkkaa sellainen hänelle sisältäisi,
kukaan ei voinut mitata hänen surunsa syvyyttä.
Rantahiekalla, joka oli märkää ja kuin kiveksi kovettunutta, ei
kuulunut hänen askeltensa ääni, ja siitä johtui, että hän joutui
huomaamatta lähestymään sitä ainoata naista, joka hänelle maailmassa
oli kaikki kaikessa ja joka par'aikaa seisoi rantaäyräällä. Jos hän
olisi aiemmin nähnyt hänet, olisi hän vetäytynyt varjoon, mutta kun
Helene huomasi hänen kookkaan vartalonsa, huusi hän nuorta miestä
luokseen ja tämä tuli. Glenisteristä tuntui, että hänen keuhkonsa äkkiä
kutistuivat kuin rautavanteitten puristukseen. Pelkkä ilo, että jälleen
sai nähdä Helenen, kidutti häntä. Hän asteli kiireesti vaikka epäröiden
ja pysähtyi hänen eteensä jäykkänä ja umpimielisenä, hänen sydämensä
takoi ja hänen kielensä oli mykkä. Kun Helene lopulta huomasi hänen
käsivarsisiteensä, astui hänkin lähemmäksi ja kosketti hyväillen hänen
kättään.
"Ei se ole mitään -- ei yhtään mitään -", virkkoi nuori mies
kykenemättä enää hallitsemaan ääntään... -- "Milloin lähdette?"
"En tiedä -- en vähään aikaan ainakaan."
Glenister oli arvellut, että tyttö lähtisi seuraavana päivänä enonsa ja
-- sen toisen kanssa saattaakseen heitä meren yli. Äkkiä Helene
huudahti lämpimästi:
"Te suorititte eilen jalon teon. Olen siitä iloinen ja ylpeä."
"Minä toivoisin, että ajattelisitte minua mieluummin sellaisena kuin
sinä petona, jommoinen olin eilen, sillä minä olin silloin hullu,
täydellisesti mieletön. Minut oli vallannut viha, kostonhimo ja muut
vaistot, joiden uhriksi voitettu mies helposti joutuu. Ymmärrättehän,
että minä olin pelannut ja menettänyt pelin, menettänyt yhtä mittaa,
kunnes kaikki oli lopussa. Mikä onneton sattuma teidät toi paikalle? Se
taistelu oli hirveän raakuuden näyte ja teidän on vaikea sitä
käsittää."
"Mutta minä voin sen käsittää. Minä käsitän nyt kaikki. Minä tiedän,
mitä epätoivoinen raivo merkitsee, minä tunnen voitonriemun, minä
tiedän, mitä viha ja pelko ovat. Te sanoitte kerran, että erämaa oli
tehnyt teistä villin, ja minä nauroin silloin teille samoinkuin sille
väitteellenne, että suuret asiat kerran paljastaisivat minulle
totuuden, että me olemme kaikki toistemme kaltaisia ja että samat
vaistot uinuvat meissä kaikissa. Olen huomannut teidän olleen oikeassa
ja ettei olin silloin aika typerä. Minä opin siten tavattoman paljon."
"Olen minäkin oppinut paljon", virkki Glenister. "Minä toivon, että te
opettaisitte minulle enemmän."
"Minä -- minä -- pelkään, etten voi teille enempää opettaa", vastasi
tyttö epäröiden.
Glenister liikahti kuin sanoakseen jotakin erikoista, mutta malttoikin
mielensä ja käänsi katseensa muualle.
"No?" kysäisi tyttö ja silmäili häntä varkain.
"Kerran aikoja sitten luin 'Rakastajan rukouksen' ja opittuani
tuntemaan teidät, olen alati rukoillut, että minusta tulisi puhdas ja
teidän hyvyytenne arvoinen ja että te aikojen kuluessa oppisitte
löytämään minusta sen hyvän, joka minussa on -- mutta eihän se hyödytä.
Kaikissa tapauksissa olen iloinen, että olemme tavanneet toisemme
samalla maaperällä ja että te ymmärrätte minua jossakin määrin.
Rukoushan ei voinut täyttyä, mutta se on opettanut minua löytämään
itseni -- ja minä olen oppinut tuntemaan teidät. Se onkin minulle
kuningaskunnan arvoinen. Se on pyhää ja sitä tulen aina kunnioittamaan,
ja kun te lähdette, jää sen muisto minulle ainoaksi yksinäisyyteni
lohduttajaksi."
"Mutta minähän en aiokaan lähteä. Se on -- ellei --"
Hänen äänessään oli sävy, joka sai Glenisterin siirtämään katseensa
merenpinnalla karehtivan kuun kuvasta tyttöön. Hengitys oli salpautua
hänen kurkkuunsa ja hän alkoi vavista kuin peloissaan.
"Ellei -- mitä?"
"Ellette te vaadi, että minun on lähdettävä."
"Ah, älkää leikkikö kanssani!" huudahti nuori mies ja ojensi kätensä
ikäänkuin vaientaakseen hänet ja hänen äänensä muuttui anovaksi. "En
voi sitä kestää."
"Ettekö siis ymmärrä minua? Ettekö siis ymmärrä minua?" kysyi Helene.
"Minä odottelin täällä kootakseni voimia lähteä hakemaan teitä, koska
te olette tehnyt sen minulle niin vaikeaksi -- oma Viliini."
Helene tuli hänen lähelleen ja katseli häntä silmiin puolittain ujona,
antautuvana ja pidättyvänä, kuunloisteen muuttaessa hänen silmänsä
kahdeksi pohjattomaksi, syväksi rakkauden tähdeksi, jotka lupasivat
täyttää nuoren miehen rohkeimmatkin unelmat.